Exquemelin syntyi Ranskassa mutta asettui Hollantiin ja julkaisi siellä muistelmansa. 

© Bridgeman & De Americaensche zee-roovers

Laivalääkäristä tuli pelätty merirosvo

Vuonna 1667 merirosvot värväsivät Alexandre Exquemelinin laivalääkärikseen. Seuraavat viisi vuotta hän purjehti Karibialla kahden historian hurjimman merirosvopäällikön kanssa.

torstai 26. syyskuuta 2019 teksti Else Christensen

Rannalla odotti satoja vahvasti aseistettuja espanjalaisia siirtokuntalaisia, mutta merirosvolaiva La Cacoyèren kapteeni François L’Olonnais ei aikonut antaa sen estää aikeitaan. Ääni jylisten hän kannusti miehiään taisteluun.

”Heitä on paljon, mutta se tarkoittaa vain, että meille on voitettuamme luvassa suuri saalis. Minä johdan teitä!” huusi L’Olonnais, lisänimeltään ”Julma”. Hän oli selvästi tehnyt päätöksensä: merirosvot hyökkäisivät linnoitetulle rannikolle.

”Ammun henkilökohtaisesti jokaisen, joka osoittaa heikkoutta taistelussa”, L’Olonnais vielä uhkaili.

Kannella kuhisi arpikasvoisia ja ahavoituneita merirosvoja, jotka löivät kättä ja lupasivat pysyä yhdessä kuolemaan asti. Yksi mies erottui kuitenkin joukosta. Laivalääkäri Alexandre Exquemelinin kasvot eivät kuvastaneet taisteluintoa, mutta hän olikin vasta yhdellä ensimmäisistä ryöstöretkistään. Kapteeni L’Olonnaisin palopuhe syöpyi siksi 22-vuotiaan lääkärin mieleen.

”Eteenpäin, veljet, älkääkä arkailko”, L’Olonnais pauhasi ja johti miehensä hyökkäykseen.

Rosvot hyökkäsivät Venezuelassa sijaitsevaan Maracaibon kaupunkiin vuonna 1667, eli hieman sen jälkeen, kun Alexandre Olivier Exquemelin oli aloittanut uuden elämänsä merirosvona. 

Hän vietti kaikkiaan viisi vuotta merirosvolaivoilla Karibianmerellä ja purjehti muun muassa legendaarisen Henry Morganin kanssa, joutui verenhimoisten intiaanien takaa-ajamaksi ja näki käsittämättömiä rikkauksia ja julmuuksia. 

Kun hän palasi Eurooppaan, hän julkaisi muistelmateoksen Karibian merirosvot. Kirja ilmestyi vuonna 1678, ja sen yksityiskohtaiset kuvaukset merirosvojen elämästä saivat ihmiset haukkomaan henkeään. Kirja loi myös pohjaa myöhemminkin tunnetulle kiinnostukselle julmina mutta myös lojaaleina pidettyjä merirosvoja kohtaan. 

Merirosvo aateloitiin rohkeudestaan: Henry Morgan oli merirosvokapteeni ja tunnettu pelottomuudestaan. Kun kuningas Kaarle II kuuli hänen teoistaan, hän aateloi roiston rankaisemisen sijaan. Morgan lähetettiin Jamaikalle, jossa hänestä tehtiin varakuvernööri. 

Lääkäri lupautui orjaksi

Nuorena Exquemelin ei haaveillut ryhtyvänsä merirosvoksi. Hän kuului Ranskan protestanttiseen vähemmistöön, hugenotteihin, ja joutui siksi kokemaan uskonnollista vainoa. 

Vuonna 1666 Ranskan kuningas Ludvig XIV antoi asetuksen, joka kielsi hugenoteilta lääkärinammatin harjoittamisen, ja kuusi vuotta lääkäriksi opiskellut Exquemelin sai haudata aikeensa ryhtyä kirurgiksi. 

Hänen unelmansa hyvästä elämästä Ranskassa särkyivät pirstaleiksi. Hän lähti syntymäkaupungistaan Honfleurista, astui Ranskan Länsi-Intian kauppakomppanian laivaan ja matkusti Tortugan saarelle Karibialle.

Saadakseen rahaa matkaa varten Exquemelin oli tehnyt kauppakomppanian kanssa sopimuksen, jonka mukaan kauppakomppania sai määränpäässä myydä hänet orjaksi rajalliseksi ajaksi. Kun hän olisi työllään maksanut matkansa, hän olisi vapaa lähtemään etsimään onneaan siirtokuntiin omin päin.

Ennen lähtöään Euroopasta Exquemelin sopi kauppakomppanian kanssa, että hänet sai myydä vain lääkärinkoulutustaan vastaavaan työhön. 

Kun laiva saapui nykyisten Haitin ja Kuuban välissä sijaitsevalle pienelle Tortugan saarelle, komppania kuitenkin rikkoi sopimuksen ja myikin Exquemelinin ensimmäiselle ja parhaiten tarjonneelle ostajalle, varakuvernööri La Vielle. Hän omisti tupakkaplantaasin Hispaniolassa, ja Exquemelin joutui raskaaseen fyysiseen työhön pelloille kitkemään, kastelemaan ja korjaamaan satoa.

”Kaiken lisäksi La Vie antoi minulle vain puolet siitä mitä tarvitsin, niin ruokaa kuin vaatteita”, Exquemelin vuodatti katkerana kirjassaan.

Välillä Exquemelin ei saanut ruokaa eikä juomaa lainkaan vaan joutui elämään happamilla, raaoilla appelsiineilla, kun ei löytänyt muuta syömäkelpoista. Kun yksi kuvernöörin sihteereistä eräänä päivänä heltyi ja antoi Exquemelinille hieman vahvistavaa viiniä, La Vie sai raivokohtauksen ja rankaisi orjaansa ankarasti.

”Hän heitti minut syvään, pimeään ja haisevaan maakuoppaan ja sanoi, että saisin jäädä sinne mätänemään.”

Exquemelin virui kolme päivää kuopassa alastomana, kunnes hänet lopulta haettiin pois. Hän oli kuitenkin päässyt vähällä, sillä orjien elämä ei ollut yleensä minkään arvoinen.

”Olen nähnyt joitakuita piestävän, kunnes he eivät enää pysy jaloillaan. Heidät viskataan plantaasin nurkkaan kaivettuun kuoppaan, eikä heistä sen jälkeen enää puhuta”, Exquemelin kertoi.

Maakuopassa viruminen oli Exquemelinille liikaa. Hän pakeni erään munkin avustuksella ja riensi kuvernööri d’Ogeronin talolle. Kuvernööri piti huolen siitä, että Exquemelin myytiin lääkärille, jonka luona hän saattoi harjoittaa ammattiaan. 

Vuoden kuluttua lääkäri tarjosi orjalleen vapautta 150 piasterin maksua vastaan – tämä saisi lyhentää maksua vähitellen. Exquemelinillä ei kuitenkaan ollut killinkiäkään, joten hänen ainoa vaihtoehtonsa oli pestautua merirosvolaivalle.

Villisianmetsästäjistä tuli merirosvoja

Exquemelinin päätös heittäytyä merirosvoksi ei suinkaan ollut niin epätoivoinen kuin miltä se saattaa kuulostaa. Elettiin merirosvouksen kulta-aikaa. 174 vuotta sen jälkeen, kun Kristoffer Kolumbus oli saapunut Amerikkaan, Espanja oli valloittanut siirtomaikseen suuren osan Karibian saaria, Latinalaista Amerikkaa ja Etelä-Amerikkaa.

Espanjalaisia oli saapunut Amerikkaan sekä palavasta halusta pelastaa pakanallisten alkuasukkaiden sieluja että alueen valtavien luonnonrikkauksien vuoksi. Ensin alkuasukkaat kastettiin, sitten heidän kaupungeistaan ryöstettiin hopea, kulta, jalokivet ja kaakao. 

Espanja sai pian kilpailijoita muista merivalloista, Ranskasta, Englannista ja Hollannista, sekä merirosvojoukkioista, jotka toimivat itsenäisesti tai jonkin Euroopan valtion toimeksiannosta.

Ensimmäiset merirosvot tulivat pienestä metsästäjien yhteisöstä, joka eleli 1600-luvun alussa Kuubassa, Jamaikalla ja Hispaniolassa. 

Ranskalaisista ja englantilaisista koostuvaa yhteisöä kutsuttiin bukanieereiksi. Nimitys tuli lähinnä villisikojen savustuksessa käytettyä kehikkoa tarkoittavasta sanasta boucan. Exquemelin tapasi bukanieereja heti saavuttuaan Karibialle.

”He olivat pukeutuneet koruttomaan pellavapaitaan ja housuihin, joiden lahkeet ulottuivat vain puoleen reiteen. Oli katsottava hyvin tarkasti huomatakseen, että heidän vaatteensa tosiaan olivat pellavaa, siinä määrin ne olivat heidän metsästämiensä eläinten raatojen veren tahrimat. He olivat auringonpolttamia, ja osan tukka harotti sinne tänne, osan hiukset oli palmikoitu. Kaikilla oli pitkä parta ja vyöllä krokotiilinnahkainen laukku, jossa oli neljä veistä ja pistin”, Exquemelin kuvaili ensivaikutelmiaan.

Bukanieerit elivät veljeskunnassa, jota he kutsuivat nimellä Les Frères de la Côte eli ”rannikkoveljekset”. Astuessaan veljeskunnan jäseneksi he luopuivat vanhasta elämästään, ottivat uuden nimen ja pitivät muita bukanieereja perheenään. 

”He kulkevat pareittain ja kutsuvat toveriaan matelotiksi, mikä tarkoittaa merimiestä tai matruusia. Jokainen jakaa omaisuutensa matelotinsa kanssa” Exquemelin kertoi ihastuneena.

Exquemelinin aikana monet bukanieerit olivat siirtynet villisikojen saalistamisesta tuottoisampiin toimiin. Espanjalaisten pitkään jahtaamat ja kiusaamat bukanieerit olivat alkaneet hyökkäillä espanjalaisiin laivoihin, joita odotti Karibian satamissa valmiina viemään Espanjaan hopeaa ja kultaa sekä sokeria ja kaakaota.  

Bukanieerit hyökkäsivät Espanjan laivojen kimppuun takaa päin pienillä veneillä niin, että heitä kohti ei voinut ampua täyslaidallista. 

© Bridgeman

Rohkea kapteeni yllätti espanjalaiset

Ensimmäinen todella menestynyt merirosvo oli Pierre Le Grand, joka oli Exquemelinin mukaan kotoisin Ranskasta Dieppestä. 

Exquemelin ei itse koskaan tavannut Le Grandia, mutta tästä kerrottiin pelonsekaisella kunnioituksella tarinaa kaikilla Karibialla seilaavilla laivoilla, ja Exquemelin tunsi sen tarinan hyvin.

Le Grand oli purjehtinut 28-henkisen miehistön kanssa rähjäisellä laivalla, jossa oli aseistuksena vain neljä kanuunaa. Laivan lastiruuma oli ollut hälyttävän tyhjä, kun Le Grand oli saanut näköpiiriinsä mahtavan espanjalaisaluksen. 

Kapteeni oli halunnut hyökätä, mutta miehet vastustelivat. Lopulta he kuitenkin olivat myöntyneet, kun Le Grand oli taannut että hyökkäys onnistuisi, kunhan he vain tekisivät juuri, kuten hän sanoi.

Jokainen oli vannonut noudattavansa kapteeninsa määräyksiä, ja suunnitelma pantiin toteen.

Le Grand käski miestensä hypätä espanjalaislaivaan yhtä aikaa. Varmistaakseen, että käskyä toteltiin, hän määräsi yhden miehistä puhkomaan laivan pohjalaudat sorkkaraudalla ennen hyökkäystä. 

Siten miehistöllä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyökätä tai vajota pohjaan uppoavan laivansa mukana. 

Le Grandin miehet yllättivät täysin espanjalaiset, jotka eivät olleet pitäneet pientä paattia minkäänlaisena uhkana. Roistojen rohkeus kannatti, sillä laiva osoittautui kuuluvan Espanjan Karibian laivaston vara-amiraalille, ja se oli täynnä rikkauksia. Lisäksi Le Grand sai haltuunsa upean laivan, jossa oli 54 lujatekoista tykkiä sekä lasti täynnä muonaa ja kaikenlaisia herkkuja.

”Tieto mahtavasta saaliista kiiri kaikkialle, ja monet kaapparit varustivat laivoja lähteäkseen ryöstelemään Länsi-Intiaan”, Exquemelin kertoo kirjassaan.

Valtiot tukivat merirosvoja

Huhu Le Grandin tuottoisasta saaliista ei ollut ainoa asia, joka innoitti merirosvoja. 1600-luvulla Euroopan sisäiset kiistat olivat heikentäneet Espanjaa. Englanti ja Ranska ahdistelivat Espanjaa, eivätkä ne kaihtaneet käyttämästä merirosvoja apunaan murtaakseen vihollisensa. 

Merirosvoista tuli Englannin ja Ranskan käsikassaroita. Suurvaltojen siunauksella ja suojaamina merirosvot saattoivat hyökätä Espanjan laivoihin, ryöstää sen linnoituksia ja tuhota sen kaupunkeja.

Merirosvous pääsi kunnolla vauhtiin, kun Englanti vuonna 1655 valloitti Jamaikan Espanjalta. Tortugassa merirosvot saivat Englannin kuvernööriltä niin sanottuja kaapparikirjoja eli virallisia lupakirjoja merirosvouden harjoittamiseen.

Nopeasti kasvavassa Jamaikan satamassa Port Royalissa merirosvot saivat saaliinsa kaupaksi suurilla voitoilla, ja heidän maineensa vain kasvoi.

”Ranskan ja Englannin kuninkaat saattoivat halutessaan milloin vain vallata Länsi-Intian Espanjan kuninkaalta käyttämättä muuta voimaa kuin sitä, mitä alueella oli jo ennestään. Olen monesti nähnyt, että yksi noista miehistä vastaa yli kymmentä Euroopan urheinta miestä”, Exquemlin ylisti merirosvoja.  

Port Royalin satamakaupungissa näki usein juopuneita merirosvoja. 

© Bridgeman

Rosvokapteeni paloitteli vangin

Exquemelin ei kerro, miten hän päätyi pelättyyn ja kunnioitettuun merirosvoveljeskuntaan, mutta hänen yrityksiinsä päästä merirosvoksi tuskin liittyi mitään suurta salamyhkäisyyttä tai vaaraa. Kaikenlaiset ja kaikista yhteiskuntaryhmistä olevat miehet saattoivat käydä tarjoamassa palvelujaan merirosvolaivoihin niiden ollessa satamassa. 

Ranskalaisten Tortuga ja brittien Jamaika olivat kaksi tärkeintä saarta, joilla merirosvot pestasivat uutta miehistöä ryöstöpurjehdustensa välissä. Niissä merirosvolaivoille myös myönnettiin kaapparikirjoja eli kirjallisia lupia ryöstellä vihollisvaltion laivoja.

Merirosvoilla on saattanut olla jokin salainen merkki, jonka avulla he tunnistivat toisensa paljastumatta vieraille. Exquemelin puhuu ”merirosvotervehdyksestä” mutta ei kerro siitä sen enempää. Exquemelin ei myöskään paljasta, missä määrin hän itse osallistui ryöstöihin ja laittomuuksiin. 

Mahdollisesti hän on lääkärinä vain paikkaillut haavoittuneita tovereitaan, mutta hänen on ollut pakko tietää merirosvokapteeni François L’Olonnaisin julmuudesta lähdettyään vuonna 1667 tämän mukana ryöstöretkille. 

Kaikki tiesivät, että L’Olonnais vihasi espanjalaisia syvästi. Kuten Exquemelin, hänkin oli tullut Karibialle vapaaehtoisena orjana mutta oli ryhtynyt myöhemmin bukanieeriksi ja merirosvoksi. Häntä pidettiin suorastaan synnynnäisenä merirosvona.

”Näytti lähes siltä kuin hänet olisi ennalta määrätty
tähän työhön, sillä jo ensimmäisellä purjehduksellaan hän oli osoittautunut neuvokkaaksi ja päihittänyt kaikki nopeudessa ja muissa taidoissa, joilla on tällä alalla merkitystä. Hän oli ollut mukana vasta muutamalla retkellä, kun hänen toverinsa valitsivat hänet kapteenikseen”, Exquemelin kertoo.

Yhdellä ensimmäisistä ryöstöretkistään L’Olonnais saapui myrskyssä Campechen rannikolle Meksikoon. Hän kahlasi miehineen maihin, mutta juuri kun he luulivat päässeensä turvaan, joukko espanjalaisia hyökkäsi heidän kimppuunsa ja tappoi lähes kaikki. 

L’Olonnais selvisi hengissä hieromalla päälleen toveriensa verta ja esittämällä kuollutta. Siitä lähtien hän vihasi kaikkia espanjalaisia silmittömästi ja vannoi, ettei antaisi yhdenkään käsiinsä saamansa espanjalaisen jäädä eloon. L’Olonnais piti sanansa. Exquemelin oli paikalla, kun kapteeni runteli ja murhasi ryöstämiensä siirtokuntien asukkaita. 

Rikas Maracaibon satamakaupunki Venezuelassa joutui ensimmäisenä hänen vimmansa kohteeksi, kun L’Olonnais hyökkäsi sinne seitsemällä laivalla ja 440 merirosvon kanssa. Kukistettuaan rannalla yhden tykkipatterin ja 250 espanjalaista L’Olonnais tunkeutui kaupunkiin vain huomatakseen, että sen kadut olivat tyhjät. 

Huhut merirosvojen julmuuksista olivat kiirineet kaupunkiin. L’Olonnais lähetti partioita etsimään piiloutuneita asukkaita.

”Miehet palasivat illalla mukanaan 20 000 piasteria, tavaroilla lastattuja muuleja sekä joukko vangiksi ottamiaan naisia, miehiä ja lapsia. He panivat osan vangeista piinapenkkiin kiskoakseen heistä tietoja kätketyistä aarteista, mutta kukaan ei tunnustanut mitään. 

L’Olonnais tarttui sapeliinsa ja viilteli yhden vangeista palasiksi kaikkien muiden silmien edessä ja vannoi tekevänsä samoin kaikille, jolleivät he kertoisi tietojaan. Yksi vangeista pelästyi niin paljon, että hän tarjoutui viemään merirosvot kaupunkilaisten kätköille”, Exquemelin kertoi.

Saalis jaettiin tasa-arvoisesti

L’Olonnais oli ankara ja vaativa kapteeni, mutta hän myös noudatti tarkoin perinteisiä bukanieeriajalta lähtöisin olevia merirosvotapoja. Maracaibojärvelle Gibraltarin kaupunkiin tehdyn ryöstöretken jälkeen hän jakoi ryöstösaaliin tasan kaikkien toveriensa kanssa. Jako tehtiin kotisatamassa Tortugassa, ja kaikki tapahtui merirosvojen kirjoittamattomien sääntöjen mukaan.

”Kotiin palattua ensin maksettiin kuvernöörille se, mitä oli sovittu. Sen jälkeen maksettiin laivalääkärille, loukkaantuneille ja kapteenille, jos miehistö oli hänelle velkaa. 

Sitten, ennen kuin kukin sai osuutensa, jokaista veljeskunnan jäsentä kehotettiin luovuttamaan kaikki, mitä kukin oli mahdollisesti ottanut – aina viiden sousin arvoon asti, ja kaikkien piti vannoa käsi Raamatulla, etteivät he olleet kätkeneet mitään”, Exquemelin kertoi.

Näiden muodollisuuksien jälkeen jokainen merirosvo sai käyttää osuutensa miten halusi. Useimmat tuhlasivat rahansa heti ja olivat pian taas tyhjätaskuja.

”Kukaan ei pestautunut laivalle ennen kuin oli käyttänyt kaiken, mitä oli ansainnut; mutta se ei kestänyt kauan, sillä nämä miehet olivat pelihimoisia, he rakastivat syömistä ja juomista ja olivat taipuvaisia kaikenlaisiin hurjasteluihin”, Exquemelin kuvaili miesten tapoja.

”Omalla mestarillani oli tapana ostaa tynnyrillinen viiniä, asettua keskelle tietä, irrottaa tynnyrin tappi ja vaatia jokaista ohikulkijaa juomaan kanssaan. Hän uhkasi ampua heidät, jolleivät he suostuisi.”

Port Royalissa Exquemelin näki myös ”englantilaisraukan antavan ilotytölle viisisataa taaleria saadakseen hänet paljastamaan sen, mikä naisen on soveliainta pitää peitettynä”.

Exquemelin ei kerro, miten hän osuutensa ryöstösaaliista käytti, mutta hän lienee tuhlannut rahansa muiden tapaan. Joka tapauksessa hän palasi pian merille L’Olonnaisin kanssa, jota oli alettu kutsua lisänimellä ”Espanjalaisten vitsaus”. 

Miehet jonottivat päästäkseen purjehtimaan L’Olonnaisin kanssa, ja kapteeni teki parhaansa säilyttääkseen hurmeisen maineensa. Matkalla San Pedroon nykyiseen Hondurasiin hän jopa leikkasi eräältä espanjalaiselta sydämen irti miehen ollessa vielä elossa.

Siitä matkasta tuli kuitenkin L’Olonnaisin viimeinen. Nicaraguajoen suulla hän sai kimppuunsa sekä espanjalaiset että intiaanit. Moni hänen miehistään sai surmansa, ja L’Olonnais jatkoi matkaa harvojen henkiin jääneiden kanssa. 

Exquemelinin muistelmista ei selviä, koska hän jätti L’Olonnaisin ja oliko hän ylipäätään mukana retken viimeisellä osiolla, mutta laivalääkäri tapasi myöhemmin yhden L’Olonnaisin tovereista, joka kertoi kapteenin karusta kohtalosta. 

Raha- ja muonapulassa L’Olonnais miehineen joutui ryöstämään ensimmäisen eteen tulleen intiaanikylän, mikä osoittautui virheeksi. Intiaanit ottivat L’Olonnaisin vangiksi ja hakkasivat tämän kappaleiksi.

”Sellainen oli loppu miehellä, joka oli vuodattanut niin paljon viatonta verta ja syyllistynyt niin moneen vastenmieliseen ilkityöhön”, Exquemelin totesi hurskaasti ja ottamatta kantaa siihen, että oli itsekin purjehtinut julman kapteenin mukana.

Pesti merirosvolegendan laivaan

Exquemelinin tuomitsevat sanat eivät estäneet häntä pestautumasta toisen historian pahamaineisimpiin ja brutaaleihimpiin kuuluneen merirosvokapteenin, Henry Morganin, leipiin. Myös Morgan oli ensin ollut Karibialla orjana ja ryhtynyt sitten merirosvoksi. 

Vuonna 1668 Exquemelin pestautui hänen laivaansa, ja ensimmäinen ryöstöretki suuntautui Kuubaan. Jamaikan englantilainen kuvernööri pelkäsi tuolloin, että Kuuban espanjalaiset asukkaat suunnittelivat hyökkäystä englantilaisten kimppuun, ja Morgan sai asian selvittääkseen. 

Hän lähtikin Puerto Principen kaupunkiin ottamaan vankeja kuulusteltavaksi. Ryöstettyään kaupungin Morgan rosvoineen pahoinpiteli kaupunkilaisia ja sulki heidät yhteen kaupungin kirkoista. Merirosvojen syödessä ja juodessa kirkkoon teljetyt ihmiset saivat nähdä nälkää.

”Siellä oli köyhiä naisia sylivauvoineen, eivätkä he pystyneet ruokkimaan pienokaisiaan, sillä he olivat itse puolikuo­lleita nälästä ja pahoinpitelystä”, Exquemelin kertoo.

”Jotkut vangeista ripustettiin roikkumaan käsivarsistaan, ja heidän jalkoihinsa pantiin painoiksi kivet. Toisten pään ympäri sidottiin hihna, jota kiristettiin, kunnes heidän silmänsä pullistuivat ulos päästä. Joillekin tehtiin vieläkin kamalampia asioita.”

”Merirosvot sitoivat narut vangin peukaloihin ja isovarpaisiin ja sitoivat hänet niistä neljän paalun varaan. Sitten neljä kepeillä varustautunutta miestä hakkasi kepeillä naruja ravisuttaen ja tärisyttäen uhrin ruumista niin, että hänen jänteensä venyivät. Tätä kutsuttiin kuivauinniksi’”, Exquemelin kuvailee.

Tauti ja myrsky koettelivat merirosvoja

Puerto Principestä merirosvot purjehtivat Panamaan vauraaseen Portobelon satamakaupunkiin, jonne he hiipivät yön pimeydessä. 14 päivän ryöstelyn jälkeen merirosvojen joukossa puhkesi kuitenkin yhtäkkiä tautiepidemia.

Exquemelinin mukaan sairaus johtui ”osin kosteasta ilmasta, joka on paksuna monien ruumiiden löyhkästä, osin siitä, että merirosvot ovat hummailleet siekailematta viinin ja naisten kanssa”.

Epidemian vuoksi merirosvot joutuivat lähtemään merelle suunniteltua aikaisemmin, mutta he olivat jo keränneet sievoisen saalin. 215 000 piasterin lisäksi heillä oli hopeaesineitä, koruja, pellavaa, silkkiä ja muita arvokkaita tavaroita.

He jakoivat saaliin ja jatkoivat kohti Jamaikaa, jossa Morgania juhlittiin kuin sotasankaria. Pian onni kuitenkin kääntyi. Maracaibon ja Gibraltarin kaupunkien ryöstön jälkeen merirosvojen laivat joutuivat raivokkaaseen myrskyyn, joka oli koitua roistojen kohtaloksi.

”Olimme menettäneet sekä ankkurin että purjeet, ja myrsky oli niin raivoisa, että emme pystyneet nostamaan uusia purjeita. Vettä joutui pumppaamaan laivasta lakkaamatta ja lisäksi kauhomaan mereen sangoilla. Runko olisi hajonnut, jollemme olisi kuroneet sitä kokoon köysillä. Rajuilmaa kesti neljä päivää, mutta tuntui kuin se ei koskaan lakkaisi”, Exquemelin kirjoittaa. 

Suurvaltojen vahvat laivastot päihittivät lopulta Karibian merirosvot. Merirosvot ryöstelivät Karibialla sata vuotta, mutta sitten heidän toimilleen pantiin piste.

© Bridgeman

Morgan petti miehistönsä

Lisää ongelmia oli luvassa, sillä saaliinjako ei sujunutkaan tavan mukaan helmikuussa 1671. Sen sijaan, että kaikki olisivat vannoneet käsi Raamatulla, etteivät olleet omin luvin ottaneet mitään saaliista, Morgan määräsi kaikki rannalle ruumiintarkastukseen. 

Varmistaakseen, ettei kukaan ollut kätkenyt timantteja tai muita jalokiviä muskettiinsa, Morgan pani apurinsa tutkimaan myös kaikkien aseet ja poistamaan niistä ruutilatauksen.

Myös Morgan tutkittiin, mutta kun vihdoin koitti saaliinjaon aika, ilmeni, että jokin oli vialla. Monet merirosvoista kaipasivat jalokiviä tai muita arvoesineitä, joita he muistivat selvästi itse tuoneensa laivaan. Heille alkoi vähitellen valjeta, että Morgan oli huijannut heitä. 

Mitä petolliselle kapteenille pitäisi tehdä? Toisten mielestä hänet piti ampua, toisten mielestä häneltä piti viedä kaikki hänen omaisuutensa. Osa ehdotti, että häneltä vain otettaisiin se, mikä ei hänelle kuulunut. Merirosvojen kiistellessä Morgan nousi kaikessa hiljaisuudessa laivaansa ja purjehti pois.

Exquemelinin ja muiden piti kotiin päästäkseen lähteä merelle jäljelle jääneillä pikkualuksilla.

”Ahtauduimme rähjäiseen purkkiin ja lähdimme kuohuvalle merelle – kurjina, ainoana omaisuutenamme muutama orja, jotka olivat sekä vanhoja että laiskoja.”

Merirosvojen matka Jamaikalle oli hankala ja vaarallinen. Vuotava paatti oli monta kertaa vähällä upota. Merirosvot joutuivat intiaanien hyökkäyksen kohteeksi, he juuttuivat Kuuban rannikolle kahdeksi viikoksi tyvenen vuoksi, ja kaiken kukkuraksi heiltä uhkasi loppua juomavesi. 

Lopulta merirosvot kuitenkin pääsivät Jaguanlahdelle Kuuban etelärannikolle, jossa he kohtasivat kaksi hollantilaista laivaa. Exquemelin otti pestin laivaan ja lähti kohti Eurooppaa kiittäen omien sanojensa mukaan Jumalaa siitä, että pääsi eroon tuosta surkeasta elämästä.

Exquemelin saapui vuonna 1672 Amsterdamiin ja julkaisi siellä kirjansa vuonna 1678. Kirjasta tuli valtava menestys, mutta vaurastumisestaan huolimatta Exquemelin palasi Karibialle monta kertaa, vuonna 1683 jopa jälleen merirosvolaivalle lääkäriksi. 

Sen jälkeen hänen elämästään ei tiedetä paljonkaan. Yksi viimeisimpiä tietoja on vuodelta 1686, jolloin hän kirjoitti Ranskan laivastolle selvitystä eräästä Panaman joesta. Exquemelinistä oli tullut kunniallinen kansalainen. 

Lue lisää

Alexandre Olivier Exquemelin: Bogen om de amerikanske sørøvere. Ved Erik Kjærsgaard,
Forlaget Wormianum, 1974. Terry Breverton: Piraternes Dagbøger, Den spændende og rigt
illustrerede øjenvidneberetning om Kaptajn Morgan og hans sørøvere, Billesøe & Baltzer, 2009.

Ehkä sinua kiinnostaa...