Tosielämän Moriarty hallitsi Lontoota

Nyt suurikokoinen Junka Phillips risti kätensä Worthille ”astinlaudaksi” gallerian edessä ja tämä kiipesi Junkan hartioille. Sitten Worth astui Junkan kämmenille, ja tämä nosti häntä jaloista ylös niin, että hän pääsi kiipeämään kenenkään huomaamatta toisen kerroksen kohdalla olevalle leveälle koristelistalle.

Worth sai helposti avattua ikkunan ja kapusi vain 165 senttiä pitkänä ketterästi sisään.

Katulamppujen kelmeässä valossa Worth löysi himoitsemansa taulun, jossa herttuatar keimaili pitkissä punaisissa kiharoissaan, ja leikkasi kankaan varovasti irti kehyksistä. Hän kostutti huolellisesti sen taustaa mukanaan tuomallaan nesteellä, jolloin kangas pehmeni niin, että hän pystyi käärimään sen rullalle öljymaalauksen kärsimättä.

Pian Worth hyppäsi takaisi Old Bond Streetille Phillipsin rinnalle.

Hän sujautti noin metrin mittaisen maalausrullan turkkinsa sisäpuolelle, ja kun vartioon jäänyt Little Joe Elliott antoi merkin ovisyvennyksestään Piccadillylta, kolmikko lähti löntystelemään kaikessa rauhassa kuin ketkä tahansa pitkästä illanvietosta kotiin suuntaavat ystävykset.

Ura alkoi Yhdysvalloissa

Adam Worth ei kuitenkaan ollut kuka tahansa – hän oli viktoriaanisen ajan nerokkain varas.

Worth eli herroiksi Englannin huippuseurapiireissä ja asui Thamesin lähellä loisteliaassa asunnossaan rahoilla, joita hän sai verkostonsa jäsenten tekemistä rikoksista.

Adam Worth syntyi Saksassa, josta hän muutti 5–6-vuotiaana vanhempiensa ja sisarustensa kanssa Yhdysvaltoihin vuoden 1850 tienoilla. Hän kasvoi köyhissä ja karuissa oloissa Massachusettsissa ja lähti kotoa jo 14-vuotiaana. Teini-ikäisenä hän teki rehellisiä lähetin töitä New Yorkissa, kunnes puhkesi Yhdysvaltain sisällissota ja Worth liittyi pohjoisvaltioiden armeijaan.

Sodan jälkeen 20-vuotias siirtolaisnuorukainen harhaili monen muun veteraanin tavoin New Yorkissa, ja vailla vakituista työtä hän joutui turvautumaan henkensä pitimiksi pikkurikoksiin. Hänellä oli selvästi lahjoja alalle.

”Hänen pitkät ohuet sormensa olivat kuin luodut taskuvarkaan jaloon ammattiin luikertelemaan miesten taskukellojen ja naisten kukkaroiden kimppuun”, kuvaili Worthin hyvä ystävä ja rikollistoveri Sophie Lyons myöhemmin.

Niissä puuhissa Worth päätyi ennen pitkää tekemisiin Manhattanin alamaailman kuningattaren, Fredericka ”Marm” Mandelbaumin, kanssa. Tämä otti mielellään nuorukaisen huomaansa saamaan oppia rikoksen poluilla. ”Marm” ei itse koskaan osallistunut suoraan mihinkään laittomuuksiin, mutta hän laati kovaa hintaa vastaan muille rikollisille erinomaisia suunnitelmia.

”Marmin” kautta Worth tapasi Charley Bullardin, joka verrattoman soittotaitonsa ansiosta tunnettiin myös nimellä ”Piano Charley”.

Miehet tulivat hyvin juttuun keskenään, ja vuonna 1869 he ryöstivät yhdessä pankin Bostonissa ja saivat saaliikseen satojen tuhansien dollareiden edestä käteistä ja arvopapereita. Saalis oli niin suuri, että kuuluisa Pinkertonin etsivätoimisto kutsuttiin selvittämään ryöstöä. Se huoletti Bullardia.

”Ne kirotut etsivät nappaavat meidät viikossa”, Bullard vaikeroi, mutta Worth uskoi vankkumatta, että mikään ei voisi pysäyttää häntä.

Pankkirosvot muuttivat Englantiin

Worth ymmärsi kuitenkin, että pysyäkseen vapaalla jalalla Bostonin keikan jälkeen hänen ja Bullardin oli parempi lähteä Yhdysvalloista. He piilottivat pankkiryöstön saaliin matkalaukkujen kaksoispohjien väliin ja matkustivat Atlantin yli väärennetyillä henkilöpapereilla.

Tammikuussa 1870 Worth kirjautui liverpoolilaiseen hotelliin liikemiehenä nimeltä Henry J. Raymond ja Bullard rikkaana texasilaisena Charles Wellsinä.

Eräänä päivänä Worth ja Bullard astelivat hotellin baariin kalliissa puvuissaan ja silintereissään. Tiskin takana seisoi punatukkainen Kitty Flynn, ja molemmat miehet hullaantuivat häneen päätä pahkaa.

Nuori irlantilainen Flynn oli mielissään miesten huomiosta ja päätyi heidän kanssaan Lontooseen.

Hän meni naimisiin Bullardin kanssa, mutta hänellä oli myös suhde Worthin kanssa, ja ilmeisesti kaikki hyväksyivät hiljaa ménage a trois -tilanteen.

Worth johti Lontoon alamaailmaa

Sillä välin kun ”Piano Charley” joi ja soitteli pianoa Lontoossa, Worth alkoi rakentaa rikollisimperiuminsa perustaa. Hän vuokrasi asunnon Piccadillylta ja suunnitteli siellä yhä uusia keikkoja.

”Vuosikausia hän pyöritti kaikenlaisia rikollisuuden muotoja: šekkiväärennöksiä, petoksia, ryöstöjä, kassakaappimurtoja, timanttivarkauksia sekä posti- ja pankkiryöstöjä. Hänen kodistaan tuli kohtaamispaikka, jonne saapui kuuluisia rikollisia kaikkialta maailmasta”, todettiin Pinkertonin etsivätoimiston tiedoissa.

Worth ei suinkaan aikonut jäädä kiinni itse teosta, vaan hän palkkasi ”Marmin” oppien mukaan muita toteuttamaan suunnittelemansa rikokset ja pysytteli itse visusti vain taustalla.

Worth valitsi käskyläisensä tarkkaan. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä juoppojen tai tappelupukarien kanssa, sillä heillä oli taipumusta ajautua ongelmiin, mikä lisäsi kiinni jäämisen riskiä. Kun kaikki sujui, niin kuin pitikin, hänelle tarjoutui pian rikollisia töihin jonoiksi asti.

”Hän sai arvostetun aseman alamaailmassa, ja kaikki älykkäimmät rikolliset liittyivät hänen verkostoonsa”, kertoi Sophie Lyons.

Tavallisissa ryöstöissä oli kuitenkin aina riskinä jäädä kiinni rysän päältä, ja siksi Worth keskittyi 1870-luvulla yhä enemmän asiakirjaväärennöksiin, joissa paljastumisen riski oli pienempi.

Worth palkkasi leipiinsä väärentäjämestarin nimeltä Charles Becker. Becker valmisti varsinkin väärennettyjä šekkejä mikroskooppisen tarkasti, minkä jälkeen joku toinen Worthin organisaatiossa – useimmiten Little Joe Elliott – lunasti väärennetyt šekit pankissa.

Lopuksi vielä kolmas henkilö kiiruhti varmuuden vuoksi Manner-Eurooppaan ja vaihtoi punnat esimerkiksi Ranskan frangeiksi siltä varalta, että brittipankista luovutetut setelit olisivat olleet merkittyjä.

Henry J. Raymond hurmasi kaikki

Worth oli rakentanut hyvin toimivan rikollisorganisaation, ja hän osasi myös käyttää rahaa ja elää luksuselämää, josta hän oli haaveillut.

Vuonna 1873 Worth osti Thamesin eteläpuolelta palatsin tenniskenttineen ja keilaratoineen ja muutti sinne asumaan yhdessä Bullardin, Flynnin ja tämän lapsen kanssa. Kukaan ei tiedä varmuudella, oliko lapsen isä Bullard vai Worth.

Worth liikkui Henry J. Raymondina laukkaradoilla skoolaamassa samppanjalla muiden hyväosaisten kanssa ja seuraamassa ostamiensa kilpahevosten menestystä radalla.

Worth omisti myös huvipurren, ja esimerkiksi vuonna 1874 hänen kumppaninsa purjehtivat sillä Atlantin yli Jamaikalle tekemään 10 000 dollarin kassakaappiryöstön.

Ajan mittaan Henry J. Raymond opittiin tuntemaan sivistyneenä ja arvostettunakin miehenä, ja hän paneutui syvällisesti taiteisiin ja kirjallisuuteen sopiakseen paremmin Lontoon ylhäisiin piireihin.

Saksalais-yhdysvaltalaistaustainen Worth opetteli vieläpä puhumaan brittiläisellä yläluokan aksentilla.

”Hän on todellakin viimeinen, jota kukaan olisi epäillyt vaaralliseksi ammattirikolliseksi”, kirjoitti yhdysvaltalaisetsivä William Pinkerton, joka oli, kuten Lontoon Scotland Yardkin, kuullut huhuja siitä, että Henry J. Raymond olisi merkittävä tekijä Lontoon rikollispiirien taustalla.

Worth rakastui maalaukseen

Worth oli pysytellyt poissa rikospaikoilta, mutta vuonna 1876 hän halusi varastaa jotakin huomattavaa – ja mikä olisikaan ollut parempi kohde kuin ennätyskallis Devonshiren herttuattaren Georgiana Cavendishin muotokuva.

Tauluvarkaudesta tuli Lontoon kuumin uutinen. ”Joku kelmi on varastanut mestariteoksen”, valitti sanomalehti The Times 27. toukokuuta 1876, ja gallerian lähellä asunut aviopari oli raivoissaan siitä, että ”niin röyhkeä rikos saattoi tapahtua poliisin huomaamatta mitään”.

Alun perin Worthin suunnitelmana oli myydä maalaus takaisin galleriaan, joka kolme viikkoa aiemmin oli jo maksanut siitä huutokaupassa ennätykselliset 10 100 guineaa – nykyrahassa noin kahdeksan miljoonaa euroa.

Worth huomasi kuitenkin herttuattaren muotokuvan muistuttavan hämmästyttävissä määrin Kitty Flynniä, joka oli hieman ennen tauluvarkautta matkustanut Yhdysvaltoihin kyllästyttyään sekä viinaanmenevään ”Piano Charleyyn” että Worthiin.

Nyt maalaus muistutti Worthia hänen suuresta rakkaudestaan, jonka hän oli menettänyt, eikä hän halunnutkaan luopua maalauksesta vaan piilotti sen joka yö vuoteensa alle. Lopulta hän antoi jopa valmistaa erikoisrakenteisen matkalaukun, jonka salaisessa osastossa hän saattoi ottaa maalauksen mukaansa kaikkialle.

”Hän kantoi rullalle käärittyä maalausta mukanaan ympäri maailmaa”, kertoi Sophie Lyons.

Varastetun tavaran pitäminen itsellä oli poikkeuksellista Worthille, joka yleensä varmisti selustansa hyvin.

Nyt hän olikin tiukassa paikassa, sillä tauluvarkauteen osallistuneet Junka Phillips ja Little Joe Elliott alkoivat vaatia katkerina rahojaan tehdystä työstä. Worth antoi Elliottille rahaa moneen otteeseen, ja kun tämä vaati vielä rahaa matkustaakseen Yhdysvaltoihin, Worth maksoi hänen lippunsa päästäkseen hänestä eroon.

Elliott ehti olla Yhdysvalloissa vain lyhyen aikaa, ennen kuin hänet pidätettiin ja hän sai seitsemän vuoden vankeustuomion aiemmista rikoksistaan.

Silloin hän ilmoitti olevansa valmis paljastamaan Worthin, jos hän voisi siten saada tuomionsa mitätöityä, ja kertoi voivansa järjestää varastetun muotokuvan takaisin.

Pinkertonin etsivätoimisto ilmoitti asiasta välittömästi Scotland Yardille. Lontoon poliisi oli kuitenkin voimaton, jollei se saisi Worthia kiinni varastettu maalaus mukanaan.

Myös toinen tauluvarkaudessa käytetty apuri Junka Phillips aiheutti Worthille hankaluuksia. Hän ilmoitti yhtäkkiä, että hän myisi taulun vaikka itse, mutta Worth sai vakuutettua hänet siitä, että taulu oli jo myyty ”pikkutekijälle”, ja antoi hänelle 50 puntaa.

Worthin vaikeudet sen kuin kasvoivat, sillä hänen aiemmin vakaa rahavirtansa väärennetyistä šekeistä alkoi tyrehtyä 1870-luvun lopussa.

Englannin pankki oli ottanut käyttöön uudenlaiset šekit, joiden väärentäminen osoittautui käytännössä mahdottomaksi.

Myös hyvien ja luotettavien rikostoverien löytäminen oli käynyt vaikeammaksi, ja niin Worthin oli tartuttava itse toimeen käytännössä.

Timanttikeikat kannattivat

Worth oli aiemmin järjestänyt joitakin ryöstöjä Lontoon jalokiviliikkeisiin, mutta hän innostui timanteista toden teolla vasta matkallaan Etelä-Afrikkaan vuonna 1880.

Worth sai hankittua itselleen kopion erään Port Elizabethin postitoimiston oven avaimesta ja kävi eräänä yönä varastamassa lähetyksen hiomattomia timantteja. Sitten hänen rikostoverinsa perusti saaliin myyntiä varten Wynert & Co. -nimisen jalokiviliikkeen Lontoon timanttikauppojen alueelle Hatton Gardeniin.

”He asettivat timanttien hinnat hitusen alle normaalin tason ja saivat siten helposti myytyä kaikki tuotteensa”, mainitaan eräässä Pinkertonin etsivätoimiston arkistokansioista.

Timanttien myynnistä kertyi noin 90 000 puntaa, mikä sen kuin kasvatti Worthin nälkää. Eräänä iltapäivänä marraskuussa 1881 hän asteli valepuvussa Hatton Gardenin postitoimistoon.

Kun hän kiinnitti henkilökunnan huomion palvelutiskillä, hänen rikoskumppaninsa hiipi kellariin ja käänsi kaasuhanan kiinni niin, että rakennuksen kaikki valot sammuivat.

Worth hyppäsi kepeästi tiskin yli, nappasi kaksi koukuissa roikkunutta sinetöityä timanttipussia ja oli jo kaukana, kun valot saatiin takaisin päälle.

Tällä kertaa saaliin arvo oli noin 30 000 puntaa, ja se tuli tarpeeseen ylelliseen elämään tottuneelle Worthille.

Vuonna 1886, kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Worth oli varastanut herttuattaren muotokuvan, hän meni naimisiin – aivan kuten Henry
J. Raymondin kaltaisen herrasmiehen kuuluikin.

Kitty Flynnin kaipuu oli vähitellen hiipunut, ja Worth päätti piilottaa herttuattaren muotokuvan Brooklynissä New Yorkissa sijaitsevaan varastoon kauas Lontoosta. Siellä taulu olisi turvassa siltä varalta, että hän vielä joskus tarvitsisi sitä.

Mestarivaras mokasi Belgiassa

Worth oli jo vuosikausia vältellyt yhteistyötä pahasti alkoholisoituneen ”Piano Charley” Bullardin kanssa. Tämä oli ryhtynyt tekemään rikoksia omin päin Belgiassa, mutta ilman Worthin ohjausta hän oli joutunut vaikeuksiin.

Vuonna 1892 Worth lähti Belgiaan tavatakseen vielä kerran vanhan ystävänsä, joka makasi nyt kuoleman kielissä vankilassa Liègessä. Bullard kuitenkin ehti kuolla ennen heidän kohtaamistaan.

Jotta matka ei menisi kokonaan hukkaan, Worth päätti järjestää ryöstön. Hän oli huomannut, että Liègeen tuotiin rahakuljetuksia junalla ja asemalta ne kuljetettiin vain yhden aseistetun vartijan turvin hevosvaunuilla pankkeihin.

Tapojensa vastaisesti Worth – joka ei 48-vuotiaana enää ollut yhtä ketterä kuin nuorempana – palkkasi avustajikseen kaksi uppo-outoa paikallista rikollista.

Ryöstö käynnistyi, kun aseistettu kuski lähti vaunusta viemään yhtä rahasäkeistä pankkiin. Worth hyppäsi rahankuljetusvaunun kuskinpenkille ja rikkoi rahakirstun lukon. Kaikki sujui hyvin, mutta hän oli tuskin päässyt vaunusta alas kaksi säkkiä harteillaan, joku kadulla huomasi ryöstön ja hälytti passipoliisin apuun.

Worth heitti nopeasti saaliinsa jalkakäytävälle toivoen siten pääsevänsä paremmin karkuun, mutta nuori poliisi ei aikonut päästää varasta livahtamaan, ja niin Worth jäi kiinni lyhyen takaa-ajon jälkeen.

Worth istui viisi vuotta vankilassa

Paikallispoliisissa ymmärrettiin vasta muutaman viikon kuluttua, miten suuri kala heidän verkkoonsa olikaan uinut. Belgialaiset olivat onnistuneet siinä, mihin eivät olleet pystyneet sen paremmin yhdysvaltalaiset kuin brititkään: he olivat saaneet Adam Worthin kiinni verekseltään. Worth tuomittiin ryöstön yrityksestä Liègessä seitsemäksi vuodeksi vankeuteen.

Worth vapautui viiden vuoden kuluttua hyvän käytöksen ansiosta, mutta hän ei ollut enää entisellään. Vuodet vankilassa olivat olleet kovia luksuselämään tottuneelle, ikääntyvälle Worthille.

Lontoossa Worthin oli muutettava pieneen asuntoon, ja hän alkoi ensimmäistä kertaa elämässään juoda. Hänen vaimonsa oli menettänyt järkensä Worthin jouduttua vankilaan, ja parin kaksi lasta elivät Worthin veljen luona Brooklynissa Yhdysvalloissa.

Vuonna 1899 Worth matkusti itsekin Yhdysvaltoihin, jossa muuan hyvin merkityksellinen nainen odotti häntä.

”Rouvan on päästävä takaisin kotiin”

Worth oli ollut etsintäkuulutettu Yhdysvalloissa, mutta hänen rikoksensa siellä olivat jo aikaa sitten vanhentuneet, joten hän saattoi ottaa yhteyttä häntä aiemmin jahdanneeseen William Pinkertoniin.

”Rouvan on päästävä takaisin kotiin”, sanoi Worth asteltuaan vuonna 1899 Pinkertonin toimistoon Chicagossa.

1900-luvun taitteessa ei ollut tavatonta, että yksityisetsivät toimivat välittäjinä varastetun tavaran palauttamisessa oikeille omistajilleen. Nyt Worth halusi käyttää Pinkertonia välikätenä neuvotellessaan galleristiperhe Agnew’n kanssa summasta, jolla perhe voisi saada yhä varastossa olevan herttuattaren muotokuvan takaisin itselleen.

William Pinkertonin mukaan 55-vuotias suurrikollinen oli ”terveydeltään raunio ja taloudellisessa ahdingossa”. Etsivä ei halunnut osallistua hämäräperäiseen kaupankäyntiin, ja hän suostui vasta, kun Worth uhkasi muussa tapauksessa tuhota maalauksen.

Pinkerton otti yhteyttä Agnew’n perheeseen ja Britannian viranomaisiin kysyäkseen, suostuisivatko he neuvottelemaan hänen välityksellään. Kaikki Lontoossa halusivat saada taideteoksen takaisin kotiin, ja niin ehdotus hyväksyttiin.

Neuvottelut kestivät vuoden verran, mutta lopulta päästiin sopuun ehdoista: Worth saisi 25 000 dollaria.

Maaliskuussa 1901 Worth sanoi lopulta hyvästit rakkaalle maalaukselleen 25 vuoden jälkeen – yksikään hänen oikeista naissuhteistaan ei ollut kestänyt niin pitkään. Sen jälkeen ei kulunut vuottakaan, kun Adam Worth veti viimeisen henkäyksensä 57-vuotiaana.

Ennen kuolemaansa Worth oli kertonut William Pinkertonille lukuisista rikoksistaan, ja Pinkerton arveli, että Worthin saaliiden yhteisarvo oli yli neljä miljoonaa dollaria – nykyrahassa yli sata miljoonaa euroa.

”Tämä mies oli mielestäni huomattavin varas kautta historian”, William Pinkerton päätti raporttinsa Adam Worthista.