Historian 10 nöyryyttävintä rangaistusta

Scold’s bridleksi kutsuttua kapistusta käytettiin 1600-luvulla Englannissa ja Skotlannissa. Sana bridle tarkoittaa kuolaimia ja scold merkitsi tuohon aikaan pahansisuista, nalkuttavaa naista. ”Nalkuttajan kuolaimet” vaiensivat sitkeimmänkin pirttihirmun.

Metallista tehdyillä kuolaimilla rangaistiin useimmiten naisia, jotka rikkoivat yleistä rauhaa ja häiritsivät muita kovaäänisillä solvauksilla. Rangaistus aiheutti kipua, sillä kuolaimissa oli suuhun asetettava rautatanko tai -pallo, joka pakotti suun pysymään auki.

Kuolaimet estivät rangaistua puhumasta, ja joskus niissä oli terävä piikki, joka teki kielen liikuttamisestä erittäin kivuliasta.

Kun kuolaimet lukittiin rangaistavan päähän, ne estivät nielemisen, jolloin suusta alkoi valua kuolaa. Kuolaimet saivat leuat särkemään, ja lisäksi naista nöyryytettiin pakottamalla hänet kulkemaan kadulla tai istumaan kaakinpuussa epämukava koje päässään, kuola suusta valuen.

Tukholmassa suhtauduttiin keskiajalla aviorikoksiin varsin ankarasti. Uskottomia naisia rangaistiin ”kaupunginkivillä” eli kahdella 13 kilon painoisella kivellä, joita yhdisti rautainen kettinki ja joita nainen joutui kantamaan niskassaan kaupungin halki. Vastaava rangaistus tunnetaan useista Euroopan maista, ja sillä rangaistiin usein muista rikoksista.

Elokuussa 1475 tukholmalaiset saivat todistaa, miten Ärmgard-niminen nainen kantoi ”kaupunginkiviä” pitkin Tukholman katuja. Hänen rakastajansa Lille Anders eli ”Pikku-Anders” selvisi rikoksestaan helpommalla, sillä hänen täytyi vain maksaa sakot.

Ärmgardkin olisi ehkä voinut sovittaa rikoksensa sakolla, mutta voi olla, että hänen petetty miehensä kieltäytyi maksamasta. Keskiajan naisilla oli harvoin omaa rahaa, ja niinpä he joutuivat yleensä kärsimään nöyryyttävän rangaistuksen. Jos Lille Anders ei olisi maksanut sakkoaan, Ärmgard olisi lain mukaan joutunut kuljettamaan häntä perässään hänen penikseensä sidotusta narusta.

Profeetaksi julistautunut englantilainen James Nayler ratsasti vuonna 1656 Bristolin kaupungin läpi esittäen Jeesusta ratsastamassa Jerusalemiin. Nayler oli kveekari, ja hän sai tempauksestaan jumalanpilkkatuomion.

Rangaistukseksi pyöveli lävisti ensin hänen kielensä kuumalla naulalla, minkä jälkeen Naylerin otsaan polttomerkittiin B-kirjain, joka viittasi englannin kielen blasphemy-sanaan (jumalanpilkka).

Polttomerkillä rangaistiin monenlaisista rikoksista, ja kirjain kertoi, mihin polttomerkitty henkilö oli syyllistynyt.

Amerikan varhaiset siirtolaiset käyttivät lähes kaikki aakkoset kuvaamaan erilaisia rikoksia ja rikkeitä. Esimerkiksi juoppojen otsaan poltettiin D-kirjain, joka viittasi juoppoutta tarkoittavaan drunkenness-sanaan.

Ranskassa rikolliset tuomittiin yleensä soutamaan laivaston kaleereilla, ja vuoteen 1832 asti heidän otsaansa poltettiin galère-sanaan (kaleeri) viittaavat kirjaimet GAL. Maihin pakkotyöhön tuomitut rikolliset taas polttomerkittiin kirjaimilla TF, jotka viittasivat sanoihin travaux forcés (pakkotyö).

Jos sotilas pinnasi 1600- ja 1700-luvuilla palveluksesta, rangaistuksesta vastasivat toverit, jotka hän oli jättänyt pulaan. Pinnari joutui kävelemään yläruumis paljaana kahden sotilasrivistön välistä muiden hakatessa häntä voimiensa takaa raipoilla tai kepeillä.

Rangaistavan edellä käveli upseeri miekka tanassa. Hän suuntasi miekkansa kohti rangaistavan rintaa estääkseen tätä juoksemasta.

Sotilasrivien takana oli lisää upseereita varmistamassa, etteivät miehet kohdelleet rangaistavaa toveriaan liian helläkätisesti. Kolminkertainen kujanjuoksu 300 miehen muodostamaa kujaa pitkin saattoi merkitä jopa 900:aa lyöntiä.

Kujanjuoksua pidettiin kunniakkaampana kuin raipparangaistusta, koska siinä rangaistava sai kävellä omin jaloin ja osoittaa urheutensa. Sodan aikana karkuruudesta rangaistiin yhdeksällä kujanjuoksulla – eli yhteensä noin 2 700 lyönnillä – joka merkitsi käytännössä usein kuolemanrangaistusta.

Hollantilaiset merikapteenit keksivät ensimmäisinä määrätä alaisiaan ”hyppäämään raa’asta” rangaistuksena niskuroinnista ja tappelemisesta. Raakapuu on poikkipuu, johon purjelaivojen suuri raakapurje kiinnitetään.

Jotta rangaistava ei voisi kieltäytyä hyppäämästä, hänen vyötäisilleen sidottiin köysi, jolla hänet hilattiin ylös mastoon. Kun rangaistava killui 20 metrin korkeudessa, muut irrottivat otteensa köydestä ja hän putosi alas.

Niin korkealta pudotessa merenpinta tuntuu yhtä kovalta kuin betoni, jollei veteen osu täydellisessä kulmassa. Koska vain harvat merimiehet osasivat uida, kovia kokenut pudokas kiskottiin lopuksi köydellä merestä takaisin laivaan.

Vuonna 1632 edellä kuvattuun rangaistukseen tuomittiin kaksi hollantilaisen Zutphen-laivan miehistön jäsentä, jotka olivat piloillaan mustanneet nukkuvan toverinsa kasvot ja sukuelimen noen ja öljyn seoksella. Molemmat selvisivät hengissä.

Piiskaus tai ruoskiminen oli ennen vanhaan yleinen rangaistus. Rangaistava sidottiin seisaaltaan kiinni häpeäpaaluun yleensä näkyvälle paikalle keskelle kaupunkia.

Joissakin maissa tuomitut kytkettiin ketjuilla paaluun kaulastaan, toisaalla taas heidän kätensä sidottiin paaluun niin korkealle, että he joutuivat seisomaan varpaillaan.

Sitten heidän selkänsä riisuttiin paljaaksi ja heitä piiskattiin ruoskalla tai kepillä – tai Pohjoismaissa usein tuoreilla koivunvitsoilla. Joskus koivunvitsat kastettiin suolaveteen, jotta haavoja olisi kirvellyt mahdollisimman paljon.

Ruoskiminen oli erittäin tuskallinen rangaistus, ja lisäksi sen jättämät pysyvät arvet paljastivat kyseisen henkilön syyllistyneen rikokseen.

Kuolemantuomion jälkeen ankarin rangaistus oli amputaatio. Ruumiinosan leikkaamisen synnyttämän tuskan lisäksi tuomittu joutui lopun elämäänsä kärsimään nenän, korvan tai silmän menettämisen häpeästä.

Amputaatiolla rangaistiin vain pahimmista rikoksista, joita ennen vanhaan riitti. Ikivanha tanskalainen laki Jyske lov määräsi esimerkiksi rahan väärentämisestä näin:

”Jos joku syyllistyy väärentämiseen, kuningas ottakoon hänen kätensä.”

Keskiaikaiset pyövelit katkoivat ihmisiltä yleensä käsiä, mutta rikoksiin syyllistyneet olivat vaarassa menettää muitakin ruumiinosia, sillä esimerkiksi varkailta leikattiin usein korva tai nenä.

Keisari Frederik Suuren valtakaudella (1740–1786) uskottomilta naisilta leikattiin Preussissa nenä Itä-Roomasta sekä arabimaista ja Intiasta omaksutun tavan mukaan. Kirjallisten lähteiden mukaan joissakin Britannian Amerikan-siirtokunnissa korvia leikattiin aina 1700-luvun loppuun asti.

”Puuhevonen” oli yksi helpoimmista rangaistuksista toteuttaa, ja siksi se oli hyvin yleinen. Pohjoismaissa tuomittu pantiin yleensä istumaan kahareisin puulankulle kuin hevosen selkään.

Siellä hän sai istua tunnin tai ylikin lankun terävien reunojen painaessa yhä kipeämmin hänen haaroväliään. Joskus rangaistuksen kivuliaisuutta lisättiin sitomalla tuomitun jalkoihin lyijypainoja.

Tähän Etelä-Euroopasta lähtöisin olevaan kivuliaaseen ja häpeälliseen rangaistukseen tuomittiin sekä miehiä että naisia, mutta 1500-luvulla Espanjan inkvisitio käytti sitä etenkin naisten rankaisemiseen. Naiset pakotettiin istumaan ”puuhevosen” selässä alasti, ja joskus hevoseen oli lyöty vielä rautapiikkejä. Kidutuksen synnyttämät haavat tulehtuivat helposti, jolloin seurauksena saattoi olla kuolema.

1700-luvun lopulla yhdysvaltalainen kenraali George Washington käytti puuhevosta ahkerasti, ja sitä käytettiin myöhemmin myös Yhdysvaltojen sisällissodassa.

Jos naimaton nainen jäi 1700-luvulla Pohjoismaissa kiinni seksistä ennen avioliittoa, hänelle määrättiin suuri sakko. Lisäksi hänen piti tunnustaa syntinsä pitäjän kirkossa koko seurakunnan edessä. Jos nainen oli raskaana tai jos hän oli jo synnyttänyt lapsensa salassa, rangaistusta oli lähes mahdotonta välttää.

Mikäli rakastaja kiisti suhteen, naista uhkasi nöyryytyksen lisäksi jääminen naimattomaksi koko loppuiäkseen, sillä kukaan ei halunnut vaimokseen langennutta naista.

Köyhyyden ja syrjäytymisen pelko saikin monet naiset syyllistymään epätoivoisiin rikoksiin, kuten surmaamaan lapsensa ja piilottamaan hänen ruumiinsa.

Kun nainen tunnusti syntinsä kirkossa, ajatuksena oli, että seurakunta antoi hänelle hänen syntinsä anteeksi ja otti hänet takaisin yhteisöön, mutta niin ei useinkaan käynyt.

Tämä julkiripiksi kutsuttu häpeärangaistus oli käytössä muun muassa Ruotsi-Suomessa, mutta kuningas kielsi sen vuonna 1741 yrityksenä vähentää valtakunnassa valitettavan yleisiä lapsenmurhia.