Al Capone: Näin verokarhu sai hänet kiikkiin

Ylellisen elämäntyylinsä ja karkean charminsa ansiosta Capone oli pitkään ollut lehdistön suosikki, mutta nyt hän katosi julkisuuden valokeilasta.

Mennyttä olivat ajat, jolloin pönäkkä ja kaljuuntuva gangsteripomo oli huolettomasti syytänyt rahaa oikealle ja vasemmalle; takana oli elämä, jossa häntä kuljetettiin paikasta toiseen luodinkestävällä Cadillacillaan kuin presidenttiä konsanaan.

Chicagon rikollispiirien keulakuva Al Capone oli vasta 32-vuotias, kun hän ­katosi julkisuudesta lopullisesti.

Al Caponesta tuli Scarface

Al Caponen vankeustuomiosta uutisoitiin laajalti, sillä Capone tunnettiin lähes kaikkialla maailmassa. Hänestä oli kirjoiteltu lehdissä vuosien ajan harva se päivä.

Jutut liittyivät yleensä alkoholin salakauppaan tai väkivaltaisiin kuoleman­tapauksiin, mutta joskus uutisen aiheeksi riitti pelkkä Caponen läsnäolo hevoskilpailuissa tai se, että Capone oli hyvää hyvyyttään ­perustanut soppakeittiön, ­joka ruokki tuhansia työttömiä.

Alphonse Caponen lapsuus ei poikennut mitenkään tuhansien muiden siirtolaislasten elämästä.

Hänen vanhempansa olivat tulleet Yhdysvaltoihin Italiasta vuonna 1894, ja vuonna 1899 syntynyt Alphonse varttui New Yorkissa yhdeksän lapsen katraassa. ­

Rahasta oli pulaa, mutta työteliäät vanhemmat pitivät huolen siitä, että lapsilla oli aina siistit vaatteet yllään ja ruokaa lautasella.

Aluksi Alphonse menestyi koulussa kohtalaisesti, mutta murrosiässä koulunkäynti alkoi kangerrella. 14-vuotiaana Al löi erästä opettajaansa, hänet erotettiin koulusta ja hän joutui hankkimaan elantonsa erilaisilla hanttihommissa.

Nuori Capone alkoi hankkia lisätuloja rötöstelemällä, ja pian hänestä tuli ­pelätyn Five Points -rikollisjoukkion ­jäsen.

Five Pointsin jäsenet kantoivat ­aina mukanaan veistä tai pistoolia, ja he ansaitsivat elantonsa painostamalla, ­pahoinpitelemällä tai jopa murhaamalla ihmisiä pomojensa laskuun.

Al ­Capone oli rikollispiireissä kuin kala ­vedessä. Hän oli vahva ja osasi pitää päänsä kylmänä.

Hänet ­pidätettiin kahdesti murhasta epäiltynä, mutta molemmilla kerroilla hänet vapautettiin todisteiden puutteessa. Pian Five Pointsin johtajat Frankie Yale ja Johnny Tor­rio­kin kiinnittivät huomiota lupaavaan nuorukaiseen.

Yale palkkasi Caponen baarimikoksi ja järjestysmieheksi Harward Inn -baariinsa. Kerran baaritappelun tiimellyksessä aikana muuan asiakas veti esiin veitsensä ja viilsi Caponen vasempaan poskeen kolme syvää haavaa.

Haavoista jäi arvet, joiden Capone myöhemmin väitti syntyneen ensimmäisen maailmansodan aikana juoksuhaudassa käydyssä kamppailussa.

18-vuotias Capone sai lisänimensä ”Scarface”, ”arpinaama”, jolla hänet tunnettiin elämänsä loppuun asti.

Arvet toivat nuorelle gangsterinalulle katu-uskottavuutta, mutta ne myös häiritsivät turhamaista Caponea, joka käänsi aina oikean poskensa kameraa kohti, jotta arvet eivät näkyisi valo­kuvissa.

Arvistaan huolimatta Capone vetosi naisiin, ja hän esiintyi naisseurassa aina herrasmiehen elkein.

Nainen, joka lopulta valloitti 19-vuotiaan Caponen sydämen, oli häntä kaksi vuotta vanhempi irlantilaissyntyinen myyjätär Mae Coughlin. Pari vihittiin joulukuussa 1918 pian sen jälkeen, kun Mae oli synnyttänyt potran pojan.

Jonkin ajan kuluttua Caponet muuttivat Baltimoreen, missä Al työskenteli kunnon perheenpään tavoin kirjanpitäjänä. Lainkuuliainen jakso jäi kuitenkin lyhyeksi.

Jo vuonna 1920 Capone vei Maen ja poikansa Albert ”Sonny” Francis Caponen Chicagoon ja liittyi oppi-isänsä Johnny Torrion rikollisliigaan.

Al Caponen imperiumi muotoutuu

Aika oli otollinen Torrion ja hänen ­rikoskumppaniensa laittomille liiketoimille. 17. tammikuuta 1920, Al Caponen 21-vuotissyntymäpäivänä, Yhdysvalloissa astui voimaan koko maan laajuinen alkoholin kieltolaki.

Ihmiset olivat kuitenkin aivan yhtä janoisia kuin ennenkin, ja Capone oli tuskin ehtinyt asettua Chicagoon, kun hän jo osallistui Torrion laittomaan alkoholikauppaan.

Caponesta tuli nopeasti Torrion oikea käsi, ja hänen kuukausipalkkansa nousi huikeaan 2  000 dollariin.

Hän ei ollut vielä omaksunut herrasmiesmäistä tyyliä, josta hänet myöhemmin tunnettiin, vaan tuhlasi rahansa uhkapeleihin ja viinaan ja käyttäytyi kalliista puvuistaan huolimatta kuin öykkäri.

Johnny Torrio halusi laajentaa rikollista toimintaansa ja solmi uhkarohkeiden panimonomistajien kanssa sopimuksen laittoman oluen ja viskin kuljettamisesta Kanadasta Yhdysvaltoihin.

Sitten hän ­sopi Chicagon muiden gangsteriliigojen kanssa kaupungin jakamisesta eri liigojen hallitsemiin alueisiin.

Caponen tehtävä oli valvoa kapakoiden, ilotalojen ja peliluolien toimintaa. Lisäksi hän lahjoi poliiseja, syyttäjiä, tuomareita, poliitikkoja ja laittomien yritysten lähistöllä asuvia ihmisiä pitämään suunsa kiinni ja lupasi näille uusia autoja, huonekaluja tai ilmaisia ­remontteja.

Rehellisyys oli katoava luonnonvara 1920-luvun Chicagossa, ja useimmat ­ottivat lahjuksen vastaan mielihyvin. Joillakuilla oli sen verran itsekunnioitusta, että he kieltäytyivät.

Heidän varalleen Caponella oli selkeä toimintamalli: ensin heidät hakattiin varoitukseksi, ja jos sekään ei riittänyt, heidät ammuttiin. Caponelle kyse oli puhtaasti liiketoiminnasta, ei henkilökohtaisista kaunoista.

Rikollisuus kannatti, ja gangsterit käärivät omaisuuksia.

Keväällä 1924 Tor­riolla ja Caponella oli hallinnassaan ­parikymmentä suurta ilotaloa, joissa ­Capone vieraili säännöllisesti myös asiak­kaana – kohtalokkain seurauksin, kuten myöhemmin kävi ­ilmi.

Suurin osa Torrion ja Caponen ­tuloista oli kuitenkin peräisin Torrion liigan hallitsemasta 65 panimosta ja noin 15  000 salakapakasta, joihin Torrio ja Capone toimittivat laitonta viinaa.

Torrion liiga oli lahjonut valtaosan Chicagon poliiseista ja virkamiehistä, ja lahjontaa pidettiin lähinnä harmillisena mutta väistämättömänä lisäkustannuksena.

Torrio kehuskelikin omistavansa Chicagon poliisin, ja hän oli siinä pitkälti oikeassa. Hän ei koskaan osallistunut ­itse rikollisiin tekoihin vaan teetti likaiset työt muilla.

Kun joku Torrion pyssymiehistä pidätettiin, tämä vapautettiin yleensä ­lähes ­saman tien. Jos tapaus eteni oikeuteen asti, lopputuloksena oli lähes poikkeuksetta ­vapauttava tuomio.

Torrion kätyrit lahjoivat ja uhkailivat valamiehiä, todistajia ­katosi jäljettömiin tai he peruivat yhtäkkiä aiemman lausuntonsa.

Valamiehistön kokoaminen oli jo sinänsä vaikeaa, sillä useimmat ­ihmiset kieltäytyivät kunniasta terveyssyihin vedoten – ei ollut terveellistä olla mukana tuomitsemassa gangstereita vankeuteen.

Väkivalta ratkaisi pormestarinvaalin

Vaikka rikollisliigat olivat jakaneet Chicagon keskenään, alueiden rajoja ei aina kunnioitettu.

Kilpailevat rikollisjoukkiot yrittivät tuon tuostakin laajentaa alueitaan Torrion ja Caponen reviirille muun muassa järjestämällä pommi-iskuja ja aseellisia väijytyksiä.

Verisintä taistelua käytiin Chicagon kupeessa sijaitsevasta Ciceron pikkukaupungista, jonka pormestarinvaali huhtikuussa 1924 uhkasi vaarantaa Torrion ja Caponen suunnitelmat.

Republikaanipuoluetta edustavan pormestarin Joseph Klenhan uskottiin häviävän demokraattien ehdokkaalle, joka vastusti kiivaasti prostituutiota, ­uhkapelejä ja salakapakoita.

Jos ­Ciceron haluttiin kehittyvän ”oikeaan suuntaan”, Torrion ja Caponen oli siis varmistettava Klenhan uudelleenvalinta, mikäli he mielivät jatkaa tuottoisaa liiketoimintaansa Cicerossa. Capone lupasi hoitaa asian, ja Torrio lähti lomailemaan Italiaan.

Varhain vaalipäivän aamuna 1. huhtikuuta 1924 Ciceron kaduille ilmestyi useita autoja, jotka olivat täynnä aseistettuja miehiä.

Gangsterit miehittivät kaikki vaalipaikat ja tiukkasivat äänestäjiltä, keitä nämä ­aikoivat äänestää. He seurasivat äänestäjiä äänestyskoppiin ja varmistivat, että ­nämä merkitsivät rastin Klenhan nimen kohdalle.

Jos joku uskalsi vastustella, ­hänet piestiin, ja jotkut asiaan puuttuneet vaalivirkailijat vietiin syrjään ja heitä ammuttiin jalkoihin.

Pelästyneet cicerolaiset pyysivät apua Chicagon poliisilta, ja Ciceroon lähetettiinkin noin sadan poliisin iskujoukko. Seurasi väkivaltainen yhteenotto, jossa Al Caponen isoveli Frank sai surmansa poliisien luodeista. Kolme muutakin henkilöä kuoli ja 40 haavoittui.

Caponelle päivä oli ristiriitainen. Toisaalta hän menetti silloin veljensä mutta toisaalta onnistui varmistamaan Klenhalle vaalivoiton ja turvaamaan rikollisen toimintansa jatkumisen Cicerossa.

Klenhan uudelleenvalinnan ansiosta Torrio ja Capone pystyivät laajentamaan liiketoimintaansa Cicerossa, josta tuli ­pian yksi Yhdysvaltojen vaarallisimmista kaupungeista.

Tilannetta kuvaa ­hyvin 1920-luvulta ­peräisin oleva sanonta ”Jos haistat ruudinsavua, olet Cicerossa”.

Ciceroon nousi salakapakoita ja peliluolia, joista 160 oli auki vuorokauden ympäri. Vain muutama kuukausi Ciceron pormestarinvaalin jälkeen Torrio ja Capone ansaitsivat pelkästään Cicerossa puoli miljoonaa dollaria kuukaudessa.

Maa poltti Al Caponen koplan jalkojen alla

Chicagon alamaailman keskinäinen kilpailu alkoi vähitellen kiristyä. Etenkin North Siden aluetta hallitseva irlantilainen Dion O’Banion yritti vallata alueita Torriolta ja Caponelta, vaikka miehet olivat liikekumppaneita.

O’Banion myi osuutensa eräästä olutpanimosta Torriolle sillä varjolla, että hän halusi eroon laittoman oluen kaupasta.

Todellisuudessa O’Banionia oli varoitettu tulevasta poliisin suurratsiasta, ja muutama päivä sen jälkeen, kun Torrio oli ostanut O’Banionin osuuden panimosta, Torrio pidätettiinkin hänen ollessaan käymässä panimolla.

O’Banionin petos merkitsi hänelle kuolemantuomiota, ja 10. marraskuuta 1924 kolme miestä ampui hänet seulaksi.

Oli yleisesti tiedossa, ­että Torrio ja Capone olivat vastuussa murhasta, jonka seurauksena Chicagossa puhkesi verinen gangsterisota. Vanhat liitot murtuivat, uusia syntyi ja Chicagon aluejako unohdettiin aseellisten yhteenottojen melskeessä.

Kaupungin asukkaat suhtautuivat ­rikollisjoukkioiden väliseen sotaan hämmästyttävän tyynesti; kunhan gangsterit tyytyivät tappamaan vain toisiaan, murhat eivät chicagolaisia suuremmin hätkähdyttäneet.

Sanomalehdille gangsterisota oli yhtä juhlaa murhineen ja värikkäine persoonallisuuksineen. Sanomalehdet kautta maailman raportoivat lähes päivittäin ­tapahtumista Chicagossa, jossa pistooli oli yhtä yleinen asuste kuin sateenvarjo jossakin muualla.

Poliisi tutki tuon tuostakin Caponen toimia, mutta syyttäjäviranomainen ei joko pystynyt tai halunnut syyttää häntä murhista.

”Minua on syytetty suunnilleen kaikista kuolemantapauksista ­lukuun ottamatta maailmansodassa kaatuneita”, Capone totesi eräälle toimittajalle.

Hän myönsi sentään, ettei ollut ­aivan puhtoinen pulmunen, ”mutta ­kukapa meistä olisi?”, hän jatkoi.

Al Capone oli vähällä itsekin päätyä murhatilastoihin, kun North Siden liigan uusi pomo Hymie Weiss yritti tammikuussa 1925 tapattaa hänet kostoksi O’Banionin murhasta.

Kaksi palkkamurhaajaa ajoi autollaan Caponen auton vierelle ja ampui sen täyteen reikiä, mutta Capone selvisi kuin ihmeen kaupalla murhayrityksestä vahingoittumattomana.

Täpärän pelastumisensa jälkeen hän tilasi ­itselleen Cadillacin autotehtaalta luodinkestävän auton ja hankki turvakseen joukon henkivartijoita, jotka olivat valmiita kuolemaan hänen puolestaan.

Myös ikääntyvän Torrion henki oli vaarassa. Tammikuussa 1925 hän oli ­vähällä kuolla murhayrityksessä, joka järkytti häntä perin juurin.

Hän halusi niin palavasti pois Chicagosta, että hän jätti tuottoisat yökerhonsa, panimonsa, viskitislaamonsa, ilotalonsa ja peliluolansa ”perilliselleen” Caponelle.

Al Capone tapatti kilpailijansa

26-vuotiaasta Caponesta tuli Torrion ­vetäytymisen jälkeen Chicagon suurimman rikollisliigan johtaja. Hänen perimänsä rikosimperiumi oli kuitenkin ­hajoamispisteessä, sillä North Siden liiga kävi avointa sotaa sitä vastaan.

North ­Siden gangsterit kaappasivat Caponen viinaa kuljettavia kuorma-autoja ja iskivät pommeilla baareihin, jotka ostivat häneltä alkoholia.

Kerta toisensa jälkeen Capone neuvotteli rauhasta, mutta sopimukset eivät koskaan pitäneet. Chicagon rikollisliigat olivat suistuneet ahneuden ja koston kierteeseen, eikä mikään näyttänyt voivan pysäyttää verilöylyä.

Rikollispiireissä tiedettiin hyvin, että juuri North Siden liiga oli yrittänyt murhata Johnny Torrion ja onnistunutkin tappamaan monia Caponen lähimpiä miehiä.

Pyhän Valentinuksen päivänä 14. helmikuuta 1929 nähtiin Caponen kosto, joka sinetöi hänen asemansa Chicagon alamaailman johtajana.

Kuusi North Siden gangsteria odotteli viskikuljetusta eräässä varastorakennuksessa aamiaista syöden. Kuusikon ja ­yhden sivullisen ryystäessä aamukah­viaan varaston ulkopuolelle pysähtyi ­poliisiauto, josta astui ulos kaksi poliisiunivormuun pukeutunutta miestä.

He kävelivät sisälle varastorakennukseen, riisuivat paikalla olevat seitsemän miestä aseista ja käskivät näiden mennä ­seisomaan kasvot seinää vasten.

Sitten varastoon tuli kaksi muuta miestä, jotka suuntasivat konepistoolinsa kohti seinän vierustalla seisovia miehiä ja ­alkoivat ­tulittaa heitä.

Ketään ei koskaan tuomittu joukkomurhasta, mutta kaikki tiesivät, että se oli Caponen tekosia. Verilöyly herätti suurta kohua, ja viranomaiset päättivät, että Capone oli saatava kiikkiin tavalla tai toisella.

Al Capone ruokki 3 000 köyhää

Capone oli uransa huipulla ja rikkaampi kuin koskaan. Hänen väitettiin kantavan aina lompakossaan noin 50  000 dollarin edestä käteistä, ja hän osteli surutta suuria taloja ja uusia autoja sekä ­jakeli lähipiirilleen kalliita lahjoja.

Caponella oli useita ”toimistoja” arvostetuilla alueilla eri puolilla Chicagoa. Hän muun muassa vuokrasi kaupungin keskustassa sijaitsevasta The Metropolitan -hotellista kaksi kerrosta ja niiden 50 huonetta, ja Lexington-hotellista Caponen liiga vuokrasi käyttöönsä peräti kolme kerrosta.

Hotelleissa Capone tapasi poliisivoimien edustajia, lakimiehiä, virkamiehiä ja poliitikkoja, jotka suorastan jonottivat pääsyä gangsteripomon ­puheille saamaan tältä lahjuksia.

Al Capone eli kuin filmitähti ja nautti selvästikin salamavalojen räiskeestä, ­joka seurasi häntä kaikkialle.

Toisaalta hän oli myös avokätinen hyväntekijä ja perusti muun muassa soppakeittiön, joka tarjosi päivittäin ruokaa noin 3  000 nälkäiselle työttömälle.

”En kestä ajatella ­ihmisiä palelemassa ja nälissään”, ­Capone totesi kerran lehtihaastattelussa. Kaikesta päätellen Capone oli tosissaan.

Soppakeittiön ylläpitokustannukset olivat useita satoja tuhansia dollareita vuodessa. Jos Capone olisi havitellut hyväntekeväisyydellä pelkästään kansansuosiota ja julkisuutta, hän olisi saanut ostettua sitä halvemmallakin.

Verottaja puuttui peliin

Uutterista tutkimuksistaan huolimatta ­poliisiviranomaiset eivät pystyneet yhdistämään Caponea jopa 500 murhaan, joista hänen uskottiin olevan vastuussa. Niinpä tutkinta keskittyi Caponen muihin rikoksiin.

FBI salakuunteli gangsteripomon puhelimia, teki ratsioita hänen panimoihinsa ja kaatoi viemäristä alas tuhansia litroja laitonta viskiä.

Caponen vaarallisimmaksi viholliseksi osoittautui kuitenkin Yhdysvaltain ­verohallinto. Frank Wilsonin johtama veroasiantuntijoista koostuva ryhmä ­kävi tarkkaan läpi kaikki asiakirjat, jotka ­poliisi oli vuosien mittaan takavarikoinut Caponelta ratsioiden yhteydessä.

Al Caponen oikeudenkäynti:

Pian tutkittavasta aineistosta alkoi paljastua raskauttavia todisteita. Kirjanpidon ­mukaan Capone oli ­ansainnut ­yhdellä ainoalla salakapakalla 587  721 dollaria vuodessa mutta ilmoittanut ­verottajalle vain 300 dollaria.

Gangsteri joutui telkien taakse

Kun Wilsonin ryhmä oli kerännyt tarpeeksi näyttöä Caponea vastaan, tämä sai syytteen veropetoksesta.

Capone ­uskoi viimeiseen saakka välttävänsä tuomion, sillä ennen oikeudenkäynnin ­alkamista hän oli selvittänyt valamiesten nimet ja määrännyt pyssymiehensä ­pelottelemaan näitä, jotta nämä äänestäisivät vapauttavan tuomion puolesta.

Tuomari James A. Wilkerson tunsi kuitenkin Caponen metkut ja vaihtoi ­valamiehistön jäsenet uusiin juuri ­ennen oikeudenkäynin alkua. Temppu oli kova isku Caponelle ja ­hänen ­lakimiehilleen.

Äänestettyään tuomiosta peräti kahdeksan kertaa valamiehistö ilmoitti 18. lokakuuta 1931 toteavansa Caponen syylliseksi törkeään vero­petokseen.

Tuomari Wilkerson tuomitsi Caponen 11 vuodeksi vankeuteen, mikä on pisin veropetoksesta koskaan annettu tuomio Yhdysvalloissa. Al Caponen ura Chicagon gangsterikuninkaana oli ohi.