Beirutin itsemurhaisku

Niin hiljainen, että se ihmetytti rakennuksen edessä var­tiossa seisovaa kersantti Russellia. Yleensä ympäristöstä kuului taistelujen ääniä. Jo kahdeksatta vuotta jatkuva sisällissota oli muuttanut Beirutin turistien suosimasta kauniista Välimeren lomakohteesta rauniokaupungiksi.

Libanonilaiset sissit olivat koko edellisen yön tulittaneet lentokenttää, mutta nyt oli niin hiljaista, että saattoi kuulla lintujen laulun. Oli sunnuntaiaamu 23. lokakuuta 1983.

Kersantti Russellin var­tioima Battalion Landing Team-rakennus oli toiminut Beirutiin lähetettyjen 350 Yhdysvaltojen merijalkaväkeen kuuluvan rauhanturvaajan majapaikkana vähän yli vuoden. Vartiopaikaltaan Russell näki viisi kaikkiaan yhdeksästä rakennusta vartioimassa olleesta sotilaasta.

Hän kuuli rakennuksen vieressä sijaitsevalta laajalta pysäköintialueelta dieselmoottorin ääntä ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Paikoitusalueen ympäri ajoi keltainen kuorma-auto. Samassa auto teki tiukan käännöksen ja kaasutti kohti kasarmia.

Klo 06.21: Isku tuli täytenä yllätyksenä

Alikersantti Eddie DiFranco oli vartiossa lähellä pysäköintipaikan ­reunaa. Hän ­näki keltaisen kuorma-auton, jollaisia käytettiin lentokenttäkuljetuksissa, eikä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Kuorma-auto teki kierroksen pysäköintialueella ja kurvasi äkkiä suoraan läpi tontin rajalla olevan piikki­lankaesteen.

DiFranco tuijotti typertyneenä, kuinka kuorma-auto ajoi esteestä läpi vain muutaman metrin päässä hänestä. Hän heilautti M-16-rynnäkkökiväärinsä olalta, mikä oli turhaa, sillä rauhanturvaajien kiväärit eivät olleet ladattuja.

DiFranco ehti nähdä vain, että kuljettajalla oli tumma parta. Viereinen vartiomies kääntyi yhtä avuttomana auton perään. Kumpikaan ei voinut kuin tuijottaa, kuinka auto jyristeli kohti rakennuksen sisäänkäyntiä.

Klo 6.22: Kersantti juoksi karkuun

Kersantti Russell rakennuksen edessä vartiokopissa näki keltaisen Mercedes-kuorma-auton syöksyvän suoraan itseään kohti. Hän vetäisi esiin 45-kaliiperisen pistoolinsa ja aikoi ampua, mutta ei ehtinyt.

Hän näki vilaukselta kuljettajan kasvot. Mies hymyili. Sen enempää ajattelematta Russell juoksi sisään rakennukseen. Suuressa aulassa häntä vastaan tuli sotilas verryttelyasussa.

”Juokse, jumalauta!” Russell huusi sotilaalle ja pinkoi kohti aulan toisessa päässä olevaa ovea niin kovaa kuin pääsi. Juostessaan Russell kuuli kuorma-auton lähestyvän koko ajan.

Hän ei ollut ikinä juossut niin lujaa. Lopulta hän pääsi takaovelle, ja ulos rynnätessään hän huomasi vartiosotilaan oven vieressä olevassa vartiokopissa ja huusi tälle: ”Suojaudu!” Vartiomies heittäytyi välittömästi maahan.

Russell jatkoi juoksuaan rakennuksen takana sijaitsevan pysäköintialueen poikki. Juostessaan hän kääntyi katsomaan taakseen ja näki, miten kuorma-auto rysähti hänen vartiokoppinsa läpi. Lautoja ja hiekkasäkkejä lensi aulaan asti. Russell juoksi eteenpäin.

Kun hän muutaman sekunnin kuluttua kääntyi katsomaan, kuorma-auto seisoi aulassa. Samassa näkyi oranssi välähdys ja häntä vastaan iski räjähdys ja polttavan kuuma paineaalto, joka heitti hänet ilmaan ja paiskasi useiden metrien päähän.

Klo 06.22: Valtava räjähdys

Alikersantti David Wilcox kuuli huutoa ja laukauksia ja nousi seisomaan. Hän oli rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa. Hän veti ­pistoolinsa esiin ja lähti ottamaan selvää, mistä oli kyse.

Ennen kuin hän ehti avata ovea, se lensi räjähdyksen voimasta saranoiltaan. Wilcox lensi selälleen paineaallon paiskaamana ja seinät kaatuivat hänen päälleen.

Kun Wilcox avasi silmänsä, hän huomasi olevansa puristuksissa seinänkappaleiden alla. Rautatanko oli lävistänyt hänen oikean käsivartensa, ja hänen oikea lapansa oli murtunut. Hänen selässään tuntui kovaa kipua, sillä munuaiset olivat vahingoittuneet hänen pudottuaan selälleen vesiputken päälle.

Wilcox pystyi tuskin liikkumaan. Hän näki kuitenkin, että ei ollut yksin. Yksi kerrosta ylemmäs majoitettujen pioneerijoukkojen sotilaista makasi muutaman metrin päässä hänestä puristuksissa kahden suuren betonilaatan välissä. Miehen kylkiluut olivat murtuneet ja ­jokainen hengenveto tuotti silminnähden tuskaa. Wilcox keskittyi yrittämään pitää miehen tajuissaan ja sulki omat tuskansa mielestään.

Klo 06.22: Koko rakennus romahti

Korpraali Robert Calhoun oli nukkumassa makuupussissaan rakennuksen katolla. Hänen ryhmänsä vastasi viestinnästä Libanonin rannikolla olevien Yhdysvaltojen laivaston alusten kanssa, ja radiolaitteistot oli pystytetty katolle.

Calhoun heräsi alhaalta kuuluvaan meteliin. Heitä oli katolla kaksi miestä, ja molemmat olivat makuupusseissaan katon reunalla, kun katon keskiosa yhtäkkiä romahti, ja aukosta nousi korkealle ilmaan lieskoja ja savua aivan kuin purkautuvan tulivuoren kraatterista.

Sitten seinät alkoivat kaatua. Korviahuumaavan jylinän saattelemana rakennus alkoi sortua kerros kerrokselta ja miehet makuupusseissaan putosivat sen mukana.

Kun myllerrys viimein lakkasi, Calhoun oli betonimurskan peitossa. Hän nousi vaivalloisesti ylös eikä ollut uskoa omia silmiään: hän oli enää noin viiden metrin korkeudella maasta.

Vielä käsittämättömämpi oli ympärillä levittäytyvä hävitys. Raunioissa ja ­niiden ympäristössä näkyi silpoutuneita ruumiita, ja betonikasoista nousi savu- ja pölypilviä.

Calhoun kuuli läheltään valitusta. Hänen toverinsa oli puoliksi hautautunut betoninkappaleiden alle. Hän kaivoi ­betonimurskaa raivoisasti käsillään saadakseen miehen pois puristuksista, menetti malttinsa ja alkoi huutaa: ”Turpa kiinni! Turpa kiinni!” vaikkei ­sotilas enää päästänyt ääntäkään.

Klo 06.23: Kersantti heräsi raunioissa

Kersantti Russell oli ehtinyt rakennuksen läpi takaovesta pysäköintipaikalle, kun räjähdyksen paineaalto iski. Russell tuli tajuihinsa pysäköintialueella romahtaneen rakennuksen takana. Kipu jaloissa oli niin kova, että hän oli pyörtyä saman tien uudelleen.

Russell hoki itsekseen: ”Ei voi olla totta, ei voi olla totta.” Mitään muuta ei kuulunut. Hän ei ollut koskaan ennen kokenut niin täydellistä hiljaisuutta. Sitten jostakin kuului hiljainen: ”Apua.” Kohta kuului toinenkin avunpyyntö.

­Äänet kantautuivat pihalla olleista ­betonibunkkereista, jotka räjähdys oli muuttanut ka­soiksi vääntyneitä teräspalkkeja ja rikkoutuneita betonilaattoja.

Kersantti Russell yritti ryömiä avunhuutoja kohti, mutta siitä ei tullut mitään. Kivut olivat niin ylivoimaisia, ettei hän pystynyt edes ryömimään eteenpäin. Kun hän tarkasteli vammojaan, hän huomasi, että hänen vasen jalkansa oli vääntynyt luonnottomaan asentoon, ja hänen vasen kätensä oli yltä päältä veressä.

Räjähdyksen voima oli repinyt ihoa ja lihaa hänen käsistään ja jaloistaan, ja vasempaan silmään norui verta päässä olevasta avohaavasta. Kersantti Russell myönsi itselleen, että hän ei pystynyt tekemään mitään ja jäi paikoilleen odottamaan apua.

Klo 06.24: Eversti ei voinut uskoa silmiään

Eversti Timothy Geraghty, joka johti merijalkaväen rauhanturvakomennusta Beirutissa, harppoi merijalkaväen komentokeskuksen portaita alas niin nopeasti kuin pystyi. Rakennus oli vain muutamien satojen metrien päässä BLT-rakennuksesta pohjoiseen.

Eversti oli täysin vakuuttunut siitä, että ­komentokeskusta oli pommitettu ja se oli saanut täysosuman. Kun hän pääsi ulos, hän näki, että koko lentokenttäalue oli sankan savun peitossa.

Koska komentokeskukseen ei ilmeisesti sittenkään ollut osunut, eversti juoksi eteenpäin majuri Bob Melton jäljessään. Geraghty ja Melton juoksivat rakennukselta toiselle, mutta yksikään ei ollut kärsinyt suuria vahinkoja.

Geraghtyn mieleen nousi kauhea aavistus. Upseerit kääntyivät kohti etelää, ja samassa kaiken alleen peittäneeseen savu- ja pölypilveen syntyi aukko. ”Herranjumala, koko BLT-rakennus on hävinnyt!” kähisi Melton.

Geraghty ei voinut uskoa näkemäänsä. Hän tuijotti jähmettyneenä rauniokasaa, joka oli vain hetki sitten ­ollut nelikerroksinen 350 miehen kasarmi. Nyt nuo 350 hänen vastuullaan ollutta miestä olivat hautautuneet ton­nien painoisten betonilaattojen alle.

Hän saattoi kuulla loukkaantuneiden valituksen ja avunhuudot raunioista. Geraghty ja Melton palasivat välittömästi pahimmasta järkytyksestä toivuttuaan ­juoksujalkaa takaisin ­komentokeskukseen organisoimaan pelastustoimia.

Klo 06.25: Kersantti Russell löydettiin

Räjähdyksestä oli kulunut vain kolme minuuttia, kun pelastusoperaatio saatiin käyntiin. Majuri Douglas Redlich ja kaksi muuta upseeria olivat räjähdyshetkellä noin 250 metrin päässä kasarmista ja saapuivat ensimmäisinä paikalle.

Rakennuksesta oli sinkoillut betonilohkareita ja raudankappaleita sekä silpoutuneita ruumiinosia pisimmillään noin 50–60 metrin päähän.

Majuri Redlich näki miehen makaavan verissään pysäköintipaikalla sortuneen kasarmirakennuksen takapihalla. Mies oli kersantti Russell. Kun Redlich kyykistyi Russellin viereen, tämä pyysi auttamaan itseään sen verran ylös, että näkisi miten rakennuksen oli käynyt.

VIDEO: Räjähdyksen jälkeen vallitsi kaaos

Rakennuksen täydellinen tuho veti Russellin sanattomaksi. Hänet kannettiin sidontapaikalle ja kuljetettiin sieltä hoidettavaksi maihinnousualus Iwo Jimalle.

Redlich yritti selvittää ­tilanteen vakavuutta. Hän tiesi, että pieninkin viivytys saattoi olla kohtalokas kasarmin raunioissa makaaville loukkaantuneille sotilaille. Häntä hirvitti erityisesti rakennuksen romahtamisesta syntynyt sakea betonipöly, joka tukehduttaisi loukkuun jääneet.

Paikalle alkoi saapua sotilaita. Tuho oli niin laaja, että useimmat pysähtyivät avuttomina betonikasojen eteen. ”Lakatkaa toljottamasta”, huusi majuri paikoilleen jähmettyneille sotilaille ja komensi heidät pareittain etsimään eloonjääneitä. Pian paikalle saatiin haarukkatrukki, joka alkoi raivata tietä muille koneille ja ajoneuvoille.

Redlich antoi yhdelle ryhmälle tehtäväksi kerätä ruumiit ja ruumiinosat pois. Nuoret sotilaat katsoivat epäuskoisina majuria.

Redlich ja toinen upseeri näyttivät esimerkkiä alkamalla nostella irti silpoutuneita raajoja maasta paareille. Se sai tehtävään komennetut miehet tarttumaan toimeen.

Klo 06.35: Toinen autopommi räjähti

Noin kymmenen minuutin kuluttua räjähdyksestä pelastustyöt olivat jo täydessä vauhdissa. Sotilaat raivasivat betoninkappaleita ja etsivät eloonjääneitä ja kuolleita majuri Redlichin johdolla raunioista.

Silloin saapui ilmoitus, että ranskalaisten rauhanturvaajien kasarmi muutaman kilometrin päässä pohjoisessa oli räjäytetty maan tasalle autopommi-iskulla.

Uusi isku herätti epäilyksiä siitä, tehtäisiinkö strategisesti merkittävälle lentokenttäalueelle lisää pommi-iskuja, sillä tuntematon vihollinen oli mitä ­ilmeisimmin hyvin järjestäytynyt, asiantunteva ja määrätietoinen.

Majuri Redlich ei ehtinyt murehtia asiaa, sillä hänellä oli vain yksi tavoite: pelastaa ihmishenkiä. Haavoittuneita kaivettiin epätoivon vimmalla esiin raunioista miesvoimin ja koneiden avulla.

Toisille apu tuli liian myöhään, mutta monissa tapauksissa kuolleeksi luultu virkosikin hoitoon päästyään. Eräänkin sotilaan päänahka oli revennyt ja sekä hänen jalkansa että kätensä olivat poikki, eikä ranteessa tuntunut sykettä.

Eloton sotilas kannettiin raunioista ­ulkoilmaan, puhtaampi ilma ilmeisesti sai miehen virkoamaan, sillä toinen lääkäri havaitsi heikon sykkeen hänen kaulavaltimossaan, ja sotilas kuljetettiin kiireesti hoidettavaksi.

Kun pelastusmiehistö oli myöhemmin vapauttamassa yhtä rakennuksen raunioihin jumiin jäänyttä sotilasta, alkoi betoninkappaleiden ja vääntyneiden rautojen alta kuulua kiukkuista kiroilua.

Vapauttaessaan yhtä sotilasta puristuksista pelastajat olivat kasanneet betonia kahden syvemmällä olevan sotilaan päälle. Se oli saanut toisen raunoihin hautautuneen miehen heräämään tajuihinsa ja alkamaan kiroilla. Pelastajat kuulivat manaukset, ja mies pelastui.

Klo 09.00: Wilcox oli jumissa pimeässä

Alikersantti David Wilcoxilla ei ollut ­aavistustakaan, kuinka kauan hän oli maannut raunioissa rakennuksen luhistuttua hänen ympäriltään. Aika mateli niin hitaasti eteenpäin, että hänestä tuntui kuin hän olisi viettänyt kokonaisen ihmisiän savunkatkuisessa pimeydessä.

Hän tunsi selässään ruhjoutuneiden munuaistensa aiheuttamaa ankaraa kipua. Räjähdyksen jylyn vaiettua hän oli kuullut loukkaantuneiden huutoa, ja sitten jostakin kaukaa oli alkanut kuulua pelastusmiehistön ja loukkaantuneiden huutoja toisilleen, mutta pelastusmiehistö ei kuullut hänen avunhuutojaan.

Viime tunnit hän oli yrittänyt rauhoitella parin metrin päässä betonilaatan alla puristuksissa makaavaa vaikeasti loukkaantunutta taistelupioneeria. Sitten Wilcox kuuli viimein pelastajien äänten lähestyvän.

Kersantti Randy Gaddon johtama ryhmä oli raunioita raivatessaan päässyt jo niin lähelle, ­että Wilcox pystyi kuulemaan miesten puheen. Hän huusi niin paljon kuin pystyi saadakseen pelastajien huomion kiinnitettyä itseensä.

Randy Gaddo kuuli Wilcoxin huudon, mutta ei pystynyt paikallistamaan, mistä ääni kuului. ”Jatka puhumista”, Gaddo huusi. Wilcox mietti hetken, miten hän saisi pelastaja kuulemaan itsensä parhaiten, ja alkoi sitten laulaa täyttä kurkkua.

Gaddon miehet siirsivät betoninkappaleita syrjään ja saivat ensin esiin betonilaatan alle jääneen pioneerin. Kun betonilaatta nostettiin hänen päältään, hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa, jolloin hänen katkenneet kylkiluunsa puhkaisivat hänen keuhkonsa.

Gaddon ryhmä ei pystynyt pelastamaan miehen henkeä, vaan tämä menehtyi heidän silmiensä edessä tukehtumalla. Gaddo siirtyi sivummalle ja astui tietämättään betonilaatalle, jonka alla Wilcox makasi: ”Häivy siitä!” ähisi Wilcox pimeydestä Gaddolle.

Kersantti Gaddon ryhmä alkoi kaivaa Wilcoxia esiin, ja Wilcox näki valoa ensi kertaa tuntikausiin. Viimein edessä ollut betonilaatta saatiin nostettua syrjään, ja hän nousi ylös Gaddon tukemana.

”Herranjumala”, hän ähkäisi, kun hän näki hävityksen ja tuhon laajuuden. David Wilcox oli yksi viimeisistä raunioista pelastetuista.

Viimeinen, joka onnistuttiin pelastamaan raunioista oli sotilaspastori, joka saatiin vapautettua noin kuuden tunnin kuluttua. Raivaustöitä jatkettiin kuusi päivää, mutta raunioista löytyi enää kuolleita.

Yhdysvaltojen merijalkaväen tukikohtaan tehdyssä iskussa kuoli 241 henkeä, joista 220 merijalkaväen sotilaita.

Yhdysvaltojen merijalkaväki ei ollut kärsinyt yhden vuorokauden sisällä näin suuria miestappiota sitten toisen maailmansodan. Kolme kuukautta iskun jälkeen Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan teki päätöksen merijalkaväen ­vetämisestä pois Libanonista.

Helmikuu 1984: Yhdysvallat poistui

Ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen armeija oli joutunut taipumaan pienen, tuntemattoman vihollisen edessä. Tappion karvautta lisäsi vielä se, että vastassa ei ollut edes toisen maan armeija vaan sissijoukko, jonka ainoa valtti oli sen jäsenten valmius itsemurhaiskuihin.

Stephen Russell, Robert Calhoun ja David Wilcox paranivat saamistaan vammoista, mutta henkiset arvet jäivät pysyviksi.

Vuonna 2008 Russell kertoi haastattelussa syyttävänsä itseään tapahtuneesta: ”Minä olisin voinut estää sen, mutta kaikki tapahtui liian nopeasti. Olen pahoillani. Olen pahoillani, että siellä olin juuri minä.”