Merten kauhu Mustaparta

34-vuotias Maynard tiesi, että rauhallisesta tunnelmasta oli syytä nauttia niin kauan kuin sitä kesti, sillä edessä oli hänen elämänsä vaarallisin tehtävä.

Hän oli lähdössä etsimään Pohjois-Carolinan rannikolta merirosvo Mustapartaa, joka oli ryöstellyt kauppalaivoja yli vuoden ajan ja jonka kerrottiin olevan ”määrättömän verenhimoinen” ja kohtelevan uhrejaan ”barbaarisesti ja epäinhimillisesti”.

Tavallisesti Maynard palveli 42 tykillä aseistetulla 531-tonnisella täystakiloidulla purje­laivalla, mutta hänen esimiestensä mielestä se oli liian kömpelö puikkelehtimaan Pohjois-Carolinan rannikon hiekkasärkkien keskellä.

Vaikka Maynardilla oli lähes 60 pätevää sotilasta mukanaan, hän tunsi olonsa sluupilla hieman epävarmaksi.

”Lähdin Virginiasta ilman yhtäkään tykkiä mukanani vain pistooleita ja muita käsiaseita”, Maynard kertoi myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä. Tykkien puutteesta huolimatta Maynard suuntasi päättäväisesti kohti etelää.

Hän oli valmis kohtaamaan Mustaparran.

Maynard ei ollut lähtenyt Mustaparran eli Edward Teachin perään omasta aloitteestaan, vaan hänet oli lähettänyt matkaan Virginian kuvernööri Alexander Spotswood, joka oli salaa suunnitellut tehtävän Maynardin esimiesten kanssa.

Spotswood piti Mustapartaa merirosvoineen todellisena vitsauksena, ja kuvernööri oli saanut kuulla lukuisia valituksia kauppiailta viereisestä siirtokunnasta Pohjois-Carolinasta. Pohjois-Carolinan kuvernööri Charles Eden kuitenkin katsoi ryöstelyä läpi sormiensa ja oli jopa antanut Mustaparralle luvan oleskella siirtokunnassa.

Spotswood ei hyväksynyt moista, ja siksi Maynard oli lähetetty ajojahtiin.

Kukaan Maynardin esimiehistä ei ollut halunnut lähteä Mustaparran perään, mutta Maynard toivoi ylenevänsä kapteeniksi ja uskoi voivansa osoittaa kelpoisuutensa siihen onnistumalla tässä tehtävässä.

Maynard tarkasteli pienessä hytissään Janella pöydälle levitettyjä merikortteja kynttilän valossa.

Hänen silmänsä hakeutuivat kerta toisensa jälkeen Ocracokesaaren kohdalle usean päivämatkan päähän.

Kuvernööri Spotswoodin tiedustelijat olivat hankkineet tietoa Mustaparran olinpaikoista, ja heidän mukaansa ­Mustaparta olisi todennäköisesti Ocracokesaarella.

Maynard oli silti alusta asti valppaana purjehtiessaan Outer Banksin, 300 kilometrin mittaisen saa­rien ja hiekka­särkkien vyöhykkeen, halki siltä varalta, että Mustaparran noin kymmenellä ­tykillä aseistettu sluuppi Adventure ­ilmaantuisi jostain näkyviin.

Tähän asti Maynard oli purjehtinut tutuilla alueilla, mutta siirtyessään Outer Banksin Pohjois-Carolinan puoleiseen osaan hän saapui itselleen vieraille vesille.

Merikorteissa oli tärkeitä syvyystietoja ja merkintöjä pinnanalaisista karikoista, mutta paikoin niiden tarkkuudessa oli toivomisen varaa.

Siksi mukana oli Spotswoodin Pohjois-­Carolinasta palkkaama luotsi William Butler. Luotsin tiedot alueen hiekka­särkistä ja lahdenpohjista olivat elintärkeitä.

Butler tarkkaili visusti ympäristöä laivojen edetessä särkkien lomitse. Pieninkin virhe voisi viedä Janen tai Rangerin karille matalalla merialueella. Matalan kölinsä ansiosta sluupit sopivat kuitenkin hyvin matalikolle.

Maynard ja Butler uskoivat, että juuri siksi myös Mustaparta oli siirtynyt käyttämään sluuppia aiemman laivansa, suuren kolmimastoisen Queen Anne’s Revengen sijaan.

Butler kertoi Maynardille kuulleensa, että Mustaparta kuljetti varastettua tavaraa Ocracoken ja Pohjois-Caroli­nassa sijaitsevan Bathin kaupungin ­välillä. Maynardin ­tiedustelutiedot vahvistivat asian:

Mustaparta kuskasi varastettua sokeria ja puuvillaa Bathiin kuvernööri Edenille ja siirtokunnan tuomarille Tobias Knightille, ja ­vastineeksi nämä katsoivat Mustaparran rikoksia läpi sormiensa.

Butlerin pitäessä silmällä vaarallisia hiekkasärkkiä ja riuttoja tähystäjä maston nokassa etsi ympäristöstä laivoja – niin Mustaparran alusta kuin sellaisia, jotka voisivat kertoa jotain Mustaparrasta.

Maynardin esimiehet olivat ennen hänen lähtöään antaneet selkeästi ymmärtää, että ­mikäli hän saisi matkan aikana ”uutta tiedustelutietoa”, hänen tulisi toimia sen mukaisesti.

Pariin päivään ei tapahtunut mitään merkittävää, mutta ­aamulla 20. marraskuuta mastosta kuului yhtäkkiä huuto. Jane ja Ranger pujottelivat juuri Roanoke­saaren edustalla olevaan lahteen johtavassa kapeassa salmessa, kun tähystäjä erotti kauempana laivan.

Maynard kohotti kaukoputkensa. Vieras alus näytti olevan vain pieni kauppalaiva. Varovaisuuteen oli silti syytä, sillä hänhän oli laittomissa puuhissa – ei hänellä eikä edes kuvernööri Spotswoodilla ollut valtuuksia ryhtyä sotilas­tehtävään toisessa siirtokunnassa.

Musta­partaa ei edes pidetty rikollisena Pohjois-Carolinassa, sillä kuvernööri Eden oli armahtanut hänet aiemmista rikkomuksista. Edeniä ja tämän kumppaneita lukuun ottamatta kaikki muut halusivat Mustaparran hirteen, mutta se ei tehnyt tehtävästä laillista.

Vakuututtuaan siitä, että vieras alus ei kuulunut Pohjois-Carolinan laivastoon, Maynard päätti kysyä sen miehistöltä tietoja merirosvosta.

Pienen purjealuksen merimiehet kertoivat nähneensä Mustaparran sluupin karilla kuusi päivää aiemmin Pamlicon­salmen länsiosassa Brantsaaren matalikolla.

Maynard kuunteli tarkasti, kiitteli vuolaasti ja asteli sitten hyttiinsä tutkimaan merikortteja. Brantsaaren matalikko sijaitsi aivan toisessa suunnassa kuin Ocracokesaari, mutta Maynard ei epäröinyt vaan lähti seuraamaan saamaansa vihjettä.

Merimiehet olivat tosin myös kertoneet nähneensä toisen sluupin kiskomassa Mustaparran alusta karilta.

Voimakas syystuuli apunaan Jane ja Ranger ottivat kurssin kohti lounasta, ja Maynard seurasi nivelletyn heilurikiinnityksensä ansiosta aina vaakasuorassa pysyttelevää kompassia Janen keikkuessa aalloilla.

Butler tarkkaili ympäristöä entistä tarkemmin, jotteivät alukset jumahtaisi johonkin Pam­liconsalmen lukuisista matalikoista, jolloin tehtävä loppuisi siihen.

Jo alkuiltapäivästä sluupit ­lähestyivät Brant­saaren matalikkoa, ja jännittynyt Maynard pystyi tuskin laskemaan kaukoputkea välillä silmiltään.

Hän tähyili valppaasti edes­takaisin horisonttia ja huokaisi joka kerta syvempään ­vetäessään yhä uudestaan ­vesiperän. Mustaparran laivaa ei näkynyt missään.

Seuraavana ­aamuna Maynard komensi miehensä purjehtimaan sittenkin suoraan itään kohti Ocracokesaarta, joka oli koko ajan ollut Mustaparran todennäköisin piilopaikka. Iltapäivän jo hämärtyessä tähystäjä ilmoitti näkevänsä maata edessäpäin.

Maynard antoi sluuppiensa liukua hitaasti kohti Ocracokea Butlerin vahtiessa, etteivät ne ajaisi pohjaan. Jane ja Ranger jatkoivat hitaasti rantaa myötäillen, kunnes hieman kauempana hiekkasärkkien takaa pilkotti kaksi pienen aluksen mastonhuippua.

Maynard tarttui taas kaukoputkeensa ja tutkaili aluksia tarkasti. Lopulta hän vakuuttui siitä, että he olivat lopultakin löytäneet Mustaparran.

Pimeys laskeutui nopeasti Ocracokelle. Maynard tiesi, että petollisten hiekkasärkkien vuoksi hyökkäys pimeässä olisi tuhoon tuomittu yritys, joten hän käski miehiään heittämään ankkurin.

Monta päivää kestäneen purjehduksen ­jälkeen miehistö tarvitsi sitä paitsi lepoa, ennen kuin se ­kävisi taisteluun merirosvoja vastaan.

Janen ja Rangerin ollessa tukevasti ankkurissa sotilaat laskeutuivat lastiruumaan ja avasivat aseita ja muita tarvikkeita sisältävät laatikot.

Koska Maynardilla ei ollut tykkejä, Mustaparta voitaisiin vangita vain nousemalla merirosvolaivaan, ja siksi varusteisiin kuului myös kirveitä ja entraushakoja.

Sotilaat tiesivät, että seuraavana aamuna he joutuisivat kohtaamaan karskeja merirosvoja ja edessä olisi runsaasti veren­vuodatusta. He teroittivatkin miekkansa ja tikarinsa erityisen huolellisesti.

Oli tärkeää, että terät leikkaisivat ­vihollisen vaatteiden ja lihan läpi vaivatta. Jos terä juuttuisi kiinni liian pitkäksi aikaa, se voisi olla kohtalokasta. Myös pistoolit ja musketit puhdistettiin ­perusteellisesti ja kranaattien sytytyslangat tarkistettiin ennen kuin räjähteet nosteltiin laivojen kannelle.

Valmisteltuaan aseet miehistö söi illalliseksi laivakorppuja ja suolalihaa ja joi palan painikkeeksi ruumassa olevista tynnyreistä pelkkää vettä.

He menivät aikaisin nukkumaan kerätäkseen voimia, sillä seuraavana päivänä heidän olisi taisteltava merten pelätyintä merirosvoa ja tämän ­tykein varustettua alusta vastaan.

Jännitys piti kuitenkin miehiä pitkään hereillä, eikä ­nukahtamista helpottanut merirosvolaivalta kaikuva meteli.

Mustaparralla oli vieraita, jotka olivat ankkuroineet oman aluksensa Adventuren vierelle, ja he kumosivat maljoja ja hoil­asivat kovaäänisesti pitkin yötä. Meteli sen kuin yltyi sitä mukaa kuin rommipullot tyhjenivät.

Hetkittäin myös Mustaparran ääni kantautui Janelle asti. Maynard hekumoi ajatuksella siitä, että hänen vastusta­jansa juopotteli kunnolla, sillä jokainen kumottu rommi­mukillinen heikentäisi häntä seuraavan päivän taistelussa.

Karskit merirosvolaulut muistuttivat kuitenkin samalla Maynardia siitä, että hänen vastustajansa ei ollut kuka ­tahansa mies vaan suuri ja armoton rikollinen.

Auringon noustessa Ocracoken ylle sotilaat söivät kevyen aamupalan. Sitten he pukeutuivat univormuihinsa ja tarkistivat vielä kerran aseensa. Lopuksi kirveet, entraushaat ja kranaatit aseteltiin valmiuteen kannelle.

Vedenpinnalla väreili vain pieni tuulenvire, joten sotilaiden oli tartuttava airoihin saadakseen Janen ja Rangerin liikkeeseen. Onneksi myös pieni virtaus auttoi heitä kohti Mustaparran alusta.

Janen kannella seisovalla Maynardilla oli hyvät aavistukset tulevasta. Edellispäivänä hän oli laskenut, että Adventurella oli vain kolmisenkymmentä merirosvoa, ja sen vieraana ollut laiva oli pelkkä pieni kauppalaiva, jolla olisi vain kourallinen miehiä.

Hän tiesi, että Mustaparta oli aiemmin johtanut jopa lähes kolmensadan hengen miehistöä useilla laivoilla, joten nyt oli oiva hetki iskeä.

Maynardilla oli tuplasti miehiä, ja nämä olivat paljon virkeämmässä kunnossa kuin vastustajansa – suurin osa merirosvoista makaisi todennäköisesti krapulan kourissa edellisyön ilottelun jäljiltä. Toisaalta Maynardilla ei ollut tykkejä.

Kun Jane ja Ranger olivat enää alle kilometrin päässä ­k­ohteestaan, ne havaittiin merirosvolaivalla, ja kapteeni hälytettiin oitis paikalle. Silloin kannelle ilmaantui mustapartainen ja mustatukkainen jättiläinen.

Mustaparta tunnisti vaaran paikan krapulastaan huolimatta ja karjui miehensä asemiin. Hän ei jäänyt tuhlaamaan aikaa ankkurin nosta­miseen vaan iski saman tien ankkuriköyden poikki, ja niin Adventure oli hetkessä irti.

Maynard seurasi huolestuneena, kuinka merirosvolaivan tykit valmisteltiin yksi toisensa jälkeen samalla kun Mustaparta alkoi kääntää alustaan kylki kohti vihollislaivoja niin, että se voisi ampua täyslaidallisen niitä päin.

Kauhukseen Maynard näki, että juuri silloin Rangerin köli painautui hiekkasärkkään. Pieni laiva jäi jumiin ja helpoksi maaliksi merirosvoille.

Rangerin komentaja Hyde määräsi nopeasti miehiä heittämään painolastia ja vesitynnyreitä yli laidan, ja vesi pärskyi aluksen ympärillä soutajien yrittäessä kuumeisesti tuuppia airoilla sluuppia irti hiekasta.

Köli irtosikin pian – mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Merirosvolaivalla pöl­lähti savu, ja siinä samassa tykinkuulat repivät Rangerin purjeita ja pirstoivat sen lauta­rakenteita. Miehiä paiskautui huutaen ja verissään kannelle, ja pahinta oli, että sluupin komentaja kuoli ensimmäisten joukossa.

”Valitettavasti herra Hyde kuoli ja viisi hänen miehistään loukkaantui pienessä sluupissa, joka vailla johtajaa jäi jälkeen eikä ennättänyt osallistumaan taisteluun”, Maynard kirjoitti myöhemmin.

Maynard oli yhtäkkiä menettänyt lähes puolet joukoistaan, joten tilanne näytti pahalta. Hän jatkoi silti itsepintaisesti kohti Mustaparran sluuppia, ja hänen onnekseen seuraavaksi olikin merirosvojen vuoro juuttua pohjaan.

Sen ansiosta Maynardin miehet pys­tyivät soutamaan Janea ­lähemmäs kaikessa rauhassa, kun Adventure ei päässyt kääntymään ja suuntaamaan tykkejään kohti tulijoita.

”Te kirotut roistot, keitä te olette ja mistä te tulette?” Mustaparta karjui vihollisaluksen lipuessa lähemmäs.

”Kuten näette lipustamme, me emme ole merirosvoja!” vastasi Maynard, minkä jälkeen Mustaparta Maynardin kuvauksen mukaan ”nosti maljan pikaiselle siirtymisellemme helvettiin, kutsui meitä pelkurimaisiksi penikoiksi ja ilmoitti, ettei sen enempää antaisi kuin odottai­sikaan armoa”.

Maynard vastasi uhoon samalla mitalla: ”En odota sääliä enkä aio säästää teitä.”
Taistelu käytäisiin kuolemaan asti.

Ennen kuin Maynard pääsi riittävän lähelle Adventurea voidakseen nousta sen kannelle, merirosvot saivat sluuppinsa irti ja käännettyä sen niin, että he pystyivät Boston News-­Letter -lehden kuvauksen mukaan ”laukaisemaan useita tykkejä kohti Maynardin laivaa”.

Tykinlaukaukset aiheuttivat kuitenkin vain rajallisesti vahinkoja, ”mutta kun Maynard souti lähemmäs Teachin kymmenen tykin sluuppia, Teach ampui Maynardia kohti pienillä aseilla (käsiaseilla), jotka oli ladattu kuulilla, nauloilla ja rauta­romulla ja jotka tappoivat kuusi ja haavoittivat kymmentä tämän miehistä”, lehti jatkoi.

Maynard alkoi hätääntyä. Hänen laivansa oli yhä vahingoittumaton, mutta hän menetti jatkuvasti miehiä. Sotilaat luistelivat Janen verentahrimalla kannella ­repeytyneiden ruumiinosien keskellä, ja kun kukaan ei sekasorron keskellä enää soutanut, Jane alkoi ajelehtia kauemmas Adventuresta.

Maynard ymmärsi, että hän voisi voittaa Mustaparran vain oveluudella. Kun tykinlaukausten ruudinsavu peitti hetkeksi merirosvoilta näkyvyyden, hän määräsi salaman­nopeasti loput miehistään kannen alle. Vain Maynard, ­Butler ja ruorimies Abraham Demelt jäivät kannelle.

Savun hälvettyä Mustaparta näki ­vihollisen aluksella enää vaivaiset kolme miestä pystyssä ruumiiden ja haavoittuneiden keskellä. Silloin hän määräsi aluksensa itsevarmasti Janen viereen, heitti entraushaat reelingin yli ja loikkasi miehineen Maynardin laivan kannelle lyhyt miekka kädessään ja pistoolivyö lanteillaan.

Hän asteli määrätietoisesti kohti miestä, joka oli rohjennut haastaa hänet.

Silloin Maynard antoi merkin piiloutuneille miehilleen, jotka ryntäsivät karjuen portaista kannelle ja suoraan merirosvojen kimppuun. Ilma täyttyi hetkessä miekaniskujen, pistoolinlaukausten ja kuolinhuutojen kakofoniasta.

Ocracoken aamupäivässä Maynardin ja Mustaparran oli tullut aika kohdata toisensa.

Maynard yritti pistää miekallaan Mustapartaa mutta osuikin merirosvon ruutisarveen niin, että hänen miekkansa terä taipui.

Sitten hän onnistui juuri ja juuri torjumaan Mustaparran voimakkaan vastaiskun. Isku oli kuitenkin niin kova, että se rikkoi Maynardin miekan väistimen, ja Mustaparran miekan terä liukui Maynardin käteen asti ja viilsi häneltä pari sormea lähes irti.

Verta vuotava Maynard astui nopeasti taaksepäin, heitti ­samalla miekan kädestään ja tarttui piilukkopistooliinsa. Hän kohotti aseen kohti vastustajaansa ja painoi liipaisimesta.

Laukaus osui, mutta suurikokoinen ­Mustaparta pysyi yhä jaloillaan. Kun hän kuitenkin horjahti yhden askeleen taaksepäin, ruorimies Demelt ryntäsi haavoit­tuneen komentajansa avuksi ja iski Mustapartaa suoraan kasvoihin.

Veren purskahtaessa haavasta laivan kannella pamahti neljä laukausta lisää. Moni Maynardin miehistä oli jo tap­panut oman vastustajansa, ja nyt he suuntasivat aseensa kohti mahtavaa merirosvokapteenia.

Mustaparta ei kuitenkaan vieläkään kaatunut, ei edes kun skottilainen sotilas iski häntä miekallaan voimalla kaulaan.

”Hyvin tehty, sinä senkin”, Mustaparta sai vielä sanottua ymmärtäessään viime hetkensä koittaneen.

”Jos ei se riitä, niin täältä pesee lisää!” kajautti skotti ja ”katkaisi toisella iskulla kaulan melkein poikki niin, että pää jäi roikkumaan olkapäätä vasten”, kuten Boston News-­Letterin artikkelissa myöhemmin kirjoitettiin.

Lopultakin Mustaparta romahti kannelle likimain irti ­leikkaantunut pää roikkuen enää pienen liha­suikaleen varassa. Muutkin laivaan hyökänneet merirosvot retkottivat kannella yhtä elottomina kuin johtajansa.

”Miekka kädessään he tappoivat joka ikisen hyökkääjän menettämättä itse yhtäkään miestä”, miehistään ylpeä Maynard kertoi taistelusta Janen kannella.

Muiden hoitaessa haavoittuneita Maynard nousi muutaman sotilaan kanssa Adventurelle. Jännittyneenä hän kulki lastiruuman hämärässä ja käski miehiään avaamaan tynnyreitä ja arkkuja. Missään ei kuitenkaan ollut kultaa ja jalo­kiviä vaan vain rommia, viiniä ja aseita.

Kapteenin hytistä Maynard löysi hieman kultahippusia ja muutaman hopea­esineen mutta ei muita arvotavaroita. ­Merirosvot olivat ­varmasti piilottaneet aarteensa jonnekin muualle.

Mustaparran taskusta Maynard löysi kuitenkin jotain tärkeää: kirjeen Pohjois-Carolinan korkeimman oikeuden tuomarilta Tobias Knightilta.

Se oli päivätty 17. marraskuuta 1718 eli samana päivänä, jolloin Maynardin laivat lähtivät satamasta. Kirjeessä Knight pyysi Mustapartaa ”lähtemään kotiinpäin (Bathiin) mahdollisimman pian”.

Lopputervehdyksenä oli ”todellinen ystäväsi ja palvelijasi T. Knight”.

Maynard taitteli Pohjois-Carolinan korruptiosta todis­tavan kirjeen huolellisesti ja piilotti sen omaan hyttiinsä. Sitten hän tarkasti Ocracoken rannan, jonne Mustaparta oli pystyttänyt suuren teltan ryöstösaalista varten. Siellä oli muun muassa 140 säkkiä kaakaota ja kymmenen tynnyriä sokeria, jotka Maynard antoi kantaa Janen ruumaan.

Maynard oli menettänyt 11 miestä ja yli 20 oli haavoit­tunut, mutta tärkeintä oli, että hän oli pysäyttänyt merien pahimman piraatin ja hänellä oli nyt Janen lastiruumassa kolmetoista vankia. Lisäksi Rangerin vauriot osoittautuivat pelättyä pienemmiksi, ja se pystyisi palaamaan kotiin.

Ennen Ocracokelta lähtöä Maynard käski vielä yhtä miestään leikkaamaan Mustaparran pään kokonaan irti ruumiista ja viemään verta tippuvan pään Janen keulapuomille.

Pää sidottiin puomiin roikkumaan ja muu ruumis heitettiin yli laidan. Tarinan mukaan päätön ruumis kiersi laivan kolme kertaa ennen kuin se hävisi aaltoihin.

Mustaparran pää roikkui yhä keulapuomista merkkinä Maynardin onnistumisesta hänen palatessaan laivoineen Hamptonin satamaan.

Riemastunut Spots­wood antoi saman tien vetää Mustaparran pään ­korkean lipputangon nokkaan Hamptonin länsirannalle ­pelotukseksi kaikille, jotka edes harkitsivat merirosvousta.

Tarina Maynardin uroteosta levisi muutamassa kuukaudessa kaikkialle englanninkieliseen maailmaan, mutta kuuluisuudestaan huolimatta Maynard joutui odottamaan vielä 22 vuotta, ennen kuin hänestä tuli kuninkaallisen laivaston kapteeni.

Kapteeni Charles Johnsonin vuonna 1724 julkaisemassa kirjassa A General History of the Robberies and Murders of the Most Notorious Pirates (”Kirja kuuluisimpien meri­rosvojen ryöstöistä ja murhista”) Maynardia kuitenkin ­s­uitsutettiin ylenpalttisesti:

”Herra Robert Maynard oli herrasmies, jonka valtavasta rohkeudesta ja päättäväisyydestä todistavat hänen urheat toimensa tuossa tehtävässä. Mustaparta kukistui yksinomaan luutnantti Maynardin ja hänen miestensä rohkeuden ja toimintakyvyn ansiosta.”