Psykopaatti terrorisoi haaksirikkoutuneita: ”Tappakaa vahvimmat ensin“

Pari tuntia ennen aamun sarastusta hänen silmiinsä osui jotakin, joka näytti vaahtopäiseltä tyrskyltä, ja hän ilmoitti kapteeni Ariaen Jacobszille, että Batavia saattoi olla kurssilla suoraan kohti merenalaista riuttaa. Kapteeni kuitenkin viittasi kintaalla tähystäjän puheille.

”Se on vain merenpinnassa kimmeltävää kuunvaloa”, Jacobsz rauhoitteli huolestunutta miestä. Batavia jatkoi täyttä vauhtia vielä hetken, mutta sitten sen pohja osui korvia raastavan metelin saattelemana teräväreunaiseen koralliriuttaan.

Ikuisuudelta tuntuneen tuokion päästä laiva pysähtyi aavistuksen paapuuriin kallistuneena. ”Olemme karilla”, järkyttynyt kapteeni änkytti.

Muiden matkustajien tavoin myös kauppias Francisco Pelsaert oli sinkoutunut vuoteestaan laivan karahtaessa karille. Rynnätessään kannelle hän kuuli aaltojen iskeytyvän riuttaa vasten.

”Kapteeni, mitä olette saanut aikaan!” Pelsaert karjaisi. Pelsaert oli jo monesti joutunut sanomaan suorat sanat juopottelevalle ja epäluotettavalle kapteenille niiden 211 päivän aikana, jotka alus oli matkannut Hollannista kohti Hollannin Intian (nykyisen Indonesian) siirtomaapääkaupunkia Bataviaa.

Tällä kertaa raivoamisesta ei ollut apua. Laiva oli juuttunut tuntemattomalle merialueelle yli 3 500 kilometrin päähän lähimmästä satamasta, eikä edes sen kulta-, hopea- ja jalokivilasti kyennyt heitä auttamaan.

Siirtomaakauppias halusi ryöstää laivan

Aamun valjetessa maanantaina 4. kesäkuuta oli selvää, että Batavia oli peruuttamattomasti karilla. Korkeat aallot piiskasivat uhkaavasti aluksen natisevaa runkoa, ja matkustajat parveilivat paniikissa kannella.

Epätoivoinen miehistö heitti tuhansia kiloja painavia pronssisia tykkejä yli laidan saadakseen Batavian nostetuksi jälleen kellumaan, mutta sekään ei auttanut.

Pelsaert päätti, että laiva oli tyhjennettävä, ja aivan ensimmäiseksi naiset, lapset ja sairaat kuljetettaisiin pienillä purjeveneillä noin puolentoista kilometrin päässä sijaitseville Houtman Abrolhos -korallisaarille.

Evakuoinnin alkaessa ilma täyttyi itkusta ja huudosta, kun kaikki kamppailivat päästäkseen pelastusaluksiin. Äidit joutuivat julmasti eroon lapsistaan, miehet vaimoistaan, ja vasta illansuussa valtaosa 300 matkustajasta oli päässyt pois alukselta.

Noin 70 miestä päätti kuitenkin jäädä laivaan. Heidän joukossaan oli siirtomaakauppias ja komentaja Jeronimus Cornelisz, joka oli laivalla Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian palkkaamana.

30-vuotias Cornelisz oli laivan komentoketjun kolmanneksi ylin miehistön jäsen komentaja Pelsaertin ja kapteeni Jakobszin jälkeen.

Kotimaassaan vararikkoon ajautunut mies oli käyttänyt kaiken aikansa laivalla ylipuhuakseen kapteenin ja joukon muita merimiehiä nousemaan kapinaan ja ryöstämään laivan sekä sen kallisarvoisen lastin.

Alkoholisoitunut Jacobsz, joka inhosi komentaja Pelsaertia, suostui helposti, ja Cornelisz sai taitavana puhujana muutaman muunkin mukaan juoneen. Haaksirikko kuitenkin muutti tilanteen täysin.

Kapteenin lähdettyä laivalta Cornelisz kokosi muut liittolaisensa ympärilleen.

Naukkaillessaan Pelsaertin kallista espanjalaista viiniä miehet pohtivat, kuinka hyödyntäisivät tapahtuneen.

Cornelisz toivoi, että he saisivat Batavian korjatuksi ja voisivat ryöstää laivan ja seilata sillä tiehensä suunnitelman mukaisesti. Niinpä hän kehottikin tovereitaan olemaan kärsivällisiä.

Päällystö lähti hakemaan apua

Vain vuorokauden päästä siitä, kun ensimmäiset haaksirikkoiset pääsivät saarelle, jonka he saman tien nimesivät ”Batavian hautausmaaksi”, heiltä loppui juomavesi.

300 metrin pituisella korallisaarella ei ollut makean veden lähdettä eikä järveä, vaan ainoastaan merilintujen pesiä, muutama hyljeyhdyskunta sekä kaistale hiekkarantaa.

Saarelle päätyneet miltei kaksisataa henkeä ymmärsivät jääneensä loukkuun karulle saarelle, jossa he todennäköisesti kuolisivat janoon. He kärsivät nestehukasta, joka turvotti kielenkin niin pahoin, että pelkkä hengittäminen teki kipeää.

Ensimmäisen päivän aikana kolmekymmentä heikointa kuoli nestehukkaan tai juotuaan epätoivoissaan suolaista merivettä.

Makeaa vettä ei ollut myöskään lähisaarella, jonne komentaja Pelsaert, kapteeni Jacobsz ja noin 50 muuta olivat leiriytyneet. Miehet olivat ottaneet mukaansa muonaa laivalta, mutta tilanne kävi pian kestämättömäksi.

Pelsaert päätti vastahakoisesti varustaa Batavian pelastusveneen muonavaroilla ja lähteä sillä noin 60 kilometrin päähän tuolloin vielä tuntemattomalle Australian rannikolle.

”Olisi rehdimpää jäädä tänne kuolemaan muiden kanssa kuin jäädä itse henkiin raskain sydämin”, Pelsaert kirjoitti lokiinsa.

Hän käski kuitenkin varustaa aluksen, ja viikon päästä Batavian haaksirikosta se purjehti eräänä yönä pois korallisaarelta mukanaan 48 henkeä, muiden mukana kapteeni Jacobsz, Pelsaert ja Batavian ylin päällystö.

Hiljaa alus lipui pois saarelta, jota sittemmin alettiin kutsua Pettureiden saareksi. Havaittuaan mantereenkin kuivaksi Pelsaert päätti parin päivän päästä lähteä 3 500 kilometrin päähän Hollannin Intiaan hakemaan apua.

40 miestä hukkui aaltoihin

Batavian hautausmaalle jääneet tunsivat itsensä petetyiksi tajutessaan, että sekä komentaja että kapteeni olivat yön turvin hylänneet heidät.

Jeronimus Cornelisz ja noin 70 muuta laivalle jäänyttä jäivät puolestaan pian ilman alustaan, kun aallokko löi Batavian rungon kappaleiksi ja hylky upposi mereen.

Vain 30 heistä pelastui maihin, heidän mukanaan Cornelisz, joka pelastautui tarrautumalla meressä ajelehtineeseen laivan keulan kappaleeseen. Sen päällä seilaten hän rantautui sankarina Batavian hautausmaalle.

”Luojalle kiitos! Luulimme teidän jo kuolleen”, haaksirikkoiset tervehtivät miestä, joka raahautui rantaan läpimärkänä ja vaatteet riekaleina. Kukaan ei vielä aavistanut, millainen pirullinen suunnitelma Corneliszin mielessä hautui, ja että olisi ollut kaikkien parhaaksi, jos tämä mies olisi uponnut aaltoihin.

Cornelisz suunnitteli joukkomurhan

Muutaman juomavedettömän päivän kuluttua sade lankesi yhtäkkiä haaksirikkoisten saaren ylle niin runsaana, että kaikki tyhjät tynnyrit saatiin täyteen. Myös ruoka-huolet ratkesivat, kun saaliiksi saatiin hylkeitä ja lintuja.

Cornelisz oli jo ryhtynyt värväämään itselleen omaa armeijaa. Moni haaksirikkoisista oli katkera pois livahtaneelle komentaja Pelsaertille, ja joukkoon liittyi 40 miestä.

Cornelisz pukeutui Pelsaertilta jääneeseen mustaan sulkahattuun ja punaiseen univormun takkiin ja taivutteli haaksirikkoiset vannomaan hänelle uskollisuudenvalan ja nimittämään hänet ylimmäksi komentajaksi.

Cornelisz pystytti itselleen telttapalatsin Batavian purjeista ja takavarikoi kaikki tuliaseet, miekat ja puukot. Seuraavaksi hän komensi uudet alamaisensa rakentamaan ajopuista lauttoja.

Toisten puuhaillessa kiireisinä Cornelisz hioi karmeaa suunnitelmaansa: kun Pelsaertin pelastusalus näkyisi jälleen horisontissa, hän kaappaisi miehineen aluksen ja tekisi siitä merirosvolaivan.

Ensin Corneliszin piti kuitenkin eliminoida kaikki ne, joista olisi pienintäkään vastusta hänen suunnitelmalleen. ”Enintään noin 45 miestä saa jäädä henkiin”, hän sanoi jäätävästi miehilleen.

Corneliszin aikeena oli hajottaa, hallita ja murhata, ja kahden viikon päästä haaksirikosta hän alkoi toteuttaa suunnitelmansa ensimmäistä osaa. Hän pelkäsi, että Batavialla olleet sotilaat voisivat sabotoida hänen suunnitelmiansa ja määräsi miehet menemään Korkeaksi saareksi nimetylle saarelle.

”Etsikää vettä ja lähettäkää savumerkkejä, kun vettä löytyy. Haemme sitten teidät veneellä takaisin”, Cornelisz lupasi, vaikka tiesi, että saari oli jo tutkittu ja kuivaksi havaittu.

Samoin Cornelisz lähetti suuren joukon haaksirikkoisia myös Pettureiden saareksi ja Hyljesaareksi nimetyille saarille, joista kummallakaan ei ollut juomavettä.

Batavian hautausmaalle jäi vain Corneliszille uskollinen joukko sairaita ja heikkoja sekä naisia, jotka kapinalliset olivat pakottaneet vuodekumppaneikseen. Cornelisz itse otti vangikseen naisista kauneimman, 27-vuotiaan Lucretia van der Mylenin.

”Tappakaa vahvimmat ensin!”

Kesäkuun vaihtuessa heinäkuuksi Cornelisz aloitti saarelle jääneiden eliminoinnin. Hän käski joukkojensa surmata kaikki mahdolliset vastustajat, mieluiten mahdollisimman huomaamattomasti, jotta kukaan ei osaisi varautua.

”Tappakaa vahvimmat ensin, ja tehkää se yöllä”, hän komensi joukkojaan. Käskystä hänen kätyrinsä piiloutuivat yöllä telttojen ulkopuolelle, ja kun joku nukkuvista heräsi ja poistui teltasta ulos tarpeilleen, väijyjät kävivät tämän kimppuun, leikkasivat hänen kurkkunsa auki ja hautasivat ruumiin kaikessa hiljaisuudessa.

Toiset houkuteltiin kalaan, ja heidät hukutettiin mereen. Lisäksi monet vain sidottiin ja hukutettiin sitten rantaveteen.

Tämän kohtalon joutui kokemaan laivapoika Andries de Vries, joka joutui kapinallisten vangiksi ja kuljetettiin rannalle yhdessä kahden miehen kanssa.

Miehet anelivat turhaan armoa vangitsijoiltaan, ja kauhistunut de Vries joutui katsomaan, kun kumpaakin miestä pidettiin veden alla, kunnes he lakkasivat sätkimästä. Kun de Vriesin vuoro koitti, hän rukoili armoa, ja kapinalliset päättivät lopulta säästää hänen henkensä sillä ehdolla, että poika osallistuisi itse surmatöihin.

Parin päivän päästä Cornelisz antoi de Vriesille terävän veitsen sanoen: ”Osoita uskollisuutesi! Surmaa tuossa teltassa makaavat 11 sairasta. He ovat turhaa painolastia ja kuolevat joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Leikkaa heidän kurkkunsa auki, heti paikalla!”

Andriesin ei auttanut kuin totella käskyä. Pestessään surmattujen verta käsistään hän voi miltei pahoin silkasta itseinhosta ja päätti nyyhkyttäen, että ei enää koskaan surmaisi ketään. Hän joutui kuitenkin pyörtämään päätöksensä muutaman päivän päästä, kun Cornelisz käski: ”Tapa loputkin sairaat, tai olet itse mennyttä!”

Poika teki jälleen työtä käskettyä. Kun hän myöhemmin hiipi telttaan Lucretia van der Mylenin luo ja tunnusti tälle kauheat tekonsa, hän sinetöi samalla oman kuolemantuomionsa.

Cornelisz oli nimittäin ankarasti komentanut, että kukaan muu kuin hän ei saanut puhua van der Mylenin kanssa. Rangaistukseksi Corneliszin miehet puukottivat de Vriesin hengiltä kaikkien nähden.

Kuolemanpartiot jakoivat iskujaan

Aiemmin murhat oli tehty pimeyden turvin, mutta heinäkuun 9. päivän jälkeen verenvuodatus jatkui avoimesti päivänvalossa. Cornelisz alkoi lähettää kuolemanpartioita lähisaarille, jonne hän oli karkottanut haaksirikkoisia, jotta nämä kuolisivat janoon.

Karkotetut olivat kuitenkin Corneliszin harmiksi säilyneet hengissä juomalla hylkeiden verta ja virtsaa. Kun yksi 15 hengen ryhmä rakensi ajopuista pelastuslauttoja ja koetti paeta Pettureiden saarelta, Corneliszin miehet purjehtivat heitä vastaan ja pakottivat ryhmän Batavian hautausmaalle.

Matkalla murhaajat hukuttivat useita ihmisiä, ja loput surmattiin rannassa. Kahakan keskellä neljän onnistui paeta Corneliszin telttaan siinä toivossa, että johtaja suojelisi heitä. Saarten kruunaamaton kuningas käski kuitenkin kylmästi puukottaa pakenijat.

Muutamaa päivää myöhemmin Corneliszin miehet purjehtivat Hyljesaarelle, jonne karkotetuista 45 hengestä 18 surmattiin, heistä suuri osa naisia, lapsia ja laivapoikia.

Batavian hautausmaalla kaikki tiesivät murhista, mutta kukaan ei voinut paeta. He saattoivat ainoastaan toivoa armoa, mutta Cornelisz oli jo tehnyt päätöksensä.

YLEISKATSAUS: Murhasaaret keskellä merta

Batavialla matkustaneista 316 ihmisestä noin 200 sai surmansa Houtman Abrolhos -saarilla ja ympäröivissä vesissä. Osa hukkui tai kuoli janoon, mutta yli puolet murhattiin raa’asti.

21. heinäkuuta Cornelisz kutsui pappi Gijsbert Bastiaenszin ja tämän vanhimman tyttären, 21-vuotiaan Judithin illastamaan telttaansa. Bastiaensz oli pakotettu kapinallisten papiksi, tytär puolestaan näiden vuodeseuraksi.

Samalla kun seurue söi ateriaansa ja joi viiniä, seitsemän Corneliszin miestä tunkeutui telttaan, jossa papin vaimo, palvelustyttö ja kuusi muuta lasta majailivat.

Järjettömän verenhimon vallassa miehet kävivät naisten ja lasten kimppuun kädessään kirveet, joiden hamarapuolella he murskasivat uhrien kallot veren roiskuessa ympäriinsä.

Nuorin lapsista, 8-vuotias Roleant, pakeni paniikissa, mutta hänet saatiin kiinni ja lyötiin hengiltä yhdellä kirveeniskulla, joka halkaisi lapsen kallon. Pojan ruumis heitettiin samaan joukkohautaan, jossa jo olivat hänen äitinsä, sisartensa sekä palvelustytön ruumiit.

Murhaamisesta tuli viihdettä

Heinäkuun lopulla murhat vähenivät. Pääosa niistä, jotka Cornelisz oli päättänyt surmata, oli jo tapettu. Murhaajat olivat jo kuitenkin tulleet riippuvaisiksi verenvuodatuksen tuomasta jännityksestä ja etsivät edelleen satunnaisia uhreja, mikä piti väen pelon vallassa.

”Ota tuo puuseppä hengiltä, se on pelkkä laiska koira”, päällikkö komensi eräänkin kerran. Cornelisz halusi usein koetella liittolaistensa uskollisuutta, ja eräänä päivänä hän ojensi miekkansa eräälle nuorukaiselle sanoen: ”Otapa selvää, onko tämä vielä tarpeeksi terävä kurkun katkaisemiseen!”

Toinen poika pakotettiin maahan istumaan silmät sidottuina. Kun miekan saanut valmistautui murhatyöhönsä, päällikkö rauhoitteli maassa vapisevaa uhria sanoen: ”Älä pelkää, leikkiä tämä vain on.” Sekuntia myöhemmin miekka välähti ilmassa ja iski pojan kaulan poikki.

Nähdessään uhrin pään kierivän maassa Cornelisz riemuitsi, mutta 18-vuotias laivapoika Jan Pelgrom nyyhkytti pettyneenä.

Pelgrom oli nimittäin päiväkaudet anellut Corneliszilta lupaa tappaa joku, ja kun hänen toiveensa saada huvitella tällä karmealla tavalla olivat jälleen valuneet hiekkaan, katkerat kyyneleet valuivat hänen silmistään. Vallantunto oli tehnyt murhaajista mielettömiä.

Vastarinta nousi

Kun Cornelisz miehineen huvitteli murhaamalla ihmisiä Batavian hautausmaalla, ilmeni odottamaton ongelma. Se vajaan 50 sotilaan joukko, jonka Cornelisz oli jättänyt kuolemaan rutikuivalle Korkealle saarelle, olikin
yllättäen yhä elossa.

Etsittyään turhaan vettä Korkealta saarelta sotilaat olivat 21-vuotiaan sotamies Wiebbe Hayesin johdolla hakeutuneet lähisaarelle, josta olikin löytynyt runsaasti juomavettä.

Saarella eli myös kengurun sukuisia vallabeja, joista miehet saivat ravintoa. Sotilaat olivat lähettäneet savumerkkejä ilmoittaakseen veden löytymisestä, mutta kuultuaan muilta saarten verilöylyistä pelastuneilta Corneliszin joukkojen hirmutöistä Hayes päätti miehineen käydä vastarintaan, jos murhaajat hyökkäisivät.

Cornelisz oli takavarikoinut sotilaiden aseet ennen kuin heidät karkotettiin Korkealle saarelle. Miehet kuitenkin kyhäsivät nuijia ajopuista ja Batavialta peräisin olevista, teroitetuista metallinpaloista.

Pienen kivistä, korallinpaloista ja mudasta rakentamansa linnoituksen suojissa he nyt odottivat kapinallisten hyökkäystä.

Kapinajohtaja joutui ansaan

Cornelisz suunnitteli hyökkäystä. Hän pelkäsi, että sotilaat ehtisivät varoittaa pelastusalusta, jonka hän oletti saapuvan millä tahansa hetkellä. Saaren puolustajista oli siksi päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä.

Elokuun alussa Cornelisz lähetti Hayesia vastaan ensin 22 miehen joukon ja sitten toisen, vahvuudeltaan miltei kaksinkertaisen. Molemmilla kerroilla murhapartiot joutuivat kuitenkin vetäytymään sinnikkäiden puolustajien edessä.

Cornelisz päätti muuttaa taktiikkaa: voittoon tarvittiin oveluutta. ”Nyt onnistumme varmasti ja saamme sotilaat käsiimme”, hän vakuutti väelleen, ennen kuin lähti viiden miehen kanssa syyskuun 2. päivänä kohti Wiebbe
Hayesin saarta.

Miehet olivat täyttäneet kaksi jollaa kultakolikoilla, jalokivillä, vaatteilla, villamatoilla ja viinitynnyreillä, joilla Cornelisz aikoi houkutella saartaan puolustavat sotilaat antautumaan.

Kun sotilaiden huomio olisi aarteissa, Corneliszin joukot kävisivät hyökkäykseen läheisen riutan takana väijyvien lisäjoukkojen tuella.

”Emme halua teille mitään pahaa, eikä tarkoituksemme ole vahingoittaa teitä. On totta, että aiemmin surmasimme joitakin ihmisiä, mutta he olivat roistoja, jotka ansaitsivat rangaistuksensa”, Cornelisz vakuutti noustessaan maihin tapaamaan Hayesia.

Hän pahoitteli samalla myös aiempia saareen tekemiään hyökkäyksiä. ”Etsimme vain vettä.” Hayes ei kuitenkaan mennyt halpaan.

Hän oli puolestaan itse virittänyt kapinallisille ansan. ”Petturit!”, hän karjaisi ja antoi lähistöllä lymyäville joukoilleen merkin.

Ennen kuin Cornelisz ehti tehdä mitään, hän makasi lyötynä rantahiekalla. Hänen joukostaan neljä surmattiin, ja vain Wouter Loos -nimisen miehen onnistui paeta.

Purjelaiva horisontissa!

Kun Cornelisz oli poissa pelistä, 24-vuotias Wouter Loos nousi Batavian hautausmaan kapinallisten johtajaksi. Heidän siihenastinen onnensa oli kuitenkin jo kääntymässä, kun he syyskuun 17. päivänä lähtivät kiväärit tanassa
raivoisaan hyökkäykseen kohti Wiebbe Hayesin saarta.

Kun veristä taistelua oli ehditty käydä vasta kaksi tuntia ja hyökkääjät olivat voitolla, tapahtui ihme: horisonttiin ilmestyi Sardam-niminen pelastusalus kyydissään Pelsaert ja hänen miehistönsä.

Kaksi venettä lähti nyt airot viuhuen hurjaan kilpa-ajoon kohti Pelsaertin alusta. Toisessa veneistä oli Hayes neljän miehensä kanssa menossa varoittamaan komentajaa. Toisessa veneessä puolestaan oli yksitoista kapinallista valmiina kaappaamaan laivan.

Kilpasoudun voitti Hayes. ”Tervetuloa takaisin, mutta varokaa: nuo roistot aikovat kaapata laivanne”, hän huusi hengästyneenä Pelsaertille.

Komentaja huusi heti käskyn miehistölleen: ”Tykit valmiiksi, täällä on kapina!”

Hetkeä myöhemmin myös kapinalliset saavuttivat laivan, mutta he joutuivat antautumaan ylivoiman edessä.

Tuomion hetki

Kun komentaja Pelsaert seuraavien tuntien aikana kuunteli kauhistuttavia tarinoita kapinallisten sadistisista teoista, raiskauksista ja joukkomurhista, hän tuskin uskoi korviaan.

Yli sata päivää kestäneellä matkallaan Bataviaan ja takaisin hän oli toki valmistautunut siihen, että osa haaksirikkoisista oli ehkä ehtinyt menehtyä janoon, nälkään tai sairauksiin, mutta ei siihen, että joku hullu ottaisi sillä aikaa vallan ja alkaisi tappaa ihmisiä.

Samana iltana Jeronimus Cornelisz tuotiin Sardamille, jossa komentaja ryhtyi kuulustelemaan häntä. ”Kuinka saatoit silkasta verenhimosta antaa paholaisen johdattaa sinut niin kauaksi kaikesta inhimillisyydestä?” Pelsaert kysyi.

”Älkää syyttäkö minua noista tapahtumista, eivät ne ole minun vikani”, Cornelisz aneli. Hän sälytti syyn muiden niskoille ja vakuutti, että sen koommin Batavian kuin pelastusalus Sardaminkaan kaappaaminen eivät olleet hänen ideoitaan.

Nämä puheet eivät kuitenkaan pelastaneet Corneliszia. Komentaja kuulusteli monen päivän ajan kaikkia eloonjääneitä ja merkitsi tarkasti muistiin kaikki kuulemansa selvitykset ja rikokset.

Syyskuun 28. päivänä 1629 hän vihdoin langetti kapinajohtajalle tuomionsa: ”Jumalan vihan välttämiseksi ja puhdistaakseni kristikunnan tästä Jeronimus Cornelisz -nimisestä heittiöstä tuomitsen hänen molemmat kätensä hakattaviksi irti, minkä jälkeen hänet hirtetään”, Pelsaert julisti.

Neljän päivän kuluttua harmaana lokakuisena aamuna, kun pilvet lepäsivät raskaina korallisaarten yllä, Cornelisz ja kuusi hänen miestään vietiin Hyljesaarelle pystytettyjen hirsipuiden luo.

Ennen kuin hirttoköydet asetettiin miesten kaulaan, heidän kätensä katkaistiin – Corneliszilta leikattiin poikki molemmat kädet, muilta vain oikea.

Pastori Gijsbert Bastiaensz, jonka vaimon ja kuusi lasta kapinalliset olivat murhanneet, matkusti veneellä tuomittujen kanssa Hyljesaarelle ja siellä odottavan mestauslavan luo, jotta nämä saisivat vielä matkalla viimeisen kerran tilaisuuden katua rikoksiaan.

Suurin osa otti tarjouksen vastaan ja anoi hartaasti armoa, mutta Cornelisz kieltäytyi tunnustamasta eikä myöntänyt tehneensä mitään pahaa. Hänen viimeinen sanansa ennen hirttoköyden kiristymistä oli: ”Kosto!”

Seitsemän kapinallisen teloituksen jälkeen Houtman Abrolhos -saarilla surmansa saaneiden määrä nousi 198:aan.

Kaksi kolmasosaa Hollannissa Batavialle toiveikkaina nousseista matkustajista oli siis kuollut, kun pelastusalus Sardam muutaman päivän kuluttua vihdoin jätti taakseen saaret, niiden veren tahraaman hiekan ja joukkohaudat. Näin päättyi yksi merenkulun historian karmeimmista tapauksista.