Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Kiristäjä Arno Funke sai lisänimen ”Dagobert”, joksi Roope Ankkaa kutsutaan Saksassa. Poliisin piirtäjät laativat Funkesta tarkan luonnoksen, josta ei kuitenkaan ei ollut apua rikostutkinnassa.

Rikokset - Rikolliset

Roope Ankka leikki hippaa Saksan poliisin kanssa

Ovela pommikiristäjä haastoi Saksan poliisin hippasille. Hän tuntui tietävän kaiken ajastetuista pommeista, radiotekniikasta ja poliisin työmenetelmistä. Toisaalla sairas ja köyhä automaalari, jonka aivot liuottimet olivat tuhonneet, sinnitteli selviytyäkseen arjesta. Kukaan ei osannut yhdistää noita kahta toisiinsa.

Aamut olivat Arno Funkelle yhtä tuskaa, sillä useimpina aamuina hänen päätään särki kuin hän olisi juhlinut koko yön.

Siitä ei ollut kyse, sillä Funke oli kirjoittanut seinään suurin kirjaimin sanat ”Älä juo!”, ja hän noudatti kehotustaan. Funke nousi sängystä ja laski itselleen kylvyn. Lämmin vesi helpotti tokkuraa hieman, mutta siltikään hän ei muistanut, minne oli illalla pysäköinyt autonsa.

Funke lähti ulos etsimään autoaan ja löysi sen lopulta. Sitten hän ajoi Länsi-Berliinin laidalle ystävänsä Heinzin ruiskumaalaamoon, jossa hän oli töissä.

Kukaan Berliinissä ei osannut koristella auton konepeltiä vähäpukeisilla naisilla tai oransseilla liekeillä yhtä taitavasti kuin Arno Funke.

Hän maalasi autoja koko päivän ilman hengityssuojainta, ja kun maalihöyryjen aiheuttama huimaus ­lopulta äityi liian voimakkaaksi, hän lähti kotiin.

Poikasena Funke oli halunnut rakentaa avaruusraketin, ja hän oli imenyt itseensä tietoa aurinkokunnasta ja raketeista. Eräänä jouluna hän oli saanut lahjaksi pikku kemistin tarvikepakkauksen, joka oli sisältänyt kemikaaleja sekä ohjekirjan. Pian nuori Arno oli tehnyt kaikki ohje­kirjan kokeet ja lisäksi ne, joista kirjassa varoitettiin. ­Siten hän oli oppinut valmistamaan muun muassa ruutia.

Funke ei rakentanut rakettia, eikä hänestä tullut tähtitieteilijää. Hän toimi jonkin aikaa ­muun muassa valokuvaajana ja dj:nä mutta ei viihtynyt ammateissaan. Nyt hän oli 38-vuotias köyhä automaa­lari, joka kärsi päänsäryistä ja muistikatkoksista. Lisäksi hän poti syvää masennusta ja harkitsi synkimpinä hetkinään jopa itsemurhaa.

Eräänä päivänä Funke keksi keinon ansaita muhkean rahasumman ja kääntää kertaheitolla elämänsä suunnan. Hänen piti vain verestää ruudinvalmistustaitojaan.

Funke räjäytti ensimmäisen pomminsa

25. toukokuuta 1988: Länsiberliiniläisessä KaDeWe-tavaratalossa räjähti yöllä pommi. Sen asettaja uhkasi kirjeessä uusilla pommi-iskuilla, mikäli hänelle ei maksettaisi puolta miljoonaa ­Saksan markkaa. KaDeWe suostui vaatimukseen.

Berliiniä halkoo S-Bahniksi kutsuttu kaupunkijunarata­verkosto. Rata-alueet ovat leveitä, ja ne kulkevat usein jättömaiden ja teollisuusalueiden halki. Illalla 2. heinäkuuta Funke ohjasi poliisit S-radan varteen.

Hän oli kiinnittänyt puuhun radiolähettimen, jonka välityksellä hän käski lunnasrahoja kuljettavien poliisien astua tiettyyn S-junaan, säätää radiopuhelimensa kanavalle 25 ja odottaa ohjeita.

”Täällä kiristäjä! Heittäkää rahat ulos junasta nyt!” radiopuhelimesta kuului yhtäkkiä. Poliisit avasivat junan ikkunan ja heittivät rahapaketin raiteille.

Funke, joka oli tyhjentänyt vodkapullon tyynnyttääkseen hermojaan, ilmestyi pusikosta radalle, nappasi rahapaketin ja pakeni paikalta. Hän aikoi piiloutua Heinzin verstaaseen, vaikka olikin vaarallista liikkua alueella, jossa joku saattaisi tunnistaa hänet.

Kun Funke lähestyi verstasta, kaksi skeittaamassa ollutta teinipoikaa näkivät hänet paketti kainalossaan. Funke tervehti poikia ja livahti sisälle verstaaseen. Sitten hän odotti useita tunteja katsellen, miten poliisihelikopterien valokeilat pyyhkivät lähitienoota.

Pari päivää myöhemmin: Funke raahautui joka aamu töihin, jotta ei ­herättäisi epäilyksiä. Hän aikoi irtisanoutua heti, kun pahin kohu olisi ohi.

Funke oli juuri saanut auton maalattua valmiiksi ruiskuhallissa, kun verstaalle ilmestyi kaksi rikospoliisia, jotka halusivat puhua Heinzin kanssa. Funke kuunteli hermostuneena keskustelua sivusta.

Toinen poliiseista näytti Heinzille skeittaripoikien kertoman perusteella tehtyä piirustusta epäillystä kiristäjästä ja kysyi, oliko Heinz nähnyt miestä.

Heinz pudisti päätään, mutta Funken sydän lähes pysähtyi. Sokeakin näki, että piirustus esitti häntä! Funke livahti ruiskuhalliin ottaakseen viinaryypyn, mutta ei löytänyt pulloaan.

Sen sijaan hän työnsi päänsä liuotinsankoon turruttaakseen aivonsa. Sitten hän käynnisti paineilmapumpun muka jatkaakseen maalaamista.

Hän oli kuitenkin yhä niin hermostunut, että pudotti maalipistoolin vasta maalatun auton konepellille ja pilasi siten koko päivän työn. ­Kukaan ei silti huomannut, ­miten tolaltaan Funke oli, ja poliisit poistuivat verstaalta tyhjin toimin.

Rahat olivat poissa!

Syksy 1988: Poliisi oli saanut 1  200 kiristäjään liittyvää vihjettä mutta ei silti ollut tavoittanut tätä. Funke palasi kotiin ­neljän viikon lomalta Etelä-Koreasta.

Jonottaessaan passintarkastukseen Frankfurtin lentokentällä Funken oli vallannut kuristava pelko, sillä hän ei tiennyt, mitä poliisit olivat saaneet selville hänen lomaillessaan. Hän oli kuitenkin suoriutunut passintarkastuksesta ongelmitta.

Nyt Funke oli taas asunnossaan Berliinissä osoitteessa Marmaraweg 12. Mikään ei viitannut siihen, että asunnossa olisi käyty hänen poissa ollessaan.

Huojentuneena Funke alkoi etsiä piilottamiaan KaDeWen lunnasrahoja. Hän ei muistanut, minne oli piilottanut rahat ennen ­lomaansa, ja vaikka hän kävi läpi koko asuntonsa, ­rahoja ei löytynyt.

Rauhoituttuaan Funke tutki asunnon uudelleen järjestelmällisemmin ja löysikin lopulta kahdeksan tunnin etsimisen jälkeen rahat taitavasti naamioidun valeseinäkkeen takaa kylpyhuoneen pesualtaan alta.

Funke arvasi, että poliisit olivat merkinneet kaikkien setelien sarjanumerot muistiin, niin että ne tunnistettaisiin pankeissa kun kiristäjä käyttäisi seteleitä. Sarjanumeroiden avulla poliisit pystyisivät jäljittämään ­hänet.

Niinpä hän oli opetellut väärentämään setelien sarja­numerot huomaamattomasti. Taidolle oli nyt käyttöä, sillä Heinz oli pyytänyt häntä mukaansa Filippiineille, ja matkalla tarvittaisiin runsaasti käteistä.

Arno Funke pelleili peittääkseen masennustaan ja muistiongelmiaan.

© Teutopress/SZ Photo

Kesäkuu 1992: Poliisi ei onnistunut jäljittämään yhtään KaDeWen maksamaa seteliä ja keskeytti ­rikostutkinnan. Funke oli rakastunut Filippiineillä paikalliseen Edna-nimiseen naiseen, jonka kanssa hän avioitui. Edna ei tiennyt miehensä puuhista.

Funke hyvästeli joka aamu Edna-vaimonsa ja ajoi ”töihin”, vaikka hänellä ei ollut työpaikkaa. Hän kulutti päivänsä ajelemalla ympäriinsä tai puuhastelemalla siirtolapuutarhamökillään.

Hänellä oli yhä jäljellä KaDeWen maksamia rahoja, ja hän täytti tunnollisesti veroilmoituksensa, jotta kukaan ei ihmettelisi, millä hän oikein eli. Pian hänen oli löydettävä töitä, mutta vielä hän ei ollut siihen valmis.

KaDeWen rahat kuitenkin hupenivat vauhdilla, ja kun jäljellä oli enää satatuhatta markkaa, Funke alkoi harkita uutta kiristysoperaatiota.

KaDeWen kiristäminen oli mennyt nappiin; jos hän vaatisi seuraavaksi miljoonaa, hänen ei tarvitsisi enää koskaan murehtia rahasta. Hänen piti vain keksiä, miten hän saisi rahat jäämättä kiinni.

Karstadtin pommi teki Funkesta kuuluisan

13. kesäkuuta 1992: Ajastettu pommi räjähti Hampurin Karstadt-tavara­talossa tuhoten astiaosaston.

Funke istui sängyssään katsellen aamutelevisiota, kun ­juontaja alkoi kertoa hampurilaisessa tavaratalossa räjähtäneestä pommista: ”Iskun tekijäksi on ­ilmoittautunut kulutushysteriaa vastustava ryhmittymä. Vahinkojen suuruus on noin 200  000 D-markkaa.”

Funke tajusi, että joku yritti viedä kunnian hänen pommistaan. Hänen oli kirjoitettava Karstadtin johdolle ja ­todistettava, että juuri hän oli asettanut pommin.

Hän kirjoitti toisenkin kirjeen, jossa hän käski Karstadtin julkaista lehti-­ilmoituksen ”Dagobert [Roope-setä Saksassa] lähettää terveisiä veljenpojilleen” merkiksi siitä, että tavarataloketju suostuisi maksamaan hänen vaatimansa miljoonan.

Ilmoituksen sanamuoto oli silkka päähänpisto, mutta poliisi julkisti Dagobert-nimen, ja siitä lähtien Karstadt-­tavaratalon kiristäjää kutsuttiin Saksassa ­Dagobertiksi.

Kiristäjä sai nimensä tavaratalon julkaisemasta lehti-ilmoituksesta ”Roope-setä lähettää terveisiä veljen­pojilleen”.

© Arkivfoto, Historie

Kiristäjä valmisteli operaation huolella

14. heinäkuuta 1992: Funke oli valmistellut rahan­luovutusta siirtolapuutarhamökissään viikkojen ajan, jotta mikään ei varmasti menisi pieleen.

Satoi kaatamalla, kun Funke ajoi entisen Itä-Saksan alueella kohti pohjoista. Mukanaan hänellä oli muun muassa pieni metallilaatikko sekä ajastettava radiolähetin.

Rostockin ­lähellä sijaitsevan Bad Doberanin kaupungin tienoilla Funke pysähtyi tien sivuun ja ruuvasi metallilaatikon kiinni puhelinpylvääseen. Laatikko oli suljettu pienellä lukolla, ja sen sisällä oli erikoisvalmisteinen laukku, joka poliisien oli määrä hakea seuraavana aamuna.

Laatikon avaimen Funke oli ­lähettänyt poliiseille jo etukäteen.

Seuraavaksi Funke kiinnitti kenkiinsä kiipeämisraudat, kapusi korkeaan kuuseen ja kiinnitti sen latvaan radio­lähettimen, jonka hän oli ohjelmoinut lähettämään nauhoitetun viestin tasan kello 18 seuraavana iltana.

Lopuksi Funke soitti poliiseille, jotka johtivat Dagobert-rikostutkintaa ja neuvottelivat kiristäjän kanssa Karstadtin tavaratalon johtajien puolesta.

”Tulkaa Bad Doberaniin huomenna kello 18 ja kuunnelkaa radiota”, Funke ohjeisti poliiseja.

Seuraavana päivänä: Funke ajoi ennalta valitsemaansa paikkaan Rostockin ja Berliinin välisen ­rautatien varrelle. Samaan aikaan poliisit valmistautuivat rahojen luovutukseen Bad Doberanissa.

Poliisit kuuntelivat radiopuhelimiaan, jotka oli säädetty kanavalle 15 Dagobertin ohjeiden mukaan. Tasan kello 18 radiopuhelimista kuului kiristäjän viesti:

”Haloo? Täällä Dagobert ja tässä ohjeet: sataviisi, seitsemänkymmentäyhdeksän, ­puhelinpylväs, harmaa laatikko.”

Funke käski poliisien sijoittaa viestin irralliset sanat muutama päivä aikaisemmin lähettämänsä kirjeen tyhjiin kohtiin, jolloin kirjeen sisältö selkiäisi:

”Päätiellä 105 kilometripylvään 79 kohdalla on puhelinpylväs, johon on kiinnitetty harmaa laatikko. Avain ­sopii laatikon lukkoon. Uudet ohjeet löytyvät laatikosta.”

Poliisit etsivät oikean puhelinpylvään ja avasivat metallilaatikon. Sen sisällä oli musta asiakirjasalkku rahoja varten sekä paperiarkki, joka sisälsi lisää ohjeita:

”Astukaa junaan numero 2009, joka lähtee Rostockin keskusasemalta kello 20.58. Kiinnittäkää salkku junan ­perään. Radiosignaali irrottaa salkun matkan varrella.”

Funke piiloutui radanvarren tiheikköön noin puolentoista tunnin junamatkan päähän Rostockista.

Juna, jossa poliisit ja laukku olivat, ohittivat hänen piilopaikkansa kello 22.30, ja Funke painoi nappia, jonka piti laukaista laukun irroitusmekanismi. Nyt kuukausien työ vihdoin kantaisi hedelmää, ja miljoona D-markkaa olisi pian hänen.

Funke etsi laukkua taskulampulla, mutta ei löytänyt sitä. Hän arveli, että laukun irrotusmekanismi oli pettänyt.

Funken rakentama pienoisjuna on esillä poliisimuseossa Berliinissä.

© Heribert Jung

Psykologit profiloivat Dagobertin

Samaan aikaan: Poliisit olivat varmoja, että Karstadtin kiristäjä oli sama henkilö, joka oli ­a­ikaisemmin vaatinut rahaa KaDeWeltä.

Dagobert sai poliisit hämmennyksiin. Hän laati tarkkoja suunnitelmia ja rakensi monimutkaisia pommeja, oli selvästikin teknisesti erittäin taitava ja tiesi paljon poliisien tutkintamenetelmistä. Vähitellen poliisit alkoivat pelätä, että kiristäjä oli syystä tai toisesta katkeroitunut entinen poliisi.

Poliisiraporteista käy ilmi, ettei Dagobertin laukun irrotusmekanismissa ollut mitään vikaa. Poliisit olivat tarkoituksella kiinnittäneet laukun junaan köydellä, jotta se ei irtoaisi eikä Dagobert saisi rahoja.

”Laukku ei saa päätyä kiristäjän haltuun, vaan hänet on saatava uskomaan, että hän on tehnyt virheen”, lukee 15. heinäkuuta päivätyssä poliisiraportissa.

Syy siihen, että poliisit uskalsivat naruttaa kiristäjää, oli rikospsykologien Dagobertistä tekemä profilointi sen perusteella, että hänen pomminsa olivat räjähtäneet yöllä, jolloin tavarataloissa ei ollut ollut ihmisiä.

”Tekijä ei räjäytä pommeja aiheuttaakseen tuhoa vaan luodakseen painetta – pommit ovat hänelle keino saavuttaa tavoite. Hän kaipaa motivointia, sisäistä oikeutusta”, psykologien raportissa luki. Toisin sanoen Dagobert ei halunnut tappaa. Se antoi poliisille runsaasti pelivaraa.

9. syyskuuta 1992: Poliisit möhlivät myös toisen rahanluovutuksen tahallaan. Funke ­tajusi, ettei häntä otettu vakavasti ja päätti antaa varoituksen.

Funke piilotti kenenkään huomaamatta putkipommin Bremenin Karstadt-tavaratalon autotarvikeosastolle.

Pommi räjähti hieman ennen keskiyötä ja sytytti pari moottori­öljykanisteria palamaan. Seurannut tulipalo laukaisi tavaratalon automaattisen sammutusjärjestelmän. Vaurioiden yhteenlaskettu arvo oli vähintään kuusi miljoonaa Saksan markkaa eli noin kolme miljoonaa nykyeuroa.

Kuusi päivää myöhemmin Funke oli Hannoverissa, jossa hän piilotti pommin käärepaperikaappiin. Pommi räjähti tavaratalon aukioloaikana ja sai poliisit epäilemään aiempia käsityksiään: kykenikö Dagobert sittenkin tappamaan?

12. helmikuuta 1993: Suositun saksalaisen rikos­ohjelman ”Aktenzeichen XY … ungelöst” jokainen jakso keräsi miljoonia katsojia.

Funke istui sohvalla vaimonsa kanssa ja katsoi televisiota. Suositun rikosohjelman juontaja Eduard Zimmermann esitteli päivän ohjelman aiheen:

”Hampurin poliisi on jo puoli vuotta etsinyt Dagobertia. Kyseessä on hyvin vakava tapaus, sillä leikillisen nimen takana on yksi viime vuosikymmenten taitavimmista rikollisista...”

”Onko se terroristi, jota poliisi etsii?” Edna kysyi murteellisella saksallaan. Funke vaihtoi nopeasti kanavaa.

Kiristäjä painui maan alle

19. huhtikuuta 1993: Funke oli yrittänyt talven ­aikana moneen otteeseen saada iskuistaan lunnasrahoja, aina junalla, mutta yritykset olivat menneet pieleen. Nyt hän päätti vaihtaa taktiikkaa.

Funke oli tutkinut Berliinin sade­vesi­viemäreitä viikkojen ajan, kunnes hän oli löytänyt Britzin kaupungin­osassa ­sijaitsevalta parkkipaikalta huomaamattoman viemäri­aukon, jonka kautta hän aikoi lopultakin saada rahat.

Funke oli irrottanut viemärin kannen ja tuonut aukon päälle rakentamansa puuarkun, jollaisissa Saksan tielaitos säilytti hiekoitus­hiekkaa. Illalla hän soitti ­poliisille ja käski näiden jättää rahat hiekka-arkkuun. ­

Itse itse hän viemärissä hiekka-­arkun alapuolella olutta siemaillen ja kuunnellen polii­sien jutustelua kätketyn mikrofonin välityksellä. Kun poliisit olivat lähteneet, hän avasi arkun pohjassa olevan luukun ja tarttui rahakääröön. Siinä oli kuitenkin vain paperisilppua. Viikkojen työ oli taas mennyt hukkaan.

Joulu 1993: Tiedotusvälineet olivat koko vuoden raportoineet poliisien vaikeuksista napata Dagobert.

Saksalaiset seurasivat suurella mielenkiinnolla tiedotus­välineistä poliisien epäonnisia yrityksiä saada Dagobert kiinni. He janosivat uutisia kekseliäästä kiristäjästä, joka piti virkavaltaa pilkkanaan. Berliner Tagesspiegel -sanoma­lehti nimesi Dagobertin ”Vuoden gangsteriksi”.

Dagobert oli vähällä saada rahansa

22. tammikuuta 1994: Talvella Karstadtin tavara­taloissa oli räjähtänyt kaksi pommia, joista toinen ­pahimmassa jouluruuhkassa. Karstadt vaati polii­seja luovuttamaan rahat Dagobertille.

Tuona iltana Funke oli vihdoin päättänyt saada rahansa. Hän oli rakentanut siirtolapuutarhamökissään nopean pienoisjunan, joka toisi rahat hänen piilopaikkaansa.

Poliisit eivät tälläkään kertaa tienneet mitä odottaa, kun he lähestyivät Dagobertin käskystä Jungfernheiden S-juna-aseman lähettyvillä olevaa hylättyä radanpätkää. Yhdeltä raiteelta he löysivät laatikon ja koneella kirjoitetut toimintaohjeet.

Laatikossa oli yhtä raidetta pitkin kulkeva pienoisjuna, jonka lastitilaan poliisien piti asettaa rahat. He tekivät työtä käskettyä, ja juna lähti kiitämään pitkin raidetta.

Poliisit yrittivät juosta sen perässä mutta joutuivat luopumaan leikistä, kun lähistöltä alkoi kuulua räjähdyksiä. Juna katosi pimeyteen vieden mukanaan 1,4 miljoonaa D-markkaa, joita Dagobert oli viimeisessä kirjeessään vaatinut.

Arno Funke ei kuitenkaan koskaan saanut rahoja. Juna putosi raiteelta parinkymmenen metrin päässä hänen piilostaan, ja hänen oli paettava ennen kuin poliisit ehtivät paikalle. Seuraavana päivänä hän sai lukea lehdestä, että tällä kertaa juna oli todella kuljettanut lunnasrahoja.

Ajojahti päättyi viimeinkin

22. huhtikuuta 1994: Poliisi oli panostanut ennen­näkemättömällä tavalla Dagobertin etsintöihin. Kun hän soitti sovitusti poliisiasemalle, peräti 3  000 ­poliisia piti silmällä Berliinin puhelinkioskeja.

Funke oli puilla paljailla, sillä KaDeWen rahat olivat loppuneet. Hän ei pystynyt maksamaan laskuja tai vuokraansa, ja hänen vanha Mercedeksensä oli hajoamispisteessä.

Siksi hän oli vuokrannut lainarahalla auton seuraavaa rahanluovutusyritystä varten.

Poliisit olivat kuitenkin kiinnittäneet autoon huomiota ja jäljittäneet sen autovuokraamoon, jonka vuokrasopimuksessa oli Arno Funken ­nimi. Marmarawegin asunto oli asetettu tarkkailuun.

Iltapäivällä Funke lähti etsimään puhelinkioskia ilmoittaakseen poliiseille rahanluovutuspaikan. Hän ei ollut enää keksinyt uusia kikkoja vaan käski poliisien taas heittää rahat junasta.

Puhelu kesti alle kolme minuuttia, jotta sitä ei voisi jäljittää. Siitä huolimatta puhelinkioskin eteen kurvasi kaksi mustaa autoa, kun Funke laski kuulokkeen.

”Nyt se siis tapahtuu”, Funke ajatteli ja kohotti kätensä päänsä päälle. Poliisit syöksyivät ulos autoista, tarttuivat hänen takkiinsa ja painoivat hänet viereistä seinää vasten.

22 kuukauden ajojahti oli päättynyt, ja ­Dagobert oli saatu kiinni! Poliisit onnittelivat toisiaan ja antoivat toisilleen ylävitosia. Nyt he voisivat vihdoinkin ottaa rennommin.

Kun Dagobert viiden vuoden etsinnän jälkeen pidätettiin, muuan poliisi ­nappasi tilanteesta valokuvan.

© Spiegel TV Magazin

Pari päivää myöhemmin: Arno Funke oli pidätettynä poliisivankilassa, kun hän sai ihailijapostia.

”Rakas Dago!” ihailijakirje alkoi. ”Tervehdys meiltä. ­Istumme kapakassa ja kohotamme maljan sinulle. Kippis! Sinä olit hyvä, mutta me olimme parempia... Nähdään vuonna 2006. Oikeus on voittanut!” poliisit kirjoittivat.

Arno Funke tuomittiin yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen, ja Edna otti hänestä avioeron. Funke vapautui vankilasta elokuussa 2000, ja nykyään hän piirtää pilakuvia Eulenspiegel-satiirilehdelle.

65-vuotias Arno Funke palasi junaradalle, jota pitkin hänen minijunansa huristi kyydissään 1,4 miljoonaa D-markkaa.

© Torsten Weper, Historie

Lue myös:

Rikokset

Scandinavian Star oli järkyttävässä kunnossa

5 minuuttia
Yhteiskunta

Ihmisen tärkein ystävä

11 minuuttia
Rikokset

Hirttotuomion saanut hovimestari huiputti kuolemaa

6 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota