Son of Sam murhasi Saatanan käskystä

Poliisit saapuivat pian paikalle. Nähdessään nuoren parin he käsittivät, että niin kutsuttu .44-kaliiperin tappaja oli iskenyt jälleen. Vuoden 1976 kesästä lähtien tämä oli tappanut kolme ja haavoittanut neljää – nuoria naisia tai pariskuntia. Poliisi ei kuitenkaan tiennyt tuossa vaiheessa juuri mitään oudoksi linnuksi osoittautuvasta sarjamurhaajasta.

Tällä kertaa tappaja oli kuitenkin jättänyt rikospaikalle kirjekuoren, jossa oli Joseph Borelli -nimiselle newyorkilaispoliisille osoitettu kirje. Tämä toimi .44-kaliiperin murhaajaa jäljittävän iskuryhmän apulaispäällikkönä. Borelli oli esiintynyt useita kertoja tiedotusvälineissä ja oli muun muassa todennut, että tappaja selvästikin inhosi naisia.

”Olen syvästi loukkaantunut siitä, että kutsuit minua naistenvihaajaksi. En ole sitä. Mutta olen hirviö. Olen ”Son of Sam” ... Olen eri aaltopituudella kuin kaikki muut – minut on ohjelmoitu tappamaan”, sarjamurhaaja oli kirjoittanut kömpelöin tikkukirjaimin.

Poliisi sai ensimmäistä kertaa vihiä siitä, millainen henkilö oli New Yorkissa tapahtuneiden murhien takana. Kukaan ei kuitenkaan vielä aavistanut, että Son of Sam oli nuori newyorkilaismies nimeltä David Berkowitz – yksinäinen susi, jota ajoivat tappamaan hyvin oudot motiivit. Kirjeessään hän varoitti, että hänen rikoksensa eivät olleet vielä ohi:

”Poliisit, vainoan teitä näillä sanoilla: Isken uudestaan! Isken uudestaan!”

Son of Sam viihtyi pimeässä

David Berkowitzin lapsuus ei ollut helppo. Hänen kertomansa mukaan hänen ensimmäinen muistikuvansa oli se, kun hänen vanhempansa Pearl ja Nathan Berkowitz kertoivat hänen olevan adoptoitu ja hänen biologisen äitinsä kuolleen synnytyksessä. Viisivuotias poika järkyttyi kuulemastaan ja tunsi vuosikausia olevansa vastuussa äitinsä kuolemasta.

Poika kuvitteli olevansa paha, ja koska hänen biologinen isänsäkään ei ollut osoittanut kiinnostusta poikaa kohtaan, hän tunsi olevansa kelvoton ja ei-toivottu lapsi.

Lapsena Berkowitz oli rauhaton ja sai usein adoptiovanhempansa hulluuden partaalle juoksemalla ympäri taloa leluja heitellen. Myös koulussa poika oli levoton, häiritsi tunneilla ja joutui usein tappeluun muiden lasten kanssa. Berkowitzia pidettiinkin outona, eikä hänellä ollut läheisiä ystäviä.

Koulussa pojasta oltiin huolissaan, ja vanhempia vaadittiin viemään tämä psykologin luokse, jos tämän haluttiin jatkavan koulussa. Nuori Berkowitz kävi psykologin luona kahden vuoden ajan joka lauantai, mutta myöhemmin hän totesi, ettei käynneistä ollut apua.

Varttuessaan hän alkoi olla yhä kiinnostuneempi pimeydestä. Kun äiti uskoi pojan olevan ulkona leikkimässä, tämä olikin piiloutunut sängyn alle tai vaatekaappiin. Poika saattoi viettää pimeässä tuntikausia ja hautoa synkkiä ajatuksiaan – monet niistä saivat lisäpontta kauhuelokuvista, joita hän oli katsonut myöhään yöllä ja jotka olivat aiheuttaneet hänelle painajaisia.

Synkkiä ajatuksia ruokki entisestään Berkowitzin adoptioäidin kuolema syöpään vuonna 1967. Tuolloin 14-vuotias poika tunsi tästäkin kuolemasta syyllisyyttä, koska hän oli huutanut riidan tuoksinassa äidilleen vihaavansa tätä ja toivovansa, että tämä kuolisi.

Äiti kiidätettiin vielä samana iltana sairaalaan, jossa hän kuoli hieman myöhemmin.

Pari vuotta myöhemmin Berkowitz muutti adoptioisänsä kanssa New Yorkin Bronxiin, missä hän asui, kunnes oli päättänyt lukion ja collegen. Äidin kuoleman jälkeen Berkowitz oli vajonnut yhä syvemmälle omiin maailmoihinsa, ja hänestä oli tullut vieläkin yksinäisempi – outo lintu, joka ei osannut lähestyä etenkään tyttöjä. Tilannetta ei auttanut se, kun adoptioisä meni uusiin naimisiin. Berkowitz ei halunnut olla missään tekemisissä isänsä uuden vaimon ja tämän tyttären kanssa, ja kun nämä muuttivat heille, hän lähti pois kotoa vuonna 1971.

Berkowitz oli tuolloin 18-vuotias, ja hän päätti lähteä armeijan leipiin, mutta armeijastakaan ei ollut nuorukaisen pelastajaksi.

Berkowitz näki demoneita

Berkowitz oli armeijassa kolme vuotta, joista viimeisen Etelä-Koreassa. Siellä hän alkoi käyttää säännöllisesti LSD:tä. Aine aiheutti Berkowitzille aistiharhoja eikä suinkaan parantanut hänen levotonta oloaan.
Vuonna 1974 Berkowitz lähti armeijasta ja palasi New Yorkiin, missä hän työskenteli ensin vartijana ja sen jälkeen taksinkuljettajana.

21-vuotias nuorukainen oli suurkaupungissa täysin yksin, sillä hänen isänsä oli muuttanut uuden perheensä kanssa Floridaan. Berkowitz tunsi itsensä petetyksi – ja tunne vain voimistui, kun hänelle paljastui, että hänen biologinen äitinsä ei ollutkaan kuollut synnytyksessä, vaan adoptiovanhemmat olivat viranomaisten neuvosta valehdelleet niin. Berkowitz selvitti, että hänen oikea nimensä oli Richard Falco ja että hän oli syntynyt Brooklynissa.

Hän löysi vanhan puhelinluettelon avulla biologisen äitinsä, joka oli italialaista syntyperää. Tämä oli alkanut odottaa juutalaisen miesystävänsä lasta, mutta uskonnolliset erimielisyydet olivat johtaneet lapsen antamiseen adoptoitavaksi. Salaisuuden paljastuminen ja biologisen äidin löytyminen olisivat parhaassa tapauksessa voineet auttaa Berkowitzin pois pimeydestä, mutta hän oli tuolloin jo alkanut harrastaa okkultismia ja kuulla ääniä. Berkowitzin adoptioisälleen marraskuussa 1975 kirjoittaman kirjeen perusteella pojalla oli jo vaarallisia ajatuksia:

”Maailma on pimeä. Tunnen sen yhä vahvemmin ja vahvemmin. Ihmiset vihaavat minua. Et voi aavistaakaan, kuinka paljon jotkut vihaavat minua. Monet heistä haluavat tappaa minut. En edes tunne näitä ihmisiä, mutta he vihaavat minua siitä huolimatta. Suurin osa heistä on nuoria. Kävelen kadulla, ja he sylkevät päälleni ja potkivat minua. Tytöt sanovat, että olen ruma, ja he kiusaavat minua eniten. Pojat vain nauravat. Mutta ei väliä, sillä asiat muuttuvat pian paremmiksi.”

Berkowitz oli alkanut tuntea olevansa demonien ympäröimä. Jotkut niistä halusivat hänen tappavan, eikä Berkowitz voinut enää vastustaa niitä. Vain kuukautta myöhemmin hän teki ensimmäisen verisen iskunsa.

Sarjamurhaaja syntyy

New Yorkin kadut olivat täynnä jouluvaloja, -koristeita ja -musiikkia jouluaattona 1975, kun 15-vuotias Michelle Forman oli kävelemässä kotiin. Lukiolainen ei aavistanut, että Berkowitz seurasi hänen jokaista askeltaan metsästysveitsi piilossa takkinsa alla.

Forman oli juuri ylittämässä kävelysiltaa Bronxissa, kun Berkowitz kiihdytti vauhtiaan ja lähestyi tyttöä takaapäin. Sitten hän veti veitsensä esiin, puukotti tyttöä kuudesti ja pakeni sitten juosten paikalta kohti läheistä pysäköintialuetta.

Formanilla todettiin kolme haavaa päässä ja kolme vartalossa, mutta hän selvisi iskusta ja pääsi pois sairaalasta viikon päästä. Hyökkäys oli alkua Berkowitzin murhille. Hän hankki pian tehokkaamman murha-aseen – viiden patruunan Bulldog-revolverin – ja talven kääntyessä kevääksi hän oli valmis tekemään ensimmäisen kaikkiaan kahdeksasta ampuma-aseiskustaan.

29. heinäkuuta 1976 ystävykset Donna Lauria ja Jody Valenti olivat olleet kaupungilla myöhään iltaan ja istuivat Valentin autossa Laurian kodin ulkopuolella Pohjois-Bronxissa vielä juttelemassa. Hieman yli kello yksi yöllä he lopulta hyvästelivät toisensa, ja 18-vuotias Lauria avasi oven ja oli juuri nousemassa autosta, kun hän huomasi tuntemattoman nuoren miehen seisovan jalkakäytävällä muutaman metrin päässä.

”Mitähän tuolla tyypillä oikein on mielessä?” Lauria ehti kysyä ystävältään.

Siinä samassa kiharatukkainen valkoihoinen mies työnsi kätensä ruskeaan paperipussiin ja veti sieltä esiin revolverinsa, .44-kaliiperisen Bulldogin. Sitten muukalainen polvistui jalkakäytävälle ja ampui kohti tyttöjä. Ensimmäinen luoti osui Lauriaa kaulaan oikealla puolelle, toinen hänen käsivarteensa. Auton sisällä Valenti kirkui, kun mies ampui kolmannen kerran ja luoti osui häntä reiteen. Valenti lysähti eteenpäin ohjauspyörän päälle, jolloin auton torvi alkoi soida äänekkäästi. Kova ääni sai ampujan pakenemaan paikalta.

”Meitä on ammuttu!” Valenti huusi samalla hetkellä, kun Laurian isä ryntäsi viereisestä asuintalosta kadulle ja näki vakavasti haavoittuneen tyttärensä roikkuvan puoliksi autosta ulkona.

Lauria oli saanut niin pahat vammat, että hän kuoli matkalla sairaalaan. David Berkowitz oli tappanut ensimmäisen uhrinsa. Tässä vaiheessa kukaan ei tiennyt, että New Yorkin historian pahin sarjamurhaaja oli päässyt vasta alkuun hirmuteoissaan.

Son of Sam lähetti kirjeitä

Hyökkäyksen jälkeen Berkowitz ajoi lauleskellen kotiin keltaisella Ford Galaxiellaan. Hän tunsi olonsa rauhalliseksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hän oli lopultakin tehnyt sen, mitä demonit vaativat – sillä kuten hän myöhemmin kertoi poliisille, hän oli tehnyt verisen hyökkäyksen demonien käskystä.

Berkowitzin sisäinen rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hän oli muuttanut hieman Bronxin pohjoispuolelle Yonkersin kaupunginosaan, jossa naapuruston mies piti koiraa ulkona aitauksessa. Joka yö musta labradorinnoutaja haukkui äänekkäästi, ja ääni tuntui täyttävän Berkowitzin pään. Hän kiehui raivosta ja lähetti koiran omistajalle nimettömiä uhkauskirjeitä. Haukunta kuitenkin jatkui, eikä Berkowitz kyennyt nukkumaan. Hänen häiriintynyt mielensä tulkitsi koiran haukunnan viestiksi demoneilta, jotka käskivät hänen mennä tappamaan naisia ja pariskuntia.

Huhtikuuhun 1977 mennessä Berkowitz oli hyökännyt nuoria naisia ja pariskuntia vastaan viisi kertaa ennen kuin murhasi Valentina Surianin ja haavoitti Alexander Esauta ja jätti kirjeen poliisi Joseph Borellille. Tähän mennessä sarjamurhaaja oli tappanut jo neljä ihmistä ja haavoittanut vakavasti viittä. Borellille lähettämässään kirjeessä murhaaja kertoi tuntevansa itsensä ulkopuoliseksi ja pitävänsä ”metsästyksestä” sekä ”kiertävänsä kaduilla saalista etsimässä”.

Poliisi uskoi heillä olevan vastassaan mielipuoli tai joku, joka tekeytyi sellaiseksi. Son of Sam muun muassa kertoi tappavansa isänsä Samin vuoksi, koska tämä tarvitsi nuorta verta. Poliisin tiedotusvälineille 26. toukokuuta 1977 esittelemässä psykologisessa profiilissa murhaaja diagnosoitiin neuroottiseksi ja paranoidiseksi skitsofreenikoksi, joka uskoi olevansa paholaisen vallassa. Profiili osui miltei oikeaan.

Kuukausi poliisille jättämänsä kirjeen jälkeen Berkowitz lähetti pitkän kirjeen myös New York Daily News -lehden toimittajalle Jimmy Breslinille. Kirjeessä murhaaja kertoi, että ”Sam on janoinen kaveri, eikä hän anna minun lopettaa tappamista ennen kuin hänen verenjanonsa on tyydytetty”. Sanomalehti julkaisi sekavan kirjeen kesäkuun alussa 1977. Alle tunnissa lehden koko 1,16 miljoonan kappaleen painos oli myyty loppuun – ennätys rikottiin vasta murhaajan pidätyksen yhteydessä.

Berkowitz herätti pelkoa

Son of Sam -murhat olivat koko New Yorkin huulilla. Yksi ainoa mies terrorisoi 16 miljoonaa ihmistä. Kesä 1977 oli paahtavan kuuma, mutta ihmiset pelkäsivät mennä ulos myöhään illalla, ja baarit ja diskot pysyivät lähes autioina. Varsinkin Bronxin ja Queensin nuoret olivat pelon vallassa, sillä murhaaja oli iskenyt niissä. Monet nuoret naiset leikkasivat hiuksensa lyhyeksi ja värjäsivät ne vaaleiksi, sillä kaikilla murhatuilla naisilla oli ollut pitkät tummat hiukset.

Myöhemmin psykiatrit totesivat, että Berkowitzin hyökkäykset nuoria naisia kohtaan – joista jotkut olivat poikaystävänsä seurassa – johtuivat todennäköisesti Berkowitzin traumaattisista suhteista naisiin: Hänen biologinen äitinsä oli hylännyt hänet, ja hänen adoptioäitinsä oli kuollut hänen ollessaan nuori.

Berkowitz oli vaivautunut naisten seurassa, ja hänen ilmeisesti ainoa seksuaalinen kokemuksensa oli ollut korealaisen prostituoidun kanssa. Hänen vihansa kohdistui tummatukkaisiin, italialaiselta tai juutalaiselta näyttäviin naisiin ehkä siksi, että heillä oli samanlainen etninen tausta kuin hänellä.

400 poliisia jahtasi Son of Samia

17-vuotias Judy Placido oli yksi niistä monista newyorkilaisnuorista, jotka pelkäsivät Son of Samia. Hän kävi samaa lukiota kuin huhtikuussa surmattu Valentina Suriani, jonka murhan yhteydessä tappaja oli jättänyt ensimmäisen kirjeensä poliisille. Placido oli myös osallistunut Surianin hautajaisiin. 25. kesäkuuta 1977 hän oli juuri uskaltautunut juhlimaan lukion päättäjäisiä diskoon Queensissa. Siellä hän oli tavannut 20-vuotiaan Salvatore Lupon, ja hieman kolmen jälkeen aamuyöstä he olivat lähteneet yhdessä diskosta ja menneet istuskelemaan Lupon autoon.

Pariskunta oli istunut Lupon autossa keskustelemassa Son of Sam -murhista, kun luodit rikkoivat auton ikkunan.

Luodit osuivat Lupoa käteen, ja Placidoa osui hartiaan ja niskaan, ja yksi luoti kulkeutui hänen päähänsä. Molemmat kuitenkin selvisivät David Berkowitzin seitsemännestä hyökkäyksestä. Silminnäkijä kuvaili tekijää ”tukevaksi valkoiseksi mieheksi”. Media pyysi murhaajaa lopettamaan hyökkäyksensä ja antautumaan, ja Berkowitz vastasi synkällä kirjeellä:

”Olen täällä. Vaellan yössä kuin henkiolento. Janoisena, nälkäisenä, lepäämättä, innokkaana miellyttämään Samia. Rakastan sitä, mitä teen.”

New Yorkin poliisi pani kaikki voimansa peliin sarjamurhaajan kiinni saamiseksi. Sitä varten perustettuun Omega-erikoisryhmään kuului lähes 400 poliisia, mutta kului kuitenkin vielä kuukausi ennen kuin läpimurto viimein tapahtui. Ja sitä ennen vielä yksi uhri sai surmansa.

31. heinäkuuta 1977 Stacy Moskowitz ja Bobby Violante istuivat Violanten autossa, joka oli pysäköity katulampun alle Shore Parkwaylle Brooklynissa. Pysäköintipaikka sijaitsi aivan puiston vieressä, ja se tunnettiin nuorten parien suosimana kuhertelupaikkana. Moskowitz ja Violante olivat uppoutuneet suutelemaan, kun Bulldog-revolverin kova ääni rikkoi illan rauhan. Läheltä ammuttujen laukausten ääni puhkaisi Violanten tärykalvot, ja luoti osui häntä toiseen silmään ja tuli ulos toisen silmän ulkonurkasta. Hän ei nähnyt mitään mutta kuuli Moskowitzin huudot ja tunsi tämän puristavan paniikinomaisesti käsivarttaan. Sitten huudot hiljenivät ja Moskowitzin ote herpaantui.

”Meitä on ammuttu! Meitä on ammuttu!” Violante huusi kömpiessään ulos autosta tappajan paetessa puistoon.

Son of Sam oli tappanut kuudennen uhrinsa, sillä 20-vuotias Moskowitz kuoli vammoihinsa. Seitsemäs uhri, Violante, jäi henkiin mutta menetti näkönsä.

Sakko paljasti Berkowitzin

Siitä tuli kuitenkin Berkowitzin viimeinen isku. Poliisia onnisti, sillä Berkowitz oli saanut pysäköintisakon jätettyään keltaisen Ford Galaxiensa palopostin eteen puiston laidalla. Lähistöllä asuva nainen oli nähnyt tukevan kuljettajan repivän sakkolapun kimmastuneena kappaleiksi ja uskoi nähneensä kuljettajan piilotelleen asetta käsivartensa alla. Kuljettaja oli naisen nähdessään hymyillyt ”todella oudosti” niin, ettei nainen ollut heti uskaltanut soittaa poliisille. Siksi poliisi sai tietää tapahtuneesta vasta muutaman päivän päästä.

Pian selvisi, että auton omistaja oli 24-vuotias newyorkilainen David Berkowitz. Palaset alkoivat vihdoin loksahdella paikoilleen, kun nimettömiä uhkauskirjeitä Yonkersissa saanut koiranomistaja kertoi myös tietonsa poliisille. Hän kertoi epäilevänsä, että hänen naapurinsa nimeltä David Berkowitz oli ampunut ja haavoittanut hänen mustaa labradorinnoutajaansa. Poliisi vertasi miehen saamia uhkauskirjeitä Son of Samin lähettämiin kirjeisiin. Asia oli päivänselvä: kirjeet olivat saman kirjoittajan käsialaa.

10. elokuuta joukko Omega-ryhmän poliiseja saapui Yonkersin kaupunginosaan ja hajaantui lähelle Berkowitzin asuntoa. He odottivat tuntikausia, että epäilty lähtisi liikkeelle asunnostaan ja nousisi keltaiseen autoonsa, joka oli pysäköity kadun varteen. Vasta kuuden tunnin odotuksen jälkeen Berkowitz lopulta astui kadulle. Hän meni autolleen, avasi sen oven ja istui kuljettajan penkille, mutta ennen kuin hän ehti kääntää virta-avainta, kaksi poliisia ryntäsi auton luo kahdelta puolelta.

”Pane kätesi kojelaudalle ja pysy liikkumatta!” toinen poliiseista huusi avatessaan auton oven ja osoittaessaan aseella Berkowitzia.

”Nappasitte minut”, sanoi mies rauhallisesti.

”Kenet me nappasimme?” poliisi kysyi.

”Saitte kiinni Son of Samin”, David Berkowitz vastasi.

Paholaiskoira ohjaili sarjamurhaajaa

Poliisi löysi Berkowitzin autosta murha-aseena käytetyn Bulldog-revolverin, ja hansikaslokerossa oli kirje, jossa uhkailtiin uudella hyökkäyksellä Long Islandilla. Tällä kertaa kirje oli osoitettu Omega-erikoisryhmän johtajalle, rikostarkastaja Timothy Dowdille.

Berkowitzin kammottavat verityöt olivat kuitenkin lopultakin ohi, ja kun uutinen murhaajan kiinnijäämisestä julkistettiin, helpottuneet newyorkilaiset ryntäsivät kaduille juhlimaan ja täyttivät baarit, jotka tarjoilivat ilmaisia juomia. Poliisi kuulusteli rauhallista murhaajaa, joka vain istui ja hymyili itsekseen. Kuulustelussa Berkowitz esitti uskomattomia väitteitä. Naapuruston koirat – lähinnä naapurin musta labradorinnoutaja – olivat käskeneet häntä tekemään murhat.

Koira, joka oli Berkowitzin mukaan itse piru, kertoi haukkumalla, missä ja milloin Berkowitzin tuli iskeä. Koska labradorinnoutajan omistajan nimi oli Sam Carr, tiedotusvälineet yhdistivät Son of Sam -nimen koiranomistajaan. Heräsi epäilys, että Berkowitz oli rikosten tekohetkellä mielisairas eikä siten voisi tulla tuomituksi rikoksistaan vaan tarvitsisi sairaalahoitoa. Oikeuspsykiatrit haastattelivat häntä tuntikausia selvittääkseen, oliko hän syyntakeeton.

Lopulta he tulivat kuitenkin siihen tulokseen, että Berkowitz ymmärsi tekonsa riittävissä määrin, jotta hänelle voitiin määrätä rangaistus: Hyökkäykset tapahtuivat aina öiseen aikaan, ja Berkowitz oli niiden jälkeen paennut aina nopeasti paikalta, kun taas mieleltään sairas ihminen ei olisi pystynyt valitsemaan ajankohtia, saati pakenemaan. Berkowitzilla sen sijaan näytti olevan tarve tappaa, ja kun se iski, hän haravoi katuja pitkään ja odotti sopivaa hetkeä ja sopivaa uhria iskulleen.

Berkowitz muutti kertomustaan

Kesäkuussa 1978 Berkowitz tuomittiin 365 vuoden vankeuteen murhista ja pahoinpitelyistä. Mielisairausepäilyjen vuoksi hänet vietiin ensin psykiatriselle osastolle ennen kuin hänet siirrettiin vaarallisille vangeille tarkoitettuun Attican vankilaan New Yorkissa. Vuosia myöhemmin, vuonna 2016, Berkowitz muutti lausuntoaan ja pyörsi puheensa siitä, että Sam Carrin koira olisi käskenyt häntä tekemään rikokset.

Nyt hän väitti olleensa murhien aikaan täysin okkultismin ja satanismin pauloissa ja viestineensä Samhain-nimisen demonin kanssa – Siksi hän oli käyttänyt nimeä Son of Sam.

”En kyennyt selittämään sitä. Mieleni oli sotkussa”, hän totesi.

Vankeudessa Berkowitz on muuttanut tarinaansa monta kertaa. Lisäksi on epäilty, että hän ei olisi ollut yksin tekojen takana, vaan että rikoksissa olisi ollut mukana myös muita satanistisen kultin jäseniä.

Nykyään sarjamurhaaja sanoo muuttuneensa täysin ja ettei hän enää kuule ääniä tai viesti yliluonnollisten olentojen kanssa. Hän on kuitenkin hyväksynyt rangaistuksensa:

”Uskon todella, että ansaitsen olla vankilassa koko loppuikäni. Olen Jumalan avulla sopeutunut tilanteeseeni ja hyväksyn sen rangaistuksen, joka minulle on annettu.”