Salainen kokous odotti
Mohammad Hashemi nousi ennen päivänkoittoa ja valmistautui kuolemaan. Hän peseytyi rituaalien mukaan, kääntyi lounaaseen kohti Mekkaa, polvistui, laski otsansa maahan ja lausui marttyyrin rukouksen. Sitten hän asetti pistoolin vyölleen, veti ylleen lämpimän puseron ja astui Teheranin pimeään aamuun. Hän oli matkalla salaiseen kokoukseen.
Hashemi oli kolmannen vuoden fysiikan opiskelija, mutta vallankumous vei kaiken hänen aikansa. Hän ei ollut käynyt yhdelläkään luennolla yli vuoteen eli sen jälkeen, kun kansannousu Iranin šaahia Reza Pahlavia vastaan oli alkanut.
Yhdysvallat suojeli šaahia, ja nyt tuo ”Suuri saatana” saisi lopulta opetuksen, jota se ei koskaan unohtaisi. Huhut kiersivät jo yliopistolla: ”Hoitelimme šaahin, nyt on Yhdysvaltojen vuoro.”
4. marraskuuta 1979, klo 6.00, Amir Kabirin yliopisto
Opiskelijoita eri yliopistoista oli noussut Hashemin tapaan aikaisin ja saapunut salaiseen kohtaamispaikkaan.
Hashemin edessä seisoi noin sadan miehen joukko. Kaikki tiesivät, että jotakin erityistä oli tapahtumassa, mutta kukaan ei oikein tiennyt, mitä. Vain Hashemi ja kourallinen muita islamistijohtajia tunsivat suunnitelman. He olivat kaikki islamilaisen opiskelijajärjestön jäseniä, jotka olivat luvanneet seurata imaamia, ajatollah Ruhollah Khomeinia.
Hashemi levitti pitkälle pöydälle suurlähetystön tontista ja rakennuksista piirtämänsä luonnokset. Hän oli yli viikon tarkkaillut aluetta lähitalojen katoilta ja rakennuksen ohi ajavien bussien yläkerroksesta.
Hälinä täyteen ahdetussa huoneessa kasvoi, kun Hashemi paljasti, että he hyökkäisivät Yhdysvaltain suurlähetystöön. He ottaisivat lähetystön työntekijät panttivangeiksi ja pitäisivät heidät vangittuina, kunnes Yhdysvaltain presidentti luovuttaisi šaahin ja tämän valtavan omaisuuden, joka oli siirretty amerikkalaisiin pankkeihin. Siihen kuluisi arviolta kolme päivää.
Ennen hyökkäystä miehet soluttautuisivat mielenosoitukseen, joka pidettäisiin sinä päivänä vuotta aiemmin tapahtununeen välikohtauksen vuoksi.
Silloin armeija oli kukistanut opiskelijoiden šaahinvastaisen mielenosoituksen väkivaltaisesti, väittämän mukaan šaahin määräyksestä. Vihaiset ihmiset täyttäisivät kadut ja marssisivat Yhdysvaltain lähetystön eteen protestiksi sille, että Yhdysvallat suojeli rikollista šaahia. Merkin saatuaan kapinalliset ryntäisivät muurille ja kiipeäisivät sen yli.
Kukaan ei tiennyt, ampuisivatko aidan takana olevat sotilaat mielenosoittajia näiden tunkeutuessa sisään. Jos niin kävisi, kuolleet ja haavoittuneet kannettaisiin mielenosoittajien joukkoon ja kaupungille. Se saisi kansan kiihdyksiin ja lisäisi lähetystöön kohdistuvaa painetta.
Kokouksen jälkeen miehet siirtyivät huomaamattomasti aukiolle, josta mielenosoituksen oli määrä lähteä. Aukio alkoi jo täyttyä ihmisistä, jotka seisoskelivat pienissä ryhmissä ja odottivat lähtömerkkiä.
Aamu, 4. marraskuuta 1979, USA:n suurlähetystö, Teheran
Mielenosoittajat olivat edenneet lähetystölle, jonka työntekijät odottivat turhaan erityisohjeita Washingtonista.
Tuhansia nuoria miehiä seisoi Yhdysvaltain suurlähetystön edustalla tihkusateessa ja huusi vihaisia iskulauseita: ”Kuolema šaahille! Kuolema Carterille! Kuolema Yhdysvalloille!” Ajatollah Khomeinin kuvia kantavat kädet puivat rytmikkäästi tahtia sanoille. Meteli voimistui ja kantoi lopulta myös lähetystön päärakennuksen seinien sisäpuolelle.
Yhdysvaltain lähetystö sijaitsi paikalla, jossa ylängön rinteet loivenivat ja muuttuivat matalaksi, kilometrien päähän Dasht-e Kavirin suola-aavikon laitamille asti levittäytyneeksi slummiksi. Teheranin miljoonakaupungin pakokaasuisten ruuhkien ja harmaiden kerrostalobunkkerien keskellä suurlähetystön alue oli kuin keidas.
Kolmen metrin korkuisen ja noin 1,5 kilometrin pituisen valkoiseksi kalkitun muurin sisäpuolella kasvoi vehreitä puita. Kaksikerroksinen päärakennus sijaitsi lähellä katua. Muurien sisäpuolella sijaitsivat myös Yhdysvaltain konsulaatti, suurlähettilään virka-asunto, työntekijöiden asuintalo ja varasto.
Päärakennuksen toisessa kerroksessa virka-asemaltaan suurlähetystön kolmanneksi ylin virkamies Moorhead C. Kennedy katseli pelokkaana väkijoukkoa.
Hän mietti, millaista olisi kuolla. Niiden kahden viikon aikana, jotka olivat kuluneet šaahin paosta Yhdysvaltoihin, Moorhead C. Kennedy oli todennut väkijoukon kasvaneen päivä päivältä yhä suuremmaksi ja huomannut vihan mielenosoittajien katseessa ja huudoissa vahvistuneen.
Tänään ilmassa oli jotakin entistäkin pahaenteisempää. Kennedy tiesi, että lähetystöä oli mahdoton puolustaa. Se oli linnoittamaton, sijaitsi vihollisen maaperällä ja sitä vartioi ainoastaan 13 merijalkaväen sotilasta.
Lisäksi hän tiesi, että sotilaille oli annettu käsky olla ampumatta sisään tunkeutuvaa vihollista ja että heidän piti sen sijaan odottaa ulkopuolelta apua, vaikka kaikki hyvin tiesivät, että lähin apu oli lentotukialus Intian valtamerellä.
Mielenosoittajat ylittivät lähetystön muurin poliisin katsellessa vieressä. Kuva: Getty Images
Klo 09.00, matkalla Yhdysvaltain suurlähetystöstä Iranin ulkoministeriöön
Carter oli huhtikuussa nimittänyt uuden suurlähettilään Teheraniin. Iranin uusi hallitus ei ollut hyväksynyt häntä. Niinpä lähetystöä johti väliaikainen asiainhoitaja.
Yhdysvaltain suurlähetystön asiainhoitaja Bruce Laingen istui vaitonaisena autonsa takapenkillä matkalla Iranin ulkoministeriöön, joka sijaitsi vain 1,5 kilometrin päässä Yhdysvaltain suurlähetystöstä. Hänen vieressään istui Victor Tomseth, ja autonkuljettaja Michael Howland ohjasi autoa vasten poikkeuksellisen suurta jalankulkijoiden virtaa, joka oli matkalla suurlähetystön suuntaan.
Suurlähetystön edessä jatkuneet mielenosoitukset olivat saaneet Laingenin jo aiemmin varoittamaan ulkoministeriötä Washingtonissa hyökkäyksen mahdollisuudesta ja siitä, että Iranin poliisi tuskin puuttuisi tapahtumiin. Hän ei ollut kuitenkaan saanut minkäänlaisia ohjeita evakuoinnin tai muun avun suhteen.
Laingen ja Tomseth olivat matkalla Iranin ulkoministeriöön saadakseen takeet suurlähetystön turvallisuudesta. Laingen ei kuitenkaan ollut kovin toiveikas tapaamisen suhteen. Presidentti Carter oli jo tehnyt diplomaattisen virheen antaessaan turvapaikan maan entiselle hallitsijalle. Lisäksi Iranin pääministeri oli Khomeinin nimittämä ja tämän talutusnuorassa.
Noin kello 10.15, suurlähetystön päärakennus
Lähetystön työntekijät eivät uskoneet, että Yhdysvallat ehtisi enää puuttua tilanteeseen. Kaikki saivat määräyksen tuhota salaiset asiakirjat.
Moorhead C. Kennedyn toimiston ovi paiskattiin auki ja vartiosotilas huusi, että kaikkien oli poistuttava välittömästi kadunpuoleisista toimistoista. Mielenosoittajat olivat tunkeutuneet portista ja tulvivat muurien yli. Evakuointiin ei ollut aikaa.
Työntekijät olivat ansassa päärakennuksessa, kun kepeillä, mailoilla ja rautaputkilla aseistautuneet iranilaiset piirittivät rakennuksen. Aamuhämärissä kokoontuneet sata opiskelijaa olivat käynnistäneet suunnitelmansa ja saaneet lukuisia seuraajia.
Kennedy katsoi ulos ikkunasta ja näki pihalla kollegansa Alan Golacinskin. Miehen kädet oli sidottu selän taakse ja tämä huusi, että kaikkien oli antauduttava, vastarinta oli turhaa. Kennedy ei tiennyt, että Golacinskin niskaa vasten oli painettu pistoolinpiippu. Golacinski oli iranilaisten ensimmäinen panttivanki.
Joukko mielenosoittajia juoksi rappuja kohti pääovea. Ovea vartioineet kaksi sotilasta jättivät vartiokoppinsa, telkesivät oven sisältä ja jäivät odottamaan kypärillä, luodinkestävillä liiveillä ja kyynelkaasukranaateilla varustautuneina.
Toisessa kerroksessa kymmenen yhdysvaltalaisen ryhmä oli sulkeutunut turvaholviin 15 sentin paksuisen teräsoven taakse. He yrittivät ehtiä tuhoamaan mahdollisimman paljon lähetystössä ollutta salaista aineistoa. He tuhosivat tuhansia asiakirjoja, hajottivat elektroniset laitteet palasiksi ja silppusivat hyllykaupalla salaisia koodikirjoja.
Toisaalla samassa kerroksessa yritettiin saada radio- ja puhelinyhteyttä sekä Washingtonin ulkoministeriöön että Iranin hallituksen jäseniin. Washington sai tiedon ensimmäisistä panttivangeista, kun John W. Limbert yritti vielä saada yhteyttä Iranin pääministerin Mehdi Bazarganin toimistoon. Lopulta hän sai ministerin avustajan puhelimeen:
”Mitä aiotte tehdä? He tulevat kohta ikkunoista sisään! Mitä aiotte tehdä?”
Hänelle vastattiin avun olevan tulossa. Limbertistä vastaus ei kuulostanut kovin vakuuttavalta, ja hän oletti, että yksikään iranilainen poliitikko ei ryhtyisi mihinkään ilman Khomeinin suostumusta. Puhelu katkesi.
Klo 04.30, presidentin maatila, Camp David
Yhdysvaltain presidentti Carter sai päivittäin tiedotteita suurlähetystön tilanteesta.
Presidentti Jimmy Carter oli nukkumassa maatilallaan Camp Davidissa Marylandissa, kun puhelin soi. Soittaja oli hänen turvallisuuspoliittinen neuvonantajansa Zbigniew Brzezinski, joka kertoi, että Yhdysvaltain Teheranin suurlähetystö oli vallattu ja sen työntekijät otettu panttivangeiksi. Brzezinski painotti, että sotilaallisiin vastatoimiin ei voitaisi ryhtyä.
Tilanne oli vielä liian sekasortoinen. Kaappaajien tavoitetta ja vahvuutta ei tunnettu.Ulkoministeri Cyrus Vance liittyi linjalle ja kertoi, että kaappaajat vaativat šaahin luovuttamista. Carter torjui vaatimuksen välittömästi tietäen päätöksensä mahdolliset seuraukset. Brzezinski oli kuitenkin toiveikas. Tämänkaltaisten tilanteiden ensimmäiset tunnit olivat yleensä ratkaisevat, eikä yksikään panttivanki ilmeisesti ollut saanut surmaansa.
Carter varmisti, että oikeat henkilöt Valkoisessa talossa, armeijassa ja diplomaattikunnassa saivat välittömästi tiedon tapahtuneesta. Hän yritti nukahtaa uudelleen, mutta kauhukuvat painoivat hänen mieltään.
Hän kuvitteli, miten panttivangit teloitettaisiin yksi toisensa jälkeen, kun hän kieltäytyisi suostumasta kaappaajien vaatimuksiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten hänen pitäisi toimia.
Noin kello 10.30, Iranin ulkoministeriö
Bruce Laingen oli odottanut kaksi tuntia Iranin ulkoministerin tapaamista. Lopulta hän päätti palata suurlähetystöön. Juuri kun Laingen oli astumassa autoonsa palatakseen takaisin lähetystöön, hän sai radiopuhelimella viestin, että Yhdysvaltain suurlähetystöön oli tunkeuduttu.
Laingen antoi autonkuljettajalle määräyksen ajaa lähetystöön mahdollisimman nopeasti. Parin minuutin kuluttua hän sai kuitenkin toisen viestin, jonka mukaan palaaminen olisi hengenvaarallista. Kuljettaja käänsi auton ja suuntasi takasin kohti Iranin ulkoministeriötä.
Suurlähetystön päärakennus, noin kello 12.00
Mellakoitsijat peruuttivat auton kellarin ikkunoiden eteen ja vetivät ketjuilla kalterit irti tunkeutuakseen sisään.
Sadat miehet ryntäsivät huutaen kellariin ja sieltä rappuja pitkin muualle taloon. Lähetystön työntekijät kuulivat metelin ja pakenivat yläkerroksiin pakokauhun vallassa.
Kaksi merijalkaväen sotilasta, kersantti John McKeel ja korpraali Wesley Williams, riensi tarkastamaan tilannetta ja kohtasi sisään tunkeutuneet islamilaisopiskelijat portaikossa. Sotilaat olivat saaneet määräyksen olla ampumatta, joten he laskivat aseensa, vetivät kaasunaamarit kasvoilleen ja laukaisivat kyynelkaasun. Kaasun täyttäessä käytävän miehet alkoivat perääntyä.
Iranilaiset kannoillaan Williams ja McKeel juoksivat ensimmäisessä kerroksessa olleelle asekaapille ja kahmaisivat syliinsä niin paljon aseita kuin pystyivät kantamaan. Sitten he kiirehtivät toiseen kerrokseen kohti lähetystön erityissuojattua aluetta.
Turvaholvissa henkilökunta tuhosi edelleen salaisia asiakirjoja. Teräsoveen koputettiin, ja nähtyään turvakameran kuvasta, että oven takana oli omia sotilaita, he avasivat oven ja päästivät nämä sisään.
Pian turvakameran välittämä kuva sai kuitenkin turvaholvissa olleiden selkäpiitä kylmäämään. Teräsoven toisella puolella he näkivät Golacinskin polvillaan, kädet selän taakse sidottuina ja silmät liinalla peitettynä. Hänen takanaan oli joukko iranilaisia. Oli selvää, että Golacinski teloitettaisiin niille sijoilleen, jolleivät he avaisi turvahuoneen ovea.
He avasivat oven, jonka takana odotti punasilmäinen Mohammad Has-hemi. Kyynelkaasu ei ollut pidätellyt islamilaisen opiskelijaliikkeen johtajaa.
Noin kello 15.00, turvaholvi, päärakennus
Juuri ennen kuin iranilaiset tunkeutuivat holviin, osa yhdysvaltalaisista hiipi holvin perällä olevasta toisesta teräsovesta ulos.
Iranilaiset syöksyivät sisään uhkauksia huudellen. He potkivat silppurin ympärille kerääntyneitä paperisilppukasoja ilmeisesti toivoen löytävänsä vielä joitakin arvokkaita asiakirjoja.
Joukon johtaja huusi ankarasti jotakin osoittaen huoneen perällä ollutta ovea. Yksi hänen kumppaneistaan tuli nopeasti paikalle puhalluslampun kanssa ja yritti leikata läpi paksun teräksen siinä kuitenkaan onnistumatta. Pian teräsovi kuitenkin avautui iranilaisten johtajan tartuttua yhteen amerikkalaiseen ja painettuaan veitsen uhkaavasti tämän kurkulle. Tunkeilijoiden turhautuminen kasvoi, kun he eivät vieläkään löytäneet yhtään ehjää asiakirjaa. Osa kaappaajista löi ja potki panttivankeja, hyppi heidän päällään ja osoitteli heitä pistoolilla ohimoon.
Kaappaajat vaativat avaamaan turvaholvissa olleen pienen kassakaapin panttivankeja veitsellä uhaten: ”Avatkaa kassakaappi, tai kaivamme silmät ulos päästänne”. Kukaan ei tunnustanut tietävänsä kassakaapin yhdistelmää. Yksi miehistä otti esiin revolverinsa, poisti sylinteristä viisi patruunaa ja jätti yhden paikoilleen. Sitten hän painoi aseen piipun vasten Laingenin sihteerin Elizabeth Montagnen rintaa ja painoi liipaisinta.
Klik!
”Valehtelet. Olen hyvä ihmistuntija, joten tiedän, että valehtelet”, asemies kuiskasi.
”Jos uskot minun valehtelevan, et ole hyvä ihmistuntija. En todellakaan tiedä yhdistelmää”, Elizabeth Montagne vastasi.
Klik! Panosrumpu pyörähti ja patruuna siirtyi lähemmäksi piippua.
”Oletko todella sitä mieltä, että tuo salailu on kuolemisen arvoista?” kaappaaja kysyi. ”En!” Montagne vastasi.
Klik! Seuraavan kerran luoti osuisi kohdalle. Montagne mietti, miltä mahtaisi tuntua, kun luoti lävistäisi hänen sydämensä. Hän tuli siihen tulokseen, että kipu ei luultavasti kuitenkaan kestäisi kauan.
”Uskotko, että painan liipaisinta?” kaappaaja kysyi. Montagne ei vastannut.
He tuijottivat toisiaan tiiviisti silmiin. Sitten mies laski aseensa ja sanoi:
”Okei! Et selvästikään tiedä yhdistelmää.”
Elizabeth Montagne lysähti lattialle. Kaikkien holvissa olleiden yhdysvaltalaisten silmät peitettiin ja kädet sidottiin selän taakse vahvalla teipillä. Sitten heidät vietiin pois pitkässä jonossa, kuin kuolemaantuomitut teloituspaikalle.
Iranilaiset lähettivät panttivangeista välillä televisiokuvaa. Se raivostutti amerikkalaisia, joista monet toivoivat presidentiltä aseellista ratkaisua tilanteeseen. Kuva: Getty Images
Iltapäivä, Iranin ulkoministeriö
Laingen ja Tomseth olivat istuneet puoli päivää ministerin toimiston odotushuoneessa pääsemättä kenenkään puheille.
Lopulta jotakin tapahtui. Ulkoministeri Ibrahim Yazdi ilmestyi yllättäen odotushuoneeseen. Laingen ja Tomseth nousivat toiveikkaina ylös vain kuullakseen ministerin toteavan, ettei hän voinut tehdä mitään.
Miehet olivat pettyneitä, mutta Laingen tiesi, että ministeri oli oikeassa. Ministeri toimi Khomeinin ohjeiden mukaan, ja jos hän lähtisi suurlähetystöön panemaan opiskelijoita kuriin, hän päätyisi todennäköisesti itse panttivankien joukkoon. Hän oli tullut vain taivuttelemaan amerikkalaiset poistumaan ministeriöstä.
Laingen ja Tomseth istuutuivat ja kieltäytyivät lähtemästä. He vaativat, että Iranin hallitus ryhtyisi välittömästi toimiin panttivankitilanteen ratkaisemiseksi. He olivat itse täysin voimattomia vihamielisessä maassa, jossa fanaattiset väkivallantekijät olivat vallanneet heidän kotinsa ja työpaikkansa.
6. marraskuuta, Teheran
Yhdysvallat odotti Iranin hallituksen puuttuvan tilanteeseen. Toivo hiipui, kun pääministeri Bazarganin vastaukset kävivät yhä välttelevämmiksi.
Iranin hallitusta johtanut Mehdi Bazargan oli toki Khomeinin nimittämä, mutta hän oli myös demokratian ja ihmisoikeuksien puolestapuhuja. Heti kuultuaan Yhdysvaltain lähetystön valtaamisesta hän määräsi poliisit poistamaan opiskelijat lähetystön alueelta tietäen hyvin, että määräys ei saisi Khomeinin hyväksyntää.
Poliisi ilmestyi velvollisuudentuntoisesti lähetystöön, meni sisälle ja käski valtaajien poistua rakennuksesta välittömästi. Opiskelijat kieltäytyivät noudattamasta käskyä. Pääministerin määräyksillä ei ollut heille merkitystä, vain ajatollah Khomeinin sana painoi.
Pääministeri tajusi, että hänen mahdollisuutensa vaikuttaa tapahtumiin olivat olemattomat. Hän joutui vetäytymään, ja lopulta Khomeini antoi virallisesti kaappaajille täyden tukensa.
Yhdysvallat oli menettänyt viimeisenkin otteen entisestä liittolaisestaan. Välikohtaukseen ei näyttänyt olevan odotettavissa rauhanomaista ratkaisua.
Marraskuu, Yhdysvaltain suurlähettilään asunto
Valtaosa panttivangeista vietiin päärakennukseen suurlähettilään asuntoon. Suuri talo oli nyt panttivankien ja heidän vangitsijoidensa käytössä. Vangit istuivat päivät pitkät paikoillaan tuoleihin sidottuna ja silmät peitettyinä. Heitä oli kielletty puhumasta, ja makuulle heidän sallittiin käydä vain öisin.
Kukaan ei päässyt kylpyyn, ja jaloittelemaan he pääsivät vain pari kertaa päivässä käydessään wc:ssä. Kovaääniset kaappaajat yrittivät puristaa panttivangeista tietoja, ja pitkien kuulustelujen aikana kävi selväksi, että heidät oli koulutettu kuulustelemaan vihollisia. Aivan kaikkea he eivät kuitenkaan muistaneet: iranilaiset antoivat vankiensa nukkua kuulustelujen välissä, mikä heikensi kuulustelujen tehoa.
Eräänä päivänä lähetystön viestintäasiantuntija Charles Jones kuiskasi jotakin vieressään olevalle panttivangille. Lähin vartija tarttui heti Jonesin päähän, löi sen seinään ja huusi ”Turpa kiinni” suoraan hänen korvaansa.
Eräänä yönä pääkonsuli Morefield herätettiin. ”Tule”, kuului lyhyt määräys. Konsuli oli varma, että hänen viimeinen hetkensä oli koittanut. Hänet sysättiin viiden muun miehen kanssa pakettiautoon ja ajettiin pois lähetystöstä. Heidät vietiin johonkin rakennukseen ja istutettiin suihkuhuoneeseen puupenkille. He tuijottivat lattiassa olevaa viemäriaukkoa.
Sitten he kuulivat takanaan seisovien vartijoiden poistavan kivääriensä varmistimet ja näkivät sielunsa silmin, miten heidän verensä valuisi viemäriin. Kaikki pidättivät henkeään. Kuului vain ”Klik!”, kun kaappaajat painoivat liipaisinta. Miehiä ei aiottukaan tappaa, kaikki oli vain pelottelua.
Eräänä päivänä laivaston upseeri Duane Gilletten vieressä ollut mies vietiin pois. Hetken päästä kuului aseen pamaus, ja seuraavaksi miehet tulivat hakemaan Gilletteä. Ilmeni kuitenkin, että ketään ei ollut tapettu; kyseessä oli jälleen yksi valeteloitus.
17. marraskuuta l979, Teheran
Preidentti Carter asetti Iranin öljyn boikottiin ja jäädytti iranilaisten varat yhdysvaltalaisissa pankeissa. Ajatollah Khomeini määräsi 13 panttivankia vapautettavaksi.
Merijalkaväen sotilas William Quarles oli kahden viikon ajan saanut poikkeuksellisen hyvää kohtelua. Pyytäessään savuketta hän oli saanut koko rasian, ja häntä puhuteltiin aina ystävällisesti. Quarles oli musta, ja iranilaiset uskoivat, että valkoiset amerikkalaiset olivat alistaneet häntä koko hänen elämänsä ajan. Samat valkoiset suojelivat nyt Iranin kansaa kolme vuosikymmentä alistanutta šaahia.
Quarles vietiin eräänä päivänä pois muiden vankien luota, ja muutaman päivän ajan hän sai hyvää ruokaa ja hänelle kerrottiin šaahin julmuuksista ja Khomeinin erinomaisuudesta. Iranilaiset uskoivat vakuuttavansa hänet niin, että vapauduttuaan hän latelisi oppinsa lehdistötilaisuudessa. Pian hänet ja 12 muuta, kaikki mustia tai naisia, vapautettiin.
Vapautettavien valinnalla pyrittiin ilmeisesti korostamaan naisten erityistä asemaa islamissa ja saamaan Yhdysvaltain mustan väestön sympatiat. Teheraniin jäi vielä 52 panttivankia.
5. helmikuuta 1980, suurlähetystö
Kaappaajat lähettivät maailmalle kuvaa panttivankien joulunvietosta. Heitä uhkailtiin edelleen päivittäin. 21 vankia teljettiin kellariin, jota panttivangit alkoivat kutsua nimellä Mushroom Inn eli 'sienihotelli' sen kosteutta tihkuvien seinien vuoksi.
Eräänä yönä vankien nukkuessa seitsemän iranilaiskaappaajaa syöksyi ovesta sisään ja sytytti valon. Miehillä oli automaattikiväärit, kasvoillaan naamiot ja jalassaan sotilassaappaat. He hätistivät amerikkalaiset seinän luo ja käskivät näiden asettua haara-asentoon seinää vasten ja ojentaa kätensä ylös.
Joku kaappaajista huusi käskyn, ja asemiehet latasivat kiväärinsä. Toisen käskyn jälkeen he poistivat kiväärien varmistimet. Muutamia sekunteja oli aivan hiljaista.
Hallintojohtaja Gary E. Lee huomasi toivovansa hiljaa mielessään: ”Ampuisivat päähän, ei selkään. Haluan kuolla nopeasti.”
Sitten vankien käskettiin riisuutua alusvaatteisilleen. Heidät vietiin viereiseen huoneeseen, jossa he kuulivat, miten iranilaiset tutkivat Mushroom Innin läpikotaisin. Ketään ei vahingoitettu, ja kohta kaikki saivat määräyksen käydä nukkumaan. Myöhemmin panttivangit ristivät välikohtauksen The Panty Partyksi, ’alusvaatebileiksi’.
22. maaliskuuta 1980, Camp David
Panttivankidraama oli jatkunut jo puoli vuotta, eikä Khomeini antanut periksi. Joko šaahi luovutettaisiin tai panttivankeja ei vapautettaisi.
Presidentti Carter tapasi lähimpiä neuvonantajiaan Camp Davidissa. Oli lauantai, ja kaikki olivat rennosti pukeutuneita. Paikalla olivat muun muassa ulkoministeri Cyrus Vance ja turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski, kun kenraali David Jones antoi presidentille selvityksen suunnitelmistaan. Hän aikoi vapauttaa panttivangit sotilaallisella operaatiolla.
C-130 Hercules -kuljetuskone nousisi ilmaan Omanissa, ylittäisi Omanin ja Iranin välisen merialueen ja lentäisi yöllä autiomaahan tutkan ulottumattomissa 80 metrin korkeudessa.
Koneessa olisi mukana Delta Force -erikoisjoukkoja ja helikopterin polttoainetta. Kone laskeutuisi keskelle autiomaata, kohteeseen Desert One, jossa kahdeksan Intian valtamereltä USS Nimitz -lentotukialukselta lähtenyttä helikopteria täyttäisivät tankkinsa.
Joukot siirtyisivät helikoptereihin, jotka lentäisivät lähempänä Teherania olevaan kohteeseen Desert Two. Miehet viettäisivät sinne piiloutuneina yön ja seuraavan päivän. Helikopterit olisi maalattu Iranin ilmavoimien värein, ja lisäksi ne naamioitaisiin maastoon.
Seuraavana yönä erikoisjoukot kuljetettaisiin lähetystölle Iranissa toimivien CIA-agenttien järjestämillä kuorma-autoilla, ja helikopterit laskeutuisivat läheiselle jalkapallostadionille. Erikoisjoukot vapauttaisivat lähetystön panttivangit, jotka kuljetettaisiin stadionille ja lennätettäisiin helikoptereilla hylätylle Manzariyehin kentälle kaupungin ulkopuolelle, jossa muut yhdysvaltalaiset joukot odottaisivat. Sieltä C-130 Hercules lennättäisi panttivangit vapauteen.
Carter tunsi houkutusta aloittaa pelastusoperaatio. Iranilaiset joutuisivat naurunalaisiksi, panttivangit säilyisivät hengissä ja hänet nähtäisiin päättäväisenä johtajana. Hän käski kenraalin jatkaa operaation valmisteluja mutta ei vielä määrännyt sitä toimeenpantavaksi. Suunnitelma vaikutti riskialttiilta, ja Carter halusi vielä jatkaa neuvotteluja.
24. huhtikuuta 1980, Valkoinen talo
Neuvottelut kariutuivat huhtikuun alussa. Iranilaiset eivät luopuneet vaatimuksistaan. Carter antoi määräyksen aloittaa pelastusoperaatio.
Kenraali Jones ilmoitti kaiken olevan kunnossa. Sää oli hyvä, ja helikopterit ja Hercules olivat jo matkalla kohteeseen Desert One. Joitakin tunteja myöhemmin Carter sai kuitenkin kenraali Jonesilta viestin: ”Helikopteri on törmännyt Hercules-koneeseen. Molemmat koneet tuhoutuivat, ja kahdeksan sotilasta kuoli. Todennäköisesti hiekkamyrsky esti laskeutumisen. Operaatio on peruttu.”
Carterin kasvot vääristyivät kuin kovissa tuskissa. Hän sääli uhreja ja tiesi, mitä tämä kaikki merkitsisi panttivankien kannalta, puhumattakaan hänen omasta uudelleenvalinnastaan.
Myöhemmin varmistui, että helikopterin ja Hercules-koneen törmäys oli johtunut hiekkamyrskystä ja huonosta näkyvyydestä.
Joulukuu 1980, Washington
Demokraattien Jimmy Carter hävisi presidentinvaalit republikaanien Ronald Reaganille, joka astuisi virkaan 20. tammikuuta.
Vaikka Reagan ei ollut vielä astunut presidentin virkaan, hän ei säästellyt sanojaan puhuessaan iranilaisista ja panttivankidraamasta. Hänen retoriikkansa poikkesi vahvasti Carterin varovaisesta diplomatiasta. Reagan kutsui iranilaisia siekailematta ”rikollisiksi” ja ”barbaareiksi”.
Osa poliittisista tarkkailijoista arveli, että Carter ja Reagan olivat sopineet yhteisestä taktiikasta: iranilaiset solmisivat sopimuksen maltillisen Carterin kanssa pelätessään uuden presidentin julistavan Iranille sodan.
Kaapparit uskoivat virheellisesti voittavansa propagandasodan näyttäessään televisiossa, miten panttivangit saivat viettää perinteistä amerikkalaista joulua. Propagandashow toi draaman takaisin etusivuille ja nostatti Iranin-vastaista mielialaa. Reaganin puheet vakuuttivat äänestäjät, mikä Khomeinin oli pakko ottaa huomioon. Lisäksi öljyboikotti oli heikentänyt maan taloutta, eikä tuhoisa sota parantaisi asiaa.
20. tammikuuta 1981, Washington
Iran hyväksyi sopimuksen, jolla sen jäädytetyt varat Yhdysvalloissa vapautettaisiin panttivankien vapauttamista vastaan. Iranilaiset eivät kuitenkaan halunneet tehdä tätä Carterin virkakautena.
Vain 20 minuuttia Reaganin virkavalan jälkeen panttivangit vapautettiin. He lensivät Algerian kautta Länsi-Saksaan Rein-Mainin lentotukikohtaan, missä heitä oli vastaanottamassa Yhdysvaltain entinen presidentti Carter. Lääkärintarkastuksen jälkeen 52 panttivankia kuljetettiin New Yorkiin, jossa heidät otettiin vastaan juhlavalla paraatilla. He olivat selviytyneet hengissä 444 päivän piinasta.