Dianne DeFontes oli ensimmäinen työntekijä asianajotoimisto Drinker Biddle & Reathin toimistossa syyskuun 11. päivän aamuna 2001. Kello oli 8.30, kun hän käveli sisään toimistoon, sulki oven ja vaihtoi jalkaansa korkeakorkoiset avokkaat.
Hän katseli hetken World Trade Centerin pohjoistornin kapeista ikkunoista näkyvää sinistä taivasta. Näkymä 89. kerroksesta yli 300 metrin korkeudesta Manhattanille oli henkeäsalpaava.
Sitten 51-vuotias vastaanottovirkailija hörppäsi kahvia, avasi jugurttipurkin ja istuutui työpöytänsä ääreen. Puhelimet alkoivat piristä, ja DeFontes alkoi ottaa vastaan asianajajille osoitettuja viestejä.
Seuraavan viidentoista minuutin aikana saapui tasaisesti lisää työntekijöitä, ja kello 8.45 toimisto oli jo täynnä väkeä. Jotkut hakivat automaatilta kahvia, jotkut taas asettuivat heti tietokoneidensa ääreen.
”Jatkakaa! Älkää katsoko ylös!” Poliisit komensivat torneista evakuoitavia
Päivä oli alkanut tavalliseen tapaan. Yli 14 000 ihmistä oli jo tullut työpaikalleen, mutta määrä oli vain noin kolmasosa niistä lähes 50 000 ihmisestä, jotka työskentelivät kaksoistorneissa. New Yorkin tunnusmerkeiksi muodostuneissa 28-vuotiaissa pilvenpiirtäjissä toimi niin kansalaisjärjestöjä kuin suuria pankkejakin.
Pohjoistornin yläkerroksissa oli enimmäkseen rahoitusalan yhtiöitä ja asianajotoimistoja. Lisäksi siellä työskenteli taiteilijoita, joille rakennuksen omistaja oli antanut käyttöön useita kerroksia. World Trade Center (WTC) oli sekä talouselämän että taiteen keskus.
Tornin kahdessa ylimmässä kerroksessa toimi Windows on the World -ravintola, jonka aamuvuoron työntekijät valmistelivat jo ravintolan suosittua aamiaistarjoilua. World Trade Centerissä oli alkanut jälleen uusi työpäivä.
POHJOISTORNI
Toimistotyöntekijät kuolivat heti
11. syyskuuta 2001 – 8.46: Newyorkilaiset katselivat kummissaan, kun suuri matkustajakone lensi matalalla Manhattanin yli kohti saaren eteläkärkeä.
World Trade Centerin suunnitellut arkkitehti poti korkean paikan kammoa. Siksi hän oli piirtänyt jättimäisen pilvenpiirtäjän ikkunoista verrattain matalia ja kapeita, minkä vuoksi kauhukohtauksen saanut ihmisparka saattoi aina ottaa tukea jämäkästä kiviseinästä.
Niinpä useimmat WTC:n työntekijät näkivätkin Manhattanista vain kapeita kaistaleita, eivätkä he siksi tuijottaneet nyt hölmistyneinä taivaalle, toisin kuin lukemattomat muut newyorkilaiset.
Tuhannet kaupunkilaiset seurasivat ihmeissään matkustajakoneen lentoa Hudsonjoen, Central Parkin ja Empire State Buildingin ylitse. Näky oli hyvin epätavallinen ja suorastaan epäilyttävä, sillä matkustajakoneet eivät turvallisuussyistä saa lentää Manhattanin ylitse. Pian kaupunkilaisten kummastus alkoi kuitenkin muuttua epäuskoiseksi kauhuksi, kun ihmiset tajusivat, mitä oli tapahtumassa.
Matkustajakone törmäsi suoraan World Trade Centerin pohjoistornin seinään yrittämättäkään väistää. Sen vasen siipi murskasi pohjoistornin teräksestä ja betonista rakennetun seinän 93. kerroksen kohdalla ja oikea siipi repi rakennuksen seinään ammottavan aukon 98. kerroksessa.
Sadat törmäyskohdassa työskennelleet ihmiset kuolivat välittömästi. Pian osoittautuisi, että he olivat olleet onnekkaita.
Newyorkilaiset katselivat kauhuissaan, kun ihmiset taistelivat hengestään kaksoistorneissa.
Törmäys oli niin voimakas, että rahoitusalan yhtiön Marsh & McLennanin erään työntekijän ruumiinosia sinkoutui viiden korttelin päähän ja koneen laskuteline paiskautui koko rakennuksen läpi kadulle.
Laskuteline putosi läheiselle Church Streetille kuin konkreettiseksi todisteeksi siitä, mikä pilvenpiirtäjään oli osunut.
Vielä ilman halki lentäviä laskutelineitäkin huolestuttavampia olivat törmäyksen vaikutukset pilvenpiirtäjän rakenteisiin. Pohjoistorniin törmännyt American Airlinesin lento 11 oli nimittäin lentänyt 21 kilometrin pituisen Manhattanin saaren päästä päähän alle kolmessa minuutissa, ja se iskeytyi pohjoistorniin yli 700 kilometrin tuntinopeudella.
Lentokone ja sen kyydissä olleet 92 ihmistä murskautuivat törmäyksessä täysin sekunnin murto-osissa.
Törmäyksen synnyttämä energia johtui pilvenpiirtäjän teräsrunkoa pitkin Manhattanin kallioiseen maaperään ja sen kautta edelleen Hudsonjoelle ja Atlantille asti.
Törmäyksen aiheuttamat järistykset kestivät 12 sekuntia, ja 35 kilometrin päässä sijaitsevan Columbian yliopiston seismografit rekisteröivät ne selkeästi.
Sisällä torneissa tuhojen toteamiseen ei tarvittu seismografia. Koneessa olleet kerosiinitonnit räjähtivät, ja lieskat löivät hissikuilujen kautta ala-aulaan asti. Pohjoistornin yläkerrokset muuttuivat hetkessä liekkimereksi.
VIDEO: Lentokone törmäsi pohjoistorniin
Terroristit törmäsivät lentokoneella ensin WTC:n pohjoistorniin 11. syyskuuta 2001.
Palosuojaus ei toiminut
11. syyskuuta 2001 – 8.50: Pohjoistornin hissikuilut olivat liekkien vallassa ja portaikot olivat tuhoutuneet. Kaikki 93. kerroksen yläpuolella olleet olivat jääneet satimeen, ja käytävät alkoivat täyttyä sankasta mustasta savusta.
- kerroksen käytävien katot olivat romahtaneet. Hissikuilujen paikalla oli vain ammottavia aukkoja, jotka johtivat satoja metrejä alas syvyyksiin. Vaikka lentokone oli osunut useita kerroksia ylemmäs, kaksi 88. kerroksen kolmesta porraskuilusta oli liekkien ja savun vallassa.
Toimistoista virtasi ulos typertyneitä ja hätääntyneitä ihmisiä. Kyseessä oli ensimmäinen työpäivä koulujen kesäloman päättymisen jälkeen, ja tuntia ennen törmäystä tunnelma työpaikoilla oli ollut kepeä ja rento.
Nyt ihmiset seisoivat neuvottomina aulassa, jonka seiniä liekit jo nuoleskelivat. Kuumuus sai heidän kasvojensa ihon kiristymään. Ylemmissä kerroksissa, joihin kone oli osunut, tilanne oli vielä pahempi. Siellä joka paikka oli täynnä paksua mustaa savua.
Rakennuspiirustusten mukaan World Trade Centerin kerrokset olivat palo-osastoituja, jotta liekit ja savu eivät pääsisi leviämään kerroksesta toiseen. Periaate on sama kuin laivojen laipioissa, jotka estävät sisään tulvivan veden etenemisen laivassa. Osastointi ei kuitenkaan toiminut käytännössä.
Liekit ja savu levisivät esteettä ylöspäin tuhoisin seurauksin. Viereisessä etelätornissa ihmiset seurasivat kauhuissaan, miten naapuritornissa mies riipi päältään palavan paitansa ja hyppäsi ikkunasta. Törmäyksestä oli kulunut vasta kaksi minuuttia, kun tuli ja savu olivat levinneet jo kaikkialle tornin yläkerroksiin.
Ihmiset hakeutuivat hädissään World Trade Centerin tornien ikkunoiden ääreen.
Kuolemaan tuomitut haukkoivat henkeään 11. syyskuuta
Noin 2 200 ihmistä jäi loukkuun World Trade Centeriin lentokoneiden törmättyä heidän alapuolellaan oleviin kerroksiin. Tulipalot levisivät nopeasti, ja loukkuun jääneet ihmiset rikkoivat hädissään ikkunoita saadakseen happea ja huutaakseen apua.
Iskut sattuivat juuri New Yorkin pörssin aukeamisaikaan. Pörssimeklarit olivat aloittelemassa kaupankäyntiä, kun räjähdykset saivat heidät unohtamaan rahan.
Windows on the World -ravintola pohjoistornin kahdessa ylimmässä kerroksessa oli myös ehtinyt avata ovensa asiakkaille.
Mediatalo Risk Watersissa pidettiin 11. syyskuuta kokous, johon oli kutsuttu yhtiön työntekijöitä ja yhteistyökumppaneita eri puolilta maailmaa.
Windows on the World -ravintolassa 25-vuotias Bloombergin työntekijä Peter Alderman lähetti sähköpostia perheelleen:
”PELOTTAA – täällä on TOSI paljon savua.”
Hän oli ollut aamiaispalaverissa pohjoistornin ylimmän kerroksen ravintolassa, ja nyt hän oli loukussa. Vaikka ravintola sijaitsi 60 metriä törmäyskohdan yläpuolella, se oli jo täynnä savua.
Törmäystä seuranneiden kymmenen minuutin aikana hätäkeskukseen tuli yli 3 000 puhelua pohjoistornin yläkerroksiin ansaan jääneiltä ihmisiltä, jotka pyysivät apua ja ohjeita. Määrä kuvaa hyvin sitä, miten tuhoisa pelkästään ensimmäinen isku oli heti ensi hetkistään lähtien.
Minuuttien kuluessa Windows on the World -ravintolan henkilökunnan hätäpuhelut muuttuivat yhä epätoivoisemmiksi. He rukoilivat ohjeita päästäkseen sellaiselle alueelle, ”jossa savu ei ollut niin paksua ja tukahduttavaa”. Maan tasalla pelastushenkilökunnalla ei kuitenkaan ollut selkeää käsitystä tulipalojen laajuudesta, eivätkä he olisi muutenkaan pystyneet auttamaan.
Karu totuus oli, ettei pohjoistornin ylimmissä kerroksissa ollut mitään paikkaa, johon paeta liekkejä ja savua. Hätäkeskuksen vastaus antoi loukkuun jääneille kuitenkin toivoa: ”Olemme lähettäneet apua. Älkää hypätkö. Apu on tulossa.”
Kaapattu kone törmäsi pohjoistorniin
Matkustajakoneesta tuli joukkomurha-ase
- syyskuuta 2001 Yhdysvaltojen ilmatila oli täynnä lentokoneita – kuten aina. Matkustamoissa istui liikemiehiä matkalla kokouksiin ja perheitä palaamassa kotiin lomamatkalta. Monet heistä eivät koskaan päässeet perille.
Lento 11, kello 7.59
Ensimmäisenä tuhoon tuomituista koneista ilmaan nousi American Airlinesin lento 11 Bostonista.
Lento 11, kello 8.14
Viisi terroristia valtasi koneen. Hätäkutsun perusteella kaksi matkustamotyöntekijää sai viiltohaavoja ja yksi matkustaja kuoli yrittäessään estää kaappausta.
Lento 11, kello 8.46
Kone osui WTC:n pohjoistorniin yli 700 kilometrin tuntinopeudella. Kaikki koneessa olleet ja sadat tornissa työskennelleet kuolivat välittömästi.
Pelastusta ei ollut luvassa
11. syyskuuta 2001 – 8.54: New Yorkin historian suurin pelastusoperaatio oli alkamassa. Myös vapaalla olleet palomiehet olivat ilmoittautuneet töihin, ja paikalle saapui yli tuhat palomiestä.
Poliiseja ja palomiehiä kohtasi pohjoistornin ala-aulassa lohduton näky. Palava kerosiini oli valunut hissikuiluja pitkin aulaan asti, ja liekit olivat jättäneet jälkeensä valtavia mustuneita laikkuja satoja metrejä 87. kerroksen alapuolelle. Ikkunat olivat sirpaleina ja marmoriseinät säröillä, ja ulos talutettiin palovammoja saaneita ihmisiä.
Maallikkokin tajusi, että palomiehillä oli edessään lähes mahdoton tehtävä. Heiltä veisi tunteja kiivetä portaita pitkin 87. kerrokseen, etenkin kun vastaan tuli jatkuvana virtana rakennuksesta pakenevia ihmisiä. Palopäälliköt tekivät nopeasti karun mutta realistisen tilannearvion: pohjoistornin tulipalojen sammuttaminen oli täysin mahdotonta.
Vaikka yläkerroksiin olisikin saatu raahattua letkuja ja muita varusteita, niistä ei olisi ollut mitään hyötyä. Törmäys oli vaurioittanut pohjoistornin vesiputkistoja, eivätkä automaattiset sammutusjärjestelmät toimineet. Näin ollen myöskään palokunnan letkuihin ei olisi voinut johtaa vettä.
VIDEO: Tornit muuttuivat surmanloukuiksi
Katso, miten terrori-isku 11. syyskuuta 2001 muutti New Yorkin kuin sotatoimialueeksi.
Yläkerroksiin jumiutuneet ihmiset eivät voineet suojautua savulta esimerkiksi levittämällä ovien eteen kosteita pyyhkeitä, sillä pohjoistornin yläkerroksiin ei tullut tippaakaan vettä – ei juotavaksi, ei tulipalojen sammuttamiseen, ei kankaan kostuttamiseen. Tornin ylimmistä kerroksista oli tullut rutikuiva surmanloukku.
Maan tasolla palomiesten oli koko ajan vaikeampi rauhoitella tornissa olevia ihmisiä. Ruuhkaisten portaiden kipuaminen kuumuudessa ja 50 kiloa painavissa varusteissa veisi tunteja.
Lupauksista huolimatta apu ei ollut lähellä, ja palomiehetkin alkoivat menettää toivoaan. Palokunta ei voinut muuta kuin yrittää saada pelastettua pohjoistornista mahdollisimman monia sinne satimeen jääneitä.
Putoavien ruumiiden ääni järkytti
Kuumuus oli niin polttavaa ja savu niin sankkaa, että moni ansaan jäänyt luopui toivosta ja valitsi kuoleman.
Maan tasallakin vallitsi sekasorto: ihmiset huusivat, radiopuhelimet rätisivät, sireenit ulvoivat. Pahinta olivat kuitenkin tömähdykset, joita kuului vähän väliä ikkunoista hypänneiden ihmisten ruumiiden osuessa pohjoistornin sisäänkäynnin katokseen.
Tömähdyksiä kuului niin tiuhaan, että pelastuspäällikkö Orio J. Palmer päätti puhua ansaan jääneille pilvenpiirtäjän keskusradion kautta.
”Hyvät ihmiset, pyydän: älkää hypätkö”, Palmer vetosi mikrofonin välityksellä – turhaan. Törmäys oli tuhonnut keskusradion.
Yli 200 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen vuoksi tornien yläosaan loukkuun jäänyttä ihmistä päätti hypätä kuolemaansa paetakseen tulipaloja.
Pohjoistornin ympärillä parveili poliisihelikoptereita, joiden lentäjät saivat ensimmäisenä selkeän käsityksen tilanteesta. Pohjoistornin yläosan seinät olivat murskana, ja aukoista putoili ihmisiä.
Helikopterien tiedettiin soveltuvan hyvin pilvenpiirtäjien evakuointiin. Kun Las Vegasin MGM Grand -hotellissa oli vuonna 1980 syttynyt tulipalo, helikopterit olivat pelastaneet katolta lähes tuhat ihmistä. Tulipalo vaati lopulta vain 85 uhria.
Nyt, 21 vuotta myöhemmin, helikoptereita kiellettiin laskeutumasta pohjoistornin katolle. Tulen aiheuttamaa vaaraa ei pystytty arvioimaan luotettavasti, eikä kukaan halunnut antaa käskyä. Niinpä lentäjät joutuivat todistamaan joukkoitsemurhaa.
ETELÄTORNI
Lentokone törmäsi etelätorniin
11. syyskuuta 2001 – 09.03: Pohjoistornin evakuointi oli täydessä vauhdissa. Etelätornissa olijoille kuulutettiin, että rakennus oli turvallinen eikä evakuoinnille ollut tarvetta. Osa tornissa työskennelleistä poistui silti, mutta suurin osa jäi työpaikalleen siinä uskossa, että pohjoistornin katastrofi oli ollut onnettomuus. Siinä he erehtyivät.
Stanley Praimnathin puhelin soi juuri, kun hän astui sisään työhuoneeseensa. Hän nosti kuulokkeen ja kuuli chicagolaisen työtoverinsa tutun äänen.
”Oletko kunnossa?” nainen kysyi.
”Kyllä vain, olen ihan ok”, Praimnath vakuutteli.
”Stan, oletko katsonut uutisia? Tiedätkö, mitä siellä on tapahtunut?”
”Juu”, Praimnath vakuutteli taas. ”Olen ihan kunnossa.”
Puhuessaan hän pyöräytti tuolinsa kohti ikkunaa, josta näkyi New Yorkin satama ja Vapaudenpatsas Liberty Islandilla. Manhattanin edustan lahdella lautat ja huviveneet kyntivät aaltoja jättäen jälkeensä vaahtovanoja.
Yhtäkkiä Praimnathin näkökentän reunaan ilmestyi jotain odottamatonta.
Hän käänsi katseensa kohti outoa näkyä ja tajusi sen olevan lentokone tulossa suoraan kohti hänen toimistoaan – ja hänen ikkunaansa. Pian Praimnath erotti koneen kylkeen maalatun U-kirjaimen ja tajusi, mitä oli tapahtumassa.
”Hyvä Jumala!” Praimnath voihkaisi puhelimeen ja heittäytyi lattialle kirjoituspöytänsä alle. Hänen chicagolainen kollegansa kuunteli kauhuissaan puhelinta ja näki televisiosta, kuinka toinen matkustajakone törmäsi WTC:n etelätorniin.
Kello oli 9:02:59, kun United Airlinesin lento 175 iskeytyi etelätornin seinään ja Stanley Praimnathin työhuoneeseen. Sekuntia myöhemmin kerros oli raunioina ja liekeissä. Seinät olivat sortuneet, katosta roikkui sähköjohtoja, ja ilma oli täynnä tomua.
”Pohjoistorni kallistuu rajusti lounaaseen, ja näyttää siltä, että sen lounaiskulma on pettämässä.” Varoitus poliisihelikopterista
Praimnath näki, että lentokoneen toinen siipi oli murskannut oven vain kuuden metrin päässä hänen työpöydästään. Vain hetkeä myöhemmin katto romahti.
Konetta ohjannut terroristi oli kallistanut konetta juuri ennen törmäystä niin, että se osui pilvenpiirtäjään viistossa kulmassa. Luultavasti lentäjän tarkoituksena oli tuhota niin monta kerrosta kuin mahdollista, mutta todellisuudessa hänen päätöksensä pelasti ihmishenkiä.
Koneen runko vaurioitti useita kerroksia, mutta toisin kuin pohjoistornissa, yksi etelätornin porraskuiluista säilyi törmäyksessä ehjänä. Tosin sekin täyttyi nopeasti savusta, ja sen seinät olivat osittain sortuneet.
Un Praimnath nosti katseensa lattiasta, hän näki useita elottomia ja osin palaneita ruumiita käytävällä, jossa hänen työtoverinsa olivat vain muutama sekunti sitten seisoneet juttelemassa.
Praimnathin tavoin yllättävän moni oli kuitenkin selvinnyt hengissä.
Monet etelätornin eloonjääneistä kertoivat myöhemmin, että torni heilahti törmäyksen jälkeen uhkaavasti länteen. Kallistuskulma oli niin suuri, että ihmiset joutuivat ottamaan tukea seinistä ja pöydistä pysyäkseen pystyssä.
WTC:n 415 metrin korkuinen etelätorni huojui uhkaavasti neljän minuutin ajan, kunnes se lopulta asettui. Sitten tornissa pimeni.
VIDEO: New York muistutti sotatannerta
Katso, miltä New Yorkissa näytti syyskuun 11. päivän terrori-iskun aikana.
Vain neljä pelastui ylhäältä
11. syyskuuta 2001 – 9.04: Vain neljä ihmistä pelastui kaksoistornien yläosista. Yksi heistä oli pörssimeklariyhtiö Euro Brokersin varajohtaja.
Richard Fern oli juuri poistunut etelätornin itäosassa sijaitsevasta työhuoneestaan, kun lentokone törmäsi rakennukseen. Hän seisoi 84. kerroksen hissiaulassa mutta ei onnekseen ollut vielä ehtinyt astua hissiin. Niin hän välttyi joutumasta loukkuun hissiin, kun törmäys katkaisi etelätornista sähköt.
Törmäys paiskasi Fernin seinää vasten, ja silkalla onnella hän löysi koko pilvenpiirtäjän ainoan ehjän porraskuilun. Portaissa häntä vastaan tuli ihmisiä matkalla ylös, ja he varoittivat häntä jatkamasta alaspäin.
Fern sivuutti varoitukset, työnsi portaiden päälle kaatuneen seinän kappaleen syrjään ja jatkoi matkaa kohti alempana odottavaa kuumuutta ja savua. Yhdeksän askelta seuraavalle porrastasanteelle. Sitten toiset yhdeksän askelta. Ympäri ja ympäri... kaikkiaan 1 512 askelmaa.
20 minuuttia myöhemmin Fern hoippui ulos WTC:n läheltä kulkevalle Church Streetille. Hän oli yksi niistä vain neljästä ihmisestä, jotka pelastuivat torneista lentokoneen törmäyskohdan yläpuolisista kerroksista – satumaisen onnen ja jääräpäisyytensä ansiosta.
”Huomio, tornien katolle ei saa laskeutua. Toistan: katolle EI saa laskeutua!” Helikopterit eivät voineet auttaa tornien huipulle loukkuun jääneitä.
Kolme muuta pelastunutta – heidän joukossaan Stanley Praimnath – kertoivat samaa tarinaa: portaita pitkin ylös kavunneet varoittivat heitä menemästä alas, mutta he pitivät päänsä ja pelastuivat.
Pohjoistornissakin jotkut onnekkaat selvisivät kuin ihmeen kaupalla syyskuun 11. päivän terrori-iskusta.
Pari sekuntia ennen ensimmäisen lentokoneen törmäystä kuusi miestä oli juuri astunut hissiin pohjoistornin 44. kerroksessa. Yksi heistä oli John Phoenix mukanaan kahvi, maitotetra ja wienerleipä, jotka hän oli hetkeä aikaisemmin ostanut 43. kerroksen kahviosta. Hississä oli myös ikkunanpesijä Jan Demczur, jolla oli mukanaan vihreä sanko ja metallinen ikkunalasta.
Hissi nousi jonkin matkaa ylöspäin, kunnes se yhtäkkiä heilahti rajusti ja pysähtyi. Miehet eivät tienneet, mitä oli tapahtunut, mutta noin kymmenen minuutin kuluttua hissiin alkoi tulla savua.
Miehet väänsivät hissin ovet raolleen Demczursin pesulastalla – ja näkivät 20 senttimetrin päässä edessään kipsiseinän.
Miehet kostuttivat kangassuikaleita Phoenixin kahvimaidolla ja pitivät niitä nenänsä edessä suojaamaan savulta. Sitten he puhkaisivat Demczursin ikkunalastan varrella reiän kolmeen kipsilevykerrokseen ja niitä peittävään laatoitukseen ja ryömivät ulos reiästä.
Toisilla ei ollut yhtä hyvä onni. Moni kohtasi loppunsa kaksoistornien hisseissä saamatta koskaan tietää, mitä World Trade Centerissä oli tapahtunut.
Kaapattu kone törmäsi etelätorniin
Lento 175, kello 8.14
Bostonista nousi ilmaan matkustajakone, joka oli matkalla samaan määränpäähän kuin American Airlinesin lento 11 mutta eteläisempää reittiä pitkin.
Lento 175, kello 8.46
Terroristi ohjasi konetta, jonka lentäjät makasivat kuolleina lattialla. Matkapuheluista tiedetään, että terroristit ajoivat matkustajat ja miehistön koneen takaosaan kyynelkaasulla.
Lento 175, kello 9.03
Kone osui etelätorniin ohitettuaan hetkeä aikaisemmin vapaudenpatsaan matkallaan kohti Manhattania.
Taivaalta satoi terästä
11. syyskuuta 2001 – 9.08: Savu ja kuumuus estivät helikopterien yritykset evakuoida ihmisiä pohjoistornin katolta, ja lentäjät saivat selkeät ohjeet: katoille ei missään tapauksessa saanut laskeutua. Niinpä lentäjät joutuivat voimattomina todistamaan katolle paenneiden ihmisten epätoivoa.
Jos ylempien kerrosten portaissa oli ruuhkaa, alempana evakuointi sujui verrattain rauhallisesti. Ihmiset laskeutuivat portaita alaspäin kahtena pitkänä jonona. Kun alas kannettiin iäkkäitä tai loukkaantuneita, muut väistivät ja kaksi jonoa sulautuivat hetkeksi yhteen.
Kadulla tuhansia evakuoituja odotti järkyttävä näky. Ikkunattomassa porraskuilussa he eivät olleet saaneet käsitystä tuhon laajuudesta, mutta nyt heidän edessään avautui oikea kuumaisema. Asfaltti oli täynnä torneista putoilleiden teräksen ja sementin kappaleiden tekemiä reikiä, ja maata peitti vaalea tomukerros.
Kuumuus heikensi pohjois- ja etelätornien teräsrakenteita niin, että ne lopulta pettivät.
Teräsrunko pehmeni kovassa kuumuudessa
Lentopolttoaine sytytti torneissa erittäin kuumia tulipaloja. Kuumuus heikensi tornien teräksisiä tukirakenteita, jotka olivat kestäneet jopa lentokoneiden törmäyksen voiman. Teräsrakenteet alkoivat antaa periksi, ja epätasainen kuormitus sai pilvenpiirtäjät romahtamaan.
Siellä täällä lojui palaneita ruumiita, kenkiä, lentokoneen osia, matkalaukkuja ja vaatteiden riekaleita. Turmapaikkaa vartioivat poliisit saattoivat lukea järkytyksen evakuoitujen kasvoilta.
”Jatkakaa matkaa”, poliisit komensivat. ”Älkää katsoko ylös.” Käskyjen oli tarkoitus taata evakuoinnin rauha ja järjestys ja säästää ihmiset karuimmilta näyiltä. Maahan putoili solkenaan jääkaapin kokoisia betoninkappaleita ja teräselementtejä, jotka iskeytyivät jysähtäen maahan. Kadullakaan ei ollut täysin turvallista.
Palomiehet ohjasivat evakuoidut WTC:n aukion kaaoksen läpi viereiselle Church Streetille. Monet pelastuneet etsivät lohtua läheisestä kirkosta, jossa pappi oli heitä vastassa ja vei heidät suojaan.
Hätäuloskäynti oli lukossa
11. syyskuuta 2001 – 9.42: Tuhannet ihmiset pelastuivat portaikon kautta, mutta helikopterievakuointi ei onnistunut. Lähes puolen kilometrin korkeudessa lentäjät yrittivät silti keksiä pelastuskeinoa, sillä tuli oli levinnyt molemmissa torneissa.
Kiivettyään pitkään kuumuuden ja savun keskellä noin 200 ihmisen joukko saapui vihdoin 105. kerrokseen katolle johtavan hätäuloskäynnin luo – vain huomatakseen, että se oli lukittu. He yrittivät avata ovea paukuttamalla sitä kaikin voimin, mutta turhaan. Ovi ei auennut.
Nyt hätäkeskukseen ja ansaan jääneiden omaisille alkoi tulvia soittoja 105. kerroksesta. Yksi oven takana olleista soitti vaimolleen ja kuuli, että apua oli tulossa, jos he vain pysyisivät rauhallisina.
Hätäkeskus tallensi muun muassa seuraavan viestin:
”2 World Trade Center, 105. kerros. Olemme loukussa. Avatkaa katolle johtava ovi, jotta pääsemme ulos!”
Ovea ei kuitenkaan saanut auki. Loukussa olevat ihmiset olivat todella ansassa. Suunnilleen samoihin aikoihin helikopterilentäjät saivat tiedon:
”Valmistautukaa tehtävään. Teitä tarvitaan katolla mahdollisimman pian.”
Viesti oli hädin tuskin päättynyt, kun yksi lentäjistä näki usean ihmisen hyppäävän alas pilvenpiirtäjästä.
Noin 2 200 työntekijää ei päässyt pakenemaan World Trade Centeristä, mutta jopa 12 000 pelastautui ahtaita portaita pitkin kadulle, ennen kuin tornit romahtivat 11. syyskuuta 2001.
”Menkää katolle!” hänen teki mieli huutaa, kun hän lensi lähemmäksi tornia.
Siinä samassa radiosta kuului viesti, joka kumosi lentäjien pettymykseksi juuri annetun ohjeen: ”Huomio, tornien katolle ei saa laskeutua. Toistan: katolle EI saa laskeutua!”
Pohjoistornin luoteiskulmassa oli yhä melko vähän savua, yksi lentäjistä raportoi. Hänkään ei silti pystynyt laskeutumaan katolle, sillä WTC:n automaattinen ikkunanpesulaite oli tiellä.
Lentäjä arvioi, että ainoa mahdollisuus oli laskea helikopterista vinssillä köysi ja poimia sen avulla katolta edes muutama ihminen. Se olisi kuitenkin hyvin hidasta, sillä vinssillä pystyi nostamaan vain kaksi henkilöä kerrallaan, ja vaarana oli, että pelastusoperaatio synnyttäisi katolla paniikin.
Nostovaijeri saattaisi takertua katolla oleviin antenneihin ja ankkuroida helikopterin rakennukseen. Katsoi asiaa miten päin tahansa, seurauksena olisi todennäköisesti katastrofi. Vähitellen lentäjälle valkeni, että jos joku onnistuisikin laskeutumaan pohjoistornin katolle, hän joutuisi pahimmassa tapauksessa valitsemaan oman henkensä ja katolla olevien ihmisten hengen välillä.
ROMAHDUS
Tornien teräsrunko petti
11. syyskuuta 2001 – 09.57: Muutamaa vuotta aiemmin World Trade Centerin rakennuttajat olivat vakuuttaneet, ettei edes matkustajalentokoneen törmäys saisi kaksoistorneja sortumaan. Siksi kukaan ei osannut edes kuvitella, mitä tuleman piti.
Paloautojen, ambulanssien ja poliisiautojen sireenin ulvonta sulautui korvia raastavaksi kakofoniaksi, jonka yli oli lähes mahdotonta saada äänensä kuuluviin. Gerry Drohan, yksi World Trade Centerin rakennustarkastajista, seisoi jalkakäytävällä radiopuhelin korvallaan ja yritti kuulla, mitä tornissa olevat viranomaiset sanoivat.
Yhtäkkiä hän kuuli tutun äänen ja tunnisti sen rakennusurakoitsija Frank De Martiniksi, joka oli jossakin pohjoistornin yläkerroksissa. De Martini kuulosti tilanteen vakavuudesta huolimatta yllättävän rauhalliselta, kun hän kertoi huomanneensa tornin teräsrakenteissa jotain huolestuttavaa.
Drohan ei aivan ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta jos se sai De Martinin hermostumaan, sen täytyi olla vakavaa. De Martini oli nimittäin tammikuussa 2001 todennut History Channelin haastattelussa, ettei edes Boeing 707 -jumbojetin törmäys saisi WTC:n torneja sortumaan.
Tässä vaiheessa lähes kaikki ne yli kymmenentuhatta ihmistä, jotka olivat olleet lentokoneiden törmäyskohdan alapuolella, oli saatu evakuoitua.
”Uhrien lukumäärä tulee olemaan suurempi kuin useimmat meistä kestävät.” New Yorkin pormestari Rudolph Giuliani, 11. syyskuuta 2001
Kun palomiehet kävivät läpi tornien autioita käytäviä, he löysivät vain muutamia ihmisiä – pyörätuolissa istuvia, jotka eivät päässeet alas, koska hissit eivät toimineet, heidän seurakseen jääneitä työtovereita sekä ikäihmisiä, liikuntarajoitteisia ja astmaatikkoja, jotka kulkivat portaissa hyvin hitaasti.
Kukaan ei osannut edes kuvitella, että tornit voisivat sortua, ja koska tulipalot raivosivat tornien yläkerroksissa ja rakennus oli täynnä palomiehiä, useimmat torneissa vielä olleet päättivät jäädä sinne.
Samaan aikaan palomiehiä oli yhä matkalla portaita ylös mukanaan kilokaupalla varusteita. Osa janoisista ja uupuneista palomiehistä jäi hetkeksi lepäämään 22. kerrokseen – sen pitemmälle he eivät jaksaneet.
Etelätornissa palomies Michael Otten oli kiipeämässä ylöspäin, kun samaan aikaan pörssimeklari Michael Otten oli menossa alaspäin. Ei tiedetä, kohtasivatko toisilleen tuntemattomat kaimat portaikossa. Joka tapauksessa vain toinen heistä selvisi ulos elävänä.
VIDEO: Tornit sortuivat
World Trade Centerin tornit kestivät tunnin ja 40 minuuttia ennen kuin ne sortuivat syyskuun 11. päivän terrori-iskun seurauksena.
Moni ehti hyvästellä rakkaansa
Ihmiset olivat alkaneet sopeutua väistämättömään. Tuhannet puhelut olivat tukkineet matkapuhelinverkon, mutta sadat onnistuivat silti soittamaan rakkailleen ja jättämään hyvästit joko henkilökohtaisesti tai puhelinvastaajaan.
Puhelut eivät pystyneet välittämään sitä kauhua, jota kaksoistornien yläkerroksiin ansaan jääneet varmasti tunsivat 11. syyskuuta 2001. Useimmat puhelut olivat epätoivoisia avunpyyntöjä, mutta sadat ihmiset myös jättivät hyvästit rakkaimmilleen.
37-vuotias pörssimeklari Brad Vadas jätti seuraavan viestin kihlattunsa vastaajaan:
”Kris, täällä on tapahtunut räjähdys. Olemme loukussa, ja tänne tulee savua. Muista, että sinä olet parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Rakastan sinua.”
Myös Ed McNally soitti 97. kerroksesta Liz-vaimolleen ja sanoi haluavansa kertoa tälle jotain: Vaimo ja lapset olivat olleet hänelle kaikki kaikessa. Vakuutuspaperit olivat omassa kansiossaan tietokoneella ja muut tärkeät asiakirjat löytyivät toisesta kansiosta.
Sitten McNally hyvästeli vaimonsa mutta soitti tälle pian uudelleen. Hän oli suunnitellut vaimolleen yllätyksen tämän 40-vuotissyntymäpäivän kunniaksi.
”Tuntuu tyhmältä. Varasin meille matkan Roomaan. Liz, yritä peruuttaa matka.” Liz McNally yritti rohkaista miestään: ”Ed, sinä pääset pois sieltä. Palomiehet ovat tulossa ylös. Sinä pääset ulos.”
Samoihin aikoihin palolaitoksen päällystö joutui toteamaan, ettei Vadasia, McNallyä ja muita loukkuun jääneitä voitaisi pelastaa. Pieni joukko palomiehiä aikoi kuitenkin yrittää.
Lento 77 kiiti lähes maata viistäen kohti Yhdysvaltojen puolustusministeriötä.
Terroristit halusivat kurittaa USA:n sotilasmahtia
Terroristit halusivat iskeä Yhdysvaltojen puolustusministeriöön Pentagoniin, joka symboloi heille Yhdysvaltojen sotilaallista puuttumista Lähi-idän asioihin.
Kello 9.34 ilmapuolustus varoitti Valkoista taloa siitä, että presidentin virka-asuntoa lähestyi kovaa vauhtia lentokone. Presidentti George Bush oli matkalla Floridassa, mutta turvallisuuspalvelu kiidätti varapresidentti Dick Cheneyn oitis turvaan maanalaiseen bunkkeriin.
Yhtäkkiä lähestyvä American Airlinesin lento 77 muutti suuntaa. Konetta ohjannut terroristi käänsi kurssin kohti etelää ja Pentagonia, lisäsi kaasua ja suuntasi koneen nokan kohti maata.
Kello 9.37 kone lähestyi matalalla Pentagonia 850 kilometrin tuntinopeudella. Se niitti kumoon viisi katulamppua ja sen oikea siipi murskasi siirrettävän generaattorin, ennen kuin kone iskeytyi puolustusministeriön seinään.
Pentagon on suuri mutta siinä on vain viisi kerrosta, joten terroristit eivät pystyneet aiheuttamaan sille yhtä laajaa tuhoa kuin WTC:n torneille. Niinpä vain 125 rakennuksen 18 000 työntekijästä kuoli iskussa.
Heidän lisäkseen menehtyivät lennon 77 kaikki 59 matkustajaa ja miehistön jäsentä sekä viisi terroristia.
Etelätornissa pelastuspäällikkö Orio J. Palmer oli löytänyt hissin, jolla pääsi 40. kerrokseen asti. Hän tarttui radiopuhelimeensa, joka oli alkanut taas toimia, ja otti yhteyttä maassa odottavaan esimieheensä.
”Kuuluuko? Täällä ryhmä 7 kerroksessa 40”, ilmoitti Palmer, joka oli nyt päässyt etelätornin palomiehistä lähimmäksi tulipaloa.
”Olemme saaneet yhden hissin toimimaan”, Palmer jatkoi ja johti ryhmänsä kohti palopesäkettä.
Kuumuus yltyi ylöspäin mentäessä, mutta entisenä maratoonarina Palmer pystyi silti kiipeämään nopeasti.
Hän ehti ensimmäisenä palopaikalle etelätornin 78. kerrokseen. Yhtäkkiä ansaan jääneiden kohtalo ei vaikuttanutkaan enää toivottomalta: pelastajat olivat matkalla ylös ja he olivat saavuttaneet palopesäkkeen. 78. kerrokseen päästyään Palmer otti jälleen yhteyttä komentokeskukseen tornin aulaan.
Kun yhteys lopulta toimi, Palmerin esimies totesi tämän äänen kuulostavan tavallista kimeämmältä. Muuten Palmer kuulosti tyyneltä ottaen huomioon, että hän oli lähestulkoon juossut portaat ylös 78. kerroksen tuliseen helvettiin.
Pentagonin edessä olevalle nurmikentälle levisi hylyn osia, kun lento 77 törmäsi rakennukseen.
”Täällä on kaksi erillistä palopesäkettä. Luulen, että saamme ne sammutettua kahdella letkulla”, Palmer ilmoitti alas.
Sitten hän oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten hitaasti kenties uupumuksen, kenties edessään aukeavan karmivan näyn vuoksi.
”Kertokaa... kertokaa heille, että 78. kerroksessa… Useita 10-45, koodi 1.”
Palomiehet eivät mielellään puhuneet ”siviileistä”, vaan viittasivat heihin koodilla ”10-45”. He eivät myöskään halunneet puhua ruumiista vaan käyttivät kiertoilmausta ”koodi 1”.
”78. kerroksessako?” kysyi linjan toisessa päässä ollut palomies.
”10-45”, vastasi Palmer. ”Useita siviilejä. Tarvitaan kaksi letkua”.
”Tulossa ollaan”, kuului vastaus.
Vähän myöhemmin Palmer oli auttamassa loukkaantuneita 78. kerroksessa, kun hänen radiostaan kuului viesti Tikas-15-yksiköltä:
”Jumissa hississä. Leikkaamme seinään reikää, jotta pääsemme ulos.”
Hetken linjalla oli hiljaista, kunnes Palmer sanoi:
”Ryhmä 7 Tikas-15:lle…” Ne olivat hänen viimeiset sanansa.
Tornit romahtivat nopeasti
1. Etelätorni romahti ensin
Tornin toisella reunalla oli jäljellä enää muutamia ehjiä teräspilareita. Liekkien kuumuus heikensi niitä, ja torni romahti kello 9.59.
2. Pohjoistornikin sortui
Pohjoistornin vauriot olivat jakaantuneet tasaisemmin, ja siksi se kesti pitempään. Kello 10.18 sekin romahti oman painonsa alla.
3. Romahdus hautasi Marriott-hotellin
Etelätorni romahti hotellin keskiosan päälle ja pohjoistorni hautasi loput yhtä kulmausta lukuun ottamatta.
4. Liekit nielivät World Trade Center 7:n
Pohjoistornin lieskat sytyttivät kaksoistornien pienemmän naapurin palamaan. Se sortui kello 17.20.
Viimeiset sanat etelätornista
11. syyskuuta 2001 – 9.59: Lähes 50 minuuttia terrori-iskun jälkeen hätäkeskus sai puhelun Thorpe-nimiseltä henkilöltä etelätornin 89. kerroksesta. Hän kertoi ihmisten alkaneen menettää tajuntansa hapenpuutteen vuoksi ja ilmoitti aikovansa rikkoa ikkunan. Se oli viimeinen viesti 89. kerroksesta.
Noihin aikoihin yksi rakennuksesta vastaavista insinööreistä soitti paikalla olevalle palopäällikölle ja kertoi huonoja uutisia. Savu oli hieman hälventynyt, ja hän oli pystynyt arvioimaan rakennuksen vaurioita.
Tornista putoili alumiininkappaleita, eikä kumpikaan torni ollut enää vakaa. Insinööri ei osannut arvioida, kuinka kauan tornit vielä pysyisivät pystyssä.
Valokuvista käy ilmi, että 83. kerros oli tuolloin jo romahtanut 82. kerrokseen. Yksi 105. kerroksessa ansassa olleista ilmoitti hätäkeskukselle, että lattia siellä oli sortunut. Hieman myöhemmin toinen mies kertoi samaa 106. kerroksesta.
Huonot uutiset järkyttivät viranomaisia, mutta rakennusinsinööreille ne eivät tulleet yllätyksenä. Titanicin väitettiin aikanaan olevan uppoamaton, ja silti se oli uponnut. WTC:n tornien kerrottiin kestävän vaikka jumbojetin törmäyksen, mutta ne oli rakennettu teräksestä ja betonista ja saattoivat sortua aivan kuten kaikki muutkin rakennukset.
Tilanne synkkeni joka hetki. Helikopterilentäjät yrittivät yhä keksiä keinoja pelastaa ihmisiä pohjoistornista, ja nyt he joutuivat todistamaan karmivaa näkyä: etelätorni sortui heidän silmiensä edessä alle kymmenessä sekunnissa.
Manhattanin peitti sankka tomupilvi, kun kaksoistornit romahtivat 11. syyskuuta.
Etelätornin kerrokset romahtivat kasaan ja alkoivat vajota nopeasti, kunnes ne osuivat maahan ja murskaantuivat valtavalla voimalla nostattaen ilmaan jättimäisen pöly-, savu- ja tuhkapilven.
WTC:n kaksoistornit olivat hallinneet Manhattanin kaupunkikuvaa 28 vuoden ajan, mutta nyt etelätornia ei enää ollut. Se oli sortunut alle kymmenessä sekunnissa, kun sen yläkerrokset olivat jylisten pudonneet alempien kerrosten päälle.
Pohjoistornissa olevat ihmiset eivät tienneet, mitä naapuritornille oli tapahtunut, ja he luulivat sortumisen aiheuttamaa meteliä pommin räjähdykseksi. Tornin sortuessa syntynyt valtava energiamäärä vastasi viittä prosenttia Hiroshiman atomipommista ja olisi riittänyt kattamaan Miamin kaltaisen miljoonakaupungin koko sähkönkulutuksen yli tunnin ajan.
Seismografit tallensivat etelätornin sortumisen aiheuttamat maankuoren vavahdukset jopa 400 kilometrin päässä New Yorkista. Tornien sortuminen synnytti paineaallon, joka tempaisi ihmisiä kuolemaan pohjoistornin alakerroksista ja aulasta sekä lähikaduilta.
Evakuointi sai vauhtia
Etelätornin romahdettua palopäälliköt käskivät kaikkien poistua mahdollisimman nopeasti pohjoistornista. Viestikanavat olivat kuitenkin ylikuormitettuja, eikä tieto saavuttanut kaikkia.
Pohjoistornissa työskentelevä Dianne DeFontes oli laskeutunut 89. kerroksesta portaita pitkin, ja nyt hän oli vihdoin päässyt ulos kadulle ja lähti kävelemään päämäärättä kohti pohjoista.
Kävellessään hän näki oman kuvajaisensa kaupan näyteikkunasta ja ajatteli:
”Olen mustaihoinen, mutta kasvoni ja hiukseni ovat aivan valkoiset. Vaikea uskoa, että tuo olen todella minä.”
Pelastustoimet World Trade Centerissä syyskuun 11. päivän terrori-iskun aikana vaativat eniten uhreja New Yorkin palolaitoksen historiassa.
Kun etelätornin romahtamisesta oli kulunut noin puoli tuntia, helikopterilentäjät välittivät maahan huolestuttavan tiedon:
”Tiedoksenne: en ole aivan sataprosenttisen varma, mutta minusta näyttää että tornin yläosa on kallistumassa.”
”Kallistuuko torni?” radiosta kuului.
”Kyllä. Se kallistuu kohti etelää.”
”Kumpi torni on kyseessä? Ykkönen vai kakkonen?” maan pinnalta kysyttiin.
”Se torni, joka on vielä jäljellä. Pohjoistorni kallistuu voimakkaasti lounaaseen”, lentäjä vastasi.
”Näyttää siltä, että sen lounaiskulma on pettämässä.”
Viestin vastaanottaja toisti vielä kuulemansa: ”Pohjoistorni kallistuu, ja näyttää siltä, että sen lounaiskulma on pettämässä.”
5 seikkaa, jotka vaaransivat palomiehet
Pohjoistornikin romahti
102 minuuttia matkustajakoneen törmäyksen jälkeen WTC:n pohjoistornin kuumuuden pehmittämä teräsrunko antoi periksi rakenteiden painon alla.
Pohjoistorni alkoi huojua kello 10.28. Erään silminnäkijän mukaan se alkoi ikään kuin väristä. Muutaman sekunnin kuluttua kaikille paikalla oleville oli selvää, että toinenkin WTC-torni katoaisi pian Manhattanin kaupunkikuvasta.
Matkustajat kapinoivat lennolla Washingtoniin
Al-Qaidan iskut perustuivat yllätykseen, mutta lennolla 93 olleet neljä kaapparia viivyttelivät – ja matkustajat nousivat kapinaan.
United Airlinesin lennolle 93 New Jerseystä Kaliforniaan nousseiden terroristien suunnitelma rakoili alusta pitäen. Lentoaseman ruuhka viivästytti koneen lähtöä lähes 45 minuuttia, ja kun kone lopulta pääsi ilmaan, ensimmäinen terroristien kaappaama kone oli vain kahdeksan minuutin päässä World Trade Centeristä.
Silti lennolla 93 olleet neljä terroristia tunkeutuivat koneen ohjaamoon vasta 45 minuuttia koneen lähdön jälkeen.
Tuolloin kone oli jo satojen kilometrien päässä Washingtonista ja aiotusta kohteestaan – todennäköisesti Valkoisesta talosta tai kongressin rakennuksesta.
Yhtäkkiä pohjoistornin yläkerroksista purskahti valtava savu- ja tulipallo, ja rakennus alkoi painua kasaan kunnes se oli lopulta sortunut maan tasalle. Lentokoneen törmäyksestä pohjoistorniin oli kulunut alle kaksi tuntia, eikä maailma ollut enää entisensä.
VIDEO: Osama bin Laden kertoi syyskuun 11. päivän terrori-iskusta
Video on kuvattu 16. joulukuuta 2001.
Jälkikirjoitus: Syyskuun 11. päivän terrori-iskuissa vuonna 2001 menehtyi kaikkiaan lähes 3 000 ihmistä eli enemmän kuin Japanin hyökkäyksessä Pearl Harboriin vuonna 1941.
Iskut olivat myös eniten uhreja vaatinut hyökkäys Yhdysvaltojen maaperällä sitten sisällissodan 140 vuotta aikaisemmin. Niinpä ei ollut yllätys, että iskuja pidettiin Yhdysvalloissa sodanjulistuksena, jollaiseksi Osama bin Laden oli ne tarkoittanutkin.
Hän oli jo pitkään yrittänyt vetää Yhdysvaltoja sotaan oikeuttaakseen oman pyhän sotansa. Suurvalta provosoitui kuitenkin vasta, kun sota tuli sen omalle maaperälle.
Presidentti Bush oli kouluvierailulla saadessaan tiedon New Yorkin terrori-iskusta.
USA julisti sodan yhdeksän päivää myöhemmin
Syyskuun 11. päivän iskut vaativat 2 996 uhria ja olivat siten tuhoisin hyökkäys Yhdysvaltojen maaperällä sitten sisällissodan. Ei siis ihme, että presidentti George W. Bush oli silminnähden järkyttynyt saatuaan tiedon iskuista kesken kouluvierailun Floridassa.
Yhdeksän päivää myöhemmin Bush puhui kongressissa ja julisti Yhdysvaltojen pitävän vihollisenaan ”jokaista kansakuntaa, joka suojelee terroristeja”.
17 päivää myöhemmin Yhdysvaltojen johtama liittouma hyökkäsi Afganistaniin tavoitteenaan tuhota terroristijärjestö al-Qaida ja löytää sen johtaja Osama bin Laden.
Syyskuun 11. päivän terrori-iskut muuttivat maailmaa peruuttamattomasti. Läntinen maailma julisti sodan Afganistanin islamistista Taleban-järjestöä vastaan ja alkoi järjestelmällisesti etsiä Osama bin Ladenia ja tuhota al-Qaidan koulutusleirejä.
Osama bin Laden pääsi pakenemaan ja onnistui piileskelemään Yhdysvaltojen joukoilta vuosikausia. Vasta 2. toukokuuta 2011 Yhdysvaltojen erikoisjoukot onnistuivat hyökkäämään bin Ladenin salaiseen tukikohtaan Abbottabadissa Pakistanissa. Bin Laden kuoli operaation aikana.
Vuonna 2020 presidentti Donald Trump aloitti Talebanin kanssa neuvottelut Yhdysvaltojen joukkojen vetämisestä Afganistanista. Huhtikuussa 2021 Trumpin seuraaja presidentti Joe Biden vahvisti Yhdysvaltojen vetävän kaikki joukkonsa Afganistanista 11. syyskuuta 2021 mennessä.
Tietoa artikkelista
Kunnioituksesta WTC-iskujen uhreja ja heidän omaisiaan kohtaan emme tarkoituksella käsittele tässä artikkelissa syyskuun 11. päivän iskuihin liittyviä salaliittoteorioita.
Kaikki tosiseikat – Osama bin Ladenin käsky hyökätä Yhdysvaltoihin, terroristisolujen vuosikausia kestänyt määrätietoinen valmistautuminen, Pentagonin ja WTC:n iskujen silminnäkijöiden kertomukset sekä asiantuntijalausunnot – tukevat virallista käsitystä tornien sortumisen syystä.
Iskuilla oli selkeä tavoite ja toimeksiantaja.
Monien on ehkä vaikea ymmärtää, miten pieni kärpänen pystyi kaatamaan mastodontin. On kuitenkin tärkeää huomata, että kun Osama bin Ladenin kätyrit törmäsivät lentokoneilla teräksisiin ja betonisiin pilvenpiirtäjiin, lentokoneet toimivat kuin erittäin tuhovoimaiset pommit.
Paksu kerros rakennuspölyä peitti kaikki, jotka olivat World Trade Centerin lähellä 11. syyskuuta.
Vain iskun omakohtaisesti kokeneet tietävät, miten valtavia voimia törmäyksissä vapautui. Ne saivat maan järisemään, tornit huojumaan ja seinät sortumaan, ne lähettivät tulenlieskoja 300 metriä alempana sijaitseviin auloihin ja murskasivat marmoriseiniä.
Vain iskun kokeneet tietävät, millainen räjähtävä tulipalo syntyi, kun tonnikaupalla kerosiinia syttyi palamaan sytyttäen viereisiä rakennuksia tuleen ja saaden lopulta tornien teräsrungot pehmenemään ja pettämään.