Elvira Madigan: Murhaajan viettelemä

Myytti Pohjolan Romeosta ja Juliasta

Traagista ja romanttista tarinaa ruotsalaisesta Sixten Sparresta ja tanskalaisesta Elvira Madiganista on kerrottu jo yli 130 vuotta: rakastavaiset eivät voineet saada toisiaan tässä elämässä ja valitsivat siksi kuoleman.

Moni historioitsija on epäillyt romantisoitua käsitystä, ja uusi, Sixten Sparren lapsenlapsenlapsen Kathinka Lindhen kirja tekeekin myytistä selvää. Lindhen mukaan hänen tuolloin 34-vuotias isoisoisänsä suunnitteli ja toteutti harkitun murhan ampuessaan 21-vuotiaan Elviran 20. heinäkuuta 1889.

Viehkeä nuorallatanssijatar

Elvirassa ei kiehtonut vain hänen kuolemansa. Hän oli pesunkestävä sirkusprinsessa – nuorallatanssijattaren ja akrobaatin tytär.

Vanhemmat olivat antaneet hänelle nimeksi majesteetillisesti Hedvig Antoinette Isabella Eleonore Jensen, mutta kun tytär vain viisivuotiaana alkoi esiintyä sirkuksessa, hän sai taiteilijanimen Elvira. Isä kuoli, kun Elvira oli vasta muutaman vuoden vanha, ja Elvirakin otti äidin uuden miehen, John Madiganin, sukunimen.

John opetti Elviralle nuorallakävelyä, ja jo teininä tyttö oli taitava esiintyjä. Äiti ja isäpuoli työskentelivät tuolloin ajan suurimmassa kansainvälisessä esiintyjäryhmässä, Myersin amerikkalaisessa sirkuksessa. Nuori Elvira esiintyi Euroopan suurilla näyttämöillä ja hienoimmissa saleissa, missä hän valloitti samppanjaa siemailevan yläluokan.

Maanteiden kiertolaiseksi

Elviran suosiosta huumaantuneena isäpuoli päätti vuonna 1887, että hänen oli aika ryhtyä itsenäiseksi sirkusyrittäjäksi ja päästä ansaitsemaan kunnolla rahaa. Elvira joutuikin äkillisesti hylkäämään Euroopan lasipalatsit ja muuttamaan homeiseen telttaan, kun isäpuolen ”Cirkus Varieté” lähti kiertelemään Tanskan ja Ruotsin maaseutuja.

Hyisenä talvena 1888 Madiganin sirkus vuokrasi Ruotsista Kristianstadista Kalatorin läheltä tilan esityksille. Avajaispäivänä 8. tammikuuta se oli täpötäynnä uteliaita katsojia. Yksi heistä oli Sixten Sparre, jonka Elviran kultaiset kiharat ja sulokkaat liikkeet hurmasivat.

Sparre kuului vanhaan ruotsalaiseen aatelissukuun, joka oli joutunut vararikkoon hänen isänsä tuhlailevaisuuden vuoksi. Sixten valitsi siksi uran armeijassa, mikä oli sopiva vaihtoehto nuorelle aatelismiehelle, mutta palkka oli pieni. Onneksi hän onnistui vuonna 1880 solmimaan avioliiton Luitgard Adlercreutzin kanssa, joka oli rikkaan kreivin tytär.

Isänsä tavoin Sixten ei kieltäytynyt elämän iloista. Hän rakasti kalliita illallisia, mittatilauspukuja ja klassista taidetta seinällään.

Hän oli fyysisesti voimakas ja taitava ampuja, mutta hän oli silti vakuuttunut siitä, että hänen todellinen kutsumuksensa oli runous. Hän jätti usein Luitgardin ja kaksi pientä lastaan itsekseen ja istui herrainhuoneessa sepittämässä polveilevia säkeitä vaaleista neidoista ja jaloista teoista.

Sixtenin harmiksi hänen tummahiuksinen vaimonsa ei ollut järin ihastunut puolialastomia neitoja käsittelevistä sepustuksista – lisäksi aviomies salasi vaimolta perheen taloudellisen tilan. Sixten ei ollut vain tuhlannut Luitgardin omaisuutta vaan hankkiutunut velkoihin, jotka uhkasivat vuonna 1888 suistaa perheen keppikerjäläisiksi.

Ihana impi

Ystävät, perhe ja Skånen rakuunarykmentin korkea-arvoisemmat upseerit olivat lainanneet Sparrelle rahaa. Hän oli velkaa ruoka- ja kirjakauppiaille, räätälille ja myös puolen vuoden vuokran vuokraisännälleen, kun hän 8. tammikuuta 1888 näki unelmiensa naisen tanssivan sirkuksessa nuoralla.

Esityksen jälkeen hän kävi Madiganin perheen luona ja pyysi heiltä lupaa kirjoittaa heille miehenä, joka ”eli taiteelle”.

Elviran äiti ei aavistanut pahaa ja myöntyi pyyntöön. Pian alkoi pitkä salainen kirjeenvaihto Sixtenin ja Elviran välillä. Komea luutnantti aneli Elviraa karkaamaan kanssaan. Sixten vakuutti olevansa käytännössä jo eronnut. Elvira epäröi, sillä parempi elämä houkutti, mutta hän ei olisi halunnut joutua eroon äidistään.

Vaikka Elvira oli kiertänyt puoli maailmaa, hän ei tuntenut juuri elämää sirkuksen ulkopuolella eikä siksi ehkä tiennyt mitään aikakauden kohutuimmasta rakkausdraamasta. Keisari Frans Joosef I:n kruununperillinen Rudolf oli tammikuussa 1889 ampunut itsensä ja rakastajattarensa Itävallassa Mayerlingin linnassa – ja tapahtuma kiehtoi Sixteniä.

Prinssin rakastajatar, paronitar Maria Vetsera, oli löydetty lepäämässä kruununperillisen viereltä aseteltuna kuin nukke. Rudolfin loppunäytös vetosi Sixteniin, joka alkoi suunnitella omaa poistumistaan.

Pako Svendborgiin

Toukokuussa 1889 Sixtenille myönnettiin kahden kuukauden loma armeijasta. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat lähteneet maalle appivanhempien luo, ja Sixtenillä oli siten mahdollisuus kadota ilman, että kukaan kaipasi häntä viikkoihin.

Hän hankki ammuksia revolveriinsa, pakkasi muutaman tavaran mukaansa ja lähti 28. toukokuuta noin 270 kilometrin päässä Tukholmasta sijaitsevaan Bollnäsiin tapaamaan Elviraa.

Ruotsalainen Sven-Bertil Taube laulaa Elvira Madiganista

Elvira oli useasti yrittänyt lopettaa kirjeenvaihdon Sixtenin kanssa, mutta tämä oli uhannut ampua itsensä. Hermojensa petettyä Elvira antoi lopulta periksi ja poistui kotoaan 28. toukokuuta ennen aamunkoittoa.

Elvira otti mukaan kaiken omaisuutensa, koska tarkoitus oli aloittaa uusi elämä Sixtenin kanssa, ja tämä oli luvannut, että he asettuisivat Pariisiin. Sixten oli myös pyytänyt Elviraa panttaamaan korunsa, minkä hän oli tehnytkin lukuun ottamatta Dagmarin ristiä, jonka hän oli kesällä 1886 saanut lahjaksi Tanskan kuningas Kristian IX:ltä esiinnyttyään Tivolissa Kööpenhaminassa.

Ensimmäisen yhteisen yönsä pari vietti Bollnäsissä. Sen jälkeen he lähtivät laivalla Tukholman kautta Kööpenhaminaan ja sieltä Fynin eteläpuolen saaristoon, missä he 18. kesäkuuta kirjautuivat hotelli Svendborgiin herra ja rouva Sparrena esittäen häämatkalaisia.

Retkelle tuonelaan

Kun pariskunta oli asunut hotellissa kuukauden, omistaja totesi, että oli aika maksaa 288 kruunun lasku, joka nykyrahassa vastaisi noin 2 500 euroa.

”Saatte rahanne heti, kun palaamme retkeltä”, Sixten lupasi.

Pariskunta purjehti Tåsingen saarelle, joka tunnettiin muun muassa kööpenhaminalaisten kesäparatiisina. Mukanaan vain eväskori ja Sixtenin sateenvarjo he suuntasivat 18. heinäkuuta Nørreskovin metsään. Saarelaiset näkivät heidät viimeisen kerran kaksi päivää myöhemmin, kun he pyysivät vettä. Samana iltana – 20. heinäkuuta 1889 – hämärässä kuului kaksi laukausta.

Tåsingen kesäidylli rikkoutui kolme päivää myöhemmin, kun ruumiit löydettiin. Poliisimestari kuvaili näkymää raportissaan lyhytsanaisesti:

”Naista oli ammuttu korvaan, ja luoti oli tullut ulos takaraivosta. Miestä, joka makasi naisen vasemmalla puolella, oli ammuttu suuhun ja luoti oli poistunut takaraivosta.”

Sparre tunnistettiin heti: univormun rintataskusta pisti esiin käyntikortti, joka näytti jätetyn huolellisesti esille viestiksi siitä, että Sparre oli ottanut elämänsä lopun omiin käsiinsä.

Sankarista psykopaattimurhaajaksi

Ruotsissa Sparren lapset ja vaimo Luitgard eivät aavistaneet mitään. Miehestä ei ollut kuulunut, ja sitten tuli puhelu, jossa kerrottiin tämän itsemurhasta. Häpeä ja sokki olivat niin valtavia, että Luitgard ei kertonut lapsilleen, mitä isä oli tehnyt.

Seuraavina päivinä Luitgard sai lukea Sixtenin ja Elviran ilmeisestä traagisesta rakkaustarinasta kaikista maan lehdistä, ja hänelle selvisi myös, että mies oli jättänyt jälkeensä isot velat. Luitgardin yrittäessä tajuta tilannetta Elviran äiti lähetti tanskalaiselle Politiken-lehdelle vihaisen kirjeen, koska hänen mielestään Sparresta oli kirjoitettu liian kauniisti, vaikka tämä oli houkutellut hänen tyttärensä kuolemaan.

Tylsät tosiseikat eivät kiinnostaneet ketään. Julkisen mielipiteen mukaan kyse oli onnettomasta romanttisesta rakkaudesta, ja tarina eli yli sata vuotta. Vasta vuonna 2005 tanskalaiset ja ruotsalaiset historioitsijat alkoivat pitää Sparrea psyykkisesti häiriintyneenä ja mahdollisena murhaajana.