Trooppinen suo myytiin paratiisina

Uudisasukkaat olivat ostaneet maata Poyais’sta alueen hallitsijalta Gregor MacGregorilta. Tämä oli kuvaillut hyvin vakuuttavasti viljavan maan valtavia luonnonrikkauksia, jotka vain odottivat ottajaansa. Kun Honduras Packet purjehti edemmäs laguuniin, näkymät eivät enää vastanneetkaan oppaan kuvauksia – missä oli pieni vilkas satama kalastaja-aluksineen?

Kapteeni laski ankkurin ja ampui tykillä laukauksen kutsuakseen luotsin. Paikalliset opastaisivat uudisasukkaat palstoilleen, jotka he olivat ostaneet MacGregorilta edulliseen hintaan. Kukaan ei vielä aavistanut, että he olivat joutuneet suuren huijauksen uhreiksi ja olivat vaarassa menettää omaisuutensa lisäksi pian myös henkensä – moni ei nimittäin tulisi selviämään uudella kotiseudullaan vuottakaan.

Skotista tuli Etelä-Amerikassa vapaussankari

Vielä 1500-luvulla MacGregorin nimi olisi pelottanut englantilaiset tiehensä. Skotlantilaista MacGregorin klaania pidettiin nimittäin niin barbaarisena, että kuningas Jaakko I julisti heidät lainsuojattomiksi.

Tuomio kumottiin vuonna 1784, ja entisiä rikollisia romantisoitiin sittemmin jaloina sankareina 1800-luvun suosituissa romaaneissa. Jopa Britannian kuningas ahmi tarinoita siitä, miten karjavaras ja kiristäjä ”Rob Roy” MacGregor oli todellisuudessa aateliston Robin Hood.

Kun Rob Royn jälkeläinen ilmaantui syksyllä 1821 yllättäen Lontooseen ja esiintyi ritarillisen romaanisankarin elkein, kansa innostui. Gregor MacGregor oli Napoleonin sotien veteraani ja tunnettu vapaussankari Etelä-Amerikassa, jossa siirtokunnat olivat nousseet vastustamaan espanjalaisten sortoa. Britanniassa lehdistö julkaisi kaukaisista sodista suosittua sisältöä, ja skottikenraali tuli yleisölle tutuksi monista kuuluisista taisteluista.

Britit eivät tienneet, että MacGregor oli paennut Venezuelasta, koska häntä uhkasi kuolemantuomio petoksesta. Sen sijaan hänet nähtiin suurena seikkailijana, ja kotimaahansa palannut sankari tarjosi nyt muillekin briteille tilaisuutta upeaan seikkailuun.

Petolliset asiakirjat

MacGregorilla oli mukanaan todistus yli 30 000 km²:n kokoisen maa-alueen omistajuudesta Karibialla. Asiakirjan oli myöntänyt Moskiittorannikon hallitsija, kuningas George Frederic Augustus I. MacGregor oli ostanut alueen rehellisesti muutamalla rommitynnyrillä ja halvoilla koruilla, mutta maa oli tosiasiassa arvotonta.

Komeasta tittelistään huolimatta kuningas oli vain paikallinen päällikkö, jolla ei ollut valtaa myymällään alueella. MacGregorille hänen myöntämänsä dokumentit olivat kuitenkin arvokkaita, sillä niiden varaan hän pystyi rakentamaan suuren huijauksensa.

Kuningas oli nimittänyt MacGregorin Poyais-nimisen provinssin prinssiksi eli niin kutsutuksi caciqueksi, ja skotti aikoi nyt luoda alueesta oikean paratiisin. MacGregor esitteli väitteidensä tueksi julistusta, jonka hän oli antanut alamaisilleen.

”Poyais’n kansa! Ikuinen velvollisuuteni on tehdä teidät onnellisiksi ja ponnistella parantaakseni elämäänne kaikin mahdollisin tavoin.”

Hän tarvitsi kuitenkin alueen kehittämiseen apua Britanniasta, ja tällä asialla MacGregor kertoi olevansa Lontoossa. Hänen tarinansa ja asiakirjansa olivat niin vakuuttavia, että Poyais oli pian kaikkien huulilla, ja MacGregorille sateli kutsuja hienostolta.

Esimerkiksi vauras majuri William Richardson liikuttui MacGregorin maalailemista visioista Poyais’n väen auttamiseksi siinä määrin, että hän antoi Lontoon liepeillä sijaitsevan kartanonsa, Oak Hallin, MacGregorin käyttöön. Nyt skotilla oli sekä komea asunto että kunniallisia tuttavia uskottavuutensa tueksi.

Opas kertoi uskomattomasta maasta

Anteliaiden ihailijoiden syytämillä rahoilla MacGregor pystyi julkaisemaan 355-sivuisen oppaan, jossa Poyais esiteltiin oikeana maana. Kirjan annettiin ymmärtää olevan brittiläisen, Poyais’n armeijassa palvelleen ja nyt uuden ”caciquen” adjutanttina toimivan kapteeni Thomas Strangewayn laatima.

Oppaassa Poyais’n väestöä kuvattiin rauhaa rakastavaksi kansaksi, ja alueella kerrottiin olevan valtavasti luonnonrikkauksia tulijoiden hyödynnettäväksi. Viljava maa tuotti muhkeita maissisatoja, ja se sopi myös arvokkaampien hyötykasvien, kuten tupakan ja sokerijuurikkaan, viljelyyn. Brittien perustamassa pääkaupungissa, 20 000 asukkaan St Josephissa, oli kulttuurinnälkäisille eurooppalaisille tarjolla niin teatteria kuin oopperaakin.

”Asukkaat ovat jo kauan osoittaneet tahtovansa syvästi omaksua eurooppalaisen kulttuurin, mikä ilmenee heidän toistuvista pyynnöistään saada englantilaisia asuttamaan aluetta”, oppaassa vakuutettiin.

Kaikkialla maassa lehdissä alkoi näkyä ilmoituksia, jotka vaikuttivat olevan Poyais’ssa vierailleiden brittien julkaisemia. Kansan silmissä Poyais vaikutti yhtä todelliselta kuin Peru, Kolumbia ja muut Etelä-Amerikan maat, joista britit olivat viime vuosina kuulleet.

Aika oli siis kypsä alkaa rekrytoida uudisasukkaita. Lontoossa majuri Richardsonin toimisto toimi epävirallisena lähetystönä, jossa myytiin maapalstoja, ja toimistoja avattiin myös Edinburghissa ja Glasgow’ss. Majuri oli itse vakuuttunut pääsevänsä mukaan uskomattomaan seikkailuun.

Kauppa kävi vilkkaana, sillä MacGregor oli asettanut maan hinnan tarkoituksella alhaiseksi – esimerkiksi tavallinen työläinen sai viikon palkallaan tarpeeksi maata koko perheensä ruokkimiseksi.

MacGregor kertoi majuri Richardsonille pelkäävänsä silti, etteivät rahat riittäisi, kun uudisasukkaita kuljettava alus ja tarvikkeet pitäisi pian maksaa. Majuri rauhoitteli häntä sanomalla, ettei kukaan varmasti epäillyt, etteikö Poyais’iin kannattaisi sijoittaa. Muutaman kuukauden kuluttua arvostettu pankki myönsi 30 vuoden maksuajalla joukkovelkakirjoja, joiden takeeksi riittivät maan odotettavissa olevat tulli- ja verotuotot.

Tulijat kohtasivat pettymyksen

Jos MacGregor olisi vain häipynyt rahoineen kesällä 1822, tapaus olisi luultavasti jäänyt historiaan vain erityisen onnistuneena huijauksena. Skotti ei kuitenkaan päässyt valheitaan pakoon – kenties hän myös nautti liikaa elämästään Poyais’n, juhlittuna prinssinä. Häipymisen sijaan hän vuokrasi aluksen ja osti ruokaa ja tarvikkeita, jotta uudisasukkaat pääsisivät hänen mielikuvitusmaahansa.

Elokuussa 1822 koitti vihdoin suuri päivä, jolloin ensimmäinen laiva lähti matkaan Lontoosta. Ennen kuin Honduras Packet lähti satamasta, MacGregor toivotti henkilökohtaisesti jokaiselle 70 uudisasukkaalle hyvää matkaa.

Raskaan syksyisen merimatkan jälkeen uudisasukkaat pääsivät perille marraskuussa. Ankkuri laskettiin pääkaupunki St Josephiin vievän Mustan joen suulla, mutta pian kävi selväksi, ettei alueella ollut ristin sielua. Uudisasukkaiden johtajan, eversti Hector Hallin, johtamana joukko nousi kuitenkin maihin ja ryhtyi rakentamaan majoja. Kyseessä täytyi olla vain väärinkäsitys, joka selviäisi kyllä, kun St Josephissa viranomaiset kuulisivat heidän saapuneen.

Kului viikkoja ja kuukausia – sitten saapui seuraava uudisasukkaita kuljettanut laiva. Siirtokunnan tulevaisuudesta erimielisten uudisasukkaiden välit alkoivat kiristyä sekavassa tilanteessa. Eversti Hallin mielestä heitä oli huijattu ja uudisasukkaat piti evakuoida. Monet halusivat kuitenkin asettua alueelle asumaan.

Pian ilmenivät myös ensimmäiset sairaustapaukset, sillä rannikko oli kaukana luvatusta terveydelle suotuisasta ympäristöstä. Vastoinkäymisten huipuksi alkoi sadekausi, joka lannisti karskin skottitimpurin James Hastienkin:

”Näytti olevan kohtalon tahto, että kaikki kohtaamamme koituisi vain tuhoksemme.”

Sairaudet verottivat väkeä

Muutaman viikon kuluttua pohjoisempaa Keski-Amerikan rannikolta, Britannian siirtomaasta Belizestä, saapui brittien alus, ja uudisasukkaille selvisi, ettei sen matkustajista kukaan ollut kuullutkaan Poyais’ta tai Gregor MacGregorista. Pian paikalle saapui myös itse Moskiittorannikon kuningas Augustus I, joka määräsi tulokkaat lähtemään.

”Jos emme tottelisi, hän palaisi suurten joukkojen kanssa ja tappaisi meidät kaikki”, timpuri James Hastie kertoi myöhemmin.

Kaikki uudisasukkaat kuljetettiin Belizeen, mutta moni oli jo kuollut trooppisiin sairauksiin. Kahden laivan Atlantin yli tuomasta 250 uudisasukkaasta 180 menetti henkensä.

Osa uudisasukkaista päätti jäädä Belizeen, jossa he saivat pian seurakseen lisää MacGregorin uhreja. Poyais’hin oli lähtenyt nimittäin vielä kaksi laivaa, mutta koska rannikko oli vaikuttanut täysin asumattomalta, kapteenit olivat päättäneet purjehtia edemmäs brittien siirtomaahan. Britannian laivasto oli pysäyttänyt kolme muuta laivaa matkan varrella ja lähettänyt ne takaisin kotimaahan.

Ensimmäisistä uudisasukkaista vain 50 palasi lopulta Britanniaan. Hieman ennen heidän paluutaan MacGregor ilmoitti kumppanilleen majuri Richardsonille, että hänen oli matkustettava viipymättä Italiaan. Tosiasiassa hän lähti Pariisiin. MacGregorin huijaus oli pian otsikoissa, mutta majuri puolusti sinnikkäästi skottia ja tämän hanketta.

Britanniaan selvinneet uudisasukkaat eivät tienneet keneen vihansa kohdistaa. Jotkut pitivät MacGregoria viattomana ja vierittivät syyn epäonnesta siirtomaan johtajille. Esimerkiksi James Hastie oli menettänyt kaksi lastaan trooppisille sairauksille, mutta hän allekirjoitti silti lausunnon, jossa MacGregor vapautettiin kaikesta vastuusta.

”Vannomme ja teemme tiettäväksi, että parhaan tietomme mukaan eversti Hall ja hänen edustajansa kohtelivat sir Gregor MacGregoria huonommin kuin ketään on koskaan kohdeltu. Jos he olisivat täyttäneet velvollisuutensa sir Gregoria ja meitä kohtaan, asiat olisivat menneet hyvin toisin Poyais’ssa”, siinä sanottiin.

MacGregoria vastaan ei nostettu koskaan syytteitä missään brittiläisessä tuomioistuimessa.

Ranskan hanke epäonnistui

MacGregorin ura huijarina jatkui Pariisissa, missä hän yrittää toistaa edellisen temppunsa. Liike-elämän suhteidensa avulla hän sai myytyä maata 60 uudisasukkaalle, jotka olivat valmiina lähtemään matkaan vuonna 1826. Ranskan viranomaiset olivat kuitenkin brittikollegojaan valppaampia, eikä aluksen sallittu lähteä maahan, jonka olemassaolosta ei ollut todisteita.

MacGregorista annettiin pian pidätysmääräys, ja hän joutui puoleksi vuodeksi telkien taakse odottamaan tuomiota petoksestaan. Huijari käytti ajan laatimalla etevän asianajajansa kanssa puolustuksekseen lausunnon, joka oli omiaan saamaan terävimmänkin tuomarin pään pyörälle.

Lausunnossa MacGregor esitettiin Moskiittorannikon kuninkaan hänelle myymän maa-alueen omistajana sekä caciquena – nyt titteliä tosin kuvattiin eräänlaiseksi presidentin viraksi, johon alueen alkuperäiset asukkaat olivat hänet valinneet.

Oikeudessa MacGregorin asianajajan taktiikkana oli erottaa asiakkaansa toimet maanomistajana ja caciquena. Kukaan ei pysynyt perässä keksityn maan lakia selitettäessä, joten tuomareiden oli lopulta päästettävä syytetty vapaaksi.

MacGregor oli huijannut kokonaista maata ja hänellä oli tunnollaan 180 ihmisen henki, mutta häntä ei koskaan rangaistu. Hän ei tosin rikastunutkaan petoksellaan, sillä hän unohti huijareiden tärkeän säännön – heti kun voit, ota rahat ja häivy.