Elokuisena päivänä vuonna 1722 Edward Low oli kahden merirosvolaivansa kanssa väijyksissä Azorien kalliosaarilla, kun mereltä lähestyi pahaa-aavistamaton brittialus. Wright oli matkalla Pohjois-Amerikkaan, ja arvokas lasti teki aluksesta houkuttelevan kohteen merirosvoille.
Merirosvot kävivät hyökkäykseen musta lippu mastossa liehuen, mutta Wrightin kapteeni ei osoittanut aikomustakaan antautua. Se oli kohtalokas päätös, sillä Low ei antanut armoa kenelläkään, joka pani hänelle vastaan. Merirosvot nousivat alukseen, ja Low määräsi, että veren oli virrattava kannella.
”Merirosvot iskivät ja pahoinpitelivät heitä barbaarimaisesti, etenkin joitakin portugalilaisia matkustajia.” Kapteeni Charles Johnson, 1724
”Merirosvot iskivät ja pahoinpitelivät heitä barbaarimaisesti, etenkin joitakin portugalilaisia matkustajia”, kertoi aikalaiskirjailija Charles Johnson teoksessaan A General History of the Robberies and Murders of the Most Notorious Pirates vuodelta 1724.
Ensimmäisten veritekojen jälkeen merirosvot huvittelivat sitomalla henkiin jääneet portugalilaiset – joista kaksi oli munkkeja – aluksen etummaisen maston nostolaitteeseen ja vetämällä köysien avulla uhrien käsiä eri suuntiin.
”He toistivat tämän useasti huvin vuoksi”, Johnson kirjoitti.
Kun eräs toinen matkustaja irvisti inhosta, eräs Low’n miehistä heilautti miekkansa hänen vatsansa poikki niin, että sisäelimet pursuivat ulos.
Kannella kapteeni Low nautti verilöylyä katsellessaan. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun hän kidutti uhrejaan – 1720-luvulla ketään merirosvoa ei pelätty niin paljon kuin häntä.
Edward Low ei viitsinyt vaivautua auttamaan haavoittuneita vaan mieluummin teloitti nämä.
Vauva jäi, kun meri kutsui
Edward Low syntyi Lontoossa vuonna 1690 varkaiden sukuun ja alkoi itsekin varastella jo seitsemänvuotiaana. ”Ned” haaveili silti elämästä kaidalla tiellä ja lähti etsimään onnea Yhdysvaltojen itärannikolta Uudesta-Englannista.
Low työskenteli muutamia vuosia Bostonissa laivojen takiloijana ja tapasi siellä elämänsä rakkauden, kunniallisen perheen tyttären Eliza Marblen. Pari sai vuonna 1719 Elizabethiksi nimetyn tyttären, mutta Eliza kuoli synnytyksessä. Tapaus oli Low’lle musertava isku. Kun hän menetti työnsäkin, hän päätti katkerana jättää tyttärensä vaimonsa perheen hoiviin ja lähteä merille.
Bostonissa sijaitsi Amerikan siirtokuntien tärkein satama, jota käyttivät useimmat Britannian kauppalaivat.
Low pestautui sluuppiin, yksimastoiseen purjealukseen, joka purjehti Keski-Amerikkaan noutamaan puuta. Low inhosi aluksen kapteenia, ja kun Low’lle ei eräänä päivänä annettu ruokaa, hän menetti malttinsa. Low laukaisi musketin kohti kapteenin päätä, mutta ammus osui toiseen miehistön jäseneen. Laivalla puhjenneen sekasorron keskellä Low lähti kahdentoista muun miehen kanssa soutuveneellä pakoon.
Low ja hänen miehensä olivat nyt lainsuojattomia, ja joulukuussa 1721 he lyöttäytyivät yhteen merirosvo George Lowtherin kanssa. Tammikuussa Low sai jo komentoonsa oman sluupin, mutta Lowther lopetti yhteistyön, kun tuore kapteeni osoittautui hyvin uppiniskaiseksi. Toukokuussa 1722 Low jatkoi matkaa yksin 44 miehen miehistön kanssa.
Kuuluisa Edward kuvattiin jo 1700-luvulla moniin merirosvokirjoihin.
Kapteeni pakotettiin merirosvouteen
Low purjehti Pohjois-Amerikan itärannikolle ja ryösti siellä kaikki vastaan tulleet alukset. Eräänä kesäpäivänä merirosvot onnistuivat jopa kaappaamaan 80-tonnisen kuunarin, josta tuli rosvojoukon uusi pääalus.
Kunnianhimoiset merirosvot kasvattivat myös miesvahvuuttaan pakottamalla ryöstämiensä alusten miehistöt liittymään heihin.
Yksi pakkovärvätyistä oli englantilainen Philip Ashton, joka oli kapteenina Low’n 15. kesäkuuta 1722 ryöstämällä Milton-sluupilla. Kun alus oli antautunut, Low säntäsi sen kannelle ja huusi:
”Onko täällä naimattomia miehiä?”
Kun kukaan ei vastannut odottamattomaan kysymykseen, Low meni Ashtonin luo, kohotti pistoolinsa ja karjaisi:
”Vastaa minulle, koira!”
”Joka kerta, kun hän juovuksissa rauhoittui hetkeksi, hän ilmaisi suurta kaipuuta taakseen jättämäänsä lasta kohtaan.” Edward Low’n merirosvoksi pakottama Philip Ashton
Ashton ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin puhua totta ja myöntää, ettei hänellä ollut vaimoa. Tämän jälkeen hänet pakotettiin pistoolilla uhaten liittymään merirosvoihin ja allekirjoittamaan kymmenen säännön lista, jonka kapteeni oli laatinut pitääkseen miehistönsä kurissa.
”Se, joka toimii pelkurimaisesti hyökkäyksen aikana, kärsiköön kapteenin ja miehistön enemmistön sopivaksi katsoman rangaistuksen”, kuului yksi niistä.
Kukaan ei ollut halukas kokeilemaan, millaisia rangaistuksia sadistinen Low voisi keksiä, joten kapteenille pysyttiin kuuliaisina.
Ashton kuvaili Low’n miehistöä pahimpana koskaan näkeminään barbaareina, jotka huvittelivat vankejaan kiduttamalla. Low oli kuitenkin Ashtonin mukaan myös traaginen hahmo.
”Joka kerta, kun hän juovuksissa rauhoittui hetkeksi, hän ilmaisi suurta kaipuuta taakseen jättämäänsä lasta kohtaan. Näin hänen purskahtavan itkuun, kun tämä vain mainittiinkin”, Ashton kertoi omaelämäkerrassaan.
Britin mukaan Low myös pakotti merirosvoikseen vain naimattomia miehiä, sillä hän ei toivonut kenellekään samaa tuskaa, joka häntä itseään piinasi.
Ruumiinosia leikattiin irti
Low oli kenties onneton, mutta tätä hänen uhrinsa eivät saaneet nähdä. Kahdella aluksella ja 80 merirosvon voimin Low purjehti Atlantille kurssi kohti Azoreita, joka oli tärkeä väliasema Euroopan, Afrikan ja Amerikan väliä kulkevassa laivaliikenteessä.
Keskellä Atlantin valtamerta sadismi sai yliotteen Low’sta. Ryöstettyään ranskalaisen aluksen merirosvot sitoivat laivan kokin päämastoon ja polttivat laivan ja kokin sen mukana, sillä Low’n mielestä hän oli ”rasvainen kaveri, joka palaisi hyvin”.
Muutaman viikon kuluttua elokuun 22. päivänä 1722 merirosvot kävivät barbaarimaisin ottein portugalilaisten matkustajien kimppuun Wright-aluksella, ja jatkaessaan matkaa takaisin Karibialle ryöstöt yltyivät kerta toisensa jälkeen raa’n väkivaltaisiksi.
”Pahempaa hirviötä ei ole merillä milloinkaan nähty.” John Hart, Leewardsaarten kuvernööri vuosina 1721 –1727
Brasilian pohjoispuolella Low hyökkäsi portugalilaiseen alukseen. Hänen miehensä alkoivat kiduttaa miehistöä saadakseen selville, mihin kapteeni oli kätkenyt arvotavarat.
Kun rosvoille valkeni, että kapteeni oli heittänyt 11 000 kultarahaa sisältäneen arkun veteen, Low joutui pitelemättömän raivon valtaan. Kostoksi hän määräsi, että portugalilaisen huulet oli leikattava irti, minkä jälkeen hän paistoi ne ja pakotti uhrin syömään ”ateriansa”. Tämän jälkeen koko miehistö tapettiin.
Toukokuussa 1723 American Weekly Mercury -lehdessä kirjoitettiin, että Low oli riehunut Kuuban rannikolla, ja harvojen eloonjääneiden kertomukset tekivät hänestä aikansa pelätyimmän merirosvon. Karibialaisten Leewardsaarten kuvernööri tiivisti kaikkien käsityksen Low’sta:
”Pahempaa hirviötä ei ole merillä milloinkaan nähty”, hän totesi.
Merirosvojen pelossa portugalilaiset kätkivät kultansa säkkeihin, jotka roikkuivat kapteenin hytin ulkopuolella. Köyden pystyi katkaisemaan nopeasti, jotta rosvot eivät pääsisi käsiksi rahoihin.
Kuninkaallinen alus rosvojahdissa
Low oli saanut kesään 1723 mennessä ryöstettyä noin sata alusta ja vietyä yhteensä 150 000 punnan arvosta kultaa ja hopeaa. Atlantin molemmin puolin haluttiin saada sadistinen merirosvo kiinni, ja hänen peräänsä lähetettiin valtiollisten laivastojen aluksia.
Merirosvoa jahtaamassa oli muun muassa brittiläinen 20 tykin ja 120 miehen sota-alus HMS Greyhound, jota komensi kapteeni Peter Solgard. Kesäkuun 10. päivän aamuna 1723 hän sai vihdoin näkyviinsä Low’n kaksi laivaa Pohjois-Carolinan edustalla. Hyökkäämisen sijaan hän lähti ovelasti purjehtimaan merirosvoista poispäin, ikään kuin näitä paennut kauppalaiva. Low tarttui syöttiin, ja kun merirosvot tulivat riittävän lähelle, sota-alus kääntyi äkisti ympäri, ja sen tykkiportit avattiin.
”Taistelun aikana purjehdimme niiden (kahden merirosvolaivan) välitse ja ammuimme toisen laivan päämaston palasiksi”, Solgard kertoi.
Edward Low’n mustaa merirosvolippua koristi punainen luuranko.
Greyhoundin sotilaat nousivat merirosvolaivaan. Low oli toisessa laivassa eikä edes yrittänyt auttaa miehiään vaan luikki pakoon.
Kun Solgard palasi Rhode Islandille mukanaan ruumallinen Low’n merirosvoja, hänet otettiin riemulla vastaan. Rosvot tuomittiin lyhyessä oikeudenkäynnissä.
”Hänen majesteettiinsa Greyhoundin vangitsemat merirosvot teloitetaan tänään kello 12 ja 13 välillä”, ilmoitettiin The New-England Courant-lehdessä.
Tappion myötä Low’sta tuli entistä julmempi. Rhode Islandin edustalla hän hyökkäsi kahteen valaanpyyntialukseen ja määräsi toisen kapteenin viilleltäväksi ja hänen sisälmyksensä revittäväksi ulos. Sitten merirosvot leikkasivat toiselta kapteenilta korvan irti ja pakottivat hänet syömään sen suolalla ja pippurilla maustettuna.
”Hän halusi tappaa vielä useampiakin, mutta inhimillisyys voitti hänen kumppaniensa sydämissä, ja he kieltäytyivät toteuttamasta hänen raakoja käskyjään”, kirjailija Charles Johnson kertoi.
Low’n miehistö oli saamassa tarpeekseen.
Low’n laatimaksi oletettu Isle Haute -saaren aarrekartta on houkutellut paikalle lukuisia aarteenetsijöitä – mutta turhaan.
Kanadalaissaari saattoi kätkeä saaliin
Salaperäinen aarrekartta innosti vuonna 1952 yhdysvaltalaisen historioitsijan etsimään aarretta, jonka Edward Low kenties kätki saareen Nova Scotian edustalla.
Edward Rowe Snow ällistyi, kun hän näki vuonna 1947 käsin piirretyn kartan – Hauteksi nimettyä saarta kuvaavan piirroksen oli signeerannut ”E. Low”. Historioitsija arveli kartan saattavan olla aito, sillä Low oli oleskellut Kanadan Nova Scotian rannikolla sijaitsevan Isle Haute-saaren liepeillä.
Vuonna 1952 Snow lähti tutkimaan oletettua aarresaarta metallinpaljastimellaan. Suunnilleen siitä, mikä oli kartassa merkitty ”The Placeksi” eli paikaksi, Snow löysi ensin pääkallon ja sitten hopea- ja kultakolikoita. Hän arveli löytäneensä Low’n aarteen, sillä huhujen mukaan Low oli uhriensa hautaamisen yhteydessä uhrannut miehistönsä jäsenen, jotta tämän aave voisi vartioida aarrearkkua.
Aarrekartan mukaan arkussa oli 23 758 hopeakolikkoa ja 1 355 kultakolikkoa, mutta Snow ei löytänyt koskaan enempää – muut olivat ehtineet ensin. Snow’n löytö herätti paljon keskustelua, ja pahat kielet väittivät, että hän oli itse kätkenyt kolikot saarelle. Aarteenetsijä myönsi myöhemmin, ettei hän juurikaan tienannut löydöillään vaan kirjoilla, joita hän saattoi niiden etsinnästä kirjoittaa.
Rosvomiehistö kavalsi kapteenin
Low rosvosi useita aluksia toisella ryöstöretkellään Atlantilla, mutta miehistön tyytymättömyys yhä arvaamattomampaan päällikköönsä kasvoi.
Myöhään syksyllä 1723 Low’n uskollisin kumppani, Francis Spriggs, päätti karata alukselta 60 miehen kanssa Sierra Leonen rannikolla. Spriggs oli ollut Low’n joukoissa jo vuoden 1722 alusta asti.
Tämä oli lopun alkua Low’lle, jolla oli keväällä 1724 enää 30 merirosvon miehistö. Lähellä Karibian St. Lucian saarta nämäkin saivat tarpeeksensa, kun Low tappoi laivan perämiehen sananvaihdon päätteeksi. Miehistö pakotti Low’n veneeseen ilman ruokaa ja jätti hänet oman onnensa nojaan.
Low’n viimeisistä vaiheista ei ole varmuutta, mutta joidenkin lähteiden mukaan eräs ranskalaisalus löysi hänet muutaman päivän kuluttua. Kun selvisi, kuka oli kyseessä, Low vietiin oikeuteen Martiniquen saarella. Kahden vuoden raa'an ryöstelyn päätteeksi Low kuoli hirressä.
