Elvira Madigan: Murhaajan viettelemä

Ruotsalaiskapteenin ja tanskalaisen sirkusprinsessan välinen traaginen rakkaustarina on koskettanut miljoonia vuodesta 1889 lähtien. Nyt kapteenin lapsenlapsenlapsi väittää, että isoisoisä tekikin harkitun murhan.

Ruotsalaiskapteenin ja tanskalaisen sirkusprinsessan välinen traaginen rakkaustarina on koskettanut miljoonia vuodesta 1889 lähtien. Nyt kapteenin lapsenlapsenlapsi väittää, että isoisoisä tekikin harkitun murhan.

Ritzau Scanpix, Shutterstock

Auringonsäteet siivilöityvät puiden lehvästön läpi Tanskassa Tåsingen saaressa. Kaksi rakastavaista makaa toisiinsa kietoutuneena Nørreskovin metsässä pienellä aukiolla.

He eivät ole syöneet kahteen päivään vaan pysytelleet metsässä suojanaan vain rakuunaluutnantti Sixten Sparren iso sateenvarjo. He ovat paenneet metsään arvostelua, köyhyyttä ja yhteiskuntaa. Nyt heidän aikansa on käymässä vähiin. Sparre puristaa Elvira Madigania itseään vasten.

Elvira pidättelee itkua, mutta kärsimykset ovat päättymässä – maassa lepää Sixtenin revolveri, ja tämä tarttuu siihen. Elvira sulkee siniset silmänsä – pian mikään ei voi enää erottaa heitä ja köyhä sirkusprinsessa ja naimisissa oleva upseeri voivat olla ikuisesti yhdessä.

”Oi Sixten”, hän huokaa, kun kylmä teräs koskettaa hänen ohimoaan, ja heidän huulensa kohtaavat.

”Oma Elvirani”, Sixten vastaa – ja vetää liipasimesta. Pian kajahtaa toinenkin laukaus, ja komea upseeri seuraa rakastettuaan kuolemaan.

Satoja ihmisiä saapui paikalle, kun Elvira ja Sixten vuonna 1889 haudattiin Tåsingeen Landetin hautausmaalle. Vuonna 2013 haudalle pystytettiin uusi muistomerkki.

© Brian Karmark/Ritzau Scanpix

Myytti Pohjolan Romeosta ja Juliasta

Traagista ja romanttista tarinaa ruotsalaisesta Sixten Sparresta ja tanskalaisesta Elvira Madiganista on kerrottu jo yli 130 vuotta: rakastavaiset eivät voineet saada toisiaan tässä elämässä ja valitsivat siksi kuoleman.

Moni historioitsija on epäillyt romantisoitua käsitystä, ja uusi, Sixten Sparren lapsenlapsenlapsen Kathinka Lindhen kirja tekeekin myytistä selvää. Lindhen mukaan hänen tuolloin 34-vuotias isoisoisänsä suunnitteli ja toteutti harkitun murhan ampuessaan 21-vuotiaan Elviran 20. heinäkuuta 1889.

Elvira oli taitava ratsastaja ja vaihtoi mielellään sirkushepenensä ratsastuspukuun.

© Hugo Danz, Berlin

Viehkeä nuorallatanssijatar

Elvirassa ei kiehtonut vain hänen kuolemansa. Hän oli pesunkestävä sirkusprinsessa – nuorallatanssijattaren ja akrobaatin tytär.

Vanhemmat olivat antaneet hänelle nimeksi majesteetillisesti Hedvig Antoinette Isabella Eleonore Jensen, mutta kun tytär vain viisivuotiaana alkoi esiintyä sirkuksessa, hän sai taiteilijanimen Elvira. Isä kuoli, kun Elvira oli vasta muutaman vuoden vanha, ja Elvirakin otti äidin uuden miehen, John Madiganin, sukunimen.

John opetti Elviralle nuorallakävelyä, ja jo teininä tyttö oli taitava esiintyjä. Äiti ja isäpuoli työskentelivät tuolloin ajan suurimmassa kansainvälisessä esiintyjäryhmässä, Myersin amerikkalaisessa sirkuksessa. Nuori Elvira esiintyi Euroopan suurilla näyttämöillä ja hienoimmissa saleissa, missä hän valloitti samppanjaa siemailevan yläluokan.

Sirkuksenjohtaja Jim Myers kiersi Eurooppaa Suureksi amerikkalaiseksi sirkukseksi kutsutun ryhmänsä kanssa. Esiintyjäkaarti oli peräisin eri puolilta maailmaa.

© Djando

Maanteiden kiertolaiseksi

Elviran suosiosta huumaantuneena isäpuoli päätti vuonna 1887, että hänen oli aika ryhtyä itsenäiseksi sirkusyrittäjäksi ja päästä ansaitsemaan kunnolla rahaa. Elvira joutuikin äkillisesti hylkäämään Euroopan lasipalatsit ja muuttamaan homeiseen telttaan, kun isäpuolen ”Cirkus Varieté” lähti kiertelemään Tanskan ja Ruotsin maaseutuja.

Hyisenä talvena 1888 Madiganin sirkus vuokrasi Ruotsista Kristianstadista Kalatorin läheltä tilan esityksille. Avajaispäivänä 8. tammikuuta se oli täpötäynnä uteliaita katsojia. Yksi heistä oli Sixten Sparre, jonka Elviran kultaiset kiharat ja sulokkaat liikkeet hurmasivat.

Sensaatiomaisessa ohjelmanumerossaan Elvira käveli nuoralla ja jonglöörasi samalla lautasilla.

© Victoria and Albert Museum, London

Sparre kuului vanhaan ruotsalaiseen aatelissukuun, joka oli joutunut vararikkoon hänen isänsä tuhlailevaisuuden vuoksi. Sixten valitsi siksi uran armeijassa, mikä oli sopiva vaihtoehto nuorelle aatelismiehelle, mutta palkka oli pieni. Onneksi hän onnistui vuonna 1880 solmimaan avioliiton Luitgard Adlercreutzin kanssa, joka oli rikkaan kreivin tytär.

Isänsä tavoin Sixten ei kieltäytynyt elämän iloista. Hän rakasti kalliita illallisia, mittatilauspukuja ja klassista taidetta seinällään.

Hän oli fyysisesti voimakas ja taitava ampuja, mutta hän oli silti vakuuttunut siitä, että hänen todellinen kutsumuksensa oli runous. Hän jätti usein Luitgardin ja kaksi pientä lastaan itsekseen ja istui herrainhuoneessa sepittämässä polveilevia säkeitä vaaleista neidoista ja jaloista teoista.

Sixtenin harmiksi hänen tummahiuksinen vaimonsa ei ollut järin ihastunut puolialastomia neitoja käsittelevistä sepustuksista – lisäksi aviomies salasi vaimolta perheen taloudellisen tilan. Sixten ei ollut vain tuhlannut Luitgardin omaisuutta vaan hankkiutunut velkoihin, jotka uhkasivat vuonna 1888 suistaa perheen keppikerjäläisiksi.

Sixten Sparre julkaisi vuonna 1887 runokokoelman I bunden form, joka ei menestynyt. Kaksi ruotsalaislehteä julkaisi siitä murska-arvostelut.

© elviramadigan.se

Ihana impi

Ystävät, perhe ja Skånen rakuunarykmentin korkea-arvoisemmat upseerit olivat lainanneet Sparrelle rahaa. Hän oli velkaa ruoka- ja kirjakauppiaille, räätälille ja myös puolen vuoden vuokran vuokraisännälleen, kun hän 8. tammikuuta 1888 näki unelmiensa naisen tanssivan sirkuksessa nuoralla.

Esityksen jälkeen hän kävi Madiganin perheen luona ja pyysi heiltä lupaa kirjoittaa heille miehenä, joka ”eli taiteelle”.

Elviran äiti ei aavistanut pahaa ja myöntyi pyyntöön. Pian alkoi pitkä salainen kirjeenvaihto Sixtenin ja Elviran välillä. Komea luutnantti aneli Elviraa karkaamaan kanssaan. Sixten vakuutti olevansa käytännössä jo eronnut. Elvira epäröi, sillä parempi elämä houkutti, mutta hän ei olisi halunnut joutua eroon äidistään.

Elvira Madiganin ja Sixten Sparren kuolemasta muodostui Tåsingelle pienoinen turistivetonaula. Tåsingen museossa on ollut vuosia jatkuva Elviraa käsittelevä näyttely.

© Samuel Marcus, Ystad, Signal Photos/Imageselect

Vaikka Elvira oli kiertänyt puoli maailmaa, hän ei tuntenut juuri elämää sirkuksen ulkopuolella eikä siksi ehkä tiennyt mitään aikakauden kohutuimmasta rakkausdraamasta. Keisari Frans Joosef I:n kruununperillinen Rudolf oli tammikuussa 1889 ampunut itsensä ja rakastajattarensa Itävallassa Mayerlingin linnassa – ja tapahtuma kiehtoi Sixteniä.

Prinssin rakastajatar, paronitar Maria Vetsera, oli löydetty lepäämässä kruununperillisen viereltä aseteltuna kuin nukke. Rudolfin loppunäytös vetosi Sixteniin, joka alkoi suunnitella omaa poistumistaan.

Itävallan kruununprinssi Rudolf ja paronitar Maria Vetsera tekivät kaksoisitsemurhan vuonna 1889. Vetseran kirjeet osoittivat, että hän halusi itse kuolla, toisin kuin Elvira.

© Library of Congress, Henry Kellner

Pako Svendborgiin

Toukokuussa 1889 Sixtenille myönnettiin kahden kuukauden loma armeijasta. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat lähteneet maalle appivanhempien luo, ja Sixtenillä oli siten mahdollisuus kadota ilman, että kukaan kaipasi häntä viikkoihin.

Hän hankki ammuksia revolveriinsa, pakkasi muutaman tavaran mukaansa ja lähti 28. toukokuuta noin 270 kilometrin päässä Tukholmasta sijaitsevaan Bollnäsiin tapaamaan Elviraa.

Ruotsalainen Sven-Bertil Taube laulaa Elvira Madiganista

Elvira oli useasti yrittänyt lopettaa kirjeenvaihdon Sixtenin kanssa, mutta tämä oli uhannut ampua itsensä. Hermojensa petettyä Elvira antoi lopulta periksi ja poistui kotoaan 28. toukokuuta ennen aamunkoittoa.

Elvira otti mukaan kaiken omaisuutensa, koska tarkoitus oli aloittaa uusi elämä Sixtenin kanssa, ja tämä oli luvannut, että he asettuisivat Pariisiin. Sixten oli myös pyytänyt Elviraa panttaamaan korunsa, minkä hän oli tehnytkin lukuun ottamatta Dagmarin ristiä, jonka hän oli kesällä 1886 saanut lahjaksi Tanskan kuningas Kristian IX:ltä esiinnyttyään Tivolissa Kööpenhaminassa.

Ensimmäisen yhteisen yönsä pari vietti Bollnäsissä. Sen jälkeen he lähtivät laivalla Tukholman kautta Kööpenhaminaan ja sieltä Fynin eteläpuolen saaristoon, missä he 18. kesäkuuta kirjautuivat hotelli Svendborgiin herra ja rouva Sparrena esittäen häämatkalaisia.

Kun tarina julkaistiin lehdissä, ihmisiä alkoi vierailla paikassa, mistä Elviran ja Sixtenin ruumiit löydettiin.

© Emil Hansen/Taasinge Lokalhistoriske Arkiv

Retkelle tuonelaan

Kun pariskunta oli asunut hotellissa kuukauden, omistaja totesi, että oli aika maksaa 288 kruunun lasku, joka nykyrahassa vastaisi noin 2 500 euroa.

”Saatte rahanne heti, kun palaamme retkeltä”, Sixten lupasi.

Pariskunta purjehti Tåsingen saarelle, joka tunnettiin muun muassa kööpenhaminalaisten kesäparatiisina. Mukanaan vain eväskori ja Sixtenin sateenvarjo he suuntasivat 18. heinäkuuta Nørreskovin metsään. Saarelaiset näkivät heidät viimeisen kerran kaksi päivää myöhemmin, kun he pyysivät vettä. Samana iltana – 20. heinäkuuta 1889 – hämärässä kuului kaksi laukausta.

”Naista oli ammuttu korvaan, ja luoti oli tullut ulos takaraivosta. Miestä, joka makasi naisen vasemmalla puolella, oli ammuttu suuhun ja luoti oli poistunut takaraivosta.” Poliisiraportti Elviran ja Sixtenin ruumiista, 1889

Tåsingen kesäidylli rikkoutui kolme päivää myöhemmin, kun ruumiit löydettiin. Poliisimestari kuvaili näkymää raportissaan lyhytsanaisesti:

”Naista oli ammuttu korvaan, ja luoti oli tullut ulos takaraivosta. Miestä, joka makasi naisen vasemmalla puolella, oli ammuttu suuhun ja luoti oli poistunut takaraivosta.”

Sparre tunnistettiin heti: univormun rintataskusta pisti esiin käyntikortti, joka näytti jätetyn huolellisesti esille viestiksi siitä, että Sparre oli ottanut elämänsä lopun omiin käsiinsä.

Sixten Sparre tappoi itsensä ja Elvira Madiganin ruotsalaisen Husqvarnan Model 1887-revolverilla.

© Rock Island Auction Company

Kaikesta päätellen Sixten oli murhaaja

Vuodesta 1889 on oletettu, että Elvira päätti itse kuolla yhdessä Sixtenin kanssa. Uusi tutkimus viittaa kuitenkin siihen suuntaan, että Sparre oli valmistautunut murhaamaan Elviran.

Sankarista psykopaattimurhaajaksi

Ruotsissa Sparren lapset ja vaimo Luitgard eivät aavistaneet mitään. Miehestä ei ollut kuulunut, ja sitten tuli puhelu, jossa kerrottiin tämän itsemurhasta. Häpeä ja sokki olivat niin valtavia, että Luitgard ei kertonut lapsilleen, mitä isä oli tehnyt.

Seuraavina päivinä Luitgard sai lukea Sixtenin ja Elviran ilmeisestä traagisesta rakkaustarinasta kaikista maan lehdistä, ja hänelle selvisi myös, että mies oli jättänyt jälkeensä isot velat. Luitgardin yrittäessä tajuta tilannetta Elviran äiti lähetti tanskalaiselle Politiken-lehdelle vihaisen kirjeen, koska hänen mielestään Sparresta oli kirjoitettu liian kauniisti, vaikka tämä oli houkutellut hänen tyttärensä kuolemaan.

Tylsät tosiseikat eivät kiinnostaneet ketään. Julkisen mielipiteen mukaan kyse oli onnettomasta romanttisesta rakkaudesta, ja tarina eli yli sata vuotta. Vasta vuonna 2005 tanskalaiset ja ruotsalaiset historioitsijat alkoivat pitää Sparrea psyykkisesti häiriintyneenä ja mahdollisena murhaajana.

Bo Widerbergin elokuva Elvira Madigan vuodelta 1967 oli kansainvälinen menestys. Elokuvan lopussa itsemurha esitettiin Elviran ajatuksena.

© Allstar Picture Library Ltd./Imageselect

Rakkaustarinasta on kohistu 130 vuotta

Yleisö rakastui pian tarinaan, jonka mukaan Elvira ja Sixten kuolivat onnettoman rakkauden vuoksi. Tarinaa on toistettu kirjoissa ja elokuvissa sittemmin lukuisia kertoja.

”Se oli rakkautta, he eivät voineet saada toisiaan”, huhuttiin Tåsingessa jo samana päivänä, kun ruumiit löydettiin. Tanskalaiset ja ruotsalaiset lehdet yhtyivät käsitykseen traagisesta rakkaustarinasta, ja Tåsingen pappi sääli itsemurhan tehneitä. Heidät laskettiin kauniiseen kaksoishautaan, jota käy katsomassa vuosittain noin 30 000 turistia.

Tanskalaiset ja ruotsalaiset valokuvaamot alkoivat suoltaa Sixtenin ja Elviran valokuvia kaksoiskehyksissä. Ensimmäiset arkkiveisut parista sepitettiin jo viikko kuoleman jälkeen, ja niistä tuli hyvin suosittuja. Runoilija Julius Strandberg vaikeroi:

”He makasivat toisiaan syleillen, yhdessä elämästä erkaantuen.”

Ruotsissa esiteltiin Panoptikon-kabineteissa ”Pohjolan Romeosta ja Juliasta” enemmän tai vähemmän näköisiä vahanukkeja. Tapahtumasta on tehty myös kolme elokuvaa, jotka kaikki ovat onnettomia rakkaustarinoita. Kuuluisin niistä on ruotsalaisen Bo Widerbergin filmi vuodelta 1967, jota pidetään modernina klassikkona.