Merirosvot purjehtivat jopa 3 700 kilometrin päähän Islantiin kaapatakseen orjia.
MISSÄ & MILLOIN: Välimeren alue, 1623
Englannilla, Yhdistyneillä Alankomailla ja muilla merimahdeilla oli enemmän kauppalaivoja kuin koskaan ennen, mutta Marokossa sijaitsevassa Saléssa tukikohtaansa pitäneet pohjoisafrikkalaiset merirosvot iskivät kauppalaivojen kimppuun yhä useammin ja kidnappasivat niiden miehistön.
Kolme alusta laski yön pimeydessä varovasti ankkurinsa Baltimoren kylän edustalle Irlannin tuulenpieksemällä etelärannikolla.
Aluksissa oli 280 merirosvoa, jotka olivat 19. kesäkuuta 1631 pitkästä aikaa pääsemässä maihin.
He olivat purjehtineet Pohjois-Afrikasta yli kaksituhatta kilometriä kaapatakseen kristittyjä, jotta voisivat myöhemmin myydä nämä orjiksi.
Merirosvojen johtaja, Murat Reis (nuorempi), souti ensin pienen joukon kanssa vaivihkaa maihin tiedustelemaan tilannetta.
”Tästä tulee hyvä keikka”, hän vakuutti miehilleen palatessaan.
Pian yli kaksisataa karskia miestä kiipesi äänettä reelingin yli ja laskeutui veneisiin.
He olivat sekalainen seurakunta sapelein ja musketein aseistautuneita pohjoisafrikkalaisia berberejä, turkkilaisia merimiehiä ja eurooppalaisia loikkareita.
Kylässä merirosvot potkaisivat pienten kalastajamökkien ovet sisään, ajoivat kaikki kovakouraisesti ulos ja sytyttivät rakennukset tuleen.
Turkin-, arabian- ja englanninsekaisin komennoin kyläläiset pakotettiin rantaan ja veneisiin, jotka täyttyivät ääriään myöten hätääntyneistä irlantilaisista.
Rummutus kertoi pian merirosvoille, että oli aika lähteä, sillä englantilaisalukset tykkeineen saapuisivat muutamassa minuutissa.
Soudettuaan laivoille merirosvot sulloivat kaapatut irlantilaiset – 22 miestä, 33 naista ja 54 lasta – lastiruumaan, ja sitten he nostivat purjeet ja lähtivät kohti etelää.
Muutaman viikon kuluttua irlantilaiset vangit myytäisiin tuhansien muiden eurooppalaisten tavoin Algerin orjamarkkinoilla.
Matkalla irlantilaiset kiinnittivät huomiota siihen, että 61-vuotias Murat Reis oli vaaleampi kuin muut merirosvot.
Hän olikin alun perin hollantilainen Jan Janszoon, jonka ahneus ja seikkailunhalu olivat vieneet Pohjois-Afrikkaan ja aina maailman ainoan merirosvovaltion Salén johtajaksi asti.
Ottomaanien orjamarkkinoilla oli myytävänä kaikenlaisia ja -ikäisiä orjia.
Merirosvot kaappasivat 1,5 miljoonaa kristittyä
Ottomaanien valtakunta oli pitkälti rakennettu orjatyöllä, ja barbareskimerirosvot toimittivat sille uusia orjia kolmensadan vuoden ajan.
Kun Murat Reis ja muut barbareskit iskivät kauppalaivoihin ja pikkupaikkakunnille, he himoitsivat ensisijaisesti vankeja.
Tutkijat ovat laskeneet, että 1500–1800-luvuilla Euroopasta vietiin Pohjois-Afrikkaan lähes 1,5 miljoonaa kristittyä orjaa.
Vangeiksi otetut eurooppalaiset olivat merirosvojen tärkein kauppatavara, ja heitä myytiin varsinkin Algerin markkinoilla.
Ottomaanien valtakuntaan kuulunut Alger oli Euroopassa kammoksuttujen pohjoisafrikkalaisten merirosvojen suurin tukikohta.
Kun merirosvot olivat tuoneet kristityt vankinsa Algeriin, nämä esiteltiin ensin kaupungin johtajalle eli paššalle, jolla oli oikeus joka kymmenenteen vankiin.
Vangit, joista voisi yrittää vaatia lunnaita, myytiin tiettyyn vankilaan, jossa he riutuivat vuosikausia kirjoittaen anelevia kirjeitä kotiseuduilleen toivoen saavansa kerättyä kasaan vaaditut lunnaat.
Vartijoille oli tärkeää, että vangit eivät kääntyneet vankeusaikanaan islaminuskoon, sillä silloin vankien kotimaat eivät enää ottaisi näitä vastaan ja näistä tulisi arvottomia.
Vangit, joilla ei ollut rikkaita sukulaisia tai hyväntekijöitä maksamaan lunnaita, vietiin kaupungin orjamarkkinoille.
Naiset ja nuorukaiset myytiin seksiorjiksi, minkä aikalaiset kuvailivat olevan ”kuolemaakin kauheampi kohtalo”.
Kauniista naisista saattoi saada jopa lähes 350 hopeakolikkoa, kun taas yleensä ottomaanien laivastoon myytävistä merimiehistä maksettiin parisataa hopeakolikkoa – hevosen käypä hinta oli tuolloin 12 hopeakolikkoa.
Ajoittain markkinoilla oli kuitenkin tarjolla niin paljon orjia, että sanonnan mukaan sieltä saattoi saada ostettua ”kristityn sipulilla”.
Kaappari ryhtyi merirosvoksi
Jan Janszoon syntyi Haarlemin kaupungissa Hollannissa vuonna 1570, jolloin Alankomaat kamppailivat itsenäisyytensä puolesta Espanjan herruutta vastaan.
25-vuotiaana Janszoon päätti liittyä yhä jatkuvaan vapaustaisteluun.
Hän lähti merille jahtaamaan espanjalaisia aluksia Alankomaiden käskynhaltijan Morits Oranialaisen antama kaapparikirja taskussaan.
Kaapparikirjalla valtio myönsi virallisen luvan merirosvoukseen, mikä oli tavallista sotaa käyvien maiden välillä 1500-luvulla.
Kaapparielämä sopi Janszoonille. Hän valtasi aluksia Euroopan vesillä ja pujahti ajoittain väärän lipun alla espanjalaisiinkin satamiin.
Vuonna 1600 hän rakastui maurilaiseen naiseen nimeltä Margerita, joka asui Cartagenan kaupungissa Espanjassa.
Janszoon vieraili säännöllisesti Margeritan luona ja sai tämän kanssa neljä lasta – ilman että hänen kotona Haarlemissa odottanut vaimonsa Soutgen ja heidän kolme lastaan tiesivät asiasta mitään.
Janszoon ryösteli espanjalaisaluksia 14 vuotta, mutta kaapparin elämä ei ollut mikään oikotie onneen.
Hollantilaisviranomaiset vaativat suuren osan saaliista veroina, ja ansiot tyrehtyivät täysin, kun Yhdistyneet Alankomaat teki aselevon Espanjan kanssa vuonna 1609.
Janszoon sinnitteli jonkin aikaa suhteellisen lainkuuliaisena kapteenina, mutta vuonna 1618 hän teki dramaattisen päätöksen.
Sanomatta edes hyvästejä hollantilaiselle perheelleen hän otti kurssin etelään, poimi Espanjasta mukaansa Margeritan lapsineen ja jatkoi Kanariansaarten merirosvoja viliseville vesille.
Hän oli todennäköisesti kuullut houkuttelevia tarinoita barbareskimerirosvojen joukkoihin liittyneistä eurooppalaisista merimiehistä, joita kutsuttiin nimellä renegados.
Barbareskit toimivat Pohjois-Afrikan rannikolta käsin ja käärivät rahaa rosvoamalla laivoja ja myymällä vangitsemiaan ihmisiä orjiksi.
Lanzarotella Janszoon tapasi maanmiehensä kapteeni Ivan de Veenboerin, joka kertoi seikkailuistaan merirosvona.
De Veenboer oli jopa antanut ympärileikata itsensä ja ottanut nimekseen Suleiman voidakseen edetä muslimimerirosvojen hierarkiassa.
Naureskellen hän kertoi opettaneensa merirosvot ohjaamaan suuria eurooppalaisia purjelaivoja – aiemmin he olivat käyttäneet vain pieniä kaleereja.
Ajan mittaan Suleiman oli saanut komentoonsa yli 50 laivaa ja siten saanut myös ottomaanien laivastokapteenien tittelin Reis.
Janszoon piti kuulemastaan. Hän lähti Suleimanin kanssa Algeriin, joka oli merirosvoille tärkeä kaupunki.
Se oli säntillisen Haarlemin täydellinen vastakohta: sokkeloiset kadut olivat täynnä myyntikojuja ja kujilla yksin liikkuminen saattoi olla hengenvaarallista.
Kaupungin erikoisuus olivat orjat, joita myytiin valtavilla markkinoilla ja joita käytettiin kaupungissa kaikkeen prostituutiosta tupakanmyyntiin.
Algerissa oli kaikkiaan 40 000 orjaa, monet heistä Pohjois-Euroopasta.
Janszoon kääntyi muslimiksi
Janszoon oli valmis mihin tahansa saadakseen valtaa ja vaurautta, ja niin hän seurasi Suleimanin esimerkkiä: hän kääri turbaanin päähänsä, kääntyi muslimiksi ja otti nimekseen Murat.
Murat ryhtyi Suleiman Reisin perämieheksi, ja 11. toukokuuta 1619 hän lähti ensimmäiselle matkalleen barbareskimerirosvona.
He hyökkäsivät vehnälastissa olevan hollantilaisen kauppalaivan kimppuun ja möivät sitten saaliinsa mukavasta summasta Algerissa.
Murat yleni nopeasti, ja hänen taitojaan merillä arvostettiin suuresti. Hän otti uuden uskontonsa vakavasti, ja vangittuaan kristittyjä hän yritti usein tuntitolkulla taivutella heitä kääntymään islamiin ja liittymään miehistöönsä.
Kun eräs Muratin haarlemilaisista ystävistä tuli Algeriin, Murat kehuskeli tälle, kuinka paljon rahaa hän ansaitsi muslimimerirosvona.
Vieras ei ottanut uskoakseen, joten Murat vei hänet makuuhuoneeseensa ja esitteli ylpeänä sänkynsä yläpuolella roikkuvaa leikattua esinahkaansa.
”Katsohan tätä! Muslimiksi ryhtyminen ei vaadi muuta kuin tämän leikkaamista”, Murat houkutteli, mutta vieras ei taipunut vaan pitäytyi kristinuskossa ja palasi Hollantiin, missä hän kertoi muille poikkeuksellisesta tapaamisestaan.
Muratilla ja Suleimanilla meni loistavasti, mutta heidän kumppanuutensa jäi lyhytaikaiseksi.
Lokakuussa 1620 he osuivat vihollismielisten sotalaivojen keskelle ja tykinkuula repi Suleimanilta jalan.
Vamma oli kohtalokas, mutta ennen vuotamistaan kuiviin Suleiman ehti nimittää Muratin laivastonsa komentajaksi.
Niin hollantilaisesta Jan Janszoonista tuli kertaheitolla Algerin mahtavin muslimimerirosvokapteeni – ja niin hänkin sai ottaa käyttöön tittelin Reis.
Murat Reisin aika Algerissa ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä kaupunki solmi pian liiton eurooppalaisten vallanpitäjien kanssa, jotka halusivat lopettaa merirosvouksen.
Niinpä hän ja muut merirosvot purjehtivat laivoineen Uuteen Saléen Marokon Atlantin-rannikolla.
”Se on kaupunki, jolle kaikki kristityt nyrpistävät nenäänsä”, kuvaili eräs matkalainen.
Uusi Salé oli ihmisten ja uskontojen sekamelska, mutta yhteen asiaan kaikki siellä suhtautuivat yhtä suurella intohimolla: merirosvoukseen, ja varsinkin silloin, kun se kohdistui espanjalaisiin, jotka ahdistelivat kaikkia muita kuin katolisia kristittyjä.
Murat Reisillä oli lippuja joka lähtöön
Algerilaisrosvot
Salélla oli rauhansopimus Alankomaiden kanssa, joten hyökätessään vanhan kotimaansa alusta vastaan vuonna 1627 Murat Reis vieritti syyn Algerin merirosvojen niskaan.
Yhdistyneet
Alankomaat Espanjalaiset olivat aikoinaan tuhonneet Murat Reisin synnyinkaupungin Haarlemin, ja siksi hän veti mastoon Hollannin lipun hyökätessään espanjalaisten alusten kimppuun.
Marokko
Salé oli irtautunut Marokosta, mutta Marokon sulttaani oli Murat Reisin liittolainen, joten merirosvot vetivät sulttaanin vierailun ajaksi salkoon Marokon lipun osoittaakseen tälle kunnioitustaan.
Ottomaanit
Salé kuului muodollisesti Ottomaanien valtakuntaan, joten pitkillä matkoilla merirosvot käytti-vät sen lippua. Vuoden 1627 isku Islantiin tunnetaankin siellä ”turk-kilaiskaappauksena”.
Murat johti merirosvovaltiota
Uusi Salé, josta tuli myöhemmin Marokon pääkaupunki Rabat, kuului muodollisesti Marokkoon.
Merirosvot kyllästyivät kuitenkin pian maksamaan sulttaani Zidan Abu Maalille tämän vaatimia kymmenyksiä saaliista, ja niin he julistautuivat omaksi valtiokseen.
Merirosvot päättivät toimia tasavaltana ja valita joka vuosi uuden 14 hengen hallituksen eli divanin.
Murat Reisistä tuli merirosvotasavallan ensimmäinen presidentti ja suuramiraali.
Se sopi hänelle, sillä samalla hän sai oikeuden puoleen kaikkien Salén merirosvolaivojen saaliista ja saattoi saada hyvät rahat myymällä vangittuja eurooppalaisia lunnasrahoja vastaan takaisin näiden perheille.
Uuden Salén linnoitetusta kaupunginosasta, Kasbahista, tuli merirosvojen pääpaikka.
Linnoitus olikin tarpeen, kun sulttaani ärsyyntyi merirosvojen niskoittelusta ja piiritti kaupungin.
Merirosvoilla oli yhä kuitenkin yhteys merelle, joten sulttaani ei saanut heitä nöyrtymään vaan joutui antamaan periksi ja tunnustamaan Murat Reisin tasavallan johtajaksi.
Piiritys heikensi silti merirosvoja sen verran, että heidän oli tehtävä liitto sulttaanin kanssa.
Salén tasavalta kukoisti Murat Reisin johdolla, mutta hän kyllästyi pian pelkkiin hallinnollisiin töihin. Marraskuussa 1623 hän lähti jälleen ryöstöretkelle.
Päämääränä oli Englannin kanaali, mutta voimakas syysmyrsky pakotti hänet hakeutumaan suojaan Alankomaihin Veeren satamakaupunkiin.
Alankomailla oli onneksi rauhansopimus Marokon kanssa, joten vetämällä mastoon sulttaanin lipun Murat Reis ja miehistö, johon kuului muitakin hollantilaisia merirosvoja, saattoivat rauhassa ankkuroitua pelkäämättä vangitsemistaan.
Paikalliset viranomaiset yrittivät taivutella Murat Reisiä luopumaan merirosvouksesta.
”Hänen vaimonsa ja kaikki hänen lapsensa tuotiin kannelle”, kirjoitti eräs silminnäkijä.
”He anelivat häntä lähtemään laivasta, ja samoin tekivät monien muiden miehistön jäsenten vanhemmat, mutta se oli turhaa, koska he ajattelivat vain ryöstösaaliita.”
Kaiken kukkuraksi Murat Reis onnistui vielä houkuttelemaan useita nuoria kaupunkilaisia liittymään rosvojoukkoonsa.
Se ei ollut edes vaikeaa, sillä nuoressa valtiossa vallitsi toivoton mieliala Espanjaa vastaan käydyn puolivuosisataisen sodan jälkeen.
Merimiehet hylkäsivät kotimaansa ja ryhtyivät merirosvokapteeneiksi
Jack ”Birdy” Ward (1553–1622)
Kaappari Jack Wardista tuli merirosvo, kun hän varasti englantilaisen aluksen ja purjehti Marokkoon.
Hän kääntyi muslimiksi ja rakensi yhden aikansa suurimmista merirosvolaivastoista, johon kuului yli 1 500 merirosvoa.
Johnny Deppin esittämän Jack Sparrow’n sanotaan saaneen inspiraatiota Wardista.
Sir Francis Verney (1584–1615)
Aatelismies Francis Verney lähti vihoissaan Englannista perintöriidan jälkeen.
Hän ryypiskeli ja riehui kaksintaisteluissa, kunnes hän päätyi Tunisiaan, missä hänestä tuli yksi sikäläisten merirosvojen johtajista.
Ura jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli melko pian jäätyään sisilialaisten merirosvojen vangiksi.
Uluj Ali (1519–1587)
Italialainen Giovanni Galeni jäi 17-vuotiaana ottomaanikaapparien vangiksi.
Rehkittyään kaleeriorjana kaksi vuotta hän kääntyi muslimiksi, otti nimekseen Uluj Ali ja alkoi nousta hierarkiassa.
Hän saavutti mahtavia voittoja merillä, ja vuonna 1571 hänestä tuli ottomaanien laivaston suuramiraali.
Merirosvot kävivät Islannissa asti
Vuonna 1627 Murat Reis oli jo 57-vuotias, mutta hän paloi yhä halusta päästä taas rosvoreissuun.
Hän lähtikin elämänsä pisimmälle purjehdukselle neljällä laivalla, joissa oli 32 tykkiä ja yli kolmesataa merirosvoa.
”He vyöryivät saarelle kuin koirat, he ulvoivat kuin sudet, eivätkä heikot naiset ja lapset päässeet heitä karkuun.” Islantilainen pappi Ólafur Egilsson, 1627
Eräs tanskalainen orja oli vakuuttanut hänelle voivansa opastaa merirosvot suojattomaan Islantiin.
Monen viikon merimatkan jälkeen merirosvot erottivat lopulta horisontissa Islannin etelärannikon.
Parantaakseen joukkion mahdollisuuksia kaapata runsaasti uusia orjia Murat Reis jakoi laivastonsa ja lähetti kolme alustaan kohti itää ja purjehti itse kohti länttä.
Tavallisesti Tanskan laivasto vartioi siirtomaansa Islannin rannikoita, mutta tuona kesänä lähtö oli myöhästynyt ja laivat olivat yhä Kööpenhaminassa Murat Reisin suunnatessa kohti pientä Grindavíkin kalastajakylää.
Useimmat paikalliset olivat paenneet sisämaahan heti nähtyään vieraat laivat, mutta jotkut olivat jääneet puolustamaan kotejaan.
He tuskin uskoivat silmiään, kun merirosvolaumat vyöryivät maihin sapelit tanassa.
Rosvot saivat kuitenkin saaliikseen vain 15 islantilaista, 12 tanskalaista sekä jonkin verran nahkoja ja suolakalaa.
Myöhemmin samana päivänä Murat Reis onnistui ryöväämään vielä tanskalaisen kauppalaivan, mutta islantilaiset tykkipatterit torjuivat hänen iskuyrityksensä Álftanesin kaupunkiin, ja niin hän otti kurssin jälleen kohti etelää.
Kolmella muulla laivalla oli parempi onni, kun ne hyökkäsivät Vestmannasaarille 17. heinäkuuta. Paikallinen pappi Ólafur Egilsson todisti tapahtumaa.
”Merirosvot laskivat veteen kolme venettä, joihin nousi kolmesataa miestä, ja lähtivät kohti rannikkoa”, Egilsson kirjoitti muistelmissaan.
”He vyöryivät saarelle kuin koirat, he ulvoivat kuin sudet, eivätkä heikot naiset ja lapset päässeet heitä karkuun.”
Vangit piestiin ja ahdettiin varastorakennuksiin, ja merirosvot kävivät läpi koko saaren.
”Merirosvot tappoivat kaikki, jotka vastustivat heitä, tai jotka tekivät ristinmerkin tai lausuivat Jeesuksen nimen”, Egilsson muisteli.
Kirkon loimutessa liekeissä 234 islantilaista raahattiin merirosvolaivoille ja kahlehdittiin muiden vankien rinnalle. Saarelle jäivät 34 hengen ruumiit.
Elokuussa Murat Reis vei noin neljäsataa vankiaan Algerin suurille orjamarkkinoille. Egilsson kirjoitti tapahtumasta:
”Islantilaiset erotettiin toisistaan, jopa lapset vanhemmistaan, ja heidät vietiin katuja pitkin markkinapaikalle, jossa heidät huutokaupattiin kuin lampaat.”
Egilsson lähetettiin pian sen jälkeen Kööpenhaminaan pyytämään Kristian IV:tä maksamaan merirosvojen vaatimat lunnaat.
Tanskan kirkoissa käynnistettiin keräys, mutta kului vuosia, ennen kuin kuningas sai lähetettyä riittävän summan Algeriin – ja silloin suurin osa islantilaisista oli jo joko kuollut tai myyty eteenpäin. Vain 27 pääsi takaisin kotimaahansa.
Tapauksen johdosta islantilaisissa virsikirjoissa aneltiin aina 1800-luvun puoliväliin asti: ”Pidä meidät sanassasi Jumala, pidä poissa paavi ja turkkilainen julma.”
Murat Reisin merirosvojen tukikohtanaan käyttämä linnoitus on yhä nähtävillä Rabatissa.
Murat sai maistaa omaa lääkettään
Kun Murat Reis palasi Uuteen Saléen, häntä odotti kirje Yhdistyneistä Alankomaista.
Maa oli ainoa, jolla oli rauhansopimus merirosvovaltion kanssa, ja siellä oltiin raivoissaan, että Salén merirosvot olivat sopimuksesta huolimatta hyökänneet sen laivoihin.
”Se ei ole minun vikani vaan kapinoivan miehistön”, Murat Reis vastasi.
”Olen pahoillani, jos liitto hajoaa minun takiani, ja toivon voivani palvella isänmaatani elämäni loppuun asti.”
Nöyrät sanat olivat silkkaa teatteria, sillä muutama kuukausi aiemmin Murat Reis oli itsekin kaapannut erään hollantilaisen kauppalaivan.
Murat Reisin vahva asema oli kuitenkin jo murenemassa. Kiistat Uuden Salén väestöryhmien välillä olivat johtaneet lähes sisällissotaa muistuttavaan tilaan.
Lisäksi muslimien sotilaallinen johtaja Sidi al-Ayachi vaati jihadia (pyhää sotaa) kristittyjä vastaan, eivätkä merirosvojen yksittäiset iskut vääräuskoisia vastaan tehneet hänen mielestään riittävästi vahinkoa.
Al-Ayachi iski armeijoineen Saléen vuonna 1627 ja sai kaupungin nopeasti hallintaansa. Murat Reis onnistui pakenemaan ajoissa ja asettui Algeriin.
Ilmeisesti Murat Reis eli sen jälkeen hiljaiseloa usean vuoden, sillä historioitsijat eivät juurikaan tunne hänen tekemiään iskuja tältä ajalta.
Muutaman kertomuksen mukaan hän valloitti pienen englantilaisen Lundyn saaren ja harjoitti merirosvousta sieltä kilpaillen eurooppalaisten kaappareiden kanssa.
Vuonna 1635 Murat Reis kohtasi Välimerellä seitsemän Maltan ritarikunnan laivaa.
Maltan ritarit olivat aina valmiita taistelemaan merirosvoja ja muita vääräuskoisia vastaan katolisen maailman etuvartiona.
Murat Reis oli liikkeellä vain yhdellä laivalla, joten hänen oli pakko antautua. Hän päätyi vankilaan Maltalle.
Murat Reis joutui kestämään kidutusta ja yksinäisyyttä pienessä sellissään viisi vuotta ritarien odotellessa, että joku maksaisi hänestä lunnaat. Hänellä oli onnekseen vielä ystäviä, ja vuonna 1640 sellin ovet lopulta aukenivat.
Lunnaat maksoi Marokon uusi sulttaani Muhammad, sillä hän halusi tehdä ikääntyvästä Murat Reisistä Oualidian satamakaupungin kuvernöörin.
Sulttaani piti Murat Reisiä yhtenä harvoista, joka voisi pitää maan omapäiset merirosvot kurissa.
Niin Murat Reisin elämä muuttui jälleen kertaheitolla, kun hän muutti pienestä vankisellistä asumaan Oualidiaan kuvernöörin palatsiin.
Muun muassa Jacqueline Kennedy on merirosvopäällikkö Jan Janszoonin jälkeläinen.
Tytär antoi isälleen anteeksi
Talvella 1640 Murat Reis sai yllättävän vieraan Hollannista. Se oli hänen toinen tyttärensä, Lysbeth, jolle isä oli kirjoittanut päässeensä lopulta pois Maltalta.
Isä ja tytär syleilivät toisiaan ensimmäisen kerran 17 vuoteen. Palatsi teki suuren vaikutuksen Lysbethiin.
Hän ihaili puutarhoja, joissa lähteet solisivat, lattioiden koristeellisia mosaiikkeja sekä värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneita palvelijoita.
Vietettyään palatsissa muutaman kuukauden vieraana Lysbeth teki ratkaisevan päätöksen.
Hän antoi isälleen anteeksi, että tämä oli jättänyt perheensä, maansa ja uskontonsa, ja päätti asettua asumaan palatsiin yhdessä isänsä ja äitipuolensa kanssa.
Mitä 70-vuotiaalle Murat Reisille sitten kävi, on hämärän peitossa.
Ainoa, mitä hänestä sen jälkeen tiedetään, on vanhan hollantilaisen elämäkerran maininta: ”Hän ei kuollut luonnollisesti.”