Pablo Escobar

Pablo Escobar hymyili leveästi nuoruusajan pidätyskuvassa.

© Policía De Medellín & Shutterstock

Pablo Escobar hukutti Kolumbian vereen

Kolumbialainen Pablo Escobar raivasi kaikki esteet tieltään tavoitellessaan valtaa ja rikkauksia: hän räjäytti pommeja, lahjoi korkea-arvoisia virkamiehiä ja murhautti ne, jotka asettuivat häntä vastaan. Hän rakensi muutamassa vuodessa huumeimperiumin, joka syyti kokaiinia Yhdysvaltojen yöelämään.

perjantai 2. syyskuuta 2016 teksti Troels Ussing
Trooppinen aurinko paahtoi armottomasti Kolumbian Antioquian maakunnassa kesällä 1978, ja huumeparoni Pablo Escobar oli hakeutunut varjoon yhdysvaltalaisen liikekumppaninsa George Jungin kanssa uudella maatilallaan Hacienda Nápolesissa. Kuumuus ei kuitenkaan latistanut miesten mielialaa, sillä kokaiinin salakuljetus Etelä-Amerikasta Yhdysvaltoihin sujui kuin rasvattu.

Jung vastasi huumeen kuljettamisesta Yhdysvaltojen länsirannikon suihkuseurapiireille, ja rahat virtasivat Escobarin ja hänen kartellinsa taskuun.

Kesken rennon liikeneuvottelun pihaan ajoi Chevrolet Blazer. Kaksi Escobarin henkivartijaa astui ulos, avasi takakontin ja kiskoi sieltä ulos miehen. ”Anteeksi”, Escobar sanoi ja pyysi Jungia odottamaan hetken.

Sitten hän lampsi rauhallisesti pihalle, jossa henkivartijat pitelivät kolmatta miestä tiukassa otteessaan. Toinen henkivartijoista ojensi Escobarille .45-kaliiperisen automaattipistoolin, ja tämä tarttui siihen ja työnsi sitten aseen piipun vasten vieraan ohimoa.

Escobar puristi liipaisinta, pihalla kajahti laukaus, ja mies lysähti hengettömänä maahan.
”Hän petti minut”, Escobar selitti Jungille istuutuessaan jälleen tämän seuraan varjoisalle terassille. Jung ymmärsi viestin hyvin: Pablo Escobar ei sietäisi petturuutta keneltäkään.

Kolumbialainen Pablo Escobar oli rakentanut muutamassa vuodessa mahtavan huumekartellin, ja seuraavan viidentoista vuoden aikana hän haalisi itselleen enemmän valtaa kuin maan presidentillä tai hallituksella oli. Matkalla valtaan hän vuodatti paljon verta eikä säästänyt ketään.

Pablo Escobar aloitti uransa autovarkaana

Escobar keskeytti koulun 17-vuotiaana vuonna 1966 ja kertoi äidilleen aikovansa tulla miljonääriksi ennen kuin täyttäisi 22. Tavallisen kansan nousu rikkauksiin Kolumbiassa oli mahdollista vain rikollista tietä, ja Escobar alkoi varastaa autoja ja myydä niitä eteenpäin.Toiminta oli järjestelmällistä, ja autovarkaudet lisääntyivät räjähdysmäisesti Escobarin kotikaupungissa Medellínissä. 


Hän keksi laajentaa toimintaansa myös suojeluun ja vartiointiin ja kääri siten rahat sekä varastamistaan autoista että niistä, joita ei varastanut.

Escobar huomasi, että ihmisten sieppaaminen ja lunnaiden vaatiminen oli myös tuottoisaa ja helppoa liiketoimintaa. 

Vuonna 1971 hän osui kultasuoneen, kun hänen apurinsa kidnappasivat teollisuuspohatta Diego Echavarrían.

Echavarrían perhe maksoi mukisematta lunnaiksi pyydetyt 50 000 dollaria. Miestä ei kuitenkaan päästetty vapaaksi, vaan Escobarin kätyrit pahoinpitelivät häntä kuuden viikon ajan nyrkeillä ja pampuilla ja lopuksi kuristivat hänet ja viskasivat hänen ruumiinsa rotkoon. 


Kaupungin hyväosaiset järkyttyivät, mutta slummien asukkaat riemuitsivat. Monet Medellínin köyhät työläiset nimittäin vihasivat Echavarríaa saatuaan potkut tämän omistamista paikallisista tekstiilitehtaista

Murha oli osoitus Escobarin häikäilemättömyydestä ja ensimmäinen vakava varoitus maailmalle siitä, että rikollispomo ”El Patrónin” eli ”pomon” rahan- ja vallanhimolla ei ollut rajoja.
1980-luvulla Escobar hallitsi 80:tä prosenttia maailman ja Yhdysvaltojen kokaiinimarkkinoista.
© Shutterstuck

Kokaiini-imperiumin perustaminen

Kolumbian maaperä ja ilmasto sopivat erinomaisesti kokapensaan viljelyyn, ja 1970-luvun puolivälissä maan kokaiinikauppa oli jo laajamittaista.

Myös Escobar haistoi rahan ja alkoi perustaa laboratorioita, joissa kokapensaan lehdistä valmistettiin kokaiinia. Suurinta osaa Medellínin huumekaupasta hallitsi tuolloin huumepomo Fabio Restrepo, mutta kun hänet murhattiin, kaupungin huumekauppa ajautui täysin Escobarin käsiin.

”Hän oli puhdasverinen gangsteri. Kaikki pelkäsivät häntä alusta asti. Pelkäsin häntä silloinkin, kun pidin itseäni hänen ystävänään”, kertoi myöhemmin salanimellä ”Rubin” tunnettu lentäjä, joka tutustui Escobariin vuonna 1975.

Rubinin tehtävä oli ostaa pieniä urheilulentokoneita Miamista ja värvätä lentäjiä sukkuloimaan koneilla Yhdysvaltojen ja Escobarin Latinalaisessa Amerikassa olleiden lentokenttien väliä. Kokaiini kuljetettiin tutka pois päältä lentävien lentokoneiden renkaisiin kätkettyinä Yhdysvaltoihin, jossa siitä oli tullut muotihuume ja Dom Pérignon -samppanjaan ja belugakaviaariin verrattavissa oleva statussymboli.

Rotat tuhosivat vuosittain noin 10 % – eli noin 2 miljardia dollaria – Escobarin eri varastoihin kätkemistä käteisvaroista.
© Shutterstock
Parin vuoden päästä Escobar laajensi toimintaansa länsirannikolle Kaliforniaan, jossa George Jung toimi hänen edustajanaan. Escobar oli nyt niin rikas, että hän saattoi ostaa itselleen palatseja eri puolilta Etelä-Amerikkaa ja Yhdysvaltoja. Hänen huumekartellinsa toimitti 1970-luvun lopulla yli puolet Yhdysvaltoihin tuodusta kokaiinista, ja niin medellíniläisestä pikkuroistosta oli tullut miljardööri.

Kokaiinikaupasta kehittyi Kolumbian suurin teollisuudenala, ja huumemiljardit koituivat myös maan asukkaiden eduksi. Escobar rahoitti yleishyödyllisten rakennusten, koulujen ja jalkapallokenttien rakentamista. Niinpä useimmat köyhät kansalaiset katsoivat läpi sormiensa murhia ja katujen väkivaltaa.

Monet kolumbialaiset suorastaan ihailivat Escobaria ja pitivät häntä eräänlaisena Robin Hoodina, joka ryösti rikkailta yhdysvaltalaisilta kapitalisteilta auttaakseen köyhää Kolumbiaa. Escobar nautti ilmiselvästi tuosta mielikuvasta, ja tiedotusvälineiden edessä hän pyrki aina esiintymään todellisena isänmaan ystävänä:

”Olen lojaali ystävä, ja teen kaikkeni, jotta kansa arvostaisi minua. Tärkeintä elämässä ovat ystävät, sitä ei muuta mikään”, 30-vuotias miljardööri vakuutti eräälle urheilulehdelle vuonna 1980.

”El Patrón” sai kuitenkin myös varteenotettavia vastustajia.
Medellínin kartelli salakuljetti aseita palkkamurhaajille ja kätyreilleen eri puolille Kolumbiaa.
© Policía de Medellín

Pablo Escobarin jahti alkoi

Kun eversti Hugo Martinez syyskuussa 1989 muutti uuteen toimistoonsa Medellínissä, hänellä oli vain yksi tavoite: ottaa kiinni Pablo Escobar, elävänä tai kuolleena.

Escobar oli jo yli vuosikymmenen laajentanut liiketoimintaansa kovin ottein, ja talouslehti Forbes Magazine arvioi hänen omaisuutensa arvoksi noin 200 miljardia dollaria. Viranomaiset päättivät, että jotain oli tehtävä.

Martinez oli nimitetty Kolumbian poliisivoimien erikoistiedusteluyksikön Bloque de Búsquedan johtajaksi, ja hänen tehtävänsä oli pysäyttää Escobar.

Rutinoitunut eversti oli työssään poliisissa seurannut läheltä huumeparonin uraa ja tiesi tästä kaiken. Hän tiesi, että Escobar harrasti mieluiten seksiä 14–15-vuotiaiden tyttöjen kanssa, käytti valkoisia Nike-lenkkareita, ahmi roskaruokaa ja oli aina vähintään 15 henkivartijan ympäröimä.

Motivaatiota vaaralliseen työhönsä Martinez sai siitä, että Escobar oli 1980-luvulla murhannut monia hänen poliisikollegoitaan sekä toimittajia, tuomareita ja poliitikkoja.

Escobarin suhtautuminen viranomaisiin kiteytyi sanontaan Plata o plomo – ”hopeaa tai lyijyä”. Se tarkoitti, että joko otit Escobarin tarjoaman lahjuksen tai sait kuulan kalloosi.

Martinez värväsi alaisensa eri puolilta Kolumbiaa, koska hän tiesi hyvin, että Escobar oli taatusti lahjonut joka ikisen poliisin kotiseudullaan. Pian everstillä oli kasassa kahdensadan miehen joukot, jotka alkoivat tehdä iskuja Medellínin kartellin varastoihin ja laboratorioihin luotiliivein ja konepistoolein varustautuneina.

Ensimmäisinä viikkoina hallituksen joukoista kuoli 30 miestä. Eräässä marraskuisessa iskussa joukot kuitenkin pääsivät yllättämään Escobarin, joka piilotteli talossaan viidakon keskellä lankonsa ja veljensä Roberton kanssa.

Veljekset pääsivät täpärästi pakenemaan, mutta muutaman tunnin päästä he saivat radiolla tiedon, että lanko ei ollut selvinnyt iskusta.

”Se oli ainoa kerta koskaan, jolloin näin Pablon itkevän”, Roberto muisteli myöhemmin.

Hugo Martinezin kiihkeä jahti oli päässyt lähelle Escobaria, joka vastasi toimittamalla tiedotusvälineille viestin:
”Julistamme totaalisen ja absoluuttisen sodan hallitusta ja kaikkia niitä vastaan, jotka ovat vainonneet meitä ja hyökänneet kimppuumme.” Toisessa viestissä Escobar vannoi, että hänen vihollisensa saisivat kärsiä, kunnes he nyyhkyttäisivät ja anoisivat armoa.

Poliisi löysi pommin Bogotásta Martinezin perheen kotitalon alta. Se oli kuitenkin vain varoitus. Jälkeenpäin Escobar lähetti edustajansa tarjoamaan everstille kuutta miljoonaa dollaria siitä, että tämä jatkaisi näennäisesti Escobarin etsintää mutta tosiasiassa johtaisi omia joukkojaan tarkoituksella harhaan.

Martinez kieltäytyi Escobarin tarjoamasta hopeasta, vaikka hän tiesi, että saisi nyt ehkä maistaa tämän lyijyä.
Verkon kiristyessä huumeparonin ympärillä hän näki perhettään entistä harvemmin. 
© El Columbiano

Pablo Escobar hautasi presidentin ystävän elävältä 

Kolumbiassa vallitsi yli vuoden ajan lähes sotatila, ja Martinezin johtama erikoisyksikkö takavarikoi suuria määriä kokaiinia, rahaa ja kultaa. Se sai kenttäkoulutusta yhdysvaltalaisilta erikoisjoukoilta, ja Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu antoi kolumbialaisille seurantalaitteita ja teknistä neuvontaa.

Escobaria odottivat syytteet kolmessa osavaltiossa Yhdysvalloissa, ja Yhdysvallat pumppasi miljoonia dollareita hänen kiinni saamisekseen. Ajatus joutumisesta gringojen käsiin oli huumeparonin suurin pelko. ”Mieluummin haudassa Kolumbiassa kuin vankisellissä Yhdysvalloissa”, hän tapasi julistaa.

Escobar vastasi takavarikkoihin uusilla murhilla, pommi-iskuilla ja sieppauksilla. Kesään 1991 mennessä huumetaisteluissa oli kuollut 657 Martinezin miestä ja 3 127 siviiliä.

Jatkuva pakoilu alkoi kuitenkin vähitellen ahdistaa Escobaria. Hän päätyi neuvottelemaan Kolumbian valtion kanssa ja lupasi antautua sillä ehdolla, että saisi kärsiä saamansa rangaistuksen itse rakennuttamassaan vankilassa. Lisäksi hän vaati, että hänet tuomittaisiin vain yhdestä rikoksesta: välikätenä toimimisesta pienimuotoisessa huumekaupassa.

Kolumbian presidentti César Gaviria hyväksyi ehdotuksen, mikä oli pienoinen yllätys. Vain kaksi kuukautta aikaisemmin Escobarin väki oli nimittäin haudannut elävältä hänen serkkunsa ja hyvän ystävänsä.

”El Patrón” saapui kesäkuussa 1991 itse rakentamaansa vankilaan, La Catedraliin, joka muistutti enemmän kotia kuin vankilaa. Siellä ei ollut kovia laverisänkyjä eikä kylmiä betoniseiniä. vaan Escobar sai makailla pehmeillä sohvilla ja nautiskella drinkkejä baarissa, ennen kuin hän illalla pujahti lakanoiden väliin vesisänkyynsä. Mukana vankilassa hänellä oli omat henkivartijansa ja palkkamurhaajansa.

Väkivalta Kolumbiassa väheni Escobarin ollessa vankilassa, mutta hän johti sieltä edelleen kokaiinikauppaa. Yhdysvaltalaiset kritisoivat äänekkäästi käynnissä olevaa farssia, ja kesällä
1992 myös presidentti Gaviria sai tarpeekseen omituisesta tilanteesta. Hän lähetti varaoikeusministerinsä Eduardo Mendozan La Catedraliin hakemaan Escobarin Bogotáan.

Vankila-aika päättyi uuteen pakoon 

Pidätys meni täysin mönkään. Heti paikalle päästyään Mendoza tajusi, että sekä vanginvartijat että hänen omat miehensä olivat Escobarin puolella.

Kaiken huipuksi Mendoza joutui itse panttivangiksi. Kun hallitus kuuli irvokkaasta tilanteesta, se lähetti joukkonsa La Catedraliin vapauttamaan Mendozan, mutta Escobar ehti paeta.

Viranomaisille pako oli jälleen uusi nöyryytys, ja tilanne paheni entisestään. Nyt Escobar pani veren todella virtaamaan: hän lupasi maksaa 2 000 dollaria jokaiselle Medellínin pyssymiehelle, joka tappaisi poliisin. Lisäksi hän terrorisoi Bogotáa pommi-iskuilla siinä toivossa, että ne pehmittäisivät hallituksen uuteen sovintoon.

Gaviria oli kuitenkin saanut tarpeekseen Escobarista, jota hän nimitti ”yhteiskunnan viholliseksi numero yksi”. Vuonna 1993 valtio otti mallia Escobarin taktiikasta ja lupasi 6,5 miljoonaa dollaria tiedoista, jotka johtaisivat tämän vangitsemiseen.

Eversti Martinez ja hänen tiedustelupalvelunsa aloittivat taas kiivaan Escobar-jahdin Kolumbiassa. He tekivät yhteistyötä muun muassa oman käden oikeutta käyttävän puolirikollisen Los Pepes -ryhmän kanssa, joka alkoi vuonna 1993 myös tosissaan vainota Escobarin apureita ja kannattajia.

Silmukan kiristyessä ensin Roberto Escobar antautui, ja pikku hiljaa myös Escobarin henkivartijat ja palkkamurhaajat alkoivat hakeutua poliisin puheille. Escobarin aiemmat yhteistyökumppanit, kuten George Jung ja ”Rubin”, suorastaan jonottivat kielimään viranomaisille toivoen siten saavansa itse lievemmän rangaistuksen.

Mahtava Medellínin kartelli alkoi vähitellen sortua. Huumekuningas itse vaihtoi jatkuvasti piilopaikkaa ja piti pakonsa aikana yhteyttä vaimoonsa ja lapsiinsa radiopuhelimella.
Escobar oli vangitsemisen pelossa joutunut jo pitkään elämään näkemättä perhettään, mutta vuonna 1993 hän puhui päivittäin poikansa Juan Pablon kanssa puhelimessa tietäen hyvin, että Hugo Martinez kuunteli linjaa. Escobar jopa lähetti vainoojalleen henkilökohtaisen viestin kesken poikansa kanssa käymäänsä keskustelua:

”Eversti, aion tappaa teidät. Aion tappaa perheenne aina kolmanteen sukupolveen asti. Sen jälkeen kaivan isovanhempanne haudoistaan ja ammun heitä, minkä jälkeen hautaan heidät uudestaan.”

Escobarin taru päättyi 2. joulukuuta 1993, kun hallituksen joukot saartoivat talon, jossa hän piileskeli.
© AFP/Scanpix

Pablo Escobar pakeni paljain jaloin

Torstaina 2. joulukuuta 1993 koitti vihdoin päivä, josta Martinez oli uneksinut. Escobar puhui tapansa mukaan puhelimessa poikansa kanssa. Tavallisesti puhelut olivat lyhyitä, jotta niitä ei voisi jäljittää, mutta tällä kertaa isä ja poika tuntuivat unohtaneen ajan kulun.

Eversti Martinezin poika Hugo, joka johti kolumbialaisten tiedusteluyksikköä, ehti saamaan riittävän tarkan signaalin kuunteluautoonsa.

Hän ajoi läpi keskiluokkaisen Los Olivosin asuinalueen Medellínissä ja tarkkaili siellä olevia kaksikerroksisia taloja, jotka näyttivät kaikki samanlaisilta.
Äkkiä hän huomasi erään talon toisen kerroksen ikkunassa pulskan kiharatukkaisen miehen, joka puhui puhelimeen – se oli Escobar!

Hugo kurottui ikkunasta ja huusi takanaan seuraavalle pakettiautolle: ”Se on tuo talo!” Sitten hän tarttui radioonsa ja kutsui isäänsä.

”Pysykää siellä. Käske miehet vahtiin talon eteen ja taakse. Älkää vain päästäkö häntä livahtamaan!” eversti vastasi. Sen jälkeen hän lähetti viestin kaikille kaupungissa oleville yksiköille ja pyysi paikalle apujoukkoja.
Kymmenen minuuttia myöhemmin talo oli piiritetty ja iskuryhmä alkoi murtaa sen etuovea moukarilla. Meteli hälytti Escobarin ja hänen seurassaan olleen henkivartijan. Hetkeä myöhemmin henkivartija hyppäsi ikkunasta viereiselle matalalle katolle.

Takapihalla odottaneet iskujoukot avasivat tulen, ja henkivartija putosi katolta pihanurmelle.

Sitten Escobar itse ilmestyi esiin. Hän pysähtyi hetkeksi potkaisemaan kylpysandaalit jaloistaan ja hyppäsi paljain jaloin tiilikatolle, jossa hän painautui tiiviisti seinää vasten suojaan. Kun hän lopulta rohkaisi mielensä ja yritti livahtaa katon yli, laukaukset kajahtivat ja hän lysähti maahan.
”Se on Pablo! Se on Pablo!” karjui ampuja naapuritalon katolta, ja pian joukko aseistautuneita miehiä kapusi katolle, jolla Escobarin ruumis makasi.

Huumeparoni oli kuollut päänsä lävistäneeseen luotiin. Operaatiota johtanut majuri huokaisi helpotuksesta ja otti radioyhteyden Martineziin:

”Vivá Colombia! Olemme tappaneet Pablo Escobarin!”

Ei tiedetä varmasti, kuka ampui tappavan laukauksen Escobarin päähän.

© Drug Enforcement Administration

Ehkä sinua kiinnostaa...