Southside Slayer: Slummit olivat himomurhaajien paratiisi

1980-luvulla naispuolisten prostituoitujen ja narkomaanien ruumiita alkoi löytyä Los Angelesin slummista. Southside Slayer -nimellä kutsuttu tappaja oli irti, ja uhrien määrästä päätellen hän ei nukkunut koskaan.

1980-luvulla naispuolisten prostituoitujen ja narkomaanien ruumiita alkoi löytyä Los Angelesin slummista. Southside Slayer -nimellä kutsuttu tappaja oli irti, ja uhrien määrästä päätellen hän ei nukkunut koskaan.

Enietra Washington seisoi peilin edessä asunnossaan South Centralin kaupunginosassa Los Angelesissa.

Tiukka kermanvärinen mekko myötäili hänen vartaloaan, ja hänen huulensa hehkuivat kirkkaanpunaisina.

Oli 19. marraskuuta 1989, ja 30-vuotias äiti oli lähdössä juhlimaan ystävänsä kanssa.

Washington sytytti kokaiiniin kastetun marihuanasavukkeen ja veti siitä syvän ­henkosen. Hänellä oli takanaan raskas työpäivä kodinhoitajana, ja nyt hän halusi rentoutua.

Washingtonin hyvä ystävä Lynda asui kävelymatkan päässä hänen asunnoltaan, ja kun mustaihoinen mies pysäytti valkoisen vauhtiraidan koristaman oranssin Ford Pintonsa kadun varrelle Washingtonin kohdalle ja tarjosi tälle kyytiä, tämä kieltäytyi.

”Juuri tuo on teidän mustien naisten ongelma. Teille ei apu kelpaa”, auton kuljettaja moitti.

Mies kuitenkin hymyili leveästi, ja Washington hymähti. Sitten mies nousi autostaan juttelemaan.

Hänellä oli yllään khakin­väriset housut, tummansininen T-­paita ja beige takki.

”Näpit irti ovesta tai ammun uudelleen!” Murhaaja Enietra Washingtonille

Hän oli suunnilleen Wash­ingtonin ikäinen ja vaikutti yhtä harmittomalta kuin kultainennou­taja. Niinpä Washington ei osannut pelätä.

”Okei, voit viedä minut ystäväni luo, jos välttämättä haluat”, Washington sanoi ja istuutui auton etuistuimelle.

Kaksikko ajoi eteenpäin South Harvard Boulevardia pitkin radion soidessa.

Yhtäkkiä kuljettaja veti esiin pienen pistoolin ja ampui Washingtonia rintaan. Tämä ei kuitenkaan tajunnut tulleensa ammutuksi, ennen kuin haavasta alkoi vuotaa verta.

Washington yritti hädissään avata auton ovea päästäkseen pakenemaan.

Enietra Washingtonia ammuttiin pienikaliiperisella pistoolilla.

© Crime Archive

”Näpit irti ovesta tai ammun uudelleen!” ampuja huusi ja pysäytti auton.

Kipu poltti Washingtonin rintaa, ja hän pystyi hädin tuskin hengittämään. Hän häälyi hämärän rajoilla ja tajusi vain ajoittain, mitä hänelle tapahtui: Miehen painava vartalo hänen päällään. Revityt vaatteet.

Polaroidkameran salamavalon ­välähdys, kun mies ­kuvasi häntä.

Washington tuli taas tajuihinsa, kun mies työnsi hänet autosta kadulle kuin jätesäkin. Varmana ­uhrinsa kuolemasta ampuja käynnisti autonsa ja ajoi pois.

Washington ei huutanut tai hakenut apua läheisistä taloista.

Köyhyyden ja ­rikosten piinaaman South Centralin asukkailla ei ollut tapana avata oveaan vieraille pimeän tulon jälkeen, eikä Lyndan asunnolle ollut kuin muutaman korttelin matka.

Verta vuotaen Washington raahautui ystävänsä asunnolle.

”Apua!” Washington huusi ja hakkasi hädissään Lyndan asunnon ovea.

Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan. Lynda ja hänen miehensä olivat kylläs­tyneet odottamaan ja lähteneet juhlimaan ilman Washingtonia.

Jonkin ajan kuluttua tämä menetti ­tajuntansa, ja kun Lynda palasi kotiinsa kahden aikaan aamuyöllä, hän löysi ystävänsä verisenä maasta makaamasta.

”Älä anna minun kuolla. Älä vain anna minun kuolla!” Washington toisteli.

Lynda hälytti ambulanssin, ja Washington vietiin pikavauhtia sairaalaan. Kesti neljä päivää, ennen kuin hänen tilansa oli niin vakaa, että lääkärit pystyivät poistamaan .25:n kaliiperin luodin hänen rintakehästään aivan sydämen vierestä.

Kukaan ei tuolloin vielä tiennyt, että Enietra Washington oli ainoa Los Ange­lesin vaarallisimman sarjamurhaajan, The Southside Slayerin eli ”Southsiden teurastajan” ainoa eloon jäänyt uhri.

Washington kohtasi ampujansa vuosia myöhemmin oikeudessa.

© Damian Dovarganes/AP/Ritzau Scanpix

Southside Slayer ei ollut yksi henkilö

Enietra Washington oli vähällä päätyä vain uudeksi luvuksi 1980-luvun lopun Los Angelesin synkkiin murhatilastoihin.

Pelkästään vuonna 1989 Los Angelesin piirikunnassa tehtiin peräti 1 693 murhaa, ja noin puolet miljoonakaupungissa vuosittain tilastoiduista keskimäärin 800 murhasta tehtiin South Centralissa.

”South Centralin murhaluvut ovat maan korkeimpia.” Haastattelu The New York Timesissa, 1989

Eräs vapaaehtoinen, joka auttoi jengil­äisiä irtautumaan rikoskierteestä, kertoi The New York Times -sanomalehdelle: ”South Centralin murhaluvut ovat maan korkeimpia, mutta kukaan ei ole kiinnostunut mustista ja ruskeista ihmisistä. Kalifornia on mahdollisuuksien maa, jos asut Westwoodissa tai Sherman Oaksissa. South Central on toista maata.”

Crackriippuvuus tuhosi Los Angelesin köyhillä alueilla kokonaisia perheitä.

© William Karl Valentine

Crack teki South Centralista rikoshelvetin

Voimakasta riippuvuutta aiheuttava crack-kokaiini valtasi 1980-luvulla Los Angelesin South Centralin. Crack-epidemian ansiosta sarjamurhaajat saattoivat vaania uhrejaan vapaasti.

Crack rantautui 1980-luvun alussa ensimmäisenä Miamiin, missä karibialaiset siirtolaiset opettivat nuoria muuntamaan kokaiinia poltettavaan kidemuotoon.

Crack on tavallista ­kokaiinia halvempaa, ja se levisi nopeasti suurkaupunkien köyhiin kaupungin­osiin, kuten Los Angelesin South Centraliin, jonka asukkaat olivat valtaosin mustia tai latinoja.

Presidentti Ronald Reagan yritti suitsia crack-epidemiaa tiukentamalla lainsäädäntöä vuonna 1986. Uudistusten seurauksena crackin ­hallussapidosta rangaistiin ankarammin kuin kokaiinin hallussapidosta:

50 ­grammasta crackiä sai ­kymmenen vuotta vankeutta, kun vastaavaan tuomioon tarvittiin peräti viisi kiloa kokaiinia.

Lakiuudistus johti musta­ihoisten vankien määrän räjähdysmäiseen kasvuun. Slummiutuneessa South Centralissa suuri osa miehistä päätyi vankilaan, ja naiset ajautuivat myymään itseään.

Yleisen köyhyyden ja kurjuuden ansiosta sarjamurhaajat pääsivät mellastamaan alueella vapaasti ­ilman kiinni jäämisen pelkoa.

Crackin käyttäjien ja prostituoitujen kuolemat olivat South Centralissa arki­päivää, ja jengiväkivalta ja syvään juurtunut epäluulo poliisia kohtaan vaikeuttivat murhaajien kiinni­saamista.

FBI:n keräämät tiedot osoittavat, että prostituoidut ovat sarjamurhaajan suosikkikohteita.

Seksityöläisten riski joutua sarjamurhaajan uhriksi on 18-kertainen muihin naisiin verrattuna.

Sarjamurhaaja Gary Ridgeway ilmaisi asian oikeudenkäynnissään vuonna 2003 näin: ”Prostituoituja oli helppo lähestyä huomiota herättämättä. Tiesin, ettei heitä ilmoitettaisi kadonneiksi heti – jos koskaan. ­Valitsin uhreikseni prostituoituja, koska ­uskoin voivani tappaa heitä ­mielin määrin jäämättä kiinni.”

Hyökkäykset Enietra Washingtonin ­kaltaisten huumeiden käyttäjien kimppuun olivat 1980-luvulla arkipäivää South Centralissa, jonka crack-kokaiini oli muuttanut varsinaiseksi rikollisuuden ­pesäkkeeksi.

Washingtonin murhayritys herätti silti poliisien kiinnostuksen.

Hänen rintakehästään esiin kaivettu luoti viittasi nimittäin sarjamurhaajaan, jota poliisi oli jäljittänyt jo neljä vuotta.

Vuonna 1985 poliisit olivat löytäneet 29-vuotiaan seksityöläisen Debra Jacksonin ruumiin ­punaisen huovan alta South Centralin pääkadun Vermont Avenuen ­sivukujalta.

Jacksonin toinen käsi kurotti ulos huovan alta kuin apua anoen, mutta ruumiiseen pesiytyneet toukat osoittivat, ettei kukaan ollut kuullut avunhuutoja.

Jacksonin ruumis oli alkanut mädäntyä kuumuudessa, eivätkä rikostutkijat siksi voineet selvittää, oliko hänet raiskattu.

Kuolinsyy sen sijaan oli selvä: laukaus ­rintaan .25-kaliiperin pistoolilla.

Halpa crack oli valtava ongelma etenkin Yhdysvaltojen köyhimpien – mustien ja latinalaisamerikkalaisten – keskuudessa.

© Bettmann/Getty Images

Rikostutkijat J. C. Johnson ja Lionel ­Robert tutkivat Jacksonin murhaa ja analysoivat kaikki Los Angelesin poliisille päätyneet .25-kaliiperin luodit.

Lähes tasan vuotta myöhemmin, 12. elokuuta 1986, heidät ­hälytettiin South Centralin West Vernon Avenuen sivukujalle.

Perillä Johnsonia ja Robertia odotti 34-vuotiaan Henrietta Wrightin ruumis, joka oli jätetty lojumaan kujalle samaan ­tapaan kuin Debra Jackson.

Wrightin ­pusero oli revitty kaulaan asti niin, että hänen rintansa olivat paljaana, ja hänen suuhunsa oli tungettu kankaanpala luultavasti vaientamaan huutoja. Wright oli surmattu kahdella .25-kaliiperisen aseen laukauksella rintakehään.

Pistoolimurhat eivät olleet ainoa rikos, joka työllisti poliiseja. Southside Slayer Task Force ­-niminen erikoisryhmä tutki tuolloin kymmentä prostituoitujen murhaa, joista ensimmäinen oli tehty vuonna 1983.

Tekotapana murhissa oli kuristaminen ja puukotus, minkä vuoksi erikoisryhmä ei vielä ollut kiinnostunut pistoolimurhista.

Crackepidemia sai myös jengirikollisuuden kasvamaan Los Angelesissa.

© William Karl Valentine

Kun South Centralista tammikuussa 1987 taas löytyi .25-kaliiperisella aseella rintaan ammutun seksityöläisen ruumis, Southside Slayer -iskuryhmä alkoi tutkia myös pistoolimurhia.

Siihen asti poliisit olivat epäilleet murhaajaksi yhtä henkilöä, mutta erilaiset surmatavat osoittivat murhaajia olevan vähintään kaksi.

Tutkinta polki paikoillaan

Southside Slayer -iskuryhmän 50 poliisia tutkivat South Centralin murhia täysi­päiväisesti, ja pelkästään ryhmän jäsenten ylityö­korvaukset olivat lähes 81 000 euroa kuussa.

Ryhmän jäsenet tarkistivat ­ vuodessa peräti 4 326 vihjettä ja johtolankaa, mutta muutamien syyttömäksi osoittautuneiden henkilöiden ­pidätystä lukuun ottamatta tutkinta polki paikoillaan, ja lopulta Los Angelesin poliisilaitos supisti iskuryhmää 17 poliisiin.

”Tutkinta jatkuu, mutta tällä hetkellä se etenee kuin kolmiulotteisen palapelin kokoaminen. Kääntelemme palasia ja toivomme, että ne sopivat yhteen”, ryhmän päällikkö totesi joulukuussa 1988.

Uutinen tutkintaryhmän supistamisesta suututti South Centralin mustaihoiset asukkaat.

Aktivisti Margaret Prescod Black Coalition Fighting Back Serial Murders -kansalaisjärjestöstä julisti:

”Jos murhat olisivat tapahtuneet missä tahansa muussa kaupunginosassa, poliisi ei olisi antanut periksi näin helposti.”

Aktivisti Margaret Prescod järjesti mielenosoituksia ­saadakseen poliisin tutkimaan South Centralin murhia.

© Rose South LA

South Centralin asukkaiden kiukkua ei helpottanut se, että pistoolimurhaaja oli tappanut jo neljä crack-­koukussa olevaa prostituoitua eikä tutkinta edennyt.

”Murhille on silminnäkijöitä, mutta kukaan ei halua olla tekemisissä poliisien kanssa.” Paul Mize, tutkintajohtaja, 1989

Myös murhatutkijat olivat turhautuneita. Vaikka Enietra Washington marraskuussa 1989 selvisikin murhayri­tyksestään kuin ihmeen kaupalla hengissä ja pystyi toivuttuaan kuvailemaan hyökkääjää ja tämän autoa, poliisit eivät päässeet puusta pitkälle.

Yksi syy tutkinnan nihkeyteen oli South Centralin asukkaiden vihamielinen suhde virkavaltaan.

”Murhille on silminnäkijöitä, mutta kukaan ei halua olla tekemisissä poliisien kanssa, koska he eivät luota meihin”, Los Angelesin poliisin murharyhmän päällikkö Paul Mize totesi lehtihaastattelussa.

Southside Slayer -ryhmä lakkautettiin vuoden 1989 lopulla, ja Los Angelesin murhaluvut nousivat pian uusiin korkeuksiin. Vuonna 1992 kaupungissa tehtiin peräti 2 589 murhaa.

Joulukuussa 1993 poliisi sai kuitenkin pienen voiton, kun se pidätti yhden Southsiden sarjamurhaajista.

Mustaihoinen Michael Hughes vangittiin syytettynä neljän naisen murhasta vuosina 1992 ja 1993.

Michael Hughes vangittiin vuonna 1993 Southsiden murhaajista ensimmäisenä.

© Nick Ut/AP/Ritzau Scanpix

Muiden Southsiden sarjamurhaajien tavoin hänkin valitsi uhreikseen prostituoituja ja narkomaaneja ja jätti heidän ruumiinsa kadulle.

Yksi uhreista oli South Centralista ja muut kolme Culver Citystä. Vuonna 2008 Michael Hughes tuomittiin vielä neljän muun naisen kuristamisesta Los Angelesissa vuosina 1986–1993.

Poliisin arvioiden mukaan Southside Slayer -sarjamurhaajia saattoi olla jopa kuusi, ja heidän uhriensa yhteenlaskettu lukumäärä lähenteli 90:tä.

Heistä kaikkein pelätyin tappaja piti kuitenkin matalaa profiilia, sillä .25-kaliiperin pistoolilla tehdyt murhat olivat loppuneet yhtäkkiä vuoteen 1989.

Ehkä murhaaja oli säikähtänyt, kun hänen viimeinen uhrinsa olikin jäänyt eloon, tai hän oli itse kuollut. Poliiseilla oli teorioita mutta ei vastauksia.

Dna johti läpimurtoon

Vuonna 2000 Los Angelesin poliisilaitos sai käyttöönsä uuden työkalun, joka johti myöhemmin toisenkin South Centralin sarjamurhaajan pidätykseen.

Poliisin uusi dna-­rekisteri mahdollisti ­rikospaikalta löydetyistä siemenneste­tahroista ja syljestä otettujen dna-näytteiden vertaa­misen osavaltion tuhansilta vangeilta otettuihin näytteisiin.

Hiljattain ­perustettu yksikkö saattoi dna-teknologian ansiosta alkaa tutkia selvittämättä jääneitä murhia uusin keinoin. Yksikköön liittyivät myös murha­tutkijat Cliff Shepard ja Jose Ramirez.

Shepard toi mukanaan dna-näytteitä vanhasta murhatutkinnasta, jossa hän oli ollut mukana vuonna 1998.

Uhri oli ­koditon Paula Vance, joka oli raiskattu ja kuristettu Los Angelesin keskustassa. Syyskuussa 2002 tietojärjestelmä ilmoitti löytäneensä näytteelle vastaavuuden.

Vancen ruumiista löydetty dna oli ­peräisin Chester Turner -nimiseltä ­vangilta, joka kärsi osavaltion vankilassa kahdeksan vuoden tuomiota 45-vuotiaan ­kodittoman ­naisen raiskauksesta.

Chester Turner istui vankilassa raiskauksesta, kun poliisi alkoi epäillä häntä useista murhista Southsidessa.

© Anne Cusack/Getty Images

Häneltä oli otettu pidätyksen yhteydessä dna-­näyte. ­Saatuaan tietää Turnerista She­pard ja Ramirez kävivät läpi lähes 30 selvittämättä jäänyttä murhaa, joissa uhri oli raiskattu ja surmattu kuristamalla.

He saivat selville, että ­Turnerin dna:ta oli löydetty kahdeksasta muustakin South Centralissa vuosina 1987–1998 murhatusta naisuhrista.

Turner oli murhannut ensimmäisen uhrinsa vain 20-vuotiaana työskennellessään pizzalähettinä.

Myöhemmin hänet pystyttiin yhdistämään vielä kahteen muuhunkin murhaan. Niistä oli tuomittu vankeuteen 33-vuo­tias vahtimestari David Jones, jonka älykkyys­osamäärä oli vain 62 ja jonka ­oikeus myöhemmin vapautti.

Turnerin tunnistaminen oli läpimurto, joka rauhoitti hieman South Centralin asukkaiden pelkoa, mutta .25-kaliiperisella pistoolilla yhdeksän naista 1980-luvulla murhannut sarjamurhaaja oli yhä vapaalla jalalla.

Shepard ja Ramirez keskittyivät nyt tutkimaan pistoolimurhien yhteydessä otettuja dna-näytteitä.

Dna:ta oli saatu vain kolmesta uhrista, sillä muiden uhrien ruumiit olivat olleet löydet­täessä liian huonossa kunnossa näytteen ottamista varten.

Poliisien pettymykseksi näytteet eivät vastanneet ketään poliisin tietojärjestelmään kirjattua rikollista.

Joulukuussa 2004 Shepard teki kuitenkin hätkähdyttävän löydön: Mary Lowesta vuonna 1987 otettu dna-näyte vastasi kahdesta uudemmasta uhrista eristettyä dna:ta.

He olivat 15-vuotias Princess Berthomineux ja 35-vuotias ­Valerie McCorvey, jotka oli murhattu South Centralissa vuosina 2002 ja 2003.

Molemmat uhrit olivat olleet crack-­koukussa ja myyneet itseään rahoittaakseen käyttönsä. Dna-näytteet osoittivat, että South Centralin pelätyin sarjamurhaaja oli alkanut taas tappaa.

Poliisi luotti kokemukseen

South Centralista löytyi uusi uhri 1. tammikuuta 2007. Pulloja etsimässä ollut koditon mies löysi sivukujalta musta jätesäkin, jonka hän luuli sisältävän pulloja. Kun hän repi säkin auki, sieltä valahti ulos ihmiskäsi.

Säkkiin sullottu vainaja oli 25-vuotias narkomaani Janecia Peters, jonka rintakehästä löytyi .25-kaliiperinen luoti.

Jätesäkistä löydetty sylki vastasi kolmesta muusta uhrista löydettyä dna:ta.

Los Angelesin poliisin sarjamurhayk­sikön päällikkö Dennis Kilcoyne ­perusti erityisen iskuryhmän, joka sai nimen ”800 Task Force” ja jonka seitsemällä ­jäsenellä oli yhteensä yli sadan ­vuoden kokemus poliisityöstä.

Monet ryhmän poliiseista lähestyivät eläkeikää, ja he ­olivat päättäneet napata sarjamurhaajan ennen eläkkeelle jäämistään.

Tiedotusvälineet olivat alkaneet kutsua pistoolimurhaajaa Grim Sleeperiksi eli ”Synkäksi nukkujaksi”, koska tämä oli ­pitänyt murhien välillä vuosien tauon.

Vuonna 2007 erikoisyksikkö pystyi ­yhdistämään pistoolimurhaajan kymmeneen murhaan, mutta Kilcoyne pelkäsi tällä olevan kontollaan jopa kaksinkertaisen määrä uhreja.

Ryhmä alkoikin selvittää 150:tä aiempaa mustien naisten murhaa South Centralissa nähdäkseen, voisiko pistoolimurhaajan dna:n yhdistää niihin. Yritys ei tuottanut tuloksia.

Vuoteen 2010 mennessä Kilcoynen ­iskuryhmä oli kutistunut neljään turhau-tuneeseen murhatutkijaan, jotka eivät olleet sen lähempänä pistoolimurhaajan vangitsemista kuin kollegansa 1980-luvulla.

Kaksi vuotta aikaisemmin murhatutkijat olivat kuitenkin saaneet avukseen uuden työkalun, jonka avulla tutkintaa voitiin laajentaa myös henkilöihin, joilla oli yhteistä perimää epäiltyjen kanssa, eli heidän lähisukulaisiinsa.

”Olemme löytäneet vastaavuuden.” DNA-teknikko rikostutkija Dennis Kilcoynelle

Uusi työkalu ei tuottanut tulosta heti, mutta dna-tietokanta kasvoi kahdessa vuodessa 400 000:sta 1,4 miljoonaan näytteeseen.

Kil­coyne käynnisti uuden haun maaliskuussa 2010, ja kolme kuukautta myöhemmin data-analyysiosaston päällikkö soitti hänelle.

”Oletko istumassa?” nainen kysyi Kilcoyneltä. “En, miksi niin?” tämä vastasi.

”Olemme löytäneet vastaavuuden”, langan toisesta päästä kuului.

Vastaavuus oli peräisin 28-vuotiaalta Christopher Franklinilta, joka oli pidä­tetty aseen luvattomasta hallussapidosta vuonna 2009.

Hänen dna:nsa vastasi osittain pistoolimurhien uhreista saatua dna:ta, mutta hän oli aivan liian nuori, jotta hän olisi voinut aloittaa murhaamisen 1980-luvulla.

Murhaajan oli siis oltava hänen lähisukulaisensa – luultavasti isä – sillä isien ja poikien ­perimä on ­pitkälti identtinen.

Lonnie Franklin asui Southsidessa. Hän työskenteli poliisin mekaanikkona ja tunsi siksi poliisin työmenetelmät.

© Nick Ut/AP/Ritzau Scanpix

Pizza narautti Grim Sleeperin

Christopher Franklinin isä, 57-vuotias Lonnie Franklin jr., asui vaimonsa kanssa South Centralissa osoitteessa 1728 West 81st Street eli aivan Grim Sleeperin ­uh­rien löytöpaikkojen läheisyydessä.

Hän työskenteli poliisilaitoksen mekaanikkona ja oli aikaisemmin työskennellyt South Centralin jätehuollossa.

Niinpä hän tunsi hyvin sekä poliisien tutkintamenetelmät että South Centralin sivu­kujat. Murhatutkijat olivat varmoja, että Lonnie Franklin jr. oli Grim Sleeper. Nyt heidän piti enää todistaa se.

Ensimmäiseksi poliisien piti hankkia Franklinilta dna-näyte.

Southsiden kaupunginosaa halkoi suuri moottoritie. Sen kummallakin puolella oli paljon autioita kujia.

© Alfred Twu/Creative Commons

Sarjamurhaajat vaanivat aivan kotinurkillaan

Tilastojen mukaan yhdysvaltalaiset sarjamurhaajat tappavat vain harvoin oman kotiosavaltionsa ulkopuolella. Myös South Centralin kaksi pelätyintä sarjamurhaajaa tappoi vain muutaman korttelin päässä kotoaan.

FBI:n vuonna 2005 julkaiseman ­virallisen raportin mukaan 74 ­prosenttia kaikista Yhdysvaltojen ­sarjamurhaajista tekee rikoksensa kotiosavaltiossaan ja usein vieläpä ­turvalliseksi kokemiensa paikkojen ­lähellä.

Näitä niin sanottuja mukavuusalueita ovat yleensä esimerkiksi murhaajan asunto tai työpaikka.

Chester Turner ja Lonnie Franklin jr. murhasivat ainakin 20 naista Los ­Angelesin South Centralissa 1980-luvulta vuoteen 2002 ulottuvana ajanjaksona – useimmiten vain muutaman kilometrin päässä asunnostaan.

Kun Franklin ampui ainoaa eloon ­jäänyttä uhriaan Enietra Washingtonia vuonna 1989, hän oli pysäyttänyt ­autonsa vain kolmen talon päähän kodistaan.

Muut ­kymmenen Frank­linin tappamaa naista löydettiin ­enintään kuuden kilometrin päästä hänen talostaan.

Chester Turner murhasi vieläkin lähem­pänä kotiaan. Yhdeksän hänen ­kymmenestä uhristaan löydettiin ­kävelymatkan päästä hänen kotoaan.

Turnerin pidättänyt rikostutkija Cliff Shepard totesi tämän tuomitsemis­oikeudenkäynnissä vuonna 2007:

”Turner oli paatunut sarjamurhaaja. Kerrankin hän vain lähti asunnostaan, käveli kulman taakse ja murhasi ­sattumalta vastaan tulleen naisen. Minun on yhä lähes mahdotonta ­ymmärtää sitä todeksi.”

Heillä oli liian vähän todisteita, jotta he olisivat voineet vaatia näytettä oikeusteitse, ja lisäksi ­poliisit pelkäsivät Franklinin tuhoavan mahdollisia todisteita, jos hänet haettaisiin kuulusteluihin.

Niinpä poliisit päättivät Dennis Kilcoynen mukaan hankkia Franklinin dna:ta julkiselta paikalta: ”Jos joku sylkäisee jalkakäytävälle, meillä on oikeus ottaa syljestä dna-näyte. ­Ihminen ei ’omista’ julkisille paikoille ­tavalla tai ­toisella jättämäänsä dna:taan.”

Pari poliisia alkoi varjostaa Franklinia, ja 5. heinäkuuta heitä onnisti.

Franklin osallistui naisystävänsä ja tämän kahden lapsen kanssa syntymäpäiväjuhliin ­paikallisessa pizzeriassa.

Yksi poliiseista ­pukeutui pizzerian henkilökunnan ­työvaatteisiin ja esiintyi siivoojana.

Poliisi tunnisti Franklinin seurueen ja meni raivaamaan heidän pöytäänsä. Pian hän oli saanut tarvitsemansa: haarukan, kaksi lautasliinaa ja muovi­mukia, palan pizzan reunaa sekä suklaan tahriman ­lautasen.

Dna-analyysin tulokset valmistuivat kahdessa päivässä: pizzan reunasta ja lautasliinoista saatu dna vastasi 100-prosenttisesti Grim Sleeperin dna:ta.

Lonnie Franklin jr. pidätettiin samana iltana, ja kotietsinnässä poliisit löysivät hänen talostaan yli 800 todistuskappaletta, kuten 20 kameraa ja satoja valokuvia alastomista naisista.

Tärkein löytö oli ­kuitenkin pieni .25-kaliiperinen pistooli.

Vuonna 2010 poliisi julkisti 180 valokuvaa Franklinin mahdollisista uhreista.

© Jae C. Hong/AP/Ritzau Scanpix

Mahdollisia uhreja yhä tunnistamatta

Vuonna 2010 poliisi julkisti yli sata Lonnie Franklinin uhreistaan ottamaa valokuvaa. Viidesosaa naisista ei vieläkään ole pystytty tunnistamaan.

Yksi Enietra Washingtonin viimeisistä mielikuvista Lonnie Franklinin hyökättyä hänen kimppuunsa vuonna 1989 oli polaroidkameran ­välähdys.

Hän ei kuitenkaan ollut ainoa Grim Sleeperiksi kutsutun ­Franklinin kuvaama nainen.

Rikostutkinnassa selvisi, että Franklin oli jo vuonna 1974 raiskannut kahden toverinsa kanssa ­naisen Saksassa, jossa hän oli palvellut sotilaana. Myös ­tuolloin hän oli ottanut uhristaan kuvia.

Kun poliisi vuonna 2003 teki koti­etsinnän Franklinin talossa, sieltä löytyi yli tuhat valokuvaa ja satoja tunteja videokuvaa tuntemattomista naisista.

Vuonna 2010 poliisit julkistivat 180 valokuvaa, jotka esittävät ­yhteensä 160:tä tunnistamatonta naista. Poliisit ovat sittemmin tunnis­taneet valtaosan naisista yleisövihjeiden avulla, mutta 33 naista on yhä tunnistamatta.

”Emme tiedä, ovat he kaikki uhreja. Emme myöskään kuvittele olevamme niin onnekkaita tai taitavia, että olisimme tietoisia kaikista hänen uhreistaan.

Tarvitsemme yhä yleisön apua”, Los Angelesin poliisipäällikkö totesi lehdistötilaisuudessa.

Franklinin kiinni ottanut rikostutkija Dennis Kilcoyne lisäsi: ”Hartain toiveemme on, että meille soitetaan kaikista noista naisista ja ilmoitetaan heidän olevan kunnossa.”

”Paholainen ihmisen hahmossa”

Muun muassa puolustusasianajajan anomien lykkäysten vuoksi South Centralin historian pahimpiin kuuluvan sarjamurhaajan oikeudenkäynti alkoi viimein 16. helmikuuta 2016.

Käsittely kesti kolme kuukautta, ja sen aikana kuultiin yli 40:tä todistajaa. Yksi heistä oli Franklinin ainoa eloon ­jäänyt uhri Enietra Washington.

Kun Washingtonia pyydettiin näyttämään, kuka oli ampunut häntä 19. marraskuuta 1989, hän osoitti empimättä Franklinia.

Kyyneleet silmissään ja ääni väristen Washington puhui ampujalleen ensimmäistä kertaa 30 vuoteen:

”Olet paholainen ihmisen hahmossa!”

Oikeus oli samaa mieltä, ja 10. elokuuta 2016 Lonnie Franklin jr. tuomittiin kuolemaan yhdeksän naisen ja yhden teinitytön murhista vuosina 1984–2007.

Kalifornian osavaltio ei ehtinyt teloittaa Franklinia, sillä hänet löydettiin kuolleena sellistään San Quentinin vankilasta 28. maaliskuuta 2020. Hänen kuolinsyytään ei ole vielä julkistettu.

Kalifornialaisen San Quentinin vankilan teloitushuonetta ei ole käytetty vuoden 2006 jälkeen.

© Uncredited/AP/Ritzau Scanpix

Myrkkypula on lykännyt kuolemantuomioita

South Centralin sarjamurhaajiin lukeutuva Michael Hughes on odottanut ­teloitusta San Quentinin vankilassa Kaliforniassa jo 28 vuotta.

Chester Turner, joka murhasi Los Angelesin slummeissa vähintään kymmenen naista, taas on odottanut teloitusta vuodesta 2003. On kuitenkin epä­varmaa, teloitetaanko heitä koskaan.

Kaliforniassa ei ole teloitettu yhtään vankia sitten vuoden 2006, ja kaiken kaikkiaankin siellä on vuodesta 1978 lähtien teloitettu vain 13 vankia.

Samaan ­aikaan muualla maassa on ­teloitettu yhteensä 1 519 vankia.

Teloitusten vähyys Kaliforniassa ­johtuu myrkkyruiskemenetelmästä, jota useimmat osavaltiot ovat käyttäneet 1980-luvulta lähtien.

Lääkärit ovat ­eettisistä syistä irtisanoutuneet ­myrkyn käytöstä teloituksissa, ja ­lääke­yhtiöt kieltäytyvät myymästä ­tappavia kemikaaleja.

Vankilaviranomaisten ­yrittäessä haalia myrkky­ruiskeita ­Kalifornian demokraattinen kuvernööri Gavin Newsom on keskeyttänyt teloitukset toistaiseksi.

Newsom allekirjoitti vuonna 2019 asetuksen, jolla hän määräsi, ettei ­Kalifornia teloita kuolemaantuomittuja hänen virkakautensa aikana.

Suuri osa kalifornialaisista vastustaa päätöstä, ja vuoden 2016 presidentinvaalien yhteydessä he äänestivät myös kuolemantuomiosta ensi kertaa sitten vuoden 1978.

Tuolloin 53,9 prosenttia äänestäjistä vastusti ja 46,1 prosenttia kannatti kuolematuomion lakkauttamista.

Franklin on myöhemmin yhdistetty vielä neljään murhaan, ja poliisi uskoo hänen tappaneen South Centralissa jopa 30 naista.

Murhatutkija Dennis Kilcoyne kertoi tuomion jälkeen pitävänsä Frank­linin lempinimeä virheellisenä:

”En usko, että hän piti murhien välillä taukoa. En usko, että hän koskaan nukkui.”