Stammheim Stuttgartissa oli yksi Länsi-Saksan turvallisimmista vankiloista. Siellä istui maan vaarallisimpia rikollisia, kuten Andreas Baader, Gudrun Ensslin ja Ulrike Meinhof, jotka olivat vuonna 1970 yhdessä perustaneet terroristiryhmä Punaisen armeijakunnan (RAF).
Kolmikko oli viettänyt vankilassa jo pari vuotta odottamassa oikeudenkäyntiä, jossa heitä syytettiin murhista, pankkiryöstöistä ja Yhdysvaltain sotilastukikohtiin suunnatuista pommi-iskuista.
Ennen kuin oikeudenkäynti päästiin aloittamaan, viranomaisten oli rakennettava uusi, huipputurvallinen oikeussali vankilan yhteyteen.
Rakennustyöläisten osuus urakasta alkoi olla jo valmis, mutta ääniteknikot pystyttivät vielä äänentoistolaitteistoa valtavan kokoiseen oikeussaliin.
Oikeudenkäynnin lähestyessä terroristeja pidettiin Stammheimin 7. kerroksessa.
Kaikille oli luvassa elinkautinen tuomio, mutta paatuneet äärivasemmistolaiset olivat silti oudon hyväntuulisia. Vanginvartijat eivät voineet olla huomaamatta sitä kyseisenä aamuna, ja se ihmetytti heitä.
Näytti siltä kuin vangit olisivat laittautuneet tavallista enemmän ja nostaneet tavaroitaan esiin kuin aikoisivat pakata laukkujaan.
Vankilalääkäri Helmut Henck kirjasi muistiin, että he olivat kuin malttamattomia lapsia. Kukaan ei kuitenkaan aavistanut, mihin vangit valmistautuivat.
Baader, Ensslin ja Meinhof tiesivät asianajajiensa Stammheimiin salakuljettamien tietojen ansiosta, että terrori-isku käynnistyisi sinä päivänä, 24. huhtikuuta 1975.
Vielä ennen keskiyötä Länsi-Saksan hallituksen olisi pakko päästää heidät ja 23 muuta vangittua RAF-terroristia vapaiksi.
Valtiota vastaan
Aseistettujen nuorten ääriryhmittymä yritti kukistaa Länsi-Saksan valtion vuodesta 1970 lähtien.
Sen jäsenet tulivat äärivasemmistolaisesta siivestä, vastustivat Yhdysvaltain Vietnamissa käymää sotaa ja syyttivät liittotasavaltaa natsivaltion jatkeeksi.
Punainen armeijakunta kutsui itseään kaupunkisisseiksi, teki yhteistyötä palestiinalaisryhmien kanssa ja sai terroristikoulutusta Lähi-idässä.
Tehtävä käynnistyi
Torstai 24. huhtikuuta 1975 klo 11.30, Tukholma: Pitkän, kylmän talven jälkeen Ruotsin pääkaupungissa oli leuto, tihkusateinen päivä. Liikkeellä oli paljon leppeästä kevätpäivästä nauttivia kävelijöitä.
Saksan liittotasavallan suurlähetystö sijaitsi parin kilometrin päässä Tukholman keskustasta Skarpögatanilla.
Koruttoman rakennuksen naapureina olivat Norjan, Britannian ja Japanin lähetystöt. Arkkitehtuurin tuntijat sanoivat säälimättömästi sen muistuttavan ”maalaiskunnan oppikoulua”.
Aamupäivän aikana monet länsisaksalaiset asioivat lähetystössä ongelmineen ja kysymyksineen. Kaikkien tuli ensin ilmoittautua portinvartijalle, jos he halusivat sisään.
Päivän vierailijoiden joukossa oli kaksi nuorta miestä:
”Olen hukannut passini ja tarvitsen väliaikaisen passin”, toinen miehistä selitti portinvartijalle.
Vartija opasti miehet ensimmäisen kerroksen konsuliosastolle ja avasi ulko-oven nappia painamalla.
Viiden minuutin kuluttua vartijan luo saapui surullisen näköinen nuoripari. Miehellä oli surunauha vasemmassa olkavarressaan.
”Haluamme kysyä neuvoa perintöasiassa”, mies kertoi. Vartija ohjasi myös heidät konsuliosastolle ja avasi oven.
Kului taas viisi minuuttia, niin paikalle ilmestyi vielä kaksi nuorta miestä. Ensin he halusivat kysyä opiskelumahdollisuuksista Ruotsissa.
Vartija pahoitteli, ettei opintoneuvonta kuulunut lähetystön tehtäviin. Sitten he halusivat hakea työlupaa, mutta portinvartija pudisteli päätään:
”Sen hoitavat Ruotsin ulkomaalaisviranomaiset.”
Ovi pysyi kiinni. Nuoret miehet seisoivat yhä portilla epäröivinä. Seuraavalla hetkellä lähetystön työntekijä astui ulos ovesta. Ennen kuin ovi ehti pamahtaa lukkoon, toinen miehistä tarttui siihen, ja he pääsivät livahtamaan sisään.
Portinvartijan seurassa oli terrori-iskujen lisäännyttyä lähetystöön lisäsuojaksi Saksasta lähetetty rajavartija, mutta hän ei mahtanut kaksikolle mitään.
Kun rajavartija ryntäsi miesten perään, he vetivät pistoolin esiin ja osoittivat sillä häntä.
Saksalaisen oli paettava portivartijan koppiin. Sinne päästyään hän huusi hengästyneenä: ”Hälytys!”
Papintytär Gudrun Ensslin oli 28-vuotias tavatessaan lurjusmaisen Andreas Baaderin ja jätti miehensä ja lapsensa. He johtivat toimittaja Ulrike Meinhofin kanssa Punaista armeijakuntaa (RAF).
Rakennus oli pian vallattu
Klo 11.50: Ruotsin poliisi otti hälytyksen vastaan. Kaikki ajoneuvot määrättiin Saksan liittotasavallan lähetystölle. Sieltä oli kuultu laukauksia.
Sisällä lähetystössä sinne tunkeutuneet kaksi länsisaksalaista olivat liittyneet ongelmitta sisään päässeiden neljän toverinsa seuraan.
He juoksivat ensimmäisen kerroksen toimistokäytävää pitkin huutaen:
”Tämä on hyökkäys! Avatkaa ovet, tai ammumme!”
Osoittaakseen, etteivät uhkaukset olleet tyhjiä, he ampuivat pistoolilla ja pumppuhaulikolla oviin ja seiniin. Pelästyneet lähetystötyöntekijät astuivat esiin kädet ylhäällä.
”Nopeammin, siat!” terroristit huusivat ja antoivat työntekijöiden paeta ulos.
Yksi lähetystötyöntekijöistä pakotettiin makaamaan lattialle, ja terroristit tallasivat häntä sormille niin lujaa, että mies luovutti avaimet lähetystön yläkerroksiin, jotka oli suljettu painavan kalterioven taakse.
”Pitäkää minut ja päästäkää muut vapaaksi.” Suurlähettiläs Dietrich Stroecker
Terroristit rynnistivät portaita ylös toiseen kerrokseen, missä he ottivat vangiksi kaksi nais- ja kolme miestyöntekijää.
Yksi heistä oli 44-vuotias sotilasattasea Andreas von Mirbach. Terroristit pakottivat vankinsa rakennuksen ylimpään kerrokseen, lähetystön kirjastoon.
Siellä vankeja vartioimaan jäi ryhmän ainoa naispuolinen jäsen, 29-vuotias tehtailijan tytär Hanna Krabbe, siksi aikaa, kun hänen toverinsa tutkivat muut kerrokset.
Muutaman minuutin kuluttua he palasivat mukanaan vielä kuusi panttivankia.
Terroristit vetivät huput päähänsä, jolloin panttivankien oli vaikea erottaa heidät toisistaan.
He kutsuivat joukkoaan nimellä ”Kommando Holger Meins” nälkälakossa vankilassa kuolleen RAF-jäsenen kunniaksi. RAF:n mukaan Saksan liittotasavallan valtio oli vastuussa Meinsin kuolemasta.
Suurlähettiläs piiloutui
Klo 12.00 lähetystössä. Terroristien tunkeutuessa rakennukseen siellä oli ollut noin sata ihmistä. Kaikki, jotka suinkin kykenivät, pakenivat.
Suurlähettiläs Dietrich Stoecker istui kolmannessa kerroksessa työhuoneessaan, kun hän kuuli laukauksia alhaalta. Hän ajatteli heti, että meneillään oli lähetystön valtaus.
Stoecker päätti piiloutua arkistoon. Kun terroristit kohta tunkeutuivat hänen työhuoneeseensa, häntä ei löydetty. Sen sijaan he sulloivat 11 panttivankiaan huoneeseen.
Arkistossa Stoecker tajusi muutaman minuutin kuluttua, ettei hän mitenkään voisi päästä huomaamatta pois rakennuksesta, joten hän päätti tulla suosiolla esiin:
”Unohditte ehkä minut. Olen suurlähettiläs”, Stoecker sanoi. ”Pitäkää minut ja päästäkää muut vapaaksi.”
Stoeckerin tarjousta ei kuunneltu, vaan terroristit sitoivat hänet.
Sitten panttivankeja kuulusteltiin. Naamioidut hyökkääjät halusivat erityisesti tietää kunkin työntekijän tittelin. Panttivangeille myös huudettiin ja heitä nimiteltiin sioiksi.
RAF:n johtajat istuivat pakovarmana pidetyssä vankilassa Stuttgartin Stammheimissa.
”Maatkaa hiljaa paikoillanne, siat!”
Klo 12.25: Ruotsin poliisi oli saartanut lähetystön rakennuksen. Sisäänkäynnin luo pinottiin hiekkasäkkejä, ja poliisi pystytti tähystysasemia kaikkiin lähitaloihin, joista oli näkymä lähetystöön.
Panttivangit oli komennettu makaamaan lattialle kasvot alaspäin. Heille pantiin suukapula ja heidän kätensä ja jalkansa sidottiin kaikilla saatavilla olevilla tarvikkeilla, kuten vöillä, pyyhkeillä, solmioilla, narunpätkillä tai teipillä.
”Maatkaa hiljaa paikoillanne, siat! Jos joku kääntyy tai puhuu, niin ammumme!” terroristit uhkasivat.
Yksi terroristeista, 23-vuotias Siegfried Hausner, levitti 15 kilon edestä TNT-räjähteitä ylimpään kerrokseen.
Häntä pidettiin ryhmän räjähdeasiantuntijana, ja hän liitti tottuneesti TNT-latauksia johtoihin, joita hän veti koko kerrokseen. Kaikki johdot yhdistettiin laukaisimeen, jotta hän voisi yhdellä painalluksella tuhota lähetystön maan tasalle.
Sillä välin yksi Hausnerin tovereista oli retuuttanut naispuolisen sihteerin sivuhuoneeseen.
Naamioitu terroristi otti paperiarkin ja käski naisen istua kirjoituskoneen ääreen. Ensin terroristi varmisti, että sihteeri tunsi RAF:n erityisen, auktoriteettien vastaisen kirjoitustavan:
”Ole hyvä ja kirjoita kaikki pienillä kirjaimilla!”
Sihteeri alkoi kirjoittaa: “24.4.1975 kello 11.50 olemme vallanneet länsi-saksan suurlähetystön tukholmassa ja ottaneet panttivangiksi 12 työntekijää mukaan lukien suurlähettiläs dieter stoeckerin, kauppaneuvos heinz hillegartin ja kulttuuriattasea arno elfgenin vapauttaaksemme saksan liittotasavallasta 26 poliittista vankia, jotka ovat gudrun ensslin, andreas baader, ulrike meinhof (...)”
”Terroristit eivät milloinkaan toteuta uhkauksiaan.” Ruotsalainen poliisi
Tukholman ensimmäinen teloitus
13.42: Terroristien linnoittauduttua suurlähetystön kolmanteen kerrokseen Ruotsin poliisi oli hiipinyt rakennukseen ja edennyt sen toiseen kerrokseen.
”Poliisin tulee heti poistua lähetystörakennuksesta”, kuului terroristien vaatimus, jonka he huusivat useita kertoja alas rappukäytävään, mutta poliisi ei totellut.
Silloin terroristit kovensivat otteitaan: kaksi naamioitua miestä kiskoi esiin 44-vuotiaan sotilasattasean, Andreas von Mirbachin.
”Olen sotilasattasea”, von Mirbach huusi. ”Olkaa hyvä ja vetäytykää, tai minut ammutaan 15 minuutin kuluttua.”
”Olemme Ruotsin poliisista emmekä lähde minnekään”, vastasi tehtävänjohtaja Bertil Ledel alemmasta kerroksesta.
Lähetystöstä ajoissa ulos päässyt von Mirbachin työtoveri, konsuli von Schweinitz, kääntyi nyt poliisijohdon puoleen:
”Teidän on poistuttava rakennuksesta. Pyydän teitä!”
”Poliisin on taktisista syistä parasta olla perääntymättä. Terroristit eivät milloinkaan toteuta tuollaisia uhkauksia”, ruotsalaispoliisi rauhoitteli konsuli von Schweinitzia.
Kello oli muutamaa minuuttia vaille 14, kun terroristit taas toivat von Mirbachin kolmannen kerroksen porraskaiteen luo.
Yksi terroristeista kuiskasi jotain von Mirbachin korvaan, minkä jälkeen tämä huusi ääni täristen:
”Minut ammutaan kahden minuutin kuluttua, jos poliisi ei häivy lähetystörakennuksesta.”
Heti määräajan päätyttyä kuului viisi laukausta, ja terroristit tönäisivät von Mirbachin alas portaita.
Hän vieri 2. ja 3. kerroksen väliin ja jäi makaamaan takaraivo verta vuotaen. Terroristit eivät antaneet pelastaa häntä vaan varoittivat heittävänsä yrityksestäkin käsikranaatteja portaisiin.
Peter Lorenz (oik.) vapautettiin vasta, kun vapautetut terroristit vietiin Etelä-Jemeniin ja vapautus näytettiin televisiossa.
Ensimmäinen kiristys onnistui
Länsi-Berliinissä Punaisen armeijakunnan ”kollegat” ottivat talvella 1975 oikeistopoliitikon panttivangiksi.
Vain 1,5 kuukautta ennen Tukholman lähetystödraamaa ”kesäkuun 2. päivän liike” -terroristiryhmä sieppasi konservatiivisen huippupoliitikon Peter Lorenzin Länsi-Berliinissä vaatien kuuden toverinsa vapauttamista vankilasta Lorenzin henkeä vastaan.
Politiikko virui vajaan viikon romuliikkeen kellarissa Kreuzbergissä ryhmän ”kansanvankilassa”, kunnes viranomaiset lopulta taipuivat terroristien vaatimuksiin.
Liittokansleri Schmidtin vastalauseista huolimatta vapautetut vangit lennätettiin Etelä-Jemeniin ja heille annettiin 20 000 D-markkaa kullekin.
Hieman sekava Peter Lorenz päästettiin 4. maaliskuuta vapaaksi kaupungin puistoon.
Berliinissä onnistunut kiristys innosti RAF:n tekemään iskun Tukholmaan, mutta tällä kertaa Schmidt ei antanut periksi.
Poliisien käskettiin riisuutua
14.30: Ruotsin poliisille saapui viesti Bonnista Saksan sisäministeriöstä: saksalaisten poliisien delegaatio oli matkalla kohti Tukholmaa.
Von Mirbachin ampumisen takia poliisit poistuivat rakennuksesta, mutta ennen kuin kaikki olivat ulkona, terroristit ilmoittivat, että yksi lähetystön sihteereistä toisi poliiseille viestin.
Samalla terroristit antoivat poliiseille luvan viedä pois von Mirbachin, joka oli maannut kylmillä portailla lähes 50 minuuttia.
Terroristit esittivät kuitenkin ehdon: Vain kaksi poliisia sai nousta portaita ja hekin riisuutuneina.
Pelkät alushousut yllään poliisit Claes-Göran Andersson ja Bo Norbäck hakivat pahoin haavoittuneen von Mirbachin.
He eivät saaneet ottaa mukaan paareja, joten heidän täytyi nostaa häntä kainaloista – eikä Norbäck voinut olla ajattelematta, ettei sotilasattasea eläisi enää pitkään.
1970-luvulla Länsi-Saksan postitoimistojen ja virastojen seinillä oli etsintäkuulutusjulisteita. Niissä luvattiin suuri palkkio vinkeistä terroristien kiinni saamiseksi.
Terroristien vaatimukset julkaistiin
Klo 15.00: Ruotsin poliisijohto perehtyi koneella kirjoitettuun terroristien viestiin. Siinä lueteltiin lukuisia vaatimuksia viranomaisille.
Lähetystön miehittäjät vaativat, että 26 nimettyä RAF:n jäsentä tuli vapauttaa ja viedä kello 21:een mennessä Yhdysvaltain Rhein Main -lentotukikohtaan Frankfurtiin.
Siellä oli oltava lähtövalmiina täyteen tankattu Lufthansan kone.
Koneen määränpää kerrottaisiin lennon aikana.
Länsi-Saksan hallituksen tuli antaa joka vangille 20 000 dollaria. Lisäksi tapahtumat tuli välittää Ruotsin televisiossa, jotta terroristit näkivät, että kaikki sujui ohjeiden mukaan.
”vaatimuksista ei neuvotella, ja aikarajoja tulee noudattaa. ellei vaatimuksiimme vastata vaaditussa ajassa, ammumme panttivangin aina tasatunnein. rynnäkkö lähetystöön johtaa kaikkien kuolemaan, koska silloin räjäytämme 15 kiloa trotyylia, jonka olemme sijoittaneet toimistoihin.”
Sanoihin ”voitto tai kuolema” päättynyt viesti oli välitetty puhelimitse Länsi-Saksan uutistoimisto DPA:n Tukholman-konttoriin.
Muutaman minuutin kuluttua koko maailma sai tiedon panttivankidraamasta Ruotsin pääkaupungissa.
”Meidän on kerta kaikkiaan näytettävä, kuka määrää!” totesi liittokansleri Helmut Schmidt ankarasti ja kieltäytyi RAF:n vaatimuksista.
Liittokansleri ei suostunut vaatimuksiin
Samaan aikaan Bonnissa: Saksan sosiaalidemokraattinen liittokansleri Helmut Schmidt oli kutsunut kriisiryhmän pohtimaan tilannetta.
Ennen tapaamistaan Saksan muun poliitisen johdon kanssa liittokansleri Schmidt vietti hetken yksin.
Hän oli ollut alle vuoden virassa, jonka hän oli saanut vain siksi, että kansan rakastama Willy Brandt oli joutunut eroamaan vakoiluskandaalin takia. Schmidt tunnettiin suoruudestaan.
Hän puhui aina kiertelemättä eikä koskaan kalastellut suosiota. Ottaessaan ministerit ja opposition edustajat vastaan hän sanoi:
”Joka soluni vaati minua kieltäytymään!”
Keskusteluja käytiin pari tuntia, mutta pohjimmiltaan kaikki huoneessa olivat samaa mieltä:
”Mikäli alistumme vaatimuksiin, meillä ei ole enää auktoriteettia eikä oikeusvaltiota”, Schmidt tiivisti. ”Meidän on kerta kaikkiaan näytettävä, kuka määrää.”
Schmidt ja kriisiryhmä päättivät, että huolimatta panttivankien hengenvaarasta Tukholman terroristien kanssa ei neuvoteltaisi. Kokous päättyi noin kello 20.
Osallistujien poistuttua Helmut Schmidt pyysi yhdistämään puhelun Ruotsin pääministerille Olof Palmelle.
”Hallitus ja oppositio ovat yhtä mieltä”, liittokansleri ilmoitti. ”Emme voi suostua meille esitettyihin vaatimuksiin. Seuraukset olisivat aivan liian laajakantoiset.”
”Emme aio neuvotella kanssanne!”
Noin klo 20: Liittokansleri Schmidtin kieltäydyttyä Ruotsin tuli hoitaa panttivankidraama päätökseen. Lähetystö kylpi poliisin valonheitinten loisteessa.
Yksitoista panttivankia makasi yhä lattialla sidottuna ja suu kapuloituna.
He saivat vain tiukassa valvonnassa käydä WC:ssä. Käytävällä heidän tuli varoa kompastumasta joka puolelle vedettyihin johtoihin. Enimmäkseen panttivangit olivat pelon vallassa. Välillä he saivat juoda tilkan haaleaa vettä pahvimukista.
Ulkona Skarpögatanilla lähetystön edessä parveili toimittajia, kuvausryhmiä ja uteliaita tukholmalaisia.
Kadun varteen pysähtyi ministeriauto, josta kapusi Olof Palmen 65-vuotias oikeusministeri Lennart Geijer. Hänen tuli välittää Bonnin viesti terroristeille. Hän oli lyhyehkö mies, jolla oli kapeat viikset ja sarvisankaiset silmälasit.
Satoi edelleen ja lämpötila oli lähellä nollaa.
Oikeusministeri Geijer ohjattiin lähetystön vieressä sijainneen suurlähettilään asunnon pimeään työhuoneeseen.
Huone oli ampumalinjalla, ja ministerin oli ryömittävä kirjoituspöydän suojaan. Hän valitsi puhelimesta numeron 312, joka yhdisti puhelun naapuritalon 3. kerrokseen.
Yksi terroristeista nosti luurin. Ensin ministeri esittäytyi ja välitti sitten lannistavan uutisen lähetystön valtaajille:
”Minun on valitettavasti ilmoitettava teille, että Saksan liittohallitus on torjunut vaatimuksenne eikä suostu vapauttamaan terroristeja Saksassa.
Se ei myöskään neuvottele kanssanne. Ruotsin hallitus sitä vastoin on halukas keskustelemaan, miten lähetystön miehitys voidaan lop...”
”Emme aio neuvotella kanssanne!” terroristi Lutz Taufer murahti ja paiskasi luurin kiinni.
Kaikkialle lähetystön ympärille oli sijoitettu konepistoolein varustettuja poliiseja.
Kuollut mies roikkui ikkunassa
Klo 21.58: Päivän mittaan terroristit olivat lykänneet aikarajojaan useasti. Poliisi kuitenkin pelkäsi, että kello 22:n tienoilla tilanne pahenisi.
Terroristit eivät olleet osanneet odottaa Helmut Schmidtin jyrkkää eitä Bonnista. Nyt kuusi naamioitunutta valtaajaa puhui hiljaa seuraavasta vedostaan. Heillä ei ollut valinnan varaa – oli pantava kova kovaa vastaan.
”Okei, Hillegartin vuoro”, yksi terroristeista sanoi. ”Missä tohtori Hillegart on? Tulkaa tänne!”
64-vuotias kauppaneuvos Hillegart yritti vaivalloisesti kompuroida jaloilleen. Yksi terroristeista auttoi hänet seisomaan ja talutti viereiseen huoneeseen.
”Nopeasti, avaa ikkuna!” terroristi komensi ja tuuppasi harmaatukkaisen miehen ikkunan eteen.
”Huuda jotain alhaalla oleville”, mies määräsi.
”Täällä Hillegart! Kuuletteko minua? Minulla on viesti”, Hillegart huusi ja huitoi tullakseen huomatuksi.
Samaan aikaan Länsi-Saksan hallituksen lähettilääksi nimetty tohtori Heuer oli saanut puhelinyhteyden terroristeihin, jotka olivat yhä panttivankien kanssa lähettilään toimistossa.
Heuer yritti saada valtaajat tajuamaan, ettei heidän toimintansa johtaisi mihinkään, mutta he eivät järkkyneet.
”Meidän on nyt pakko teloittaa jälleen yksi lähetystön työntekijä”, totesi terroristi puhelinlinjan toisessa päässä.
Samalla hetkellä taustalta kuului laukaus.
”Olemme juuri ampuneet tohtori Hillegartin”, mies sanoi ilmeettömästi. Tohtorin ruumis retkotti ikkuna-aukossa.
Viimeinen savuke kuolemaantuomitulle
Klo 23.00: Poliisi valmistautui kukistamaan terroristit samalla kaasulla kuin panttivankeja ottaneen pankkiryöstäjän vuonna 1973.
Valtaajat ilmoittivat puhelimitse vapauttavansa kolme naisvankiaan. Nämä toivat mukanaan uuden viestin:
”olof palme ja ruotsin oikeusministeri ovat saksan liittohallituksen pyynnöstä ilmoittaneet meille, ettei poliittisia vankeja vapauteta lähetystötyöntekijöitä vastaan. jatkamme aiemmin esitettyjen uhkausten toteuttamista ja ammumme joka tunti yhden työntekijän. jos lähetystöön yritetään tehdä rynnäkkö, räjäytämme sen. voitto tai kuolema. uskomme kansan vallankumoukselliseen voimaan.”
”Alkakaa lähettää!!!” Uutisreportteri Bosse Holmström pommin räjähdettyä lähetystössä
Minuutit kuluivat, oli jo lähes keskiyö. Terroristit jatkoivat hermosotaa ja hakivat seuraavan panttivangin: lähetystön kulttuurivastaavan Arno Elfgenin.
”Onko aikaa polttaa savuke?” Elfgen kysyi teloittajilta.
Terroristit nyökkäsivät suopeasti, ja Elfgenin imiessä rauhoittavaa nikotiinia aivoihinsa hän ajatteli hirtehisesti:
”Taidan päästä hengestäni, kun sammutan savukkeen...”
TV-toimittajat sotavyöhykkeellä
Klo 23.45 lähetystön edessä: Ruotsin televisio valmistautui suoraan lähetykseen raportoidakseen panttivankidraamasta ylimääräisissä uutisissa.
Lähetystön lähellä seisoi uutistoimittaja Bosse Holmström trenssitakissa valmiina esiintymään suorana myöhäisessä uutislähetyksessä.
Oli vielä monta minuuttia aikaa, kun yhtäkkiä tulenleimahdus valaisi yötaivaan, ja useita räjähdyksiä jysähti toimittajan takana.
Holmström heittäytyi vaistomaisesti maahan. Sitten kokenut toimittaja otti tilanteen hallintaansa ja huusi kohti kameraa, jotta studio tajuaisi aloittaa suoran lähetyksen heti:
”Lägg ut! Lägg ut!!” Sitten Holmström aloitti raporttinsa tapahtumapaikalta:
”Äsken kuului valtava räjähdys, ja kuten näkyy, Yhdysvaltain lähetystö on tulessa. Tulipalo jatkuu edelleen, ja sirpaleita lentelee joka puolella. Räjähdys oli voimakas.”
Kaikessa kiireessä toimittaja oli sekoittanut lähetystöt toisiinsa, ja keskellä suurta sekasortoa hän keskeytti puheensa poliisin juostessa hänen ohitseen.
”Mitä?” Bosse Holmström huusi. ”Koko rakennus on räjähtänyt. Ei sittenkään, vaan vain puolet siitä, sanoi äsken ohitseni rientänyt poliisi.”
Kohtaus on Ruotsin televisiohistorian kuuluisimpia hetkiä.
Holmström itse arvosti enemmän raportointiaan ensimmäisestä Kuuhun laskeutumisesta vuonna 1969.
Heikentyneet panttivangit pelastettiin ulos palavasta lähetystöstä.
Terroristien räjähdysaine oli lauennut
Samaan aikaan lähetystön sisällä: Räjähdys käänsi terroristi-iskun odottamattomaan suuntaan. Oliko hermosota poliisien kanssa viimein päättynyt?
Lähetystö tärisi, huonekaluja lenteli ja särkyneiden ikkunoiden lasinsirpaleita sinkoili ilman halki.
Kolmas kerros oli tuhoutunut, ja monin paikoin riehui tulipaloja.
Kaikki sisällä olijat, niin terroristit kuin panttivangitkin, olivat saaneet palovammoja, haavoja ja muita vakavia vammoja.
Myöhemmin terroristi Karl-Heinz Dellwo väitti ryhmän pitäneen heti räjähdyksen jälkeen lyhyen kokouksen ja todenneen yksimielisesti, että tehtävä oli epäonnistunut ja panttivangit oli päästettävä vapaaksi.
Dellwon kertomaa on kuitenkin epäiltävä, sillä räjähdyksessä kaikki sisällä olleet saivat kuulovaurioita, eikä kukaan olisi voinut keskustella.
Jäljellä olleet panttivangit olivat välttäneet paineaallon, koska he olivat maanneet lattialla ja betoniseinä oli suojannut heitä Siegfried Hausnerin helvetinkoneen lauetessa.
Nyt he auttoivat toisiaan pääsemään vapaaksi rakennuksesta.
Panttivankien pelastukseksi koitui räjähdyksessä hajonnut ikkuna. Poliisi nosti tikapuut, joita pitkin he kapusivat alas, ensimmäisenä lähettiläs korvat verta vuotaen.
Kuusi panttivankia kuljetettiin pois ambulansseilla. Yksi heistä oli Arno Elfgen, jonka hengen yllättäen lauennut pommi pelasti.
Pian nähtiin myös viisi terroristia. He olivat ryömineet ulos ikkunasta kadotakseen pimeään. Kaksi ei kyennyt kävelemään itse, kun poliisit huusivat pysähtymiskäskyn.
Vuonna 2017 ryöstäjät iskivät suureen supermarkettiin Hildesheimissa. Isku epäonnistui, mutta tekijät pakenivat.
Terroristit keräävät itselleen eläkerahoja
Yli 20 vuoden ajan Pohjois-Saksassa on riehunut ryöstäjien joukkio. Siihen kuuluu kolme entistä RAF:n jäsentä, joista kaikki ovat jo täyttäneet 60 vuotta.
Punainen armeijakunta rahoitti sotansa Saksan valtiota vastaan aseellisilla ryöstöillä.
Terroristit oppivat taitaviksi väkivaltaisten ryöstöjen tekijöiksi, ja on viitteitä siitä, että jäsenistä kolme jatkaa yhä.
Monissa ryöstöissä ja ryöstöyrityksissä Saksan poliisi on löytänyt jälkiä Ernst-Volker Staubista, Burkhard Garwegista ja Daniela Klettestä, jotka olivat RAF:n jäseniä 1990-luvulla.
Vuonna 2016 kolmikko pakeni ryöstettyään 400 000 euroa Jysk-huonekaluliikkeen eteen pysähtyneestä rahakuljetuksesta Braunschweigin kaupungissa.
Vielä maaliskuussa 2020 he iskivät rahakuljetukseen Krefeldissä.
Poliisi arvelee, että iskuihin voi olla henkilökohtaisia motiiveja: ikääntyvät terroristit elävät maan alla, ja heidän on tehtävä ryöstöjä vanhuutensa turvaksi.
Kolmikko on siis riehunut jo parikymmentä vuotta, mutta sitä ei ole saatu kiinni.
Seuraavat terroristit olivat valmiina
Keskiyö: Tukholman draamasta oli raportoitu tiiviisti Saksan tiedotusvälineissä. Kolme nuorta miestä oli istunut television ääressä koko päivän.
23-vuotias Peter-Jürgen Boock istui parin ystävänsä kanssa kerrostaloasunnossa.
Boock oli sopeutumaton rähinöitsijä. Hän oli teininä tavannut Baaderin ja Ensslinin ja ollut siitä lähtien heidän sokeimpia kannattajiaan, joka vain odotti, että terroristiryhmä jonain päivänä tarvitsisi häntä.
Boockilla ei tosin ollut käytännön terroristikokemusta, mutta hän näki silti, että isku oli huonosti suunniteltu.
Vain kaksi kuukautta aiemmin toinen saksalaisryhmä oli painostanut valtion vapauttamaan kuusi vangittua terroristia sieppaamalla länsiberliiniläisen huippupoliitikon. Valtio ei osoittaisi moista suopeutta enää toistamiseen.
”Tässä käy hullusti”, Boock huusi jo iltapäivällä. Myöhemmin Boock lähetti tehtävästä tyrmäävää kritiikkiä vangituille RAF:n jäsenille Stammheimiin.
Baader vastasi välikäden kautta, että Boockin tulisi pysyä sivussa.
Niin Boock ei kuitenkaan tehnyt. Vuonna 1977 hän oli mukana sieppaamassa Saksan työnantajien johtajaa Hanns Martin Schleyeriä. Iskuryhmä käytti nimeä ”Kommando Siegfried Hausner” Tukholman RAF-marttyyrin kunniaksi.
Jälkikirjoitus: Terroristi Ulrich Wessel kuoli odottamatotomassa räjähdyksessä, ja hänet löydettiin lähetystön raunioista.
Ryhmän pommiasiantuntija Siegfried Hausner paloi niin pahoin, että hän menehtyi viikon kuluttua.
Vuonna 1976 neljä eloonjäänyttä terroristia joutuivat oikeuden eteen Düsseldorfissa – entinen postinkantaja Karl-Heinz Dellwo, näyttelijä Bernhard Rössner sekä Lutz Taufer ja Hanna Krabbe.
Yksi oikeudenkäynnin keskeisistä kysymyksistä oli, miksi räjähteet laukesivat. Puolustuksen asianajaja väitti Saksan turvallisuusjoukkojen erikoisyksikön aiheuttaneen räjähdyksen liittokanslerin luvalla.
Tuomarit eivät uskoneet salaliittoteoriaan. Syytetyt saivat elinkautisen, mutta kaikki vapautettiin 1990-luvulla. Lutz Taufer kirjoitti vuonna 2017 omaelämäkerrassaan:
”Uskoimme taistelevamme oikeuden puolella. Panimme henkemme peliin, surmasimme kaksi ihmistä ja tuotimme heidän läheisilleen raskaan, elämän mittaisen surun.
Pitkään en uskaltanut miettiä, miten he elävät sen kanssa.”