Maailmalla seurattiin tiiviisti, kun kaksi Bell-sotilashelikopteria lähestyi viides syyskuuta 1972 Fürstenfeldbruckin sotilastukikohtaa Münchenin laitamilla. Kyydissä oli yhdeksän palestiinalaista terroristia sekä heidän yhdeksän israelilaista panttivankiaan.
Samana päivänä varhain aamulla palestiinalaisen terroristijärjestön Mustan syyskuun jäsenet olivat tunkeutuneet israelilaisten tiloihin olympiakylässä. Kaksi joukkuetovereitaan puolustanutta israelilaista tapettiin rynnäkkökivääreillä.
Nyt terroristit olivat juuri laskeutumassa kentälle panttivankiensa kanssa, ja yhdeksän israelilaista istui sidottuina helikopterin takapenkeillä.
Zvi Zamir silmäili helikoptereita pahaa aavistaen. 47-vuotias israelilainen oli tiedustelupalvelu Mossadin johtaja.
Hän oli lähtenyt Tel Avivista Müncheniin heti kuultuaan uutisen panttivankien ottamisesta. Zamir oli osallistunut päivän mittaan neuvotteluihin kaappareiden kanssa: nämä vaativat 234 palestiinalaisen vangin vapauttamista Israelin vankiloista sekä lentokoneen pakomatkaa varten.
Terroristit teloittaisivat panttivangit, ellei vaatimuksiin suostuttaisi.
Israel kieltäytyi periaatesyistä neuvottelemasta terroristien kanssa, joten tilanne oli jumissa, kun helikopterien roottorit pysähtyivät ja kaksi kaappareista käveli kiitoradalla odottavaan Boeing 727:een.
Sen tarkoitus oli osoittaa saksalaisten myötämielisyyttä – mutta todellisuudessa viranomaiset suunnittelivat yllätyshyökkäystä.
Musta syyskuu iski varsinkin länsimaissa saadakseen kerättyä huomiota palestiinalaisten itsenäistymispyrkimyksille.
Mossadin johtajana Zamirilla oli kokemusta terroristeista, mutta Münchenissä hänen täytyi vain seurata tapahtumia sivusta.
Saksalaiset halusivat hoitaa tilanteen itse, mutta Zamir ei luottanut heidän osaamisensa. Hän ei ollut uskoa silmiään nähdessään, etteivät saksalaiset edes valaisseet helikoptereita, jotta tarkka-ampujat olisivat nähneet kunnolla!
Kello 22.40 lentokentällä kajahtivat ensimmäiset laukaukset, kun kaksi saksalaista tarkka-ampujaa ryhtyi tulittamaan palestiinalaisia. Yksi heistä kaatui maahan, mutta muut terroristit pääsivät pimeässä piiloon helikopterien alle. Luotikuurot piiskasivat kiitorataa.
Palestiinalaiset ampuivat AK-47-aseillaan rakennuksia, joihin saksalaiset suojautuivat. Ilmassa viuhui käsikranaatteja, ja saksalaiset tarkka-ampujat tulittivat sokkoina helikoptereita, joissa oli yhä kauhistuneita panttivankeja.
Tulitus jatkui tunnin ja vartin, kunnes saksalaiset määräsivät rynnäkköjoukot hyökkäämään kuuden panssariajoneuvon tukemina. Terroristit tajusivat tilanteensa epätoivoisuuden.
Eräs heistä heitti käsikranaatin helikopteriin, jossa oli neljä panttivankia. Kopterissa räjähti, ja liekkien leimutessa kaksi palestiinalaista nosti aseensa kohti toista helikopteria.
”Veri virtasi helikopterista ja valui lätäköiksi asfaltille.” Victor Cohen, Israelin turvallisuuspalvelun Shin Betin agentti.
Zamir seurasi tapahtumia murtuneena loitommalta. Kun saksalaiset olivat tappaneet viisi ja vanginneet kolme terroristia, hän juoksi savuiselle kiitoradalle tuleen syttyneen helikopterin luokse. Hänen mukanaan oli kollega Victor Cohen, joka muisteli.
”Ovet olivat auki, ja näky oli kamala. Kukaan ei liikkunut, äännellyt tai haukkonut henkeä. Veri virtasi helikopterista ja valui lätäköiksi asfaltille. Mistään ei kuulunut ääntäkään.”
Oli tapahtunut tragedia, ja kaikille oli selvää, että Saksan viranomaiset olivat hoitaneet kaappauksen täysin amatöörimäisesti. Kun saksalaiset vielä luovuttivat kolme terroristia panttivankien vaihdossa, israelilaiset päättivät toimia.
Kosto olisi tuhoisa – ja Israel lopettaisi ”Jumalan kostoksi” nimetyn terroristijahdin vasta, kun Münchenin verilöylystä vastanneet makaisivat omassa veressään.
Münchenin verilöylystä tuli palestiinalaisten kattavimmin uutisoitu terrori-isku.
Pääministeri vannoi kostoa
Uhrien arkut tuotiin Israeliin kahden päivän kuluttua. Yhteensä yksitoista olympiajoukkueen jäsentä oli kuollut Mustan syyskuun terroriteossa.
Isku oli kulminaatiopiste palestiinalaisten vuosia jatkuneille hyökkäyksille juutalaisia vastaan, joihin kuului lentokonekaappauksia,
kirjepommeja ja diplomaattien surmia.
Palestiinalaisista tuli koko ajan uhkarohkeampia, ja he olivat laajentaneet aluettaan Eurooppaan.
”Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käydä terroristijärjestöjen kimppuun kaikkialla, missä vain voimme”, julisti Israelin karismaattinen pääministeri Golda Meir puhuessaan maan parlamentissa Knessetissä viikko verilöylyn jälkeen.
Golda Meir ei aikonut toimia silkkihansikkain – varsinkaan Münchenin verilöylystä vastanneiden kanssa:
”Jokainen heistä tullaan etsimään. Kukaan osallisista ei elä enää pitkään tällä maapallolla. Etsimme heidät viimeiseen mieheen asti!”
Pääministeri ei paljastanut, kuinka kosto toteutettaisiin – se salattaisiin visusti. Monet epäillyistä palestiinalaisista oleskelivat Euroopassa, joten israelilaisten pitäisi surmata terroristeja liittolaistensa alueilla.
Siksi mikään ei saisi yhdistää Israelia ja Mossadia likvidointeihin. Golda Meir perusti läheisten neuvonantajiensa kanssa salassa niin sanotun komitea X:n.
Zvi Zamir oli Israelin armeijan kenraali-majuri ja Mossadin johtaja 1968–74.
Komitea laati Mustasta syyskuusta ja Münchenin verilöylystä tehtyjen Mossadin raporttien perusteella luettelon tärkeitä kohteista.
Tappolistalle päätyi ainakin 15 ihmistä, ja se sisälsi niin palestiinalaisten asiaa edistäviä suojaamattomia siviilejä kuin terroristijärjestöjen johtajia, joita henkivartijat suojelivat läpi vuorokauden.
Huippu-salaista hanketta johti kenraali Aharon Yariv, joka oli nimetty juuri terrorismin torjunnasta vastaavaksi ministeriksi, Mossadin johtaja Zvi Zamir sekä Michael Harari, joka oli Mossadin Caesarea-erikoisyksikön päällikkö.
Kostohanke sai nimen operaatio Jumalan kosto, ja jokainen kohde piti salamurhata näyttävästi. Niin oli tarkoitus varmistaa, että pales-
tiinalaiset ymmärtäisivät viestin: me olemme jäljillänne, ettekä voi koskaan tuntea olevanne turvassa.
”Heidät piti pysäyttää, eikä muuta keinoa ollut. Palasimme vanhaan Raamatun sääntöön: silmä silmästä”, totesi kenraali Yariv 20 vuotta myöhemmin.
Mossad oli valmis iskemään jo lokakuussa 1972 – vain kuukauden kuluttua olympialaisten verilöylystä.
Kun PLO ilmoitti luopuvansa terrorismista vuonna 1993, järjestön johtaja Yasser Arafat tapasi useita kertoja Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin.
PLO kokosi palestiinalaisia ryhmiä yhteen
Useat palestiinalaiset vastarintaliikkeet ryhmittyivät vuonna 1964 Palestiinan vapautusjärjestöksi (PLO).
Se julisti tavoitteekseen ”Israelin valtion tuhoamisen”. PLO edisti tavoitettaan muun muassa terrori-iskuilla, joista vastasivat sen taistelunhaluiset jäsenjärjestöt. Niistä merkittävimpiä olivat kansallismielinen Fatah sekä kommunistinen PFLP.
Varsinkin Fatahista tuli vaikutusvaltainen PLO:ssa, ja sen johtajasta Jasser Arafatista tuli koko PLO:n johtaja vuonna 1969. Yhä kiistellään kuitenkin siitä, kuinka paljon PLO vaikutti suoraan yksittäisiin terrori-iskuihin.
Münchenin verilöylystä vastannut ryhmittymä Musta syyskuu oli Fatahin itsenäinen solu, ja johtajansa Ali Salamehin mukaan se toimi itsenäisesti Fatahista ja PLO:sta erillään. Israelin tiedustelupalvelu Mossad ei kuitenkaan hyväksynyt tätä tulkintaa.
PLO vannoi luopuvansa terrorista vuonna 1993 ja on sittemmin yrittänyt edistää palestiinalaisvaltion perustamista neuvottelemalla Israelin kanssa.
Ensimmäinen kohde löytyi Roomasta
Tappolistan tärkein nimi oli Ali Hassan Salameh, jota Mossad piti Münchenin verilöylyn pääarkkitehtina.
Veriteosta vastannut Salameh sai koodinimen ”Punainen prinssi”. Salameh oli kuitenkin vaikea kohde, sillä hän eli henki-vartijoiden suojelemana terroristien turvapaikassa Libanonin Beirutissa.
Israelilaiset kävivät ensin helpomman kohteen kimppuun: Wael Zwaiter oli 38-vuotias palestiinalainen intellektuelli, joka asui Roomassa.
Hän edusti siellä Palestiinan vapautusjärjestöä PLO:ta, jonka tavoite oli perustaa Lähi-itään palestiinalaisvaltio. Israelilaiset olettivat, että Zwaiter johti myös Mustan syyskuun operaatioita Italiassa.
Mossadin agentit tarkkailivat Zwaiteria Roomassa lähes kaksi viikkoa.
Agentit seurasivat vuorotellen miestä tämän kävellessä Libyan suurlähetystöön, jossa hän työskenteli tulkkina.
Toiset agentit odottivat, kun Zwaiter palasi töistä kaupungin kapeita katuja kotiinsa Piazza Annibalianolle kaupungin pohjoisosaan.
Agentit seurasivat palestiinalaista myös tämän australialaisen naisystävän luokse.
Zwaiter oli palaamassa naisen luota, kun Mossad käynnisti maanantai-iltana 16. lokakuuta operaatio Jumalan koston.
”Kohde poistui naisystävänsä asunnosta. Hän on menossa bussipysäkille”, tarkkailuryhmän päällikkö lausui radiossa hiukan yli puoli kymmenen illalla.
”Tämä on kosto Münchenistä. Haluamme heidän tuntevan vihamme ja tahdomme saada heidät pelkäämään meitä.” Muki Betser, Israelin erikoisjoukkojen Sayeret Matkalin kommandojen päällikkö.
Sekä Zamir että Harari olivat mukana Roomassa seuraamassa iskun etenemistä. Jännitys tiivistyi, kun hyökkäyksen kohde nousi bussista ja käveli huolettomana kohti asuntoaan.
Palestiinalainen ei aavistanut lainkaan, että Mossadin agentit seurasivat häntä.
Zwaiter astui porraskäytävään kello 22.30. Hän kantoi sylissään ostoskassissa leipää ja viiniä.
Palestiinalainen käveli tavalliseen tapaansa kohti hissiä, kun kaksi miestä astui esiin pimeästä. Agenttien Beretta-pistooleissa oli äänenvaimentimet. He ampuivat 12 kertaa, ja Zwaiter lyyhistyi kylmälle marmorilattialle.
Salamurhaajat pakenivat välittömästi. Sivukadulla odotti vihreä Fiat, joka kuljetti heidät lentoasemalle. Viisi tuntia myöhemmin agentit – sekä Zamir ja Harari – olivat poistuneet maasta.
Puhelinpommi Pariisissa
Libanonilainen radiokanava ilmoitti Wael Zwaiterin surmaa seuranneena päivänä, että ”sionistinen tiedustelupalvelu” oli salamurhannut yhden PLO:n ”sankareista”. Palestiinalaiset tiesivät kyllä, mitä oli tapahtunut, vaikkei Roomassa ollut pidätetty yhtään epäiltyä.
Palestiinalaiset väittivät, ettei Zwaiter ollut sekaantunut mitenkään Münchenin verilöylyyn, mutta israelilaiset eivät välittäneet heidän vakuutteluistaan.
Kahdeksas joulukuuta 1972 räjähti pommi rakennuksessa Pariisin Rue d’Alésialla, ja israelilaiset saivat poistaa pitkästä luettelosta taas yhden nimen: Mahmoud Hamsharin.
Surmattu oli PLO:n edustaja Ranskassa, ja hän kuoli puhelinpommin räjähdykseen omassa asunnossaan.
Seuraavina kuukausina tapettiin kaksi muuta PLO:n johtohahmoa taas eurooppalaisissa pääkaupungeissa.
Terroritekoihin turvautuneet palestiinalaiset tiesivät Israelin jahtaavan heitä, eikä valtaosa heistä halunnut poistua Beirutista, jossa he tunsivat olevansa turvassa. Mossad aikoi kuitenkin iskeä seuraavaksi suoraan leijonan luolaan.
Mossad piti professori Basil al-Kubaisia PLO:n asetoimittajana. Hänet jäljitettiin vuonna 1973 Pariisiin ja ammuttiin kadulle yhdeksällä laukauksella.
Sotilaat naamioituivat naisiksi
Libanonista oli tullut vuonna 1973 lukuisten palestiinalaisten kotipaikka, kun Jordanian kuningas Hussein oli karkottanut heidät maastaan vuonna 1970.
Libanonin pääkaupunkiin Beirutiin oli muodostunut terroristien keskus, ja monet palestiinalaiset kulkivat kadulla avoimesti rynnäkkökivääriä olalla kantaen.
Väkivaltaiset ryhmittymät suunnittelivat iskujaan Beirutissa ja värväsivät sieltä samalla lisää jäseniä.
Mossadin johto ryhtyi keväällä 1973 suunnittelemaan suurimittaista hyökkäystä, jolla oli tarkoitus likvidoida kolme tärkeää tappolistan nimeä: 43-vuotias Abu Youssef, 38-vuotias Kamal Adwan ja 48-vuotias Kamal Nasser olivat kaikki PLO:ssa korkeissa asemissa.
Mossadin tiedustelu sai selville, että kolmikko asui varsin lähellä toisiaan kahdessa kattohuoneistossa Beirutin luoteisosassa.
Hyökkäys Libanonin pääkaupungissa edellyttäisi sitä, että israelilaisten pitäisi päästä paikalle ja sieltä pois mahdollisimman nopeasti.
Siksi salaiset agentit vastasivat valmisteluista ja tarkkailuista Beirutissa, ja Sayeret Matkal -erikoisjoukkojen kommandosotilaat suorittaisivat varsinaiset rynnäköt asuntoihin.
Sayeret Matkalin päälliköihin kuuluivat 27-vuotias Muki Betser sekä 31-vuotias Ehud Barak, joka eteni myöhemmin Israelin pääministeriksi.
Kahden nuoren päällikön ja erikoisjoukkojen neljäntoista parhaan sotilaan piti matkustaa vesiteitse Haifasta Beirutiin, missä heidän tehtävänsä oli hankkiutua uhrien koteihin ja ampua heidät.
”Tarkoituksemme oli toteuttaa tehtävä niin nopeasti kuin mahdollista ja yrittää siten estää pienimuotoisen sodan syttyminen Beirutin kaduilla”, muisteli Betser, joka harjoitteli kollegoidensa kanssa hyökkäystä joka ilta rakennustyömaalla Tel Avivissa.
Sotilaat pukeutuivat turisteiksi, ja osa naamioitui peruukilla, hameella ja topatuilla rintaliiveillä näyttääkseen pimeässä naisilta.
Näin he pyrkivät välttämään herättämästä paikallisen poliisin ja palestiinalaisten vartijoiden epäilyksiä.
”Kannoin tyylikästä laukkua, johon mahtui runsaasti räjähteitä”, kertoi operaatiossa ruskeahiuksiseksi naiseksi naamioitunut Ehud Barak myöhemmin.
Kaikki oli suunniteltu tarkasti, ja illalla kahdeksas huhtikuuta 1973 erikoisjoukkojen sotilaat seisoivat rivissä Haifassa. Betser piti silloin iskuryhmälle viimeisen innostavaksi tarkoitetun puheen:
”Israelin valtion mukaan nämä kolme miestä ovat syyllisiä sotarikoksiin. Tämä on kosto Münchenistä. Haluamme heidän tuntevan vihamme ja tahdomme saada heidät pelkäämään meitä.”
Veri virtasi Beirutissa
Seitsemän tunnin merimatkan jälkeen Muki Betser ja Ehud Barak silmäilivät viimeinkin suurkaupunki Beirutin välkkyviä valoja.
Sotilaat meloivat ääneti kumineveneillä rantaan lähelle hotellia, jossa Mossadin agentit odottivat kolmen kookkaan Buick-merkkisen auton kanssa. Ne sopivat hyvin turisteiksi naamioituneiden kuljettamiseen.
Beirut oli vuonna 1972 vapaamielinen kaupunki – ”Välimeren Pariisi” – joten turisteiksi pukeutuneet sotilaat amerikkalaisissa autoissa eivät kiinnittäisi kenenkään huomiota.
Nuoria ihmisiä oltiin vain kuljettamassa johonkin suurkaupungin suosituista yökerhoista.
”Israelilaiset kolkuttivat jo ovellemme.” Salah Khalaf, terroristijärjestö Mustan syyskuun perustaja.
20 minuuttia myöhemmin puoli kahdelta yöllä autot ajettiin sivukadulle lähelle kohteiden koteja. Kommandosotilaat nousivat autoista ja jalkautuivat jalkakäytävälle.
Osa esitti pariskuntia. Israelilaiset näyttelivät roolinsa niin uskottavasti, etteivät vastaan kävelleet kaksi libanonilaista poliisia epäilleet mitään. Asuintalon lähellä iskujoukko jakaantui ryhmiin.
Ehud Barak jäi kadulle yhden ryhmän kanssa estämään ulkopuolisia tulemasta hätiin. Kolme muuta ryhmää eteni rappukäytäviin tarkoituksenaan tappaa kukin oma kohteensa.
Betser johti kolme miestä rakennuksen seitsemänteen kerrokseen, jossa Abu Youssef asui.
Kukaan ei kiinnittänyt aulassa huomiota ulkopuolisiin tunkeilijoihin. Sotilaat tarttuivat aseisiinsa vasta, kun he nousivat portaita ripein askelin. Betser piti käsissään Uzia, kun miehet ryhmittyivät Abu Youssefin asunnon eteen.
He sijoittivat oven alle räjähteitä, ja sitten Betser painoi kolme kertaa mukanaan ollutta valolähetintä.
Se oli Barakille merkki, että ryhmä oli asemissa ja valmiina hyökkäämään.
Viereiseen rakennukseen edenneet iskuryhmät toimivat samoin, jotta kaikki sotilaat voisivat rynnäköidä asuntoihin yhtä aikaa.
Sitten Barak viestitti Betserille viidellä valonvälähdyksellä hyökkäyskäskyn.
Räjähdys paiskasi Abu Youssefin oven sijoiltaan, ja israelilaiset ryntäsivät sisään.
Betser ehti juuri nähdä, kuinka Abu Youssef juoksi makuuhuoneeseensa ja löi oven kiinni perässään.
Betser painoi vaistomaisesti Uzinsa liipaisimen pohjaan, ja hänen automaattiaseensa luodit porautuivat makuuhuoneen seinän ja oven läpi.
Sotilaat potkivat oven kappaleet sisään ja löysivät Abu Youssefin kuolleena lattialta. Myös palestiinalaisen vaimo ja kolme henkivartijaa tapettiin salamannopeasti edenneessä hyökkäyksessä.
Kaksi muuta Sayeret Matkalin iskuryhmää oli edennyt kadun toisella puolella kohteidensa asuntoihin.
Kamal Nasser oli istunut työpöydän ääressä yöasussa, mutta palestiinalainen ehti yllätettynäkin heittäytyä pöydän alle ja laukaista pistoolinsa.
Israelilainen sotilas sai osuman jalkaansa, mutta hänen palvelustoverinsa surmasivat Nasserin ampumalla.
Kolmannen iskuryhmän rynnäköidessä Adwanin asuntoon 38-vuotias palestiinalainen sabotaasien suunnittelija juoksi pois olohuoneessa olleiden vaimonsa ja lastensa luota saadakseen käsiinsä AK-47:n.
PFLP:n päämaja murskattiin täysin
Sayeret Matkalin sotilaiden likvidointi-iskun kanssa samaan aikaan israelilaiset kävivät myös PFLP:n päämajan kimppuun lounaisessa Beirutissa.
Mossadin kuljettajat veivät 14 kommandosotilasta kohteeseen, mutta hyökkäys uhkasi tyrehtyä alkuunsa, sillä PFLP:n päämajaa puolusti sata hampaisiin asti aseistautunutta palestiinalaista. Laukauksia vaihdettiin kiivaasti, mutta kommandot ehtivät asettaa räjähteitä ja räjäyttää koko rakennuksen.
Sitten Israelin ilmavoimat noutivat sotilaat aivan suunnitelman mukaan.
Kaksi Israelin kommandoa kuoli ja yksi haavoittui hyökkäyksessä.
Adwan ehti kuitenkin vasta tarttua aseeseen, kun israelilaisten luodit osuivat häneen. Sotilaat pakkasivat miehen paperit laukkuihinsa, sillä niissä saattaisi olla Israelille tärkeää tietoa tulevista iskuista.
Israelilaiset poistuivat asunnosta jo kahden minuutin kuluttua, mutta oven avautuessa yllättäen käytävässä he ampuivat vaistomaisesti. Vanha italialainen nainen oli ihmetellyt meteliä ja avannut asuntonsa oven, ja hän sai surmansa.
Ehud Barak vartioi yhä katua meikeissään ja peruukissaan, kun kolme salamurhat toteuttanutta iskuryhmää palasi autoille. Viimeisen pakoauton poistuessa kommandosotilaat heittivät tielle piikkimattoja, jottei Libanonin poliisi kykenisi seuraamaan heitä autoillaan.
Kahden aikaan yöllä kommandojoukko oli taas kumiveneissään. Tehtävä oli suoritettu. Israelilaiset harmittelivat sitä, ettei ”Punainen prinssi” ollut vierailulla likvidoitujen PLO-johtohahmojen luona. Salameh kertoi kuitenkin myöhemmin olleensa varsin lähellä:
”Asuin vain 50 metrin päässä tapetun Youssefin kodista. Israelin salamurhaajat eivät tunkeutuneet kotiini yksinkertaisesta syystä: sitä vartioi 14 miestä.”
Mossad hyökkäsi leijonan luolaan
Mossadin ja erikoisjoukkojen hyökkäys Beirutiin vuonna 1973 suunniteltiin tarkasti viimeistä piirtoa myöten: kolme PLO:n johtajaa – Kamal Nassar, Kamal Adwan ja Abu Youssef – surmattaisiin koteihinsa.
Operaatio osoitti, että israelilaiset kykenivät käymään palestiinalaisten kimppuun missä vain.
1. Israelilaiset saapuvat
Israelin terrorismintorjuntayksikkö Sayeret Matkal saapuu Beirutin edustan vesille matkattuaan seitsemän tuntia ohjusveneellä.
2. Sotilaat melovat rantaan
16 kommandosotilasta melovat kolme viimeistä kilometriä kumiveneillä hotellien täyttämään rantaan.
Mereltä puhaltavan voimakkaan tuulen vuoksi hotellien parvekkeilla ei ole ihmisiä, jotka voisivat hälyttää maihinnoususta.
3. Buickilla kaupunkiin
Yhden hotellin kellarikerroksessa odottaa kolme Buick Skylarkia. Israelilaiset ovat pukeutuneet vauraiksi turisteiksi matkalla Beirutin yöelämään.
4. Sotilaat jakautuvat
Autot saapuvat perille noin 20 minuutissa, ja Sayeret Matkalin sotilaat jakautuvat neljään ryhmään.
Yksi ryhmä vahtii katua, kun kolme hakeutuu asemiinsa kohteidensa lähelle.
5. Iskuryhmät hyökkäävät
Ehud Barak antaa täsmälleen samaan aikaan merkin kolmelle iskuryhmälle, jotka räjäyttävät yhtä aikaa ovet ja etenevät kohteiden asuntoihin.
Pian kaikki kolme kohdetta on surmattu.
6. Poliisikaan ei pääse avuksi
Ehud Barakin ryhmä pitää kadulla palestiinalaisten henkivartijat loitolla, jotta kommandot ehtivät pakoautoihin.
Libanonilaisen poliisiauton saapuessa israelilaiset heittävät käsikranaatin sen katolle. Kaikki poliisit autossa menehtyvät.
7. Piikkimatto pysäyttää seuraajat
Viimeisen Buickin poistuessa rikospaikalta israelilaiset paiskaavat tielle piikkimatot.
Niin varmistetaan, että mahdolliset takaa-ajajat joutuvat pysähtymään ja menettävät näköyhteyden.
8. Erikoisjoukot laivataan pois
Noin kello kahdelta yöllä – alle tunti sotilaiden Beirutiin saapumisesta – Buickit palaavat jo takaisin rannalle.
Joukot pääsevät kenenkään näkemättä kumiveneisiin ja sitten ohjusveneeseen. Operaatio onnistui.
Salameh jäljitettiin Lillehammeriin
Israelilaiset saivat Beirutin onnistumisesta lisää intoa. He olivat osoittaneet kykenevänsä iskuihin kaupungissa, jossa palestiinalaiset tunsivat olevansa turvassa. Myös Mustan syyskuun perustaja Salah Khalaf huomioi iskun.
”Israelilaiset kolkuttivat jo ovellemme, Khalaf tunnisti vuosia myöhemmin.
Mossadissa oltiin kuitenkin pahan kerran väärässä, jos siellä oli uskottu terroristijahdin hillitsevän vastapuolen taistelunhalua. Palestiinalaiset vastasivat uusilla iskulla. Muun muassa useita Israelin tiedustelupalvelun agenteiksi epäiltyjä tapettiin Yhdysvalloissa ja Euroopassa keväällä ja kesällä 1973.
Osapuolet janosivat kostoa, joten murhia seurasi lisää murhia.
Mossad oli murhannut heinäkuuhun 1973 mennessä kahdeksan tappolistalla ollutta palestiinalaista. Tärkein kohde – ”Punainen prinssi” – oli silti yhä elossa.
Siksi israelilaiset innostuivat heti tiedustelutietojensa osoittaessa, että ”prinssi” oli matkalla Norjan Lillehammeriin tapaamaan nuorta algerialaista, jolla oli yhteyksiä Mustaan syyskuuhun.
Kaksikon oletettiin suunnittelevan terroritekoja jossakin Pohjoismaassa.
Tusinan agentin ryhmä johtajanaan Michael Harari lähetettiin pieneen norjalaiskaupunkiin, ja tarkkailtuaan algerialaista 24 tuntia he lopulta näkivät tämän juttelevan Salamehin kanssa.
Sitten Mossadin tärkeintä maalia varjostettiin tämän kulkiessa kaupungilla pyörällä tai ollessa kävelyllä yhdessä raskaana olleen norjalaisnaisen kanssa.
Kuusi agenttia – yksi heistä naisagentti Sylvia Raphael – vangittiin ja tuomittiin Norjassa Lillehammerin veriteosta.
Mossad paljastui Lillehammerissa
Norjan poliisi pidätti kuusi tarjoilija Ahmed Bouchikhin Lillehammerissa tehdystä murhasta epäiltyä Mossadin agenttia ennen kuin nämä ehtivät poistua maasta.
Israelilaisia kuulusteltiin, ja varsinkin yksi heistä oli puhelias, sillä klaustrofobiasta kärsinyt vanki halusi suurempaan selliin.
Norjalaiset tutkijat löysivät pian todisteita israelilaisten osallisuudesta murhaan ja saivat selville näiden peiteosoitteen. Sieltä löytyi pariisilaisen asunnon avain.
Avain lähetettiin Ranskan poliisille, ja kotietsinnässä löytyi avaimia useisiin muihin peiteosoitteisiin Ranskan pääkaupungissa.
Israelilaisten syyllistyminen palestiinalaisten murhiin Euroopassa voitiin ensi kertaa todistaa pitävästi, ja merkittävä määrä Mossadin agentteja piti siirtää pois mantereelta.
Kansainvälisen painostuksen jälkeen Israelin pääministeri Golda Meir keskeytti operaatio Jumalan koston.
Zvi Zamirin piti antaa lopullinen hyväksyntä salamurhalle, mutta hän ei ollut ehtinyt Norjaan.
Harari ei halunnut jäädä odottamaan. Illalla 21. heinäkuuta tarjoutui tilaisuus tappaa ”Punainen prinssi”, kun tämä oli elokuvissa lasta odottavan naisen kanssa. Harari otti yhteyttä Zamiriin, joka oli välilaskulla Amsterdamissa.
”Onko hän miehemme?” Zamir kysyi.
”Kyllä”, vastasi Harari.
”Oletko varma?”
”Kyllä!”
”Ok, sitten saat minulta luvan.”
Kuolemantuomio oli annettu, ja pariskunnan poistuessa elokuvasalista kello 22.35 kaksi agenttia odotti pimeässä. Kymmenen vaimennettujen pistoolien luotia osui maaliinsa, ja nainen putosi huutaen polvilleen miehen vieressä.
Israelilaisten riemu ei kestänyt kauan. Lehdissä kirjoitettiin jo seuraavana aamuna, että marokkolainen maahanmuuttaja Ahmed Bouchikhi oli murhattu Lillehammerissa raskaana olleen vaimonsa viereen.
Mossad ei ollut likvidoinut Salamehia vaan sivullisen tarjoilijan, joka oli jutellut Mustan syyskuun algerialaisen jäsenen kanssa – ilmeisesti sattumalta, koska molemmat osasivat arabiaa.
Epäonnistuminen oli täydellinen.
Taidemaalari tappoi ”Punaisen prinssin”
Ali Hassan Salameh – joka tunnettiin ”Punaisena prinssinä” – yritettiin tappaa viisi kertaa ennen kuin Mossad lopulta onnistui vuonna 1979.
Operaatio Jumalan kosto oli ollut kuusi vuotta tauolla Lillehammerin fiaskon jälkeen, mutta vuonna 1978 Münchenin verilöylystä epäiltyjen jahti jatkui.
Mossad oli myös muuttanut taktiikkaansa: tiedustelupalvelu pyrki soluttamaan vihollisen joukkoon siviilejä sekä värväämään loikkareita agenteikseen.
Eräs näistä agenteista oli nainen, joka tunnettiin nimellä Erika Chambers.
Hän oli saapunut Beirutiin virallisesti palestiinalaispakolaisia auttavan hyväntekeväisyysjärjestön työntekijänä. Hän tapasi niissä yhteyksissä Salamehin, joka vei naisen mukanaan erilaisiin tapahtumiin.
Chambers opetteli Salamehin päivittäiset rutiinit ja vuokrasi asunnon Beirutista läheltä miehen kotia. 22. tammikuuta 1979 hän istui taas kerran parvekkeellaan maalaamassa.
Todellisuudessa hän odotti kahden Chevroletin ajamista parvekkeen ohi – toisessa autossa oli Salameh itse ja toisessa hänen henkivartijansa.
Kadulla odotti pysäköitynä Erika Chambersin punainen Volkswagen, johon oli kuormattu sata kiloa räjähteitä.
Hän itse tai joku toinen agentti laukaisi valtavan pommin Salamehin ohittaessa paikan. Salameh ja neljä henkivartijaa kuolivat.
Mossad oli tappanut tärkeimmän kohteensa, mutta hinta oli kallis: myös neljä siviiliä kuoli ja 18 ihmistä loukkaantui.
Mossad hidasti tahtia
Lillehammer oli paha takaisku Mossadille, sillä Norjan viranomaiset paljastivat pian Israelin osallisuuden salamurhaan.
Kuusi agenttia pidätettiin kuulusteltaviksi, ja Mossadin oli miltei mahdoton vakuuttaa maailmalle, etteivät israelilaiset olleet toteuttaneet iskua vieraalla maalla.
Harari ja Zamir antoivat selontekonsa Golda Meirin työhuoneessa, mutta Israelin rautarouva ei niellyt selityksiä:
”Ette voi vain nousta ja lähteä. Teillä on töitä tehtävänä”, Meir vastasi.
Lillehammerin tapaus oli lyönyt leimansa operaatio Jumalan kostoon, joka keskeytettiin.
Tappolistaa ei silti unohdettu, ja joidenkin osallisten mukaan siitä luovuttiin vasta 1990-luvulla. Kukaan ei tiedä, kuinka monta nimeä Mossadin listalla oli.
Varmaa on se, ettei operaation johtaja Aharon Yariv katunut sitä koskaan, vaikka ainakin kymmenen viatonta kuoli ja vielä useampia loukkaantui.
”Meillä ei ollut Mustan syyskuun suhteen vaihtoehtoja, ja onnistuimme. Oliko se moraalisesti oikein? Siitä voi väitellä. Oliko se poliittisesti tarpeellista? Kyllä se oli”, Yariv vakuutti vuonna 1993.