Salainen kokous odotti
Mohammad Hashemi nousi ennen päivänkoittoa ja valmistautui kuolemaan. Hän peseytyi rituaalien mukaan, kääntyi lounaaseen kohti Mekkaa, polvistui, laski otsansa maahan ja lausui marttyyrin rukouksen. Sitten hän asetti pistoolin vyölleen, veti ylleen lämpimän puseron ja astui Teheranin pimeään aamuun. Hän oli matkalla salaiseen kokoukseen.
Hashemi oli kolmannen vuoden fysiikan opiskelija, mutta vallankumous vei kaiken hänen aikansa. Hän ei ollut käynyt yhdelläkään luennolla yli vuoteen eli sen jälkeen, kun kansannousu Iranin šaahia Reza Pahlavia vastaan oli alkanut.
Yhdysvallat suojeli šaahia, ja nyt tuo ”Suuri saatana” saisi lopulta opetuksen, jota se ei koskaan unohtaisi. Huhut kiersivät jo yliopistolla: ”Hoitelimme šaahin, nyt on Yhdysvaltojen vuoro.”
4. marraskuuta 1979, klo 6.00, Amir Kabirin yliopisto
Opiskelijoita eri yliopistoista oli noussut Hashemin tapaan aikaisin ja saapunut salaiseen kohtaamispaikkaan.
Hashemin edessä seisoi noin sadan miehen joukko. Kaikki tiesivät, että jotakin erityistä oli tapahtumassa, mutta kukaan ei oikein tiennyt, mitä. Vain Hashemi ja kourallinen muita islamistijohtajia tunsivat suunnitelman. He olivat kaikki islamilaisen opiskelijajärjestön jäseniä, jotka olivat luvanneet seurata imaamia, ajatollah Ruhollah Khomeinia.
Hashemi levitti pitkälle pöydälle suurlähetystön tontista ja rakennuksista piirtämänsä luonnokset. Hän oli yli viikon tarkkaillut aluetta lähitalojen katoilta ja rakennuksen ohi ajavien bussien yläkerroksesta.
Hälinä täyteen ahdetussa huoneessa kasvoi, kun Hashemi paljasti, että he hyökkäisivät Yhdysvaltain suurlähetystöön. He ottaisivat lähetystön työntekijät panttivangeiksi ja pitäisivät heidät vangittuina, kunnes Yhdysvaltain presidentti luovuttaisi šaahin ja tämän valtavan omaisuuden, joka oli siirretty amerikkalaisiin pankkeihin. Siihen kuluisi arviolta kolme päivää.
Ennen hyökkäystä miehet soluttautuisivat mielenosoitukseen, joka pidettäisiin sinä päivänä vuotta aiemmin tapahtununeen välikohtauksen vuoksi.
Silloin armeija oli kukistanut opiskelijoiden šaahinvastaisen mielenosoituksen väkivaltaisesti, väittämän mukaan šaahin määräyksestä. Vihaiset ihmiset täyttäisivät kadut ja marssisivat Yhdysvaltain lähetystön eteen protestiksi sille, että Yhdysvallat suojeli rikollista šaahia. Merkin saatuaan kapinalliset ryntäisivät muurille ja kiipeäisivät sen yli.
Kukaan ei tiennyt, ampuisivatko aidan takana olevat sotilaat mielenosoittajia näiden tunkeutuessa sisään. Jos niin kävisi, kuolleet ja haavoittuneet kannettaisiin mielenosoittajien joukkoon ja kaupungille. Se saisi kansan kiihdyksiin ja lisäisi lähetystöön kohdistuvaa painetta.
Kokouksen jälkeen miehet siirtyivät huomaamattomasti aukiolle, josta mielenosoituksen oli määrä lähteä. Aukio alkoi jo täyttyä ihmisistä, jotka seisoskelivat pienissä ryhmissä ja odottivat lähtömerkkiä.
Aamu, 4. marraskuuta 1979, USA:n suurlähetystö, Teheran
Mielenosoittajat olivat edenneet lähetystölle, jonka työntekijät odottivat turhaan erityisohjeita Washingtonista.
Tuhansia nuoria miehiä seisoi Yhdysvaltain suurlähetystön edustalla tihkusateessa ja huusi vihaisia iskulauseita: ”Kuolema šaahille! Kuolema Carterille! Kuolema Yhdysvalloille!” Ajatollah Khomeinin kuvia kantavat kädet puivat rytmikkäästi tahtia sanoille. Meteli voimistui ja kantoi lopulta myös lähetystön päärakennuksen seinien sisäpuolelle.
Yhdysvaltain lähetystö sijaitsi paikalla, jossa ylängön rinteet loivenivat ja muuttuivat matalaksi, kilometrien päähän Dasht-e Kavirin suola-aavikon laitamille asti levittäytyneeksi slummiksi. Teheranin miljoonakaupungin pakokaasuisten ruuhkien ja harmaiden kerrostalobunkkerien keskellä suurlähetystön alue oli kuin keidas.
Kolmen metrin korkuisen ja noin 1,5 kilometrin pituisen valkoiseksi kalkitun muurin sisäpuolella kasvoi vehreitä puita. Kaksikerroksinen päärakennus sijaitsi lähellä katua. Muurien sisäpuolella sijaitsivat myös Yhdysvaltain konsulaatti, suurlähettilään virka-asunto, työntekijöiden asuintalo ja varasto.
Päärakennuksen toisessa kerroksessa virka-asemaltaan suurlähetystön kolmanneksi ylin virkamies Moorhead C. Kennedy katseli pelokkaana väkijoukkoa.
Hän mietti, millaista olisi kuolla. Niiden kahden viikon aikana, jotka olivat kuluneet šaahin paosta Yhdysvaltoihin, Moorhead C. Kennedy oli todennut väkijoukon kasvaneen päivä päivältä yhä suuremmaksi ja huomannut vihan mielenosoittajien katseessa ja huudoissa vahvistuneen.
Tänään ilmassa oli jotakin entistäkin pahaenteisempää. Kennedy tiesi, että lähetystöä oli mahdoton puolustaa. Se oli linnoittamaton, sijaitsi vihollisen maaperällä ja sitä vartioi ainoastaan 13 merijalkaväen sotilasta.
Lisäksi hän tiesi, että sotilaille oli annettu käsky olla ampumatta sisään tunkeutuvaa vihollista ja että heidän piti sen sijaan odottaa ulkopuolelta apua, vaikka kaikki hyvin tiesivät, että lähin apu oli lentotukialus Intian valtamerellä.