Suuri junaryöstö nosti rimaa

Postijuna täynnä rahasäkkejä! Miljoonia käytettyjä ja merkitsemättömiä seteleitä! Suuri junaryöstö löi kaikki ennätykset ja asetti riman tasolle, jota muiden rikollisten oli vaikea ylittää.

Postijuna täynnä rahasäkkejä! Miljoonia käytettyjä ja merkitsemättömiä seteleitä! Suuri junaryöstö löi kaikki ennätykset ja asetti riman tasolle, jota muiden rikollisten oli vaikea ylittää.

Suuren junaryöstön alkusoitto

Bruce Reynolds ja seitsemän muuta ryöstäjää tuijottivat murrettua metalli­laatikkoa piilopaikassaan. ”Ei tuossa voi olla 400 000:ta”, puuskahti Ronald ”Buster” Edwards, toinen koplan keskushahmoista.

City Gents -rosvojoukko oli tehnyt jälleen ryöstön, tällä kertaa eräällä Lontoon lentokentistä. Toiveet suuresta saaliista olivat olleet korkealla, mutta metallisäiliössä oli vain muutama setelinippu. ”No onhan tuossa nyt ihan mukavasti”, tokaisi joku. ”Eikä ole”, ärähti Reynolds, joukon aivot. ”Siinä on vain kympin ja vitosen seteleitä. Saimme vain 60 000.”

Tyylikkäästi pukeutunut vähän yli kolmekymppinen Reynolds oli oikeassa. Saalis oli vain 60 000 puntaa, joista 12 000 oli vieläpä menossa muille, ryöstön valmistelussa ja toteutuksessa mukana olleille avustajille. Joukon jäsenille jäi vain 6 000 kullekin. Miehet reagoivat pettymykseen monin eri tavoin. Yksi päätti masentuneena vaihtaa kokonaan toiselle alalle – näin pienten voittojen takia ei kannattanut ottaa pitkän vankilatuomion riskiä.

Reynolds suhtautui asiaan kevyemmin. Hän lähti Britanniasta ja eli jonkin aikaa loistokasta elämää Gibraltarissa, Monte Carlossa ja Pariisissa: yöt hän juhli kaupungilla samppanjan virratessa ja päivät hän loikoili hotellihuoneessaan syöden suklaata ja lueskellen Ed McBainin rikosromaaneja.

Eräänä yönä hän kiipesi juopuneena ja ilkosen alasti parvekkeen ja kylpyhuoneen ikkunan kautta sisään neljännen kerroksen hotellihuoneeseen, jossa hän asui vaimonsa Frannyn kanssa. Sitten hän jahtasi vaimoaan wc-harja kädessään, kunnes rojahti keskelle lattiaa. ”Nyt tämä saa riittää”, sanoi Franny seuraavana aamuna.

Reynolds oli samaa mieltä. Pikkukeikoista käärityt rahat tuntuivat aina katoavan turhan nopeasti. Oli aika asettaa rima riittävän korkealle! Joukko tekisi seuraavaksi elämänsä suurimman keikan ja ryöstäisi posti­junan.

Reynolds oli kaavaillut postijunan ryöstöä ennenkin, sillä vaikka niissä kuljetettiin usein paljon rahaa, ne olivat melko heikosti suojattuja. Joukko oli aiemmin jopa valmistellut kuukausikaupalla junaryöstöä, josta ei kuitenkaan ollut tullut mitään, kun kilpaileva joukkio oli röyhkeästi varastanut heidän Jaguarinsa ja kaikki keikalla tarvittavat varusteet.

Nyt kaikki näytti paremmalta. Tällä kertaa he tekivät yhteistyötä Brian Fieldin kanssa. Field oli juristi, joka ei tyytynyt vain puolustamaan roistoja oikeudessa vaan liikkui itsekin rikolli­sissa piireissä. Hän kaupitteli oivia vinkkejä ja välitti sopivia yhteyksiä palkkioita vastaan.

Field oli edustanut yhtä City Gentsin jäsentä oikeudessa lentokenttäkeikan jälkeen, kun syyttäjäviranomaiset olivat – siinä onnistumatta – yrittäneet saada tuomioita useille joukon jäsenille. Nyt Field järjesti heille yhteyden mieheen, joka esiintyi nimellä Ulsterman, ”pohjois­irlantilainen”. Tämä vakuutti voivansa toimittaa arvokasta sisäpiirin tietoa, jonka avulla voisi heittää valtavan keikan.

Eräänä toukokuun aamuna kaksi joukkion jäsentä, Gordon Goody ja Buster Edwards, tapasivat Ulstermanin Finsbury Parkissa Lontoossa. Hän kertoi postijunasta, joka ajoi öisin Glas­gow’n ja Lontoon väliä. Siinä oli erityinen arvotavaravaunu, jossa kuljetettiin rahaa useista pankeista. Vaunussa kuljetettavan rahan määrä vaihteli, mutta juhlapäivien jälkeen rahaa saattoi olla jopa kuusi miljoonaa puntaa.

”Kiinnostaako?” kysyi Ulsterman. Goody ja Buster saattoivat vain nyökytellä. Ulsterman kuvaili yksityiskohtaisesti, miten 50–80 postisäkkiä sijoitettiin vaunuun. Yleensä ne olivat toisessa vaunussa veturin jälkeen ja niitä vartioi viisi postin työntekijää.

Paras hetki hyökkäykselle olisi jonkin kansallisen juhla­päivän tai loman jälkeen, koska silloin ihmiset olisivat käyttäneet paljon rahaa ja pankkien lähettämissä rahasäkeissä voisi olla jopa viisi kertaa niin paljon rahaa kuin tavallisesti.

Reynoldsin oli vaikea hillitä itseään. Siinä se olisi, kaikkien aikojen keikka!

Ryöstön kohde oli tämä junan­vaunu, joka oli täynnä käteistä rahaa sisältäviä postisäkkejä. Kuva: Polfoto/Topfoto

Suuren junaryöstön suunnittelu alkoi

Reynolds levitti Busterin keittiönpöydälle kartan. Glasgow’n ja Lontoon välinen rata oli 540 kilometriä pitkä, joten kysymys kuului, mikä olisi oikea paikka iskeä.

Yksinkertaisinta olisi vain istua ja odottaa, kunnes juna saapuisi Lontooseen Eustonin asemalle. Se ei kuitenkaan ollut hyvä ajatus, sillä asemalla oli aina liikaa poliiseja. Olisi parempi iskeä maaseudulla, mutta sitten ongelmaksi tulisi Lontooseen palaaminen saaliin kanssa. Suuri ryöstö saisi pääkaupunkiin johtavat tiet vilisemään poliiseja.

Oli siis pakko löytää tukikohta jostain iskupaikan lähistöltä. Hotellit eivät tulleet kysymykseenkään, sillä niissä joutui pakosta tekemisiin toisten ihmisten kanssa. Myöskään yöpyminen tuttavien luona ei kuulostanut hyvältä, sillä vain itsekin rikos­rekisterin omaavat olisivat valmiita suojelemaan roistoja ja heidän luotaan poliisi ensimmäiseksi lähtisi ryöstäjiä etsimään.

Reynolds päätti paneutua asiaan perusteel­lisesti. Hän osti itselleen ja eräälle toiselle koplan jäsenelle, entiselle pelurille nimeltä Paddy, ensimmäisen luokan lipun Glasgow’n ja Lontoon väliseen junaan. Miehet tarkkailivat junan ikkunasta autioita paikkoja, hylättyjä asemia, haarautuvia sivuraiteita… mitä tahansa, mikä voisi olla hyvä paikka iskeä.

Cheddingtonin ja Leighton Buzzardin pikkukaupunkien välinen alue Bedfordshiren ja Buckinghamshiren välillä oli täysin autio, mutta radan viertä kulki tie. Reynolds totesi, että siinä oli heidän paikkansa.

”Mitäs sanot?” hän kysyi Paddylta, joka nyökkäsi hyväksyvästi.

”Tänne minä vielä tulen”, mutisi Reynolds tyytyväisenä itsekseen.

Reynolds rikkoi kultaista sääntöä suuressa junaryöstössä

Seuraavassa tapaamisessa Busterin asunnolla keskityttiin miettimään, miten juna olisi paras pysäyttää. Miehet aloittivat pohtimalla, mikä sai junat normaalisti pysähtymään: radan varrella olevien opastinpylväiden punainen valo.

”Tietääkö kukaan mitään junien opastimista?” Reynolds kysyi. Vastauksena oli syvä hiljaisuus.

”No tunteeko kukaan ketään, joka tietäisi jotain opastimista?”

Silloin Buster nosti kätensä. Hänen ystävänsä Roger Cordrey oli ollut mukana useissa junaryöstöissä, mutta tämä kuului toiseen rikollis­liigaan nimeltä South Coast.

”Jos junassa on kaikkiaan 70–80 postin työntekijää, niin jotain voi aina mennä pieleen, ja silloin voisi olla ihan hyväkin, että mukana olisi enemmänkin ihmisiä”, totesi Jimmy White, entinen laskuvarjojääkäri.

Osa mumisi hyväksyen, mutta osa oli huolissaan turvallisuuden heikkenemisestä; mitä enemmän ihmisiä olisi mukana, sitä suurempi olisi riski paljastua. Se riski päätettiin kuitenkin ottaa, ja niin siirryttiin seuraavaan vaiheeseen.Reynolds ajoi Jaguarillaan valitulle paikalle Paddyn kanssa. Mitä enemmän hän paikkaa tutki, sitä paremmalta se vaikutti. Nyt piti vielä löytää piilopaikka, johon he voisivat vetäytyä keikan jälkeen.

Reynolds löysi paikallisen kiinteistönvälittäjän kautta myytävänä olevan maatilan. Leather­sladen tila oli puiden takana syrjässä tieltä, eikä muita rakennuksia ollut lähimaillakaan. Lisäksi tilan rakennuksia ei ollut merkitty edes paikallisiin karttoihin. Oli kuin sitä ei olisikaan. Paikka oli täydellinen.

Itsevarmuus sai kuitenkin Reynoldsin tekemään virheen. Miehet pysäköivät auton ja koputtivat oveen puhuakseen omistajan kanssa, vaikka tämä voisi myöhemmin yhdistää Reynoldsin ryöstöön ja toimia todistajana.

Reynoldsin toinen virhearvio liittyi ryöstön jälkeiseen julkisuuteen. Hän ei uskonut, että ryöstö herättäisi erityistä huomiota, vaan hän luotti siihen, että ryöstöstä kirjoitettaisiin lehdissä pari päivää, ja sitten se unohtuisi pian.

Kuunnelkaahan nyt opettajaa!

South Coast -liigan kaverit tulivat mukaan seuraavaan kokoukseen Busterin asunnolle. Nyt oli tarkoitus yhdistää kaksi rikollisjoukkoa.

South Coast -miehissä oli karskeja taparikollisia, joista ”Vanha Wal” oli erityisen tunnettu. Kerrottiin, että kerran peitottuaan kaksi yövar­tijaa hän oli poistunut rakennuksesta toinen vartija toisessa ja toinen toisessa kainalossa. Mukana oli myös eräs entinen nyrkkeilijä sekä tietysti opastinmies Roger.

Reynolds rykäisi ja alkoi puhua viittoillen taululle, johon hän oli merkinnyt suunnitelmansa pääkohdat. ”Suunnitelma on varsin yksinkertainen”, hän sanoi. ”Juna ajaa täydessä lastissa Glasgow’sta, ja sen kyydissä on viisi, kuusi miljoonaa puhdasta rahaa.” Miesten keskuudesta kuului kohahdus.

Reynolds kävi suunnitelman yksityiskohtaisesti läpi ja kertoi, että Brian Field oli jo järjestänyt Leathersladen tilan oston. Reynolds toisti vielä, että keikka oli todella yksinkertainen. ”Tyhjennämme junan Bridegon rautatiesillalla ja ajamme tilalle ilman ongelmia.” South Coastin miehet alkoivat kysellä. Oliko tila turvallinen? Pitivätkö tiedot varmasti paikkansa? Puhuiko Ulsterman varmasti totta? ”Kysymys on luottamuksesta”, vastasi Reynolds rauhallisesti.

Miehet hälisivät epätietoisina. Reynoldsin vanha tuttu Charlie Wilson nousi ja huudahti: ”No pojat, kuunnelkaahan nyt opettajaa!”

Reynolds virnisti: ”Kyllä opettaja tietää.”

Kokous pääsi jatkumaan, ja miehille jaettiin tehtävät. Kun juna pysähtyisi, iskuryhmä val­taisi veturin samalla kun yksi mies ryömisi nopeasti irrottamaan toisen ja kolmannen vaunun välisen kytkennän. Sitten veturi ja kaksi ensimmäistä vaunua ajettaisiin muutama sata metriä Bridegon sillalle. Vasta kun näin olisi hankkiuduttu eroon taaemmista vaunuista ja niissä olevista kymmenistä postin työntekijöistä, olisi aika iskeä arvokuljetusvaunuun.

Kokeneiden rikollisten joukossa oli niin teknistä osaamista kuin raakaa lihasvoimaakin, joten kaikille löytyi lopulta juuri sopiva tehtävä. Tilanne näytti hyvältä.

Sitten yksi miehistä rikkoi tunnelman kysymällä: ”Mistä tiedämme, että juna todella pysähtyy opastimen kohdalla?”

Roger oli vakuuttanut, että hän voisi järjestää opastimen näyttämään punaista, mutta entä jos veturinkuljettaja vain jatkaa matkaansa punaisesta valosta huolimatta?

Reynolds kohautti hartioitaan. Sataprosenttisia takuita ei ollut. Aina olisi asioita, jotka olisi jätettävä kohtalon ratkaistavaksi.

Kokouksen jälkeen tiedustelua tehostettiin entisestään. Miehet havaitsivat muun muassa sotilastukikohdan lähellä rataa. Siitä he saivat uuden ajatuksen. He naamioituisivat ryöstön ajaksi sotilasunivormuihin, käyttäisivät maastokuvioisia autoja ja olisivat olevinaan sotilaita yöharjoituksessa. Ulsterman toimitti myös jatkuvasti uutta tietoa. Hän vakuutti, että arvotavaran kuljetukseen käytettäisiin vanhantyyppistä vaunua eikä uutta erityisen turvallista vaunutyyppiä.

Kaikesta huolimatta epävarmuus myllersi miesten mielissä. Miten Ulsterman saattoi tietää niin paljon? Oliko hän todellisuudessa poliisi, joka yritti saada heidät ansaan? Lentokenttäkeikan, vapauttavien tuomioiden ja lehdistön poliisiin kohdistaman rajun kritiikin jälkeen poliisi paloi halusta saada City Gents -roistot kiinni.

Miehet kuitenkin tukahduttivat epäilykset ja jatkoivat suunnittelua. He tutkivat juna­vaunujen lukkoja, vetureiden rakenteita ja vaunujen kytkentöjä. He hankkivat sotilasunivormuja ja radioita. He ratkaisivat jokaisen ongelman järjestelmällisesti ja perusteellisesti.

Yö toisensa jälkeen Reynolds asettui radan vierelle laavuun keräämään lisää tietoa ohi kulkevasta liikenteestä. Tietoa ei koskaan voi olla liikaa, hän ajatteli.

Bruce Reynolds seurasi radan junaliikennettä yötolkulla keräten tietoja. Kuva: Getty Images

Veturi karkasi käsistä suuren junaryöstön valmistelussa

Kaikista valmisteluista huolimatta joukko huomasi, että yhtä asiaa he eivät olleet ajatelleet. Entä jos veturinkuljettaja yrittäisi olla sankari eikä suostuisikaan yhteistyöhön? Osaisivatko he itse ajaa veturia?

”Voiko se nyt olla niin vaikeaa?” ihmetteli Goody. ”Sen kuin hankitaan ohjekirja.” Ja niin Goody hankki ”ohjekirjan”: seuraavien päivien ajan hänen uusi raamattunsa oli lastenkirja nimeltä ”Tommysta tulee veturinkuljettaja”.

Myöhään eräänä yönä kirjan ulkoa opetellut ja reippaasti rohkaisua nauttinut Goody tunkeutui Reynoldsin kanssa Eustonin asemalla seisovaan veturiin. Goody veteli erilaisista vivuista. Yhtäkkiä jykevä dieselmoottori heräsi henkiin ja veturi lähti liikkeelle.

”Erinomaista, Goody!” hihkaisi Reynolds innoissaan.

Hetken kuluttua hän sanoi: ”Ok, eiköhän tämä riitä.” Goody kiskaisi jarrusta – tai niin hän luuli – mutta veturi vain jatkoi matkaansa entistä nopeammin.

”Pysäytä jo”, sanoi Reynolds uudestaan, nyt jo hieman hermostuneella äänellä.

”Minähän yritän koko ajan!” sähisi Goody tuijottaen hallintalaitteita kuumeisesti.

Miehet alkoivat kiskoa kaikista vivuista, mutta juna kiihdytti yhä vauhtiaan ja rullasi asemalta pimeyteen kohti tuntematonta.

”En saa tätä hiivatin veturia pysähtymään!” huusi Goody. Hetken päästä hän puuskahti, antoi periksi ja hyppäsi ulos liikkuvasta veturista. Reynolds seurasi oitis perässä. He paiskautuivat pahasti radanpenkkaan mutta pääsivät kuitenkin omin avuin kotiin.

Seuraavan päivän lehdissä ei ollut mitään mainintaa veturionnettomuudesta, joten Reynolds oletti, että veturi oli pysähtynyt sivuraiteen päätepuskuriin. Hän ja Goody huokaisivat helpotuksesta. Nyt asiaa ei ryhdyttäisi tutkimaan sen enempää, eikä ryöstösuunnitelma vaarantuisi.

Tämän kokeilun jälkeen Reynolds päätteli, että he eivät pystyisi itse ajamaan veturia, vaan heidän olisi hankittava keikalle mukaan oma veturinkuljettaja. Sellainen järjestyikin aivan sattumalta, kun Reynolds tapasi entisen selli­kaverinsa, 33-vuotiaan Ronald Biggsin. Biggs tunsi erään veturinkuljettajan, johon hän voisi ottaa yhteyttä – kunhan pääsisi itsekin mukaan keikalle. Muut eivät olleet asioiden saamasta käänteestä kovinkaan ilahtuneita.

”Kuka tämä Biggs oikein on?” kysyi joku.

”Kyllä minä varmasti pystyisin yhtä veturia ajamaan”, vakuutteli toinen.

”Suunnitelman on oltava kaikilta osin vedenpitävä”, vaati Reynolds.

Asiasta päätettiin äänestää, ja lopulta enemmistö päätti ottaa mukaan Biggsin veturinkuljettajakaverin. Biggs tulisi sitten kaupan päälle. Veturinkuljettaja Stan Agate oli viisissäkymmenissä oleva pienikokoinen mies. Hän ei ollut koskaan kuljettanut juuri kyseisentyyppistä veturia mutta lupasi valmistautua huolellisesti.

Lopultakin kaikkiin tehtäviin oli saatu sopiva mies, enää puuttuivat vihonviimeiset valmistelut. He kävivät läpi varusteita: käsirautoja, sotilasunivormuja, sinisiä rautatieläisten haalareita, lyhtyjä, neljä radiopuhelinta, VHF-vastaanotin poliisiradion kuunteluun, patjoja ja lakanoita, retkikeitin, kaksi Land Roveria ja vanha sotilaskuorma-auto.

Kun kaikki oli varmistettu lukuisia kertoja, järjestettiin kenraaliharjoitus. Vaikka kaikilla oli omat vastuualueensa, kaikkien piti tuntea suunnitelma läpikotaisin, jotta rooleja voitaisiin tarvittaessa vaihtaa, jos viime hetkellä tapahtuisi jotain odottamatonta. Miehiä oli ainakin riittävästi, kaikkiaan 15.

Miehet tapasivat Ulstermanin viimeisen kerran, ja hän ehdotti iskupäiväksi elokuun 7:ttä päivää. Sitä ennen olisi juuri ollut muutama pyhäpäivä, joten junassa kuljetettaisiin huomattavasti paljon enemmän rahaa kuin tavallisesti. Reynolds hyvästeli vaimonsa Frannyn ja poikansa Nickin. Franny oli ommellut tunnuksia Reynoldsin univormuun ja kiinnitti lopulta hänen hiekanväriseen barettiinsa Britannian SAS-erikoisjoukkojen tunnuksen, jossa oli tikari, siivet ja sanat ”Joka uskaltaa, voittaa”.

Viime töikseen Reynolds kätki Lotus Cortinansa. Autoa oli käytetty tiedustelumatkoilla radan varrella, ja nyt Reynolds vaihdatti siihen renkaat, jotta häntä ja autoa ei voitaisi yhdistää rikospaikan läheltä mahdollisesti löytyviin renkaanjälkiin. Kaikki oli valmista.

Viime hetkellä suurta junaryöstöä lykättiin

Suunniteltuna päivänä molempien joukkojen miehet kokoontuivat Leathersladen tilalla. He odottivat tuntikausia poltellen tupakkaa. Tunnelma oli jännittynyt. Sitten Goody astui
yllättäen sisään ja ilmoitti, että keikkaa olisi lykättävä; heidän olisi odotettava vielä 24 tuntia. Hän ei voinut kertoa syytä, mutta Ulsterman oli vaatinut lykkäämistä itsepintaisesti.

Vuorokauden kuluttua odotus oli lopulta ohi. Kello 23 miehet vaihtoivat hiljaisuuden vallitessa ylleen univormut. Reynolds tarkasteli toisia. Mukana oli miehiä, jotka hän oli tuntenut lähes koko ikänsä: Charlie Wilson oli vanha koulukaveri, Paddy ja Biggs ystäviä teini-iästä alkaen ja Goody ja muutama muu tuttuja nuoruusvuosilta.

Miehet ajoivat Land Rovereillaan ja sotilaskuorma-autollaan leudossa kesäyössä Buckinghamshiren pikkuteitä. Poliisiradio oli hiljaa. Muuta liikennettä ei ollut, he ohittivat vain yhden yksinäisen liftarin.

Kello 1.30 he saapuivat opastimelle lähelle Bridegon siltaa. Miehet hajaantuivat kukin sovitulle paikalleen. Yksi heistä katkoi etukäteen tarkistetut puhelinlangat, ja Roger alkoi käpä­löidä opastinta. Vähän kahden jälkeen kaikki kokoontuivat vielä kerran. He kävivät suunnitelman vielä viimeisen kerran läpi, vaikka kaikki osasivat sen jo ulkoa.

”Onko varmaa, että juna kulkee aina ajallaan?” kysyi joku.

”Se kulkee aina korkeintaan viisi minuuttia myöhässä eikä koskaan enempää kuin minuutin etuajassa”, kuului rauhoittava vastaus.

Oli aika käydä toimeen. ”Tavataan sillalla”, sanoi Reynolds. ”Hoidetaan homma kotiin!”

Reaktio suureen junaryöstöön: “Joku on juuri ryöstänyt junan!”

Reynolds tähysteli yöhön. Hän tiesi, että hänen elämänsä muuttuisi väistämättä hetken kuluttua, hyvään tai pahaan.Hän oli pysäköinyt Land Roverin hieman tien sivuun ja kiivennyt radanpenkalle.

Elokuun kuu valaisi heikosti tummaa maisemaa. Reynolds ei erottanut miehiä, jotka odottivat kukin omalla paikallaan. Hän sytytti sikarin, Montecristo No. 2:n. Sen seurassa olisi hyvä odottaa kohtaloaan, hän ajatteli. Hänen elämänsä suurin keikka oli alkamassa, ja tämän jälkeen mikään ei olisi enää entisellään. Hänen kellonsa viisarit hohtivat pimeässä ja näyttivät 2.45. Vielä olisi odotettava 15 minuuttia.

Hetkisen kuluttua Reynolds kumartui ja painoi korvansa kiskoa vasten. Ensin hän ei kuullut mitään. Sitten kylmästä raudasta alkoi kuulua heikkoa surinaa. Ääni voimistui, ja kohotettuaan katseensa Reynolds näki junan saapuvan Leighton Buzzardin asemalle. Se jatkoi häntä kohti, ja sen etulyhdyn voimakas valokiila halkoi yön pimeyttä. Reynolds nousi ylös. Hetki oli koittanut.

Hän tunsi perhosia vatsanpohjassaan, ja ohikiitävän hetken hänen ajatuksissaan vilahti myös vankila. Hän oli viettänyt jo aivan liian monta vuotta kaltereiden takana ja kokenut omakohtaisesti vankilan karun ja väkivaltaisen arjen.

Sitten hän tarttui radiopuhelimeensa ja antoi merkin: ”Nyt! ”Nyt! ”Nyt!” Kaikki kuittasivat merkin: ”Check”, ”Check”, ”Check”.

Reynolds päätteli junan äänestä, että se alkoi hidastaa vauhtiaan. Roger oli onnistunut. Juna jarrutti vähitellen, ja lopulta pyörät kirskahtivat kiskoihin ja dieselhirmu seisoi vakaasti punaista näyttävän opastimen edessä vähän matkan päässä Reynoldsista.

Hän kuuli metallin kilahduksen. Se oli varmaan Roy James, joka irrotti veturia ja kahta ensimmäistä vaunua muusta junasta. Hän kuuli myös vaimeasti etäistä puhetta ja sitten pelkkää hiljaisuutta, jota kesti pahaenteisen kauan. Sitten veturin ohjaamossa alkoi käsirysy.

Yksi miehistä iski veturinkuljettajaa kumipampulla päähän. Nyt veturinkuljettaja ei enää pannut vastaan, mutta joukon oma veturinkuljettaja Agate ei saanut veturia liikkeelle. Vertavuotavan veturinkuljettajan oli pakko taipua roistojen vaatimuksiin.

Lopulta Reynolds näki veturin ja etumaisten vaunujen irtoavan muusta junarungosta ja lähtevän liikkeelle. Reynolds juoksi alas Land Roveriin. ”Nyt se lähti”, hän sanoi Paddylle, joka odotti autossa.

Jännitys sai Paddyn tumpeloimaan auton avaimien kanssa, ja auto starttasi vasta toisella yrittämällä. Paddy kiihdytti radan viertä kulkevalla tiellä, ohitti junan ja ajoi Bridegon sillalle, missä hän jarrutti. Miehet ryntäsivät autosta juuri, kun juna saapui sillalle.

Kaikki tapahtui erittäin nopeasti. Iskujoukko ryhtyi saman tien töihin. Yksi miehistä löi ikkunaruudun rikki kirveellä ja kiipesi arvokuljetusvaunuun. Muut seurasivat häntä. Salaman­nopeasti riuskat miehet peittosivat viisi postin työntekijää. Ei ollut kulunut minuuttiakaan, kun ovi oli jo auki ja vaunusta lensi ensimmäinen rahaa täynnä oleva postisäkki.

Muiden oli vaikea hillitä iloaan, mutta tehtävässään epäonnistunut Agate näytti huonovointiselta. Hän oli järkyttynyt miesten käyttämästä väkivallasta ja pelkäsi oman nahkansa puolesta. Myös pampusta saanut veturinkuljettaja oli kauhuissaan. Yksi joukon jäsenistä lykkäsi veturinkuljettajalle savukkeen ja yritti rauhoitella tätä.

Miehet muodostivat ketjun ja heittelivät rahasäkkejä toinen toisilleen pitkin ratapenkkaa alhaalla odottavaan kuorma-autoon. Rahaa oli aivan käsittämättömän paljon: yli sata säkkiä!

Reynolds katsoi kelloaan ja huomasi, että aika oli käymässä vähiin. ”Se siitä, pojat!” hän huusi. ”Nyt lähdetään!”

”Mutta jäljellä on enää muutama säkki”, yrittivät muut estellä.

”Olkoon vain, mutta nyt lähdetään!”

Ryöstäjät ryntäsivät odottaviin autoihin. Reynolds varmisti pikaisesti, että kaikki olivat mukana, ja sitten he lähtivät ajamaan kohti piilopaikkaansa. Reynoldsin Land Roverissa kukaan ei puhunut mitään. Heitä seuraavasta autosta sen sijaan kuului naurunremakkaa ja Tony Bennettin The Good Lifen säveliä.

He saapuivat Leathersladen tilalle täsmälleen suunnitelmien mukaan. Oli 8. elokuuta 1963 kello 4.30, ja he olivat juuri tehneet Britannian historian suurimman ryöstön. Postisäkeissä oli 2,6 miljoonaa puntaa käteistä.

Kun autot pysähtyivät tilan pihaan, siihen mennessä hiljaa pysynyt poliisiradio rävähti: ”Tämä voi kuulostaa uskomattomalta”, kuului kiihtyneen poliisimiehen ääni radiosta, ”mutta joku ryösti juuri junan!”

Kiinni jääneet ryöstäjät yrittivät piilotella kasvojaan lehdistöltä, mutta turhaan – heistä tuli oman aikansa julkkiksia. Kuva: Getty Images

Poliisi vangitsi ryöstäjät, mutta suuren junaryöstön rahoja ei saatu takaisin

Bruce Reynolds vangittiin kuuden vuoden kuluttua ryöstöstä, ja Ronald Biggs eleli vapaana miehenä Brasiliassa vuoteen 2001 asti, kunnes palasi Britanniaan.

Kaikki ryöstäjät pääsivät pakoon ja kukin oman saalisosuutensa kanssa omille teilleen. Poliisi valjasti etsintöihin valtavasti voimia ja lupasi 260 000 punnan palkkion roistojen kiinniottoon johtavista tiedoista.

Viiden päivän kuluttua poliisi löysi Leathersladen tilan, jonne ryöstäjät olivat jättäneet lukemattomia sormenjälkiä. Kun Reynolds lisäksi oli avoimesti ollut yhteydessä tilan entisen omistajan kanssa, poliisi vakuuttui nopeasti siitä, että junaryöstön takana oli City Gents -kopla. Pian sen jälkeen tehtiin ensimmäiset pidätykset, mutta moni rois­toista oli ehtinyt piilottaa saaliinsa ja osasi pitää suunsa kiinni.

Kiinni jäi muun muassa Ronald Biggs, joka kuitenkin pakeni vankilasta jo vuonna 1965: hän kiipesi vankilan muurin yli köysitikkaita pitkin suoraan toisella puolella odottavaan autoon. Ilmiömäinen pako jatkui Pariisiin, Australiaan ja Brasiliaan, missä Biggs sai brasilialaisen naisen kanssa pojan. Sen ansiosta häntä ei Brasilian lakien mukaan voitu luovuttaa Britanniaan, eikä hänen enää tarvinnut piileskellä.

Helppo elämä häiriintyi kuitenkin ajoittain. Biggs oli muun muassa etsintäkuulutettuna epäonnistuneesta kidnappausyrityksestä. Vuonna 2001 Biggs päätti palata Britanniaan vapaaehtoisesti 36 vuoden pakoilun jälkeen. Hän sai 28 vuoden vankilatuomion, mutta hänet vapautettiin vakavan sairauden johdosta elokuussa 2009. Pian sen jälkeen hän ilmoitti toivovansa vain, että hän saisi elää vielä jouluun asti.

Bruce Reynolds pakeni Meksikoon, missä hän tapasi taas perheensä. Aluksi he elivät leveästi ryöstösaaliin turvin Meksikossa, Kanadassa ja Ranskassa, mutta kuten niin usein aiemminkin, rahat loppuivat taas yllättävän nopeasti. Lopuksi perhe palasi Britanniaan, missä Reynolds ryhtyi jälleen rikollisiin puuhiin. Hänet pidätettiin vuonna 1969 ja tuomittiin 25 vuodeksi vankilaan.

Reynolds istui tuomiostaan 10 vuotta, ja hänet vapautettiin vuonna 1979, minkä jälkeen hänellä oli epä­onnisia työpaikkoja, perheongelmia, potkuja ja vielä yksi vankilatuomio huumeiden salakuljetuksesta.

Hänen elämänsä asettui uusiin uomiinsa vasta, kun junaryöstöstä tehtiin elokuva ja hän julkaisi vuonna 1995 omaelämäkertansa.