René Wassing katsoi huolestuneena Michael Rockefelleriä ja pyysi tätä vielä kerran pysymään veneessä. Oikeastaan he istuivat veneensä päällä, sillä heidän katamaraaninsa oli kaatunut Uuden-Guinean rannikon edustalla. Heidän kaksi paikallisopastaan olivat uineet maihin hakemaan apua.
Kello oli kahdeksan aamulla sunnuntaina 19. marraskuuta 1961 ja 23-vuotiaan Rockefellerin kärsivällisuus oli lopussa. Siinä vaiheessa he olivat olleet veden varassa vuorokauden.
Michael Rockefellerin kanootti kaatui Uuden-Guinean edustalla 18. marraskuuta 1961.
”Luulen, että pystyn siihen”, Rockefeller vakuutti.
Hän arvioi, että maihin oli noin kymmenen kilometriä. Sellaisesta matkasta hän hyvänä uimarina varmasti selviäisi.
Hänellä oli myös kellukkeena kaksi tyhjää bensiinikanisteria kiinnitettynä vyötärölleen. Muuten hänellä ei ollut päällään kuin valkoiset alushousut ja paksut silmälasit.
”Asmatit ovat kuin jättiläispalapeli, jossa palasia ovat heidän seremoniansa ja taiteensa.” Michael Rockefeller asmat-kansasta.
Rockefeller laskeutui veteen, ponnisti vauhtia kanootin kyljestä ja lähti uimaan. Muutaman tunnin kuluttua hän oli niin kaukana, että Wassing enää nipin napin erotti hänet.
Seuraavana päivänä Wassing pelastettiin kaksikkoa etsimään tulleeseen veneeseen. Rockefellerin löytämiseksi käynnistettiin iso etsintäoperaatio, mutta hän näytti hukkuneen matkalla rantaan.
Miljonääriperijä lähti Uuteen-Guineaan
Michael Rockefellerin isoisän isä oli John D. Rockefeller, joka perusti öljy-yhtiö Standard Oilin ja oli 1800-luvun lopulla maailman rikkain ihminen.
Michael syntyi monimiljonääriperheeseen vuonna 1938 ja varttui ylellisessä talossa New Yorkin Manhattanilla. Kun Michael oli teini-iässä, hänen isänsä, Nelson Rockefeller, valittiin New Yorkin osavaltion kuvernööriksi.
Toisin kuin monet perheenjäsenistään, Michael ei piitannut liiketoimista eikä politiikasta. Sen sijaan hän oli hyvin kiinnostunut taiteesta ja kulttuurihistoriasta.
Vuonna 1960 Michael lähti Alankomaiden Uuteen-Guineaan. Alue on nykyisin Indonesialle kuuluva läntinen puolisko Uuden-Guinean saarta. Michaelin tarkoituksena oli tutustua paikallisten alkuperäisasukkaiden kulttuuriin ja taiteeseen. Häntä kiinnosti etenkin asmat-kansa. Oppaanaan hänellä oli 34-vuotias alankomaalainen antropologi René Wassing.
Michael Rockefelleriä kiinnosti erityisesti asmat-kansan kulttuuri ja taide.
”Täällä on uuvuttavaa mutta myös jännittävää. Asmatit ovat kuin jättiläispalapeli, jonka palasia ovat heidän seremoniansa ja taiteensa”, nuori Rockefeller kirjoitti päiväkirjassaan.
Asmat-kansa eli Uuden-Guinean lounaisosissa. Kansaan kuului useita heimoja, jotka olivat usein sodassa keskenään. Rockefeller huomasi, että asmat-sotilaat leikkasivat toisinaan kuolleilta vihollisiltaan pään irti voitonmerkiksi. Joskus he myös söivät vihollissotureiden lihaa.
Toisaalta asmatit myös tekivät kaunista taidetta. Rockefeller oli erityisen vaikuttunut asmatien koristeellisista bisj-paaluista. Pian ensimmäisen matkansa jälkeen hän päätti palata Uuteen-Guineaan hankkimaan ison joukon bisj-paaluja.
”Toivon myös kokevani joitakin seikkailuja tänä aikana, jona rajat sanan alkuperäisessä merkityksessä ovat häviämässä”, Rockefeller kertoi ja ilmoitti, että hän toivoi voivansa tuoda New Yorkiin ison bisj-kokoelman.
Asmat-kansan bisj-paalut veistetään mangrovepuusta. Niillä kunnioitetaan kansan esivanhempia. Pisimmät bisj-paalut ovat kuusimetrisiä.
Laaja etsintäoperaatio
Rockefeller palasi Uuteen-Guineaan syyskuussa 1961. Hän sai oppaakseen Alankomaiden siirtomaahallinnon palveluksessa olleen antropologin René Wassingin. He lähtivät matkaan perämoottorilla varustetulla katamaraanilla eli kaksirunkoisella kanootilla ja kiersivät kahden kuukauden ajan rannikon ja jokivarsien kyliä. Rockefeller keräsi bisj-paaluja, koristeellisia aseita ja myös koristeltuja pääkalloja.
Lauantaina 18. marraskuuta heidän katamaraaninsa kellahti nurin merellä, ja seuraavana päivänä Rockefeller lähti kohtalokkaalle uimamatkalleen. Kun tieto hänen katoamisestaan levisi, käynnistettiin laaja etsintä.
”Teen hänen löytämisekseen kaiken, mikä on vallassani”, Michaelin isä Nelson Rockefeller lupasi.
”Kirjoitin piispalle, ja hän kielsi minua puhumasta.” Hubertus van Peij, alankomaalainen lähetyssaarnaaja.
Pian viidakon yllä jylisi lentokoneita ja helikoptereita, laivat partioivat pitkin rannikkoa ja jokien rantoja tutkittiin moottoriveneistä. Kuukauden kuluttua viralliset etsinnät lopetettiin. Kun mitään jälkiä Michael Rockefelleristä ei löytynyt, hänen julistettiin kuolleeksi vuonna 1964. Kuolinsyyksi merkittiin hukkuminen.
Uimaan lähtiessään Rockefellerillä oli ollut kellukkeina kaksi vyötäisille kiinnitettyä tyhjää kanisteria. Siksi monet ihmettelivät, mihin ruumis oli voinut kadota. Viranomaisten selitys oli raaka mutta yksinkertainen: todennäköisesti krokotiili tai hai oli syönyt hänet.
Vaihtoehtoisia teorioita
Koska Rockefeller katosi alueella, jonka asukkaiden tiedettiin harjoittavan ihmissyöntiä, pian alkoi liikkua irvokkaita arvailuja hänen kohtalostaan. Miljonääriperijä oli ehkä päässyt rantaan, mutta paikallisasukkaat olivat surmanneet ja syöneet hänet.
Rockefellerin perhe teki kaikkensa saadakseen selvyyden Michaelin kohtalosta. Tiedosta luvattiin 250 000 dollarin palkkio, ja vielä vuonna 1979 perhe palkkasi yksityisetsivän etsimään Michaelin jäännöksiä. Hänen kerrotaan tuoneen New Yorkiin kolme pääkalloa, jotka hän oli hankkinut paikallisilta asukkailta.
Tv-kanava History Channel esitti sittemmin dokumenttiohjelman, jossa yksi kalloista todettiin Michaelin jäännöksiksi. Ainakin tv-dokumentin mukaan Rockefellerin perhe antoi yksityisetsivälle 250 000 dollarin sekin palkkioksi Michaelin kohtalon selvittämisestä.
Vuonna 1969 Uudessa-Guineassa kuvatussa filminpätkässä näkyy valkoihoinen mies alkuperäisasukkaiden joukossa. Kun filmi näytettiin dokumenttielokuvassa vuonna 2011, alkoi levitä huhuja, että Rockefeller olisi yhä elossa.
Todellisuudessa Michaelin kohtalo saatettiin tietää jo kuukausi hänen katoamisensa jälkeen. Joulukuun 9. päivänä 1961 Uudessa-Guineassa asuvan alankomaalaisen lähetyssaarnaajan Hubertus van Peijin ovelle koputettiin. Von Peij oli tavannut Michaelin kaksi päivää ennen tämän katoamista. Lähetyssaarnaajan kollega tuli kertomaan vieraista.
”Täällä on miehiä, joilla on sinulle asiaa.”
Vierailla oli karmivaa kerrottavaa
Van Peijin puheille tuli neljä miestä. Heistä kaksi oli Ostjanepin kylästä asmat-kansan alueelta läheltä rannikkoa, jonka suuntaan Rockefeller oli lähtenyt uimaan.
Miehet kertoivat, että sunnuntaina 19. marraskuuta 50 asmat-soturin joukko oli ollut rannalla lepäämässä kanooteissaan, kun he olivat nähneet valkoisen miehen heiluttavan heille mereltä.
”Otsjanepin väki, te olette aina sanoneet haluavanne tuanin (valkoisen miehen) pään. Nyt on siihen tilaisuus”, oli kuulemma yksi sotureista sanonut.
Soturit olivat meloneet valkoisen miehen luo, nostaneet hänet kanoottiin ja pistäneet häntä keihäällä. Mies oli huutanut tuskissaan koko matkan rantaan, jossa soturit antoivat hänelle kuoliniskun. Sitten he olivat paloitelleet ja paistaneet hänet nuotiolla samalla tavalla kuin heillä oli tapana tehdä surmatuille vihollisille.
”Millaiset vaatteet hänellä oli”, oli van Peij kysynyt.
Juuri miehen vaatteet olivat vieraiden mielestä olleet kummalliset. Hänellä oli housut, jollaisia kukaan ei ollut ennen nähnyt. Kuin shortsit mutta tosi lyhytlahkeiset ja ilman taskuja. Alushousut.
Kannibalismi on ollut maailmanlaajuinen ilmiö
Neandertalilaiset olivat kannibaaleja
Neandertalinihmisten asuinpaikoilta Euroopasta on löydetty luita, joissa olevat hampaan jäljet viittaavat siihen, että neandertalilaiset söivät ihmisiä. On kuitenkin epäselvää, oliko kyse rituaalista vai syötiinkö ihmislihaa nälkään.
Asteekit söivät sotavankejaan
Keski-Amerikassa eläneet asteekit tunnetaan ihmisuhreistaan. Sodissa vangiksi jääneet viholliset surmattiin temppelin alttarilla. Uhrattujen ihmisten lihaa syötiin osana uskonnollista rituaalia.
Päälliköt söivät vihollisia
Fidžisaarilla kannibalismia harjoitettiin ainakin 2 500 vuotta. Päälliköt söivät vihollisten lihaa vallan ja koston merkiksi. Rituaalia varten oli jopa erityinen haarukka. Ihmissyönti päättyi Fidžisaarilla 1800-luvulla.
Ihmisliha herkkuna
Afrikassa nykyisen Kongon demokraattisen tasavallan alueella eläneen zappo zap -kansan sanotaan harjoittaneen ihmissyöntiä 1900-luvulle asti. Heidän kerrotaan pitäneen ihmislihaa herkkuna ja metsästäneen muiden kansojen jäseniä ruoaksi.
”Missä hänen päänsä on?”, pappi oli kysynyt. Kuusi vuotta alueella asuneena hän tunsi asmatien tavan ottaa vihollisensa pää muistoksi.
”Se on Finin majassa. Se on niin pieni – ihan kuin lapsen pää.”
Kertomus vakuutti lähetyssaarnaajan Michael Rockefellerin kohtalosta. Häntä kuitenkin ihmetytti, miksi Michael oli tapettu. Moni alkuperäisasukkaista tunsi Michaelin tämän aikaisemmalta matkalta.
Vieraiden mukaan tapauksen juuret juontuivat kolmen vuoden takaa. Silloin Alankomaiden siirtomaahallinnon joukot olivat ampuneet Otsjanepin asukkaita operaatiossa, jossa he yrittivät estää heimojen välisen konfliktin. Siitä lähtien asmatit, muun muassa Fin-niminen mies, olivat hautoneet kostoa. Ja heidän silmissään kaikki valkoiset miehet olivat yhtä syyllisiä.
Vierailun jälkeen van Peij kertoi kuulemansa lähetyssaarnaajakollegalleen Cornelius van Kesselille. Tämä oli jo kuullut murhasta paikallisilta asukkailta. Kessel lähetti 15. joulukuuta 1961 Alankomaiden Uuden-Guinean siirtomaan kirkon johdolle kirjeen, jossa hän kirjoitti isoin kirjaimin:
”ON AIVAN VARMAA, ETTÄ OTSJANEPILAISET MURHASIVAT JA SÖIVÄT ROCKEFELLERIN.”
Alankomaat pimitti tiedon
Lähetyssaarnaajat odottivat, että siirtomaahallinto lähettäisi paikalle viranomaisia tutkimaan tapahtunutta. Alankomaiden Uuden-Guinean kuvernööri P. J. Plateel sai Kesselin kirjeen 20. joulukuuta 1961. Samana päivänä hän kirjoitti Nelson Rockefellerille:
”Mitään ei enää ole tehtävissä.”
Alankomaiden hallitus todennäköisesti halusi pimittää tiedon, että kuuluisan yhdysvaltalaisperheen jäsen oli murhattu raa’alla tavalla Alankomaiden hallitsemalla alueella. Tuohon aikaan Alankomaat yritti pitää kiinni siirtomaistaan. Varmistaakseen Yhdysvaltojen tuen maan oli osoitettava, että Uusi-Guinea oli sen kontrollissa.
Toisen maailmansodan jälkeen Alankomaat yritti kynsin hampain pitää Uuden-Guinean siirtomaanaan.
Alankomaat piti kiinni Tyynenmeren siirtomaastaan
Uuden-Guinean länsiosasta tuli Alankomaiden siirtomaa vuonna 1828. 1960-luvun alussa Indonesia vaati aluetta itselleen.
Ensimmäisenä eurooppalaisina Uuteen-Guineaan tulivat portugalilaiset ja espanjalaiset 1520-luvulla. Saaren länsipuoliskosta tuli Alankomaiden siirtomaa vuonna 1828. Se oli osa Alankomaiden Itä-Intiaa, josta siirtomaaherrat toivat Eurooppaan muun muassa sokeria, kahvia ja riisiä.
Siirtomaahallinto ulottui kuitenkin vain pieneen osaan Uutta-Guineaa. Suurin osa saaresta on vaikeakulkuista vuoristoa ja sademetsää, ja myös tarinat paikallisten kansojen sotaisuudesta ja ihmissyönnistä pitivät alankomaalaiset loitolla lukuun ottamatta uskaliaita lähetyssaarnaajia.
Toisen maailmansodan jälkeen Alankomaat joutui kansainvälisen painostuksen alla myöntämään Indonesialle itsenäisyyden vuonna 1949. Alankomaat yritti kuitenkin pitää kiinni Uuden-Guinean siirtomaastaan.
Alankomaalaiset perustelivat valtaansa Uudessa-Guineassa sillä, että saaren alkuperäisasukkaat eivät olleet indonesialaisia. Vuonna 1962 saaren länsiosa kuitenkin liitettiin Indonesiaan, kun Neuvostoliitto asettui YK:ssa Indonesian kannalle.
Lähetyssaarnaajien raportit vaiettiin kuoliaaksi. Kirjeiden sisältö tuli päivänvaloon vasta, kun yhdysvaltalainen toimittaja Carl Hoffman alkoi tutkia Michael Rockefellerin tapausta vuonna 2011. Hoffman etsi käsiinsä Hubertus van Peijin, joka kertoi mielellään, mitä oli tapahtunut.
”Kirjoitin asiasta piispalle, mutta hän kielsi minua puhumasta siitä kenellekään. Hallitus oli asiasta häpeissään ja vaikeni, enkä minäkään sanonut mitään. Mutta olen varma, että (kuulemani) oli totta”, van Peij sanoi Hoffmanille vuonna 2012.
Michael Rockefellerin virallinen kuolinsyy on silti edelleen hukkuminen.