Palvelija Sarah Mancer heräsi aikaisin aamulla keskiviikkona 6. toukokuuta 1840.
Luvassa oli jälleen kiireinen päivä entisen parlamentin jäsenen lordi William Russellin talossa Norfolk Streetillä Lontoon hienossa Mayfairin kaupunginosassa.
Laskeutuessaan portaita ullakolla olevasta kamaristaan Mancer näki isäntänsä kuumavesipullon lattialla tämän makuuhuoneen oven edessä.
Kun hän meni kirjastohuoneeseen, hän havaitsi sen olevan aivan sekaisin – kirjoituspöytä oli työnnetty kumoon, sen neljä laatikkoa repsotti auki ja lattia oli hujan hajan heiteltyjen paperien peitossa.
Mancer alkoi aavistella jonkin olevan pielessä mutta ei vielä antanut pelolle valtaa. 72-vuotias lordi Russell oli muuttunut iän myötä aina vain omalaatuisemmaksi, ja hän jätti tuon tuostakin kirjastonsa sekasorron valtaan.
Kun Mancer meni alakertaan, hän näki pääoven olevan auki.
Ruokasalin kynttilänjalat lojuivat lattialla ja kaikkien kaappien ovet olivat sepposen selällään. Nyt Mancer alkoi pelätä toden teolla. Hän juoksi kiireesti portaat ylös, herätti kokin ja jatkoi sitten herättämään lordi Russellin sveitsiläistä kamaripalvelijaa.
”Courvoisier, tiedätkö mitä yöllä on tapahtunut?” Mancer huusi François Benjamin Courvoisierin huoneen oven läpi. Tämä avasi oven ja vastasi kieltävästi.
”Voi kauhistus!” Courvoisier huusi järkyttyneenä nähdessään sotketun kirjastohuoneen ja vahvisti Mancerin epäilykset todeksi: ”Tänne on murtauduttu!”
”Meidän on heti löydettävä isäntä!” Mancer huudahti, ja molemmat palvelijat ryntäsivät portaita ylös.
Courvoisier avasi Norfolk Streetille avautuvan ikkunan lordi Russellin hämärässä makuuhuoneessa, ja Mancer asteli empien kohti isäntänsä leveää vuodetta.
Vuodekatos esti häntä näkemästä heti työnantajaansa, mutta sitten hän näki tämän makaavan hengettömänä vuoteellaan.
Lordi Russellin ruumis oli ehtinyt jo kylmetä ja kangistua, ja vuodevaatteet sekä hänen kasvojaan peittävä nenäliina olivat aivan veressä.
Tussaudin kauhukabinetista laskettiin joskus leikkiä. Tässä pilakuvassa se on täynnä ”pelottavia” vanhojapiikoja.
Kauhukabinetti oli täynnä rikollisia
Kiinnostus rikoksia ja etenkin murhia kohtaan kasvoi huimasti, kun ranskalainen Marie Tussaud avasi Lontooseen vahakabinetin vuonna 1835.
Ranskan vallankumouksen aikana Tussaud oli joutunut muovailemaan vahasta giljotiinin uhrien – muun muassa Ludvig XVI:n ja kuningatar Marie-Antoinetten – päitä pantavaksi esille Vallankumousmuseoon.
Kun hän muutti Britanniaan, hän otti osan vahahahmoistaan mukaansa. Hänen vahakabinetissaan Lontoossa oli esillä kuninkaallisia ja muita kuuluisuuksia, ja lisäksi siellä oli erillinen ”kauhujen kammio”, jonka hahmot olivat tunnettuja rikollisia.
Madame Tussaud halusi kauhukabinettiinsa myös lordi Russellin murhaajan François Benjamin Courvoisierin.
Kun Courvoisierin ruumis oli laskettu alas hirrestä, Tussaudin apulainen teki vainajan kasvoista valoksen.
Valoksen sekä oikeussalissa tehtyjen piirrosten avulla Tussaud muotoili Courvoisierista vahanuken, jonka hän sitten asetti näytille vahakabinettinsa kauhujen kammioon muiden paatuneiden rikollisten joukkoon.
”Hyvä jumala!” Mancer huusi ja juoksi alas portaita ja kadulle asti. Apua huutaen hän kolkutti naapuritalojen ovia herättäen niiden asukkaat.
”Kutsukaa heti poliisi!” Mancer huusi ensimmäiselle kohtaamalleen ihmiselle. ”Isäntäni on murhattu!”
Ryöstösaalis löytyi seinän sisältä
Lordi Russellin kurkku oli leikattu auki yhdellä ainoalla rajulla viillolla, ja hän oli ollut kuolleena jo useita tunteja, kun Mancer ja Courvoisier löysivät hänet.
Murhan tutkinnasta kehkeytyi yksi Viktorian ajan Britannian dramaattisimmista spektaakkeleista.
Russellin tappanut seitsemän sentin levyinen viilto oli niin syvä, että se oli katkaissut henkitorven täysin ja lähes leikannut lordin pään irti.
Näin ollen poliisit pystyivät heti sulkemaan itsemurhan pois laskuista.
Murha järkytti koko Lontoota, ja sitä puitiin yhteiskunnan ylimpiä kerroksia myöten: jos edes lordi Russellin kaltainen iäkäs aristokraatti ei ollut turvassa omassa vuoteessaan, kuka sitten oli?
”Kyseessä on perin kummallinen tapaus”, pääministeri lordi Melbourne kirjoitti selvityksessään kuningatar Viktorialle.
”Pääovessa on murtojälkiä mutta oven ulkopuolella ei oli merkkejä ulkopuolisesta tunkeilijasta. Eikä talosta ole varastettu juuri mitään arvokasta.”
Rikostutkijat päätyivät nopeasti siihen tulokseen, että murhaajan täytyi olla joku talon asukkaista, ja epäilykset kohdistuivat nopeasti sveitsiläiseen Courvoisieriin, joka oli ollut lordi Russellin palveluksessa vasta melko vähän aikaa.
Lordi ei ollut pitänyt 23-vuotiaasta sveitsiläisestä eikä salannut sitä, että hänestä tämä oli karkea, oppimaton ja huolimaton.
Kun uteliaiden määrä Norfolk Streetillä kasvoi, poliiseihin kohdistui yhä enemmän paineita löytää todisteita nuorta sveitsiläistä vastaan.
Courvoisierin huoneesta löydettiin verinen nenäliina, mutta oliko veri lordi Russellin?
Kolmantena päivänä eli perjantaina 8. toukokuuta tutkinnassa tapahtui odottamaton läpimurto: Courvoisierin huoneesta paljastui irtonainen seinäpaneeli, jonka takaa löytyi neljä lordi Russellille kuulunutta kultasormusta, pari kultakolikkoa sekä kaksi veren tahrimaa nenäliinaa.
Poliisit pidättivät Courvoisierin heti murhasta epäiltynä.
Kansa rakasti rikostarinoita
Poliisi selvitti tarkoin Courvoisierin henkilöhistoriaa ja haastatteli hänen perhettään, ystäviään ja entisiä työnantajiaan Sveitsissä.
Siitä huolimatta he eivät keksineet mitään syytä, miksi 23-vuotias palvelija olisi halunnut murhata isäntänsä.
Jostakin syystä poliisit eivät kiinnittäneet huomiota kirjaan, jonka Courvoisier oli hiljattain lukenut – rikosromaaniin nimeltä Jack Sheppard.
Lordi Russellin murhavuonna 1840 Britannian oli vallannut oikea rikostarinoiden lukuvillitys.
Kyseistä kirjallisuuden lajia kutsuttiin Britanniassa ”Newgate-tarinoiksi” Lontoon pahamaineisen Newgaten vankilan mukaan.
Etenkin alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat lukijat rakastivat Newgate-tarinoita, joiden sankarit olivat usein lähtöisin kurjista oloista mutta pärjäsivät elämässä rikosten ansiosta.
Myös tunnetut kirjailijat sovelsivat Newgate-tyylilajia teoksissaan, kuten Charles Dickens romaanissaan Oliver Twist. Lordi Russellin murhaa edeltävinä kuukausina lontoolaisia puhutti kuitenkin yksi ainoa romaani: William Harrison Ainsworthin Jack Sheppard.
Ainsworthin romaanin innoituksena oli sata vuotta aikaisemmin elänyt taparikollinen nimeltään Jack Sheppard.
Tosielämän Jack Sheppard (1702–1724) oli kirvesmiehen oppipoika, joka oli asiakkaiden kodeissa työskennellessään huomannut, miten helppoa heiltä oli varastaa.
Keväällä 1723 Sheppard varasti ensimmäisen kerran ja sai saaliikseen kaksi hopealusikkaa.
Hän ei jäänyt kiinni, mikä teki hänestä entistä rohkeamman ja röyhkeämmän.
Samana kesänä Sheppard luopui oppipojan paikastaan ja ryhtyi elättämään itsensä rikoksilla. Hänet pidätettiin monta kertaa, mutta hän onnistui aina vapautumaan kahleistaan ja karkaamaan. Jokainen pako kasvatti hänen mainettaan Lontoossa.
Romaani kannusti rikollisuuteen
Jack Sheppard -romaani oli valtava myyntimenestys, ja peräti kuusi lontoolaista teatteria esitti siihen perustuvaa näytelmää loppuunmyydyille katsomoille.
”Oletko jo nähnyt Jack Sheppardin? Oletko lukenut kirjan?” lontoolaiset kyselivät toisiltaan, ja moni kävi katsomassa useita näytelmäversioita röyhkeän ja ovelan taparikollisen tarinasta.
Yksi ainoa viilto tappoi lordi Russellin. Haava oli niin syvä, että se lähes irrotti pään muusta ruumiista.
Palvelija tuomittiin hatarin todistein
Lontoon poliisin tutkintakeinot olivat varsin rajalliset, kun se selvitti lordi William Russellin murhaa vuonna 1840.
Verianalyysin ja sormenjälkien tutkimisen kaltaiset tutkimusmenetelmät otettiin käyttöön vasta 50 vuotta myöhemmin, ja kun lisäksi Britannian yläluokka halusi syyllisen löytyvän mahdollisimman nopeasti, poliisi ja oikeuslaitos asettivat nopean ratkaisun saamisen perusteellisen tutkinnan edelle.
Niinpä esimerkiksi Courvoisierin huoneesta löytyneessä nenäliinassa olleen veren ei koskaan virallisesti varmistettu olevan peräisin Russellista.
Poliisi ei liioin kyennyt vahvistamaan, millaisella veitsellä Courvoisier oli lordin murhannut, ja olisiko joku muu kenties voinut piilottaa lordin kultasormukset ja kolikot hänen huoneensa seinän sisään.
Sen sijaan Courvoisierin huoneesta löytyneitä esineitä pidettiin vedenpitävinä todisteina hänen syyllisyydestään.
Jo aikalaislääkärit epäilivät, olisiko Courvoisier todella pystynyt katkaisemaan Russellin kaulan yhdellä ainoalla viillolla.
Vaikka kyseinen murhatapa kuulosti helpolta Jack Sheppard -romaanissa ja myös näytti helpolta, kun näyttelijät esittivät murhaa näyttämöillä, todellisuudessa kurkun leikkaaminen yhdellä ainoalla viillolla vaatii sekä runsaasti voimaa että tietoa ihmisen anatomiasta.
Vaikka vuonna 1840 jo suoritettiin ruumiinavauksia, sellaista ei tehty lordi Russellille.
Ja koska syyllinen oli tiedossa, poliisia ei kiinnostanut tutkia, suojeliko Courvoisier kenties jotakuta toista tai oliko hänellä ehkä ollut rikostoveri.
Kirjailija William Harrison Ainsworth oli avoimesti ylpeä romaanistaan ja uskoi kehittäneensä täydellisen rikosromaanin kaavan:
”Totuus on se, että kun kirjoittaa rahvaalle, ei saa kirjoittaa liian hienosti.”
Pian sanomalehdissä alkoi kuitenkin näkyä uutisia rikoksista, jotka viittasivat vahvasti Ainsworthin romaaniin. Kolme nuorukaista esimerkiksi pidätettiin ja tuomittiin useista ryöstöistä sekä vandalismista.
Kuulusteluissa he sanoivat saaneensa idean Jack Sheppardista.
”Halusin kokeilla, voisinko elää samoin kuin Jack Sheppard”, yksi nuorukaisista kertoi kuulusteluissa.
Kaikkia nuoria rikollisia alettiin pian kutsua lehdissä ”jacksheppardeiksi”. Newgate-tarinat olivat ylittäneet fiktion ja tosielämän välisen rajan, ja se kauhistutti yhteiskunnan eliittiä.
Esimerkiksi kirjailija Mary R. Mitford tuomitsi Jack Sheppardin ”painajaismaisena kirjana”.
Poliisi ei kuitenkaan yhdistänyt lordi Russellin murhaa paheksuttuun romaaniin ja jatkoi edelleen syyttömyyttään vakuuttelevan Courvoisierin kuulusteluja.
Ei edes lordin kultasormusten ja veristen nenäliinojen löytyminen saanut häntä pyörtämään puheitaan.
Draama sai karmean loppuratkaisun
Courvoisierin murhaoikeudenkäynti alkoi 18. kesäkuuta 1840 Lontoon Old Bailey -tuomioistuimessa.
Tapaus herätti alusta asti valtavasti huomiota, ja oikeustalon eteen kokoontui aamuisin suuri joukko uteliaita, jotka halusivat päästä seuraamaan oikeudenkäyntiä paikan päällä.
Suurin osa halukkaista ei kuitenkaan mahtunut sisään ja joutui lukemaan tapahtumista lehtien sivuilta.
Courvoisier vakuutti oikeudessakin olevansa syytön, ja oikeuskäsittelyn edetessä kansa alkoi asettua hänen kannalleen aivan kuin hän olisi ollut Newgate-tarinan päähenkilö.
Noin 40 000 ihmistä saapui Newgaten vankilaan todistamaan Courvoisierin hirttämistä.
Surusilmäinen sveitsiläinen ystävystyi vanginvartijoidensa kanssa ja sai heidätkin vakuuttumaan, ettei hän ollut murhaaja.
Tuomioistuin oli kuitenkin eri mieltä. Vaikka Courvoisierin asianajaja teki kolme päivää kestäneen oikeudenkäynnin aikana parhaansa, Courvoisier todettiin syylliseksi lordi Russellin murhaan ja tuomittiin hirtettäväksi julkisesti Newgaten vankilan edustalla.
Valamiehet saivat kiitosta siitä, etteivät he olleet antaneet yleisen mielipiteen horjuttaa itseään.
Courvoisier vietiin tuomion julistamisen jälkeen takaisin Newgateen. Hän vakuutti yhä syyttömyyttään, ja lontoolaisten enemmistö oli tyytymätön oikeuden ratkaisuun, sillä poliisi ei ollut pystynyt esittämään yhtään järkevää perustelua sille, miksi 23-vuotias sveitsiläinen olisi halunnut murhata isäntänsä.
Newgate-romaanien lukijat olivat tottuneet saamaan tarinalle selkeän ratkaisun, ja nyt britit halusivat kunnollisen selityksen myös lordi Russellin murhalle. Kun sellainen sitten tuli, se oli kauheampi kuin kukaan oli osannut kuvitella.
Murhaaja tunnusti hirmutekonsa
”Haluan koko maailman tietävän, että sain ajatuksen murhaan luettuani Jack Sheppardin”, Courvoisier tunnusti lausunnossaan Newgaten vankilan johtajalle kolme päivään kuolemantuomionsa julistamisen jälkeen.
Courvoisier ei tarjonnut mitään muuta selitystä teolleen ja vakuutti puhuvansa tällä kertaa totta, koska hänellä ei ollut enää mitään menetettävää.
”Jack Sheppardin viekkaus ei pelottanut minua, vaan ihailin sitä”, Courvoisier kertoi ja selitti murhaa sillä, että hän oli kyllästynyt olemaan lordi Russellin palveluksessa.
Työ oli pitkästyttävää, eikä hän ollut tuntenut itseään tervetulleeksi vaan halusi mieluummin elää kuin lainsuojattomat romaanisankarit.
Russellin murhan jälkeen Charles Dickens laati Oliver Twist -romaaniinsa varoitustekstin.
Kirjailija poti tunnontuskia teloituksen jälkeen
Kirjailija Charles Dickens oli mukana väkijoukossa seuraamassa François Benjamin Courvoisierin hirttämistä Newgaten vankilassa.
Hän oli tullut vedetyksi epäsuorasti mukaan murhajuttuun, sillä hänen vuonna 1839 ilmestynyt Oliver Twist -romaaninsa kuvasi rikollisia myönteisessä valossa.
”Soisin tämän draaman pian loppuvan”, totesi Dickens, joka oli yhtä järkyttynyt Courvoisierin veriteosta kuin muutkin britit.
Murhaajan julkinen hirttäminen järkytti Dickensiä kuitenkin vielä itse murhaakin enemmän.
”En olisi uskonut, että pitäisin kanssaihmisiäni niin vastenmielisinä”, Dickens kirjoitti teloitusta seuranneista lontoolaisista, jotka eivät osoittaneet vähäisintäkään myötätuntoa tai surua.
”Ihmiset käyttäytyivät kuin olisivat olleet teatterissa ja näytelmä olisi juuri edennyt loppukohtaukseensa, jossa kaikki selviää”, Dickens jatkoi.
Vaikka Dickens vihasi ja halveksi Courvoisieria murhan vuoksi, hän vihasi raakalaismaisina pitämiään julkisia teloituksia vielä enemmän, ja hänestä tulikin niiden vankkumaton vastustaja.
”Oli vastenmielistä, alentavaa ja turhauttavaa nähdä, miten laki osoitti olevansa yhtä julma kuin murhaajakin”, Dickens kirjoitti vakuuttuneena siitä, että teloitusten näkeminen oli haitaksi suurelle yleisölle.
Lordi William Russellin murhan jälkeen Charles Dickens pyrki kaikin tavoin tekemään pesäeron rikoskirjallisuuteen.
Kun Oliver Twististä oltiin ottamassa uutta painosta, Dickens kirjoitti siihen lisäluvun, jossa hän korosti, ettei romaanin tarkoituksena suinkaan ollut ihannoida rikollisia vaan kuvata sitä, miten he joutuvat sovittamaan pahat tekonsa.
”Se on minun palvelukseni yhteiskunnalle”, Dickens perusteli tekstiään.
Niinpä hän oli päättänyt varastaa työnantajaltaan niin paljon rahaa, että voisi ryhtyä rikolliseksi ja kiertää maailmaa.
Varkaus oli kuitenkin mennyt pieleen, sillä lordi Russell oli saanut hänet kiinni itse teossa.
Pitkän vankilatuomion välttääkseen Courvoisierin oli ollut pakko surmata isäntänsä.
”Iskin puukon hänen kurkkuunsa ja viilsin”, Courvoisier selitti kaunistelematta.
Tunnustus järkytti koko Britanniaa.
Ihmiset olivat valmiita hyväksymään sen, että Jack Sheppard -romaani saattoi rohkaista muutamaa pölkkypäätä varastelemaan, mutta ajatus siitä, että romaani saattoi kannustaa murhaamaan, oli Viktorian ajan briteille liikaa.
The Examiner -viikkolehti todisti, että murha oli suunniteltu teko eikä vain sattumusten summa:
Courvoisierin kuvaus murhasta muistutti hyytävällä tavalla kohtausta, jossa romaanisankarin rikostoveri Blueskin surmasi naisen ”iskemällä veitsensä naisen kaulaan ja viiltämällä hänen kurkkunsa auki”.
”Jos joku kirja ansaitsee tulla poltetuksi, se on Jack Sheppard”, The Examiner totesi tiukkaan sävyyn.
Yleinen mielipide kääntyi pian jyrkästi Courvoisieria ja Jack Sheppardia vastaan.
Ainsworth yritti puolustaa romaaniaan sanomalla, että oikea 1700-luvun Jack Sheppard, ei hänen romaaninsa, oli inspiroinut Courvoisieria murhaamaan, mutta selitys kaikui kuuroille korville.
Kustantamo hylkäsi Ainsworthin, ja kirjallisuuspiirit käänsivät hänelle selkänsä.
Äkillinen asennemuutos näkyi myös teattereissa: aiemmin loppuunmyytyjä Jack Sheppard -näytelmiä esitettiin nyt tyhjille katsomoille.
Paheksuttu romaani kiellettiin
- heinäkuuta 1840 Courvoisier vietiin sellistään Newgaten vankilan edustalla olevalle hirttolavalle.
Noin 40 000 ihmistä oli saapunut paikalle todistamaan murhaajan teloitusta, ja vankilan lähikadut täyttyivät ihmisistä, jotka eivät enää mahtuneet lähemmäs.
Courvoisier roikkui hirressä puolitoista minuuttia, ennen kuin hän lopulta kuoli – ja samalla kuoli brittien kiinnostus rikostarinoihin.
”Jack Sheppard sai ihmiset sekoittamaan fantasian ja todellisuuden verisellä tavalla”, totesi Newgaten vankilan johtaja, eikä hän ollut ajatuksineen yksin.
Romaani kiellettiin, ja teattereita kiellettiin esittämästä näytelmää 40 vuoteen.
Lisäksi viranomaiset varoittelivat yleisöä Newgate-romaanien vaikutuksista lapsiin.
Jälkikirjoitus:
Oikea Jack Sheppard pidätettiin 1. marraskuuta 1724 kahden naisen seurasta timanttisormus sormessaan ja hienoissa silkkivaatteissa.
Hänet hirtettiin kaksi viikkoa myöhemmin.