Amelia Dyer: Lontoon enkelintekijä

Amelia Dyer oli sairaanhoitaja ja koulutettu hoivaamaan ihmisiä. Hän toimi kuitenkin päinvastoin. Dyer etsi lehti-ilmoituksilla yksinäisiä äitejä ja lupasi ottaa näiden lapset huolehtiakseen. Hänen hoivissaan lapsilla oli kuitenkin julmaakin julmempi kohtalo.

Amelia Dyer oli sairaanhoitaja ja koulutettu hoivaamaan ihmisiä. Hän toimi kuitenkin päinvastoin. Dyer etsi lehti-ilmoituksilla yksinäisiä äitejä ja lupasi ottaa näiden lapset huolehtiakseen. Hänen hoivissaan lapsilla oli kuitenkin julmaakin julmempi kohtalo.

Imageselect

Evelina Marmon oli pahassa pulassa. Hän oli ollut töissä kapakassa ja synnyttänyt tammikuussa 1896 tyttölapsen seurauksena lyhyestä suhteesta erään asiakkaan kanssa.

Aviottomana äitinä Evelina oli hylkiö viktoriaanisen ajan Britanniassa, eikä hän kyennyt huolehtimaan lapsestaan. Yksikään työnantaja ei palkkaisi langennutta naista.

Maaliskuussa 1896 Marmon näki ilmoituksen The Bristol Times and Mirror -lehdessä: ”Lapseton aviopari haluaa adoptoida terveen lapsen maaseudulle. Ehdot: 10 puntaa.” Marmonille ilmoitus tarjosi pääsyn ahdingosta ja hän vastasi siihen. Pian hän saikin lupaavalta vaikuttavan kirjeen rouva Hardingilta, joka oli julkaissut ilmoituksen:

”Haluaisin kasvatettavakseni suloisen, pienen tytön, jota voisin kutsua omakseni. Minä ja mieheni rakastamme lapsia, mutta emme voi saada omia. Minun luonani lapsi saa hyvän kodin ja äidin rakkautta.”

Rouva Harding korosti kirjeessään, että hän ottaisi lapsen 10 punnan maksua vastaan.

Summa vastasi palvelustytön vuosipalkkaa, mutta Marmonilla ei ollut juuri vaihtoehtoja.

Hän ei itse pystyisi tarjoamaan pikku-Dorikselle mitään, mutta kasvatusperheessä tämä voisi varttua turvassa ja rakastettuna.

Rouva Harding haki tytön 31. maaliskuuta 1896 Cheltenhamista, jossa Marmon asui. 25-vuotias äiti oli pakannut valmiiksi laukkuun lastenvaatteita, ja hän tarjosi Hardingille myös viikoittaista maksua, mutta tämä kieltäytyi.

Kymmenen punnan kertamaksu riittäisi, painotti kuusikymppinen, voimakasrakenteinen nainen, joka kapaloi pienokaisen varovasti huiviinsa.

Marmon jäi kyynelsilmin katsomaan avuliaan rouvan perään tämän lähtiessä Doris sylissään.

Marmonin lapselleen toivoma onni loppui kuitenkin lyhyeen, sillä samana iltana rouva Harding kietoi valkean nyörin lapsen kaulaan ja kuristi tämän.

Hardingilla oli 20 vuoden kokemus pikkulasten kuristamisesta. Hän oli tähän asti saanut harjoittaa hirmutöitään kaikessa rauhassa, eikä hänellä ollut aavistustakaan, että poliisit olivat jo hänen jäljillään.

Edellisenä päivänä muuan proomunkuljettaja oli tehnyt Thamesjoesta karmean löydön ja ilmoittanut poliisille.

Paketista pilkisti lapsen jalka

Proomunkuljettaja Charles Humphreys havaitsi 30. maaliskuuta 1896 ruskean paketin kellumassa Thamesissa. Hän tarttui pitkään venehakaansa ja veti paketin luokseen.

Kun hän avasi paketin taskuveitsellä, hän hätkähti, sillä vettyneen kankaan keskeltä ilmestyi näkyviin pikkulapsen jalka.

Humphreys ilmoitti heti löydöstä lähimmän kaupungin, 65 kilometriä Lontoosta sijaitsevan Readingin, poliisille.

Joesta löydetyt vauvat oli kuristettu narulla, jota löytyi Dyerin kotoa metrikaupalla.

© www.historybytheyard.co.uk & Thames Valley Police, TVP Museum

Samana päivänä oikeuslääkäri William Maurice totesi, että paketissa oli 6–12 kuukauden ikäisen tytön ruumis.

Tytön kaulan ympärillä oli kireällä valkoinen nauha. Tytön henkilöyttä oli mahdoton tietää, mutta poliisin onneksi paketissa oli sotkuinen käsinkirjoitettu osoite.

Tutkija onnistui mikroskoopin avulla selvittämään sen sisällön. ”Mrs. Thomas, 26 Piggott’s Road, Reading.”

Pian ilmeni, että rouva Thomas oli sama henkilö kuin rouva Harding ja että todellisuudessa hänen nimensä oli Amelia Dyer. Nimi sai pian kylmät väreet kulkemaan brittien selkäpiissä.

Lapsia jäi heitteille

Amelia Dyer syntyi noin vuonna 1840 Bristolin lähellä Lounais-Englannissa nuorimpana viiden sisaruksen parvesta.

Hänen isänsä oli suutari, joka menestyi työllään niinkin hyvin, että pystyi panemaan kaikki lapsensa kouluun aikana, jolloin vain noin joka neljäs lapsi Britanniassa pääsi kouluun.

Perheen maailma kuitenkin järkkyi, kun äiti sairastui vakavasti, mahdollisesti pilkkukuumeeseen.

Amelia hoiti sairasta äitiään, joka kärsi myös mielenterveyshäiriöistä ja käyttäytyi välillä uhkaavasti ja huuteli rivouksia.

Amelia piti vastuuntuntoisesti äidistään huolta loppuun asti, kunnes tämä kuoli vuonna 1848.

Aviopari haluaa adoptoida lapsen hyvään kotiin. Amelia Dyer mainosti palveluksiaan sanomalehdissä useilla eri nimillä. Monet onnettomat naiset nielivät syötin ja luovuttivat lapsensa hänen hoitoonsa.

© Thames Valley Police, TVP Museum

Leski-isä ei kyennyt enää huolehtimaan kaikista viidestä lapsestaan ja lähetti Amelian tädin hoiviin.

Kun Amelian isä kuoli vuonna 1859, tytöllä ei ollut huoltajaa, ja hän joutui avioitumaan 35 vuotta vanhemman George Thomasin kanssa.

Amelia kouluttautui sairaanhoitajaksi, ja työssään hän tapasi kätilön nimeltä Ellen Dane. Tämä tapaaminen osoittautui kohtalokkaaksi Amelian tulevaisuuden kannalta.

Kun Amelia tuli kahden avioliittovuoden jälkeen raskaaksi, Ellen Dane muutti Thomasien luokse hoitamaan näiden taloutta täyttä ylläpitoa vastaan.

Dane paljasti Amelielle luottamuksellisesti, että hän oli aiemmin ansainnut mukavasti ottamalla hoitoon lapsia naimattomilta äideiltä.

Viktoriaanisessa Englannissa yksinäisiä raskaaksi tulleita naisia pidettiin hylkiöinä, jotka olivat viekoitelleet miehet turmioon.

Vuoden 1834 köyhäinlain mukaan tällaiset äidit eivät voineet vaatia lapsen isältä mitään.

Lastenkodit ottivat vastaan vain avioparien ja varattomien leskien lapsia sekä löytölapsia.

Hilda Nilsson hukutti pienokaiset pesupaljuun ja poltti ruumiit hiilikamiinassa.

© Svenska Polisen/Aftonbladet.se

Murhaaja hyödynsi äitien hätää

Suomen historiasta ei löydy tietoa lapsia tappaneista sarjamurhaajista, vaan tunnetut lastensurmat liittyvät yleensä perheiden sisäisiin tragedioihin.

Lähin esimerkki onkin länsinaapurista Ruotsista. Helsinborgissa asuva aviopari Hilda ja Gustaf Nilsson ajautui velkoihin, ja Hilda alkoi vuonna 1915 ottaa aviottomien äitien lapsia hoitoon maksua vastaan.

Kun Hilda huomasi, etteivät rahat sittenkään riittäneet, hän päätti hankkiutua eroon hoitolapsistaan voidakseen ottaa uusia.

Hilda tappoi lapset yleensä pesupaljussa. Hän asetti lapsen vedellä täyttämäänsä paljuun ja peitti sen pesulaudalla niin, että lapsi ei saanut happea.

Ruumiit hän hautasi tai poltti. Kun Gustaf kysyi, missä lapset olivat, Hilda vastasi, että ne oli adoptoitu.

Tätä jatkui kaksi vuotta, kunnes muuan nuori äiti, joka oli luovuttanut vastasyntyneen poikansa Hildan hoitoon, alkoi epäillä, kun Hilda ei antanut hänen tavata poikaansa.

Nainen ilmoitti poliisille, joka sai selville, että Hilda oli murhannut ainakin 8 lasta.

Hilda Nilsson tuomittiin kuolemaan giljotiinissa vuonna 1917, mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi.

Hän kuitenkin hirtti itsensä sellissään ennen kuin hän ehti kuulla tuomion muutoksesta.

Ainoalla avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia vastaanottavalla virallisella laitoksella, Lontoon Foundling Hospitalilla, oli tiukat säännöt.

Äitien piti esimerkiksi allekirjoittaa paperi, jossa he myönsivät, että lapsi oli avioton ja että he itse olivat ”hyväluonteisia” mutta joutuneet ”rikollisen puheen houkuttamaksi” – eli heidät oli suostuteltu yhdyntään ennen avioliittoa.

Jos laitos leimasi äidin moraalittomaksi, lasta ei hyväksytty sinne.

Vuosittain Foundling Hospitaliin otettiin vain 37 sinne tarjotusta 276 lapsesta.

Tarve lastenkodeille oli kuitenkin mittaamaton. Tutkijoiden arvion mukaan 1800-luvun Britanniassa syntyi vuosittain jopa 40 000 lasta avioliiton ulkopuolella.

Monet nuoret aviottomat äidit yrittivät löytää avioparin tai naisen, joka ottaisi lapsen kasvatettavakseen maksusta.

Tilanne oli johtanut niin sanottujen baby farmien eli ”lapsifarmien” syntymiseen, kun ihmiset hankkivat elantonsa ottamalla hoiviinsa useita hädässä olevien äitien lapsia.

Ellen Dane kertoi Amelialle, miten lapsifarmilla voisi ansaita mukavasti.

Dane selitti, että lapsi tuli vain näännyttää nälkään sen jälkeen, kun äiti oli toimittanut sovitut rahat.

Hän ei itse enää kyennyt hankkimaan elantoaan tällä tavalla, sillä poliisi oli hänen jäljillään. Pian Amelian synnytyksen jälkeen Dane häipyikin Yhdysvaltoihin.

Lastenvaatteet pantattiin

Kun Amelia jäi leskeksi vuonna 1869, hän päätti lähteä Ellen Danen viitoittamalle tielle: hän julkaisi lehdissä ilmoituksia ja tarjosi pulassa olevien äitien lapsille rakastavaa kotia.

Pian Amelia saikin yhteydenottoja useilta raskaana olevilta naimattomilta naisilta. Tapaamisissa hän pyrki antamaan rehellisen ja vastuuntuntoisen vaikutelman ja korosti vielä, että sairaanhoitajana hän voisi auttaa naista synnytyksessä.

Sen jälkeen hän pitäisi huolen pienokaisesta.

Amelia Dyer huumasi lapset oopiumilla ja antoi heidän kuolla nälkään. Hän itsekin piti oopiumista ja ginistä.

© www.historybytheyard.co.uk

Oman lapsensa Amelia oli pannut hoitoon pystyäkseen pakenemaan pikaisesti, jos poliisi pääsisi vihille hänen hämäristä liiketoimistaan.

Amelia vaati palveluksistaan aina kertamaksun, sillä hän pelkäsi, että naiset haluaisivat nähdä lapsensa tullessaan tuomaan seuraavia maksueriä.

Naisten tuli antaa lapsen mukana riittävästi vaatteita – jotka Amelia pian panttasi rahaa saadakseen. Liiketoiminta alkoi lupaavasti.

Amelia otti kotiinsa viimeisillään raskaana olevia naisia, jotka jättivät vastasyntyneen lapsensa hänen hoiviinsa.

Sitten Amelia antoi lapsille suuria annoksia Godfrey’s Cordial -nimistä lääkettä, jota kutsuttiin myös nimellä ”Mother’s Friend” eli ”äidin ystävä”.

Lääke sisälsi lääkesiirappia ja oopiumia, ja se oli äitien suuressa suosiossa, sillä sillä sai lapsen rauhoittumaan nopeasti.

”Lähetän pienokaiset Jeesuksen luo, sillä hän ottaa ne mieluummin tykönsä kuin heidän äitinsä”. Amelia Dyer.

Paikallinen lääkäri vieraili usein Amelian luona ja kirjoitti kyselemättä tälle lasten kuolintodistuksia.

Lapsikuolleisuus oli noihin aikoihin valtavaa, ja jopa normaaleissa olosuhteissa syntyneillä lapsilla oli vain noin 50 prosentin mahdollisuus elää viisivuotiaaksi.

Kuolinsyyksi lääkäri usein kirjoitti esimerkiksi ”syntymävika” tai ”rintamaidon puute”.

Amelia teki toki kaikkensa, jotteivät äitien tai naapurien epäilyt heräisi.

Hermojaan hän rauhoitti laudanumilla eli oopiumista valmistetulla uutteella, jota lääkärit määräsivät muun muassa kroonisiin kipuihin ja unettomuuteen

Vauva tapettiin jo synnytyksessä

Amelia avioitui uudelleen vuonna 1872.

Uusi aviomies, William Dyer, oli panimotyöntekijä, ja hän elätti palkallaan perheensä, johon kuuluivat Amelia ja parin kaksi lasta, vuonna 1873 syntynyt Mary Ann ja vuonna 1876 syntynyt William Samuel.

William joutui kuitenkin vankilaan varastetun tavaran kätkemisestä, ja jälleen Amelia oli omillaan, nyt kahden pikkulapsen kanssa.

Naisen ei ollut helppo olla yksinhuoltaja noihin aikoihin, ja moni ajautui prostituutioon hankkiakseen perheelleen elannon. Viktorian ajan Englannissa joka 12. nainen myi itseään. Amelia valitsi kuitenkin toisen tien: hän erosi miehestään ja aloitti uudelleen toimintansa lapsifarmin pitäjänä.

Murhia, väkivaltaa ja teloituksia kuin sarjakuvina – lehti ei turhia säästellyt dramaattisissa yksityiskohdissa.

© Imageselect

Lehdet mässäilivät hirmuteoilla

Sensaatiolehdet tyydyttivät 1800-luvulla brittien lähes kyltymättömän sensaationnälän.

Yksi suosituimmista oli The Illustrated Police News -tabloidilehti. Vuonna 1864 perustettu lehti ilmestyi kerran viikossa.

Se kertoi seikkaperäisesti raaoista murhista, teloituksista ja väkivallanteoista, ja juttuja täydensivät yksityiskohtaiset kuvitukset.

Lehdessä käsiteltiin luonnollisesti myös Amelia Dyerin tarinaa mitään säästelemättä.

Painosluvut nousivat kuitenkin pilviin etenkin silloin, kun Viiltäjä-Jackinä tunnettu murhaaja piinasi Lontoota 1880-luvun lopulla.

Lehti hankki oikeuslääkäreiltä aitoja kuvia ja laati niiden avulla realistisia piirroksia brutaalisti murhatuista naisista.

Lehti toimi vuoteen 1938 asti.

Tällä kertaa hän otti hoiviinsa sekä pikkuvauvoja että pian synnyttäviä naisia.

Aikaa säästääkseen hän kuristi vauvat heti niiden synnyttyä sen sijaan, että olisi antanut niiden nääntyä hitaasti nälkään. Heti kun lapsen pää tuli esiin synnytyksessä, hän kietoi nyörin sen kaulaan ja kuristi.

Lääkärille Amelia selitti aina, että lapset olivat syntyneet kuolleena, eikä lääkäri aavistanut mitään pahaa – toisin oli Amelian tyttären laita.

Viisivuotiaana Mary Ann kysyi äidiltään, miksi niin monia lapsi katosi jäljettömiin heidän kodistaan.

”Lähetän pienokaiset Jeesuksen luo, sillä hän ottaa ne mieluummin tykönsä kuin heidän äitinsä”, Amelia selitti.

Vähitellen naapuritkin alkoivat ihmetellä lasten katoamista, mutta jos he kysyivät asiasta, Amelia muutti perheineen nopeasti pois.

Elämä jatkuvassa paossa rassasi Ameliaa, joka alkoi käyttää oopiumia päivittäin lisäämällä tippoja giniinsä.

Huume sai Amelian tylsistymään, ja hän alkoi hutiloida – hän nälkiinnytti lapset niin rajulla tavalla, että heistä tuli luurankomaisen laihoja.

Oikeuslääkäri, joka oli tarkastanut neljän Amelian hoidossa olleen lapsen kuolintodistukset, alkoi viimein vuonna 1879 epäillä, että jokin oli vialla.

Amelia vältti kuritushuoneen esittämällä psyykkisesti sairasta. Hän alkoi käyttäytyä ailahtelevasti ja syytää suustaan rivouksia, ja hänet suljettiin vankilan sijaan mielisairaalaan, jossa hänen kohtauksensa lakkasivat kuin taikaiskusta puolen vuoden päästä.

Äiti halusi nähdä lapsensa

Vapauduttuaan Amelia jatkoi hämärähommiaan.

Hän löysi pikku perheelleen uuden kodin, ja tällä kertaa hän vältti uteliaat lääkärit hautaamalla murhaamansa lapset puutarhaansa.

Liiketoiminta kukoisti, mutta Amelia laskelmoi, että se sujuisi vieläkin paremmin, jos hän etsisi tietoisesti hyväosaisia naisia, joilla oli varaa maksaa ainakin 80 puntaa lastensa hoidosta.

Hyväosaisilla naisilla oli kuitenkin huono-osaisia kanssasisariaan suuremmat vaatimukset lastensa kasvatuksen ja hoidon suhteen.

Vuonna 1890 Amelia oli lähellä paljastua, kun muuan kotiopettajatar ilmestyi ilmoittamatta hänen ovelleen ja vaati nähdä lapsensa. Lapsi oli ollut kuitenkin jo pitkään hengetön, ja Amelia toi paniikissa näytille toisen lapsen.

Kotiopettajatar alkoi epäillä ja tarkasti, oliko lapsella syntymämerkki lonkassa kohdassa, jossa se oli hänen lapsellaan.

Ei ollut. Järkyttynyt äiti ilmoitti poliisille, mutta kun virkavalta saapui Amelian luo, tämä väitti, että oli tapahtunut virhe.

Hän selitti, että muuan hieno pariskunta oli adoptoinut lapsen, ja antoi poliisille osoitteen, josta tämä löytyisi.

Apteekit myivät Godfrey’s Cordial -nimistä lääkettä, joka oli äitien suosiossa, sillä se sai pienokaiset nukkumaan sikeästi.

© Wellcome Images

Heti poliisien lähdettyä Amelia pakeni, mutta sinnikäs kotiopettajatar etsi hänet jälleen käsiinsä.

Amelia koetti epätoivoissaan tappaa itsensä juomalla kaksi pulloa laudanumia. Hänen elimistönsä oli kuitenkin niin tottunut oopiumiin, että se aiheutti hänelle vain huonon olon ja vei häneltä jalat alta.

”Pikkulinnut käskivät minun tehdä sen”, hän vaikeroi paikalle kutsutulle lääkärille, joka lähetti hänet mielisairaalaan, koska hän väitti kuulevansa ääniä.

Heti kun Amelia uskoi vaaran olevan ohi, hän tervehtyi, ja hänet päästettiin vapaalle jalalle.

Hän muutti välittömästi toiseen kaupunkiin, alkoi käyttää uutta nimeä ja aloitti toimintansa uudelleen.

Ruumiit päätyivät jokeen

Amelia Dyer oli elänyt mukavasti ”kasvattiäitinä” ja murhaamalla lapsia noin 20 vuotta, kun Evelina Marmon maaliskuussa 1896 luki The Bristol Times and Mirror -lehdestä ilmoituksen, jossa ”lapseton aviopari halusi adoptoida terveen lapsen maaseudulle” kymmenen punnan maksua vastaan.

Evelina Marmon jätti raskain sydämin kolmen kuukauden ikäisen tyttärensä Doriksen rouva Hardingin – eli Amelia Dyerin – huomaan.

Jo samana iltana Amelia kuristi lapsen valkoisella nyörillä.

Seuraavana päivänä, 1. huhtikuuta 1896, hän kuristi toisen lapsen, 13 kuukautta vanhan Harry Williamsin. Hän pani ruumiit laukkuun kahden tiiliskiven kanssa ja heitti laukun Thamesiin.

Proomunajaja Charles Humphreys oli vain vähän aiemmin löytänyt joesta pikkulapsen ruumiin ruskeassa paketissa.

Poliisikonstaapeli James Beattie Anderson löysi paketista osoitteen ja järjesti joella sen jälkeen laajat etsinnät. Poliisit naarasivat Thamesin sameaa vettä ja saivat järkyttävän saaliin: Kuusi pakettia ja laukkua, joissa oli kuolleita lapsia. Kaikilla lapsilla oli valkoinen nyöri kaulan ympärillä.

Ensimmäisestä paketista löydetyn osoitteen ansiosta tutkijoilla oli nyt jotain, minkä perusteella alkaa etsiä syyllistä.

Kun poliisi saapuivat osoitteeseen, talo oli kuitenkin tyhjä. Naapurit kertoivat, että rouva Thomas oli hiljattain muuttanut osoitteeseen 45 Kensington Road.

Tutkijoilla ei ollut konkreettisia todisteita siitä, että rouva Thomasina ja rouva Hardingina esiintynyt nainen oli murhannut lapset, joten he päättivät turvautua houkutuslintuun.

Tämä otti yhteyttä Ameliaan ja esitti aviotonta äitiä, joka tarvitsi lapselleen hoitajaa.

1800-luvun tunnetuin sarjamurhaaja lienee Viiltäjä-Jack, joka murhasi ainakin viisi prostituoitua.

Sarjamurhaajia oli kuitenkin lukuisia muitakin.

© Joseph Simpson

Myrkkymurhaaja oli peliriippuvainen

Lääkäri William Palmer hassasi rahansa vedonlyöntiin.

Ystävät lainasivat hänelle rahaa, mistä kiitokseksi Palmer murhasi heitä strykniinillä.

Lisäksi Palmer tappoi henkivakuutusrahojen vuoksi vaimonsa ja veljensä sekä ilmeisesti neljä lastaan.

Vuonna 1855 Palmer todettiin syylliseksi nuoren miehen myrkyttämiseen, ja seuraavana vuonna hänet teloitettiin julkisissa hirttäjäisissä, joita seurasi 30 000 ihmistä.

Joseph Simpson

© Archive

Leski tappoi lapsiaan ja aviomiehiään

Mary Ann Cotton murhasi arsenikilla.

Ainakin kolme hänen aviomiestään kuoli sen aiheuttamiin kouristuksiin ja rajuihin vatsakipuihin, minkä jälkeen Cotton nosti henkivakuutusrahat.

Myös Cottonin lapset oli vakuutettu, ja 13 lapsesta vain kaksi jäi henkiin äidin myrkytysyrityksistä.

Cotton tappoi ehkä jopa 21 ihmistä, ennen kuin hän paljastui ja hänet hirtettiin 40-vuotiaana vuonna 1873.

Archive

© Shutterstock

Naistenvihaaja Jack tappoi prostituoituja

Viiltäjä-Jackina tunnettu murhaaja riehui Lontoon köyhälistökortteleissa vuosina 1888–1891.

Uhrit olivat prostituoituja, joilta Jack viilsi kurkun ja vatsan auki.

Joissakin tapauksissa hän myös irrotti uhreiltaan sisäelimiä, esimerkiksi munuaiset.

Tuona aikana ainakin 11 naista murhattiin raa’alla tavalla, ja vähintään viittä murhista pidetään tekotavan perusteella Viiltäjä-Jackin tekosina. Poliisi tutki tapauksia pitkään ja sillä oli monia epäiltyjä, mutta Viiltäjä-Jackin henkilöllisyys ei koskaan paljastunut.

Shutterstock

Hän sopi tapaamisen Amelia Dyerin luona.

Kun houkutuslintu saapui tapaamiseen 3. huhtikuuta 1896, ansa laukesi: Poliisit olivat piilossa pensaikossa, ja kun Amelia avasi oven, he ryntäsivät sisään ja suorittivat asunnossa kotietsinnän.

Asunnosta löytyi pinoittain lastenvaatteita, kuitteja lehti-ilmoituksista, äitien kirjeitä ja samanlaista valkoista nauhaa, jota kuolleiden lasten kaulassa oli ollut.

Lisäksi löytyi lappu, jossa oli Marmonin nimi, ja kun poliisi kutsui hänet ruumishuoneelle, hän tunnisti tyttärensä Doriksen ruumiin.

Hän myös tunnisti rouva Hardingin naiseksi, joka oli ottanut Doriksen hoitoonsa.

Valkoinen nyöri oli tunnusmerkki

Amelia tunnusti kuulusteluissa murhanneensa Doris Marmonin, Harry Simmonsin ja Helena Fryn.

Fry oli se vauva, jonka ruumiin proomunkuljettaja oli löytänyt Thamesista. Lisäksi Amelia tunnusti kuristaneensa lapset valkoisella nauhalla.

”Siitä te tiedätte, että ne [ruumiit] ovat minun”, 57-vuotias syytetty totesi.

Oikeus harkitsi tuomiota alle viisi minuuttia, ennen kuin se julisti Amelia Dyerin syylliseksi murhiin.

”Tiesitte, että saamanne rahat eivät olisi riittäneet lasten elättämiseen kovin pitkäksi aikaa. Tarkoituksenne ei siten koskaan ollutkaan pitää lapsia elossa. Petitte teihin luottavat äidit mitä hirvittävimmällä tavalla ja syyllistyitte raakalaismaisimpaan rikokseen, mitä ajatella saattaa”, tuomari julisti.

Amelia Dyer hirtettiin yhdeksältä aamulla 10. kesäkuuta 1896 Newgaten vankilassa Lontoossa.

Seuraavina vuosina Thamesista löydettiin vielä yli 50 pikkuvauvan ruumista. Monet niistä olivat niin mädäntyneitä, että lasten kuolinsyytä oli mahdotonta todeta varmasti.

Lisäksi löytyi haudattuja lasten ruumiita. Esimerkiksi vuonna 1902 muun mies löysi Bristolissa viisi lapsen ruumista puutarhastaan talossa, jossa Amelia Dyer oli aiemmin asunut.

Ei tiedetä tarkkaan, kuinka monta uhria maailman pahimpiin kuuluvalla sarjamurhaajalla loppujen lopuksi oli.

Asiantuntijat ovat kuitenkin arvioineet, että Amelia Dyer murhasi kahden vuosikymmenen aikana jopa 400 lasta.