Jeffrey Dahmer on yksi Yhdysvaltojen historian pahamaineisimmista sarjamurhaajista. Hän murhasi vuosina 1978–1991 kaikkiaan 17 miestä, joista useimmat hän houkutteli mukaansa Milwaukeen homobaareista.
Dahmer vei miehet asuntoonsa pääosin mustaihoisten asuttamassa kaupunginosassa, jonka tapahtumat eivät poliisia kiinnostaneet. Siellä hän huumasi uhrinsa, tappoi heidät ja paloitteli heidän ruumiinsa. Uhrien ruumiinosia hän säilytti muun muassa pakastimessaan.
Dahmerin teot olivat niin puistattavia, että sitä on lähes mahdoton käsittää. Joskua hän söi uhrejaan, joskus hän tyydytti seksuaalisia tarpeitaan luurangoilla tai porasi uhrien kalloihin reikiä ja kaatoi happoa heidän aivoihinsa.
Kun Dahmer pidätettiin, poliisi löysi hänen asunnostaan kolme irti leikattua päätä, useita silvottuja peniksiä ja tynnyrin, jossa oli happoon upotettuja ruumiinosia. Viranomaiset, lehdistö ja yleisö kysyivät samoja kysymyksiä: kuka oli tämä omituinen, laiha, valkoihoinen mies, ja mikä oli ajanut hänet hirmutöihin?
Sarjan luoja Ryan Murphy yrittää vastata kysymyksiin Netflixin kohutussa minisarjassa Dahmer. Sarja on kammottava ja paljas muotokuva ”Milwaukeen kannibaalista”, hänen uhreistaan sekä poliisista, joka katsoi vaaran merkkejä liian pitkään läpi sormiensa.
Seksiä mallinuken kanssa
Jeffrey Dahmer kiehtoi yleisöä, ja hän antoi sille mitä se halusi. Hän suostui mielellään haastatteluihin, joissa hän kertoi yksityiskohtaisesti murhista ja kammottavista mielihaluistaan, joita hän ei omien sanojensa mukaan kyennyt hallitsemaan. Hän tunnusti hirvittävät tekonsa tyynen rauhallisesti ja ilman teatraalisia eleitä kuin olisi lukenut ostoslistaa.
Dahmeria sarjassa esittävä näyttelijä Evan Peters perehtyi rooliin katsomalla sarjamurhaajan haastatteluja useaan kertaan, ja sen huomaa. Peters omaksuu päähenkilön olemuksen, venyttävän puhetavan ja vinoutuneen persoonallisuuden sellaisella tarkkuudella, että katsoja melkeinpä uskoo katsovansa todellista sarjamurhaajaa.
Tarkkuus on monella tavalla avainsana Dahmerissa. Kellertäväseinäinen valju asunto, jossa Dahmer murhasi useimmat uhrinsa, on tarkka kopio murhaajan oikeasta asunnosta. Sama koskee hänen vaatteitaan ja suuria pilottilaseja, jotka kehystävät Dahmerin kylmiä silmiä.
Monet sarjan kohtauksista vaikuttavat sarjamurhaajaelokuvien kliseevarastosta haetuilta mutta ovat tosia. Dahmer keräsi lapsena oikeastikin kuolleita eläimiä teiden varsilta ja leikkeli niitä vanhempiensa autotallissa. Hän myös varasti vaatekaupasta mallinuken ja käytti sitä seksiin isoäitinsä kotona asuessaan tämän luona, ja hän piilotti ensimmäisen uhrinsa irti leikatun pään isänsä vanhaan puulaatikkoon.
Sarja on saanut osakseen myös runsaasti kritiikkiä uhrien omaisilta siitä, että se repii auki vanhoja haavoja ja aiheuttaa lisää traumoja – etenkin kun raakoja murhia on kuvattu mitään peittelemättä.
Arvostelu on ymmärrettävää, mutta on myös syytä muistaa, että sarjan tarkoitus ei ole vain järkyttää. Kerronnassa korostuu myös uhrien ja niiden muiden ihmisten näkökulma, joiden elämän Dahmer tuhosi. Heitä ovat muun muassa hänen isänsä Lionel Dahmer, jonka on pohdittava, onko hän jotenkin syyllinen siihen, että hänen pojastaan tuli sarjamurhaaja, ja kuuro uhri Tony Hughes, jonka traaginen taustatarina kerrotaan perin juurin.
Sarja kohdistaa myös voimakasta kritiikkiä Milwaukeen poliisiin, joka ei reagoinut selviin vaaran merkkeihin ennen kuin se oli liian myöhäistä.
Poliisi ei suhtautunut vakavasti Dahmerin naapurilta saamiinsa lukuisiin puhelinsoittoihin, joissa tämä ilmoitti Dahmerin asunnosta öisin kuuluvista miesten huudoista ja sähkötyökalujen äänistä.
Sarjan viiltävä kuvaus siitä, kuinka viranomaiset pettivät ne vähemmistöihmisryhmät, joista Dahmer valikoi uhrinsa, antaa sille historiallista relevanssia ja yhteiskunnallista painoarvoa.
Pätevän painajaismainen kuvaus
Dahmer on niin synkkä, että sitä on välillä suorastaan tuskallista katsella. Painajaismainen kuvaus yhdestä Yhdysvaltojen pahimmista sarjamurhaajista tarjoaa kuitenkin myös paljon historiallisia yksityiskohtia ja perusteltua yhteiskuntakritiikkiä.
