Martin Luther Kingin ­­ampuneesta James Earl Raysta tuli ­Yhdys­valtojen etsityin rikollinen.

© AP/Polfoto
Rikokset - Rikolliset

Martin Luther Kingin murhaajan jäljillä

Huhtikuussa 1968 afroamerikkalainen ihmisoikeusaktivisti Martin Luther King ammuttiin hotellinsa parvekkeelle Memphisissä, ja hyvin pukeutuneen miehen nähtiin poistuvan tekopaikalta. Kun murha-ase löytyi lähistöltä, käynnistyi liittovaltion poliisin FBI:n siihenastisen historian mittavin ajojahti.

Kevyt tuulenvire puhalsi Mississippi­joelta halki Memphisin kaupungin ja vilvoitti Martin Luther Kingin kasvoja.

Lorraine Moteliin majoittunut 39-­­­­­vuotias afroamerikkalainen baptistipastori ja kansalaisoikeustaistelija ­nojasi toisessa kerroksessa sijaitsevan huoneensa parvekkeen kaiteeseen ja jutteli paikallisten ihmisoikeusaktivistien kanssa.

Hän oli saapunut edellisenä päivänä Tennesseen osavaltion suurimpaan kaupunkiin Memphisiin osoittaakseen tukeaan puhtaanapitotyöntekijöiden lakolle. Huhtikuun 4. päivän illansuussa hän oli tullut käväisemään motellille vaihtamaan vaatteita ennen kuin hän lähtisi paikallisen pastorikollegansa kotiin syömään illallista.

”Illasta taitaa tulla sen verran viileä, että sinun kannattaa ottaa päällystakki mukaan”, huikkasi Kingiä pysäköintipaikalla ­autonsa luona odotteleva autonkuljettaja ­Salomon ­Jones. ”OK, Jones! Sinä se jaksat aina pitää ­minusta huolta”, King vastasi.

Hän otti taskustaan mentolisavukkeen ja oli juuri kääntymässä mennäkseen ­sisälle, kun jostakin kajahti laukaus. Kello oli 18.01. King lysähti parvekkeen ­betonilattialle. Luoti oli murskannut hänen alaleukansa ja tunkeutunut syvälle kaulaan. Kun Salomon Jones ja muut pihalla olleet ehtivät paikalle, King makasi parvekkeella laajenevassa verilammikossa ja sai vaivoin sanottua heille: ”Kaikki on ohi.”

Vaikka jokainen näki, miten paha tilanne oli, kaikki yrittivät rohkaista Kingiä vakuutellen, että tämä selviäisi kyllä. Pian hänen kasvonsa kuitenkin muuttuivat tuhkanharmaiksi, hänen huulensa alkoivat sinertää ja hänen ­verenpaineensa romahti.

Kun ambulanssi ja poliisit saapuivat Lorraine Moteliin, ambulanssimiehet joutuivat toteamaan, että Martin Luther King ei tulisi toipumaan saamastaan osumasta. Maailmankuululla ihmisoikeustaistelijalla oli enää vain hetki elinaikaa.

Koko maailma uskoi murhaajan jäävän nopeasti kiinni, mutta yllättäen tekijä onnistuikin pakoilemaan poliisia pitkään, vaikka ajojahdista tulikin FBI:n siihen ­asti kaikkein suurin etsintäoperaatio.

King oli sekä rakastettu että vihattu

Vuonna 1968 murhattu Martin Luther King oli Yhdysvaltojen mustien kansalaisoikeusliikkeen näkyvin hahmo.

Alabaman osavaltion Montgomeryn baptistikirkon uusi pastori King nousi suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1955 Montgomeryn bussiboikotin yhteydessä, kun mustat nousivat Martin Luther Kingin johdolla kapinaan ­vastaan säädöstä, jonka mukaan heidän täytyi nousta linja-­autoon takaovesta sisään ja luovuttaa paikkansa ja siirtyä auton takaosaan, jos autoon ­tuli istumapaikkaa tarvitsevia valkoihoisia matkustajia.

King piti kuuluisan yhdenvertaisuutta kannattavan ­puheensa Minulla on unelma vuonna 1963, ja vuonna 1964 vasta 35-vuotias King sai Nobelin rauhanpalkinnon väkivallattomasta kansalaisoikeustoiminnastaan.

Yhdysvaltalaiset äärioikeistolaiset rotukiihkoilijat vihasivat Kingiä, ja heidän joukossaan oli myös 39-­vuotias tapa­rikollinen James Earl Ray. Hän oli noin vuotta aikaisemmin paennut kuorma-auton lavalle piiloutuneena Jefferson­ Cityn vankilasta Missourista, missä hän oli kärsinyt kahdeksantoista vuoden tuomiotaan useista aseellisista ryöstöistä.

Ensimmäisellä viikolla ­pakonsa jälkeen Ray oli seuraillut Kansas Cityyn menevää rautatietä länteen päin. Hän oli päätellyt ­poliisin olettavan, ­että hän lähtisi kohti itää, jossa asui hänen veljensä, ja arveli voivansa karistaa poliisit kannoiltaan lähtemällä päinvastaiseen suuntaan.

Viikot ja kuukaudet kuluivat, eikä Rayta tavoitettu. Hän alkoi olla varma, ettei hän jäisi lainkaan kiinni. Hän asettui Eric S. Galtin nimellä vuonna 1967 Los Angelesiin, ­jossa hän muun muassa kävi tanssikoulua, kouluttautui baari­mestariksi ja toimi vapaaehtoistyöntekijänä George Wallacen presidentinvaalikampanjassa.

Ray kannatti Wallacea, koska tämä ajoi rotuerottelun säilyttämistä ja vastusti Yhdysvaltojen mustien kansalais­oikeusliikettä. Ray inhosi mustia ja vihasi erityisesti kansalaisoikeusliikkeen johtajaa Kingiä.

Hän käytti Kingistä pilkkanimeä Martin Luther Coon eli Martin Luther "mutiainen". Rayn viha kasvoi lopulta niin suureksi, että keväällä 1968 hän lähti Memphisiin tarkoituksenaan tappaa King.

Martin Luther Kingin murha synnytti salaliittoteorioita, joiden mukaan murhan olivat itse asiassa tilanneet ­korkean tason virkamiehet tai alamaailma eikä ajatus ollut James Earl Rayn, mitättömän rasistin, oma.

© Corbis/AOP & Getty Images

Murhaaja vaani Kingiä

Huhtikuun 4. päivänä 1968, vain kolme tuntia ennen murhaa, James Earl Ray kirjoittautui John Willardin nimellä Bessie Brewerin matkustajakotiin Memphisissä. Ray oli seurannut Martin Luther Kingin ­liikkeitä tiedotusvälineistä ja lukenut paikallislehdestä, ­että King asui Lorraine Motelin huoneessa 306.

Ray otti Bessie Brewerin matkustajakodista ensin ­huoneen numero 8 mutta kävi melkein saman tien vaihtamassa sen huoneeseen 5B, josta oli suora näköyhteys Lorraine Moteliin ja Kingin huoneeseen.

Ray maksoi ­viikosta ja asettui huoneeseensa. Vain 60 metrin päässä oli Lorraine Motel ja huone 306, jonka parvekkeella Kingistä otetun kuvan hän oli nähnyt lehdessä.

Ray kävi ostamassa itselleen ­kiikarin ja asettui sen kanssa huoneensa ikkunaan odottamaan Kingiä. ­Vähän ennen kuutta illalla Ray näki Kingin avaavan parvekkeen oven ja astuvan ulos parvekkeelle.

Ray otti laukkunsa ja laatikon, jossa oli ­hänen ­Remington-kiväärinsä vihreään kankaaseen käärittynä.

Hän meni kylpyhuoneeseen, jonka ikkunasta näkyi ­parhaiten Kingin parvekkeelle. Hän avasi ikkunan, ­latasi kivääriinsä yhden ainoan patruunan, nousi kylpyammeeseen asettamalleen jakkaralle, nojasi seinään ja työnsi ­kiväärinpiipun ulos ikkunasta.

Kingin pää täytti ­kiväärin kiikaritähtäimen koko ­näkökentän. Oli kuin Ray olisi seissyt aivan vihaamansa Kingin vieressä. Kello 18.01 Ray painoi liipaisinta.

”Ihan kuin olisi kuulunut laukaus!”

Ray pani kiväärin kiireesti takaisin laatikkoon ja kääräisi sen ja pienen laukkunsa kiväärin suojana olleeseen vih­reään kankaaseen. Hän tempaisi oven auki ja asteli rivakasti käytävän poikki.

”Ihan kuin olisi kuulunut laukaus!” sanoi yksi matkustajakodin asukas Rayn harppoessa ohi.

”Sitä se olikin”, vastasi Ray ykskantaan vältellen näyttämästä kasvojaan häntä puhutelleelle miehelle.

Ray juoksi portaat alas, meni ulos ja käveli autolleen South Main Streetille. Ketään ei tullut vastaan. Vasta kun hän oli melkein autonsa kohdalla, hän näki kolme poliisiautoa ja poliiseja, jotka oli hälytetty murhan vuoksi hotellille.

Ray pudotti kiireesti kankaaseen kääräisemänsä aselaatikon ja laukun kadun varressa olevan peliautomaatteja myyvän ja huoltavan Canipe’s Amusement Companyn ovisyvennykseen.

Guy Canipe oli sisällä ja kuuli ­kolahduksen, kun jokin kova esine osui oveen. Uteliaana hän meni katsomaan, mikä kolahduksen oli aiheuttanut, ja ­näki tuntemattoman, hyvinpukeutuneen miehen nousevan valkoiseen Ford Mustangiin.

”Näitkö, kuka se oli?” huusi häntä kohti pistooli kädessään juokseva poliisi jo kaukaa Canipelle, joka tutki yrityksensä ovelle pudotettua kääröä. Canipe kertoi näkemästään apulaisseriffi Judson Ghormleylle, joka oli selvästi tyytyväinen silminnäkijältä saamiinsa tietoihin, vaikka epäilty olikin päässyt karkuun.

”Olen Main Streetillä talon numero 424 edessä, ja ­minulla on täällä mahdollinen murha-ase. Epäilty poistui Main Streetiä etelään päin: nuori, valkoihoinen mies ­yllään tumma puku... Luultavasti liikkeellä valkoisella Mustangilla”, Ghormley lateli radiopuhelimeensa.

Ampumisesta oli kulunut vain kymmenen minuuttia, ja poliisilla oli jo oletettu murha-ase, epäilty ja kuvaus hänestä. Poliisi luuli, että pidätys olisi vain ajan kysymys.

FBI otti tutkinnan hoitaakseen

FBI:n Memphisin osaston johtaja Robert Jensen saapui ­ensimmäisten joukossa tapahtumapaikalle. Tavallisesti murhatutkimukset hoidettiin paikallisen poliisin voimin, mutta tämä ei ollut mikään tavallinen surmatyö, ja niin Jensen lähti varmuuden vuoksi Lorraine Motelille.

FBI:n apulaisjohtaja Cartha DeLoach ottikin pian ­yhteyttä Jenseniin. ”Valtionsyyttäjä haluaa, että otamme asian hoidettavaksemme”, DeLoach sanoi, ja selitti, ­miksi: ”Tämä tapaus täytyy ehdottomasti selvittää mahdollisimman pian. Kaikki liikenevät voimat on otettava käyttöön. Komenna joka iikka heti töihin niin pitkäksi aikaa kuin ne vain pysyvät tolpillaan”, apulaisjohtaja jatkoi.

Liittovaltion poliisissa 21 vuotta työskennellyt Jensen ei mennyt paniikkiin, vaan ryhtyi järjestelmällisesti töihin. Rikosteknikot mittasivat, ­kuvasivat ja analysoivat murhapaikan, ja poliisit keräsivät silmin­näkijöiltä lausunnot. Useimmat kertoivat laukauksen tulleen matkustaja­kodista.

Matkustajakodin toisen kerroksen huone 5B ja kylpyhuone olivat pian tutkimuksen kohteena. Huoneesta ­löytyi uusi kiikarikotelo, ja matkustajakodin omistaja ja epäillyn nähneet asukkaat kertoivat ­kuulusteluissa, että huoneeseen oli majoittunut hyvin­pukeutunut, tummatukkainen, valkoihoinen mies.

Mies oli kirjautunut sisään nimellä John Willard. ­Robert Jensen pani pari miestään etsimään John Willard -nimisiä henkilöitä ja ajoi itse paikalliselle FBI:n toimistolle, johon Main Streetiltä löydetty käärö oli tuotu.

Illalla Jensen ­avasi käärön kumihansikkaat ­kädessään ja asetteli sen sisällön siistiin ­riviin pöydälle. Laukussa oli peseytymisvälineitä, mikä ­sopi yhteen sen kanssa, että silminnäkijät olivat ­kuvailleet miestä siistiksi. ­

Remington-kivääri oli uusi, ja Jensenin ihmeeksi siinä oli vielä sarjanumerokin tallella, minkä ansiosta sen ostopaikka oli helppo selvittää.

Kääröstä­ löytyivät vielä kiikarit ja niiden kuitti. Kiikarit kuuluivat mitä ilmeisimmin koteloon, joka oli löytynyt huoneesta 5B. Oli siis todennäköistä, että huoneen 5B asukas oli ­sama henkilö, joka oli jättänyt asekäärön Main Streetin varrelle ovisyvennykseen.

FBI sai ­kivää­ristä kaksi selvää ­sormenjälkeä, joten FBI:n varajohtaja Cartha DeLoach oli tyytyväinen ja uskoi vakaasti, ­että murhaaja saataisiin ­pian kiinni.

Ray pakeni Kanadaan

James Earl Ray oli päässyt valkoisella Mustangillaan jo satojen kilometrien päähän. Hän oli ajanut pysähtymättä ­koko yön Tennesseen ja Mississippin halki kohtaamatta ­ainoatakaan poliisia. Hän oli kuunnellut ­radiota koko matkan ajan ja ­ihmetellyt, millaisen kaaoksen hänen ampumansa luoti oli saanut aikaan.

Ensin oli kerrottu, että Martin Luther King oli kuollut pian sen jälkeen, kun hänet oli tuotu sairaalaan. Sen jälkeen olivat ­alkaneet ­uutiset mellakoista ja tulipaloista monissa maan suurimmissa kaupungeissa mustien purkaessa suuttumustaan Kingin murhasta.

Kun Ray pääsi Alabamaan, hän kuuli radiosta, että poliisi etsi valkoista Ford Mustangia ja siististi pukeutunutta valko­ihoista miestä.

Ray tajusi olevansa kuin tarjottimella rakkaassa autossaan, mutta päätti silti jatkaa sillä Atlantaan, Georgiaan, josta ­hän oli vuokrannut huoneen muutamia kuukausia aiemmin. ­Aamulla puoli yhdeksän maissa huhtikuun 5. päivänä Ray saapui Atlantaan, missä hän jätti autonsa pysäköintialueelle ja haki asunnoltaan rahansa ja revolverinsa.

Yhden aikaan iltapäivällä Ray nousi Atlantassa Cincinnatiin menevään Greyhound-bussiin. Murhasta oli kulunut 19 tuntia, ja viimein hän saattoi ummistaa silmänsä ­ja uneksia Rhodesiasta, minne hän aikoi paeta ja asettua ­loppuiäkseen asumaan.

Rhodesia eli nykyinen Zimbabwe oli kolme vuotta ­aikaisemmin itsenäistynyt Britanniasta, eikä maata ­kovin ottein johtavalla valkoisen vähemmistön hallituksella ollut luovutussopimusta Yhdysvaltojen kanssa, koska ­Yhdysvallat ei ollut tunnustanut koko valtiota.

Mutta ­ennen kuin Ray pääsisi Rhodesiaan, hänen täytyi ensin päästä Cincinnatiin, Detroitiin ja Kanadaan. Hänen pakomatkansa oli siis vasta alussa.

Ray halusi nimenomaan Rhodesiaan, jossa valkoinen vähemmistö kohteli maan mustaa ­enemmistöä täysin mielivaltaisesti.

© AP/Polfoto

FBI pääsi ”Eric Galtin” jäljille

James Earl Rayn körötellessä bussin kyydissä pohjoiseen FBI:n erikoisagentit John Bauer ja Stephen Darlington ­kävivät järjestelmällisesti läpi Memphisin majoitusliik­keitä selvittääkseen, oliko valkoisella Ford ­Mustangilla liikkunut mies asunut Memphisissä muuallakin kuin Bessie Brewerin matkustajakodissa.

FBI:llä oli jo tiedossaan, että nimi ”John Willard” oli väärä, koska ainoa sopivan ikäinen John Willard oli vankilassa ja sen vuoksi epäilysten ulkopuolella. Yli vuorokauden kestäneiden etsintöjen jälkeen FBI:n agentit tulivat New Rebel ­Moteliin, jonka omistaja muisti Fordilla saapuneen asukkaan.

Motellin omistaja tutki huhtikuun kolmannen päivän majoituskortteja ja löysi ­etsimänsä: ”Mustang, rekisterinumero 1-38993”, omistaja luki kortista. ”Entä asiakas – minkä ­niminen hän oli?”, Bauer kysyi. Motellinomistaja käänsi hotellikortin agenttien nähtäväksi: ”Eric S. Galt”, Bauer luki. Uusi, tärkeä johtolanka oli löytynyt.

Sillä välin ”Eric S. Galt” ei ollut haaskannut aikaa. Hän oli ylittänyt Kanadan rajan taksilla ja jatkanut Kanadan puolella junalla Torontoon. Perille päästyään hän oli 6. huhtikuuta vuokrannut huoneen puolalaisen Szpakowskin pariskunnan luota.

Huhtikuun 8. päivän aamuna Ray meni kirjastoon ja ­halusi tutkia paikallisia sanomalehtiä 1930-luvulta. Hänet ohjattiin mikrofilmihuoneeseen, jossa hän etsi lehdistä uutisia ­itsensä ikäisten henkilöiden syntymästä.

Vuonna 1932 syntynyt Ramon George Sneyd sopi parhaiten hänen tarkoituksiinsa. Nimi oli riittävän tavallinen, ettei se herättäisi huomiota.

Ray soitti varmistussoiton ­oikealle Sneydille esitellen itsensä passivirkailijana, joka halusi varmistaa, oliko oikealla Sneydillä passia tai passihakemusta vireillä. Kun ei ollut, hän vain pahoitteli erehdystä ja tarpeetonta soittoa.

Kolme päivää myöhemmin Ray osti teatterimeikkejä ja silmälasit. Hän värjäsi ihonsa ja kulmakarvansa tummemmiksi, kampasi hiuksensa jakaukselle, pani silmälasit päähänsä ja kävi otattamassa itsestään passikuvan, jossa hän näytti lähinnä professorilta.

Ray meni passikuvien ja väärennetyn syntymätodistuksen kanssa Kennedy Travel Bureau -matkatoimistoon ja varasi itselleen lentolipun Lontooseen, mitä varten hän tarvitsi myös passin. Lento lähtisi 6. toukokuuta, johon mennessä passi olisi valmis.

Ray antoi passikuvansa virkailijalle ja sopi tulevansa noutamaan liput ja passin kahden viikon kuluttua. ­Matkatoimistovirkailija ­kirjoitti passihakemukseen saatteen: ”Kiireellinen. Asiakkaamme haluaa päästä lähtemään mahdollisimman pian.”

Murhaajan kurssikuva löytyi

Torstai-iltapäivänä 11. huhtikuuta atlantalaisella pysäköintipaikalla kuhisi poliiseja ja FBI:n agentteja. James Earl Rayn kuusi päivää aikaisemmin Atlantaan jättämä Ford Mustang oli löytynyt. Eräs lähitalon asukkaista oli alkanut ihmetellä, miksi valkoinen auto oli seissyt pysäköintipaikalla päiväkausia.

Poliisit tarkistivat rekisterinumeron, ja huomasivat, ­että auto oli sama, jolla Eric Galt oli saapunut Memphisiin. ­Auton tuulilasissa oli tarra, jonka mukaan siihen oli vastikään vaihdettu öljyt Los Angelesissa sijaitsevassa autohuollossa. Huoltoliikkeestä FBI sai osoitteen, jossa Galt oli asunut kaksi kuukautta Los Angelesissa.

Vuokranantaja muisti Galtin hyvin: ”Tumma taaksepäin kammattu tukka. Hiljainen tyyppi. Siisti puku”, hän kertoi FBI:n agenteille.

”Sanoiko Galt, mihin hän oli menossa?”

”Hmm, juu… Atlantaan, Georgiaan”, mies vastasi ja ­etsi osoitteen. FBI sai myös selville, että Galt oli Los Angelesissa asues­saan harrastanut tanssia mutta lopettanut aloitettuaan baarimestarikurssin.

FBI:n agentti Theodore A’Hearn meni seuraavana ­päivänä käymään Sunset Boulevardilla sijaitsevaan baarimestarikouluun. Koulun johtaja Tomas Lau kehui Galtin luontaisia edellytyksiä alalle: ”Oikein sopiva baarimestariksi. Ahkera ja järjestelmällinen henkilö.”

Lau ei kuitenkaan osannut kuvailla, miltä Galt näytti. ”Mutta minulla on täällä kyllä kuva hänestä”, hän jatkoi.

”Miksi ihmeessä?” agentti A’Hearn hämmästeli.

”Meillä otetaan aina kuva kaikista valmistuneista diplomin ja johtajan kanssa”, Lau kertoi.

Hän löysi arkistostaan maaliskuun 2. päivänä otetun kuvan baarimestarin­­kir­jaansa ylpeänä esittelevästä Galtista. Siinä hän nyt oli. Hoikka mies puku päällä ja solmio kaulassa – Martin Luther ­Kingin murhasta etsitty mies.

Murhaajan oikea nimi saatiin selville

FBI:n agentit Atlantassa alkoivat tutkia Galtin jälkeensä jättämää omaisuutta. Galtin asunnosta löytyi kaupunkien ja maiden karttoja, muun muassa Atlantan kartta, johon oli ympyröity Martin Luther Kingin koti ja alue, josta valkoinen Ford Mustang löytyi.

Meksikon kartasta saatiin sormenjälki, joka vastasi murha-aseessa olevaa. FBI oli nyt varma asiastaan: Galt oli Kingin murhaaja.

Keskiviikkona 17. huhtikuuta FBI julkaisi pidätysmää­räyksen, jossa Galtin todettiin olevan ”aseistettu ja vaarallinen”. Seuraavana aamuna etsityn miehen kuva julkaistiin kaikkien maan sanomalehtien etusivulla.

FBI:n tietokannassa oli 82 miljoonan ihmisen sormenjäljet, ja ­niiden vertaileminen olisi tuonaikaisilla menetelmillä kestänyt iäisyyden. Sen perusteella, että epäilty ­vaihtoi toistuvasti asuinpaikkaa ja käytti peitenimiä, ­tutkintaa johtava FBI:n varajohtaja Cartha DeLoach päätti rajata haun ­ennen Kingin murhaa etsintäkuulutettuihin henkilöihin, joita oli ”vain” 53 000.

Jo seuraavana päivänä DeLoach sai puhelun FBI:n sormenjälkiyksikön johtajalta, Les Trotterilta. ”Mies on löytynyt! Täydellisesti yhteensopivat sormenjäljet löytyivät muutama minuutti sitten sormenjälkikortista numero 702. Tekijä on taparikollinen, ja hänen nimensä on James Earl Ray”, Trotter hehkutti.

Muutamaa päivää myöhemmin Ray avasi television ­majapaikassaan Torontossa. Hän halusi nähdä The FBI -ohjelman, jonka lopussa näytettiin Yhdysvaltojen kymmenen etsityintä rikollista. Yllätys oli melkoinen, kun hänen kasvonsa lävähtivät ruutuun ja vieläpä oikealla nimellä.

”Rayn vangitsemiseen johtavista tiedoista on luvattu 100 000 dollarin palkkio”, kertoi ohjelman juontaja.

Martin Luther Kingin ­­ampuneesta James Earl Raysta tuli ­Yhdys­valtojen etsityin rikollinen.

© AP/Polfoto

”Herra Sneyd” ylittää Atlantin

Vaikka FBI:llä oli valokuva, murhatutkimukset eivät edistyneet mitenkään seuraavien kahden viikon aikana. Rayn uusi henkilöllisyys Ramon George Sneydinä ei ollut paljastunut.

Toukokuun 6. päivänä silmälasipäinen herra Sneyd ­nousi Toronton kansainvälisellä lentokentällä koneeseen. Hän saapui seuraavana aamuna Lontooseen, josta hän jatkoi edelleen Portugaliin Lissaboniin.

Kaikki näytti aluksi lupaavalta: Ray löysi Lissabonista laivan, jolla hän pääsisi 130 ­dollarilla Angolaan, kunhan saisi ­viisumin. Sitten hänelle selvisi, että viisumin saaminen kesti viikon, ja laivan lähtöön oli enää kaksi päivää.

Ray etsi kuumeisesti toista mahdollista laivaa, muttei löytänyt sellaista. Niinpä hän lensi toukokuun 17. päivänä takaisin Lontooseen aikoen yrittää myöhemmin Brysselin kautta eteenpäin.

Sillä aikaa FBI selvitteli Rayn aikeita ­tämän entisiltä sellitovereilta. Eräs heistä kertoi Rayn ­puhuneen aikeestaan paeta vankilasta Kanadaan ja sieltä ulkomaille, koska ­Kanadan passi oli helppo saada.

Tämän heiveröisen vihjeen perusteella FBI pyysi Kanadan poliisia tarkastamaan kaikki huhtikuun 1967 jälkeen jätetyt passihakemukset. Kaikkiaan 12 kanadalaista poliisia pantiin vertailemaan yli 250 000 passihakemuksen kuvaa Rayn kuviin.

Kesäkuun 1. päivänä Robert Wood sai Ramon George Sneydin passikuvan eteensä. Hän tarkisti onko vasen korva lievästi ulkoneva, onko leuassa kuoppa ja ovatko kasvojen mittasuhteet samat. ”Tämä voisi olla Ray silmälasit päässään”, huusi Wood.

Soitto oikealle Sneydille vahvisti, että hänellä ei ollut passia. Soittokierros matkatoimistoihin paljasti, että ­Ramon George Sneyd oli matkustanut Lontooseen. FBI otti välittömästi yhteyttä Scotland Yardiin, ja väärän Sneydin ­passikuva lähetettiin kaikille Britannian lentokentille ja matkustajasatamiin.

Kingin murhaaja jäi kiinni

Kesäkuun 8. päivänä James Earl Ray aste­li revolveri taskussaan Lontoon Heathrown kentän ­kakkosterminaaliin lähteäkseen Belgiaan Brysseliin. Hän uskoi, että ­pääsisi Belgian kautta halvalla ja helposti Rhodesiaan.

”Saisinko passinne, kiitos”, sanoi lähtöselvitystiskin nuori virkailija.

Ray kaivoi takintaskustaan Kanadan passin. Kanadan passi sai taaempana ­seisovan Scotland Yardin etsivä Philip Birchin valpastumaan. Hän tarkisti ­etsintäkuulutettujen luettelon ja huomasi Sneydin nimen.

Birch meni ja koputti Rayta olalle ja pyysi tältä kohteliaasti: ”Tulisitteko hetkeksi tänne.” Ray lähti rauhallisesti mukaan luullen kyseen olevan rutiinitarkastuksesta. Vasta, kun hänelle tehtiinkin ruumiintarkastus ja hänen ­takataskustaan löytyi ase, hän alkoi hermostua ja selitellä.

”Olen menossa Afrikkaan. Ajattelin, että siellä saattaa tarvita asetta”, Ray puolustautui. Hänellä ei ollut lupaa aseelle, ja hän oli yrittänyt salakuljettaa luvattoman aseen maasta, joten poliisilla oli valtuudet pidättää hänet. Ray vietiin Scotland Yardiin. Siellä hänen matkalaukustaan löytyi takki, jossa oli nimikointi ”Eric Galt”.

”Meillä on syy olettaa, että te ette ole Kanadan kansalainen vaan yhdysvaltalainen”, sanoi kuulustelija rikosylikomisario Thomas Butler.

”No niin… Olenhan minä”, Ray mutisi.

”Eikä teidän nimenne ole Sneyd vaan James Earl Ray, ja teidät on etsintäkuulutettu Yhdysvalloissa erittäin vakavista rikoksista, kuten ampuma-aseella tehdystä murhasta”, Butler totesi. Rayn 65 päivää kesänyt pako oli ohi.

FBI:ssä pelättiin, että James Earl Ray murhattaisiin, minkä vuoksi hänellä oli luotiliivi aina siirrettäessä.

© Shelby County Register

Lue myös:

Amerikan historia

Martin Luther King opfandt knælende protest

3 minuuttia
Kulttuurihenkilöt

Josephine Baker nousi ilmiöksi Pariisissa

7 minuuttia
Kulttuurihenkilöt

Josephine Baker nousi ilmiöksi Pariisissa

7 minuuttia
Suosituimmat

Kirjaudu sisään

Virhe: Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
NäytäPiilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!