Hän aloitti uransa rikollisena mutta päätti sen maineikkaana rikosetsivänä. Hän oli esikuvana monille fiktiivisille salapoliiseille, kuten Edgar Allan Poen C. Auguste Dupinille.

© Polfoto/Rue des Archives

Ranskalaisesta taparikollisesta tuli mestarietsivä

Eugène Vidocq oli 33-vuotiaaksi asti jatkuvasti poliisia paossa oleva rikollinen. Sitten hän vaihtoi puolta ja ryhtyi Pariisin poliisin vakoojaksi. Vidocq osoittautui loistavaksi tutkijaksi, ja hänestä tuli historian ensimmäinen mestarietsivä.

”Tehkää tietä, tehkää tietä!” Katu Pariisin kuninkaallisen tuomioistuimen rakennuksen edessä oli mustanaan uteliaita kaupunkilaisia. ­

Oli lokakuun 17. päivän aamu vuonna 1825, ja väkijoukko tungeksi lähemmäs nähdäkseen toisiinsa kahlehditut varkaat, murhaajat ja huijarit. ­

Aivan rikollisjonon kannoilla kulki joukko poliiseja, jotka yrittivät pitää uteliaat katsojat loitolla vangeista.

Sitten oikeustalon pääsisäänkäynnin eteen pysähtyivät mustat hevosvaunut, jos­ta astui pian ulos lyhyt ja vanttera mies. ­

”Vidocq!” ihmiset huusivat ihastuksissaan ja yrittivät päästä lähemmäs miestä. Tulokas oli tottunut olemaan huomion keskipisteenä, ja hänen näyttävä pukunsa olisi sopinut paremmin teatterin näyttämölle.

Miehen polvimittaiset saappaat kiilsivät, ja päässään hänellä oli korkea hattu ja harteillaan silkkinen viitta.

Hän heilautti viittansa suuri­eleisesti ­olkansa yli ja ­asteli sisälle oikeus­taloon kunniaa ­tekevien santarmien ohi kiinnittämättä mitään huomiota väkijoukkoon.

Eugène Vidocq oli elävä legenda.

Hän oli Pariisin poliisivoimien erikoistutkintayksikön Sûreté Nationalen johtaja, ja hän oli selvittänyt enemmän rikoksia kuin kukaan muu ranskalaispoliisi. ­Vidocqin uraauurtavat tutkintamenetelmät olivat saaneet Pariisin alamaailman sekaisin, ja kaupungin lainkuuliaiset asukkaat lähes palvoivat häntä.

Tuona lokakuun ­aamuna Vidocq oli kutsuttu todistajaksi testamenttiriitaan liittyvään oikeudenkäyntiin.

Muuan mies väitti, että hänen edesmennyt liike­kumppaninsa oli testamentannut hänelle puolet omaisuudestaan. Vidocq ei kuitenkaan uskonut miehen väitettä vaan oli varma, että testamentti oli väärennös.

Todistajanaitiossa Vidocq virkkoi ­itsevarmaan sävyyn: ”Sekä syytetty ­että hänen tekotapansa ovat minulle tuttuja.” Siihen puolustus­asianajaja ­huudahti kiukkuisesti:

”Herra ­Vidocq ei mitenkään voi tietää Parii­sin jokaisen ­rikollisen menetelmiä!”

Asianajajan kiukunpurkaus vain hymyilytti Vidocqia, ja voitonriemuisesti hän ­veti taskustaan esiin arkistokortin, ­johon oli kirjoitettu tarkat tiedot syytetystä: hänen ­ulkoiset tuntomerkkinsä, ­aikaisemmat ­rikoksensa sekä hänen suosimansa rikoksentekotavat.

Kortti oli peräisin rikollisia ja rikoksia koskevasta arkistosta, jonka Vidocq oli itse perustanut ja joka sisälsi yli 60  000 sivun verran tietoa kaikista niistä rikollisista, joiden kanssa Sûreté Nationale oli vuosien saatossa ­ollut tekemisissä.

Puolustusasianajaja oli ymmällään ­Vidocqin luetellessa tietojaan. Hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt niin kattavia tietoja yhdenkään rikollisen toimista.

Oikeudenkäyntiä seuranneet lehtimiehet kirjoittivat kynä savuten muistiin ­joka sanan Vidocqin jatkaessa todistajanlausuntoaan.

Vidocq alaisineen pidätti tuhansia rikollisia. Esimerkiksi vuonna 1817 kiikkiin jäi 15 palkka­murhaajaa ja 38 luukuttajaa.

© Polfoto/Topfoto

Nuori taparikollinen oli aina paossa

Vidocqin nuoruudessa mikään ei viitannut siihen, että hänestä tulisi aikanaan yksi Ranskan kuuluisimmista rikostutkijoista.

Hän syntyi vuonna 1775 pohjoisranskalaisessa Arrasin kaupungissa leipurin perheeseen ja käytti vartuttuaan enimmän aikansa miekkailun harjoittelemiseen.

14-vuotiaana hän oli ottanut tavakseen näpistää rahaa vanhemmiltaan, ja 16-vuotiaana hän oli ehtinyt jo surmata ainakin yhden ihmisen kaksintaistelussa.

Ranskan vallankumouksen alettua Vidocq värväytyi lukemattomien muiden nuorten miesten tavoin kuninkaan armeijaan.

Sotilaselämä sopi hyvin kiivasluontoiselle nuorukaiselle. Hänellä oli kuitenkin taipumus ajautua kaksintaisteluihin sotilastovereidensa kanssa, ja hän joutui tuon tuostakin karkaamaan palveluksesta välttääkseen rangaistuksen.

Vidocqin nuoruusvuodet kuluivatkin enimmäkseen miekkaillen, naisia jahdaten, varastellen ja vuoron perään armeijan riveissä taistellen ja sotilaspalvelusta vältellen.

Vidocq tuomittiin pariinkin otteeseen pikkurikoksista vankeuteen, mutta hän onnistui yleensä pakenemaan.

Joulukuussa 1796 häntä syytettiin kuitenkin vakavammasta rikoksesta: Vidocq oli auttanut tovereitaan pakenemaan vankilasta.

Kun hän jäi kiinni, hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöhön laivaston kaleerille, missä hän joutui raatamaan 16 tuntia päivässä kahlittuna.

Kahleetkaan eivät onnistuneet pidättelemään Vidocqia pitkään. Muutaman vuoden raadannan jälkeen hän onnistui varastamaan viilan ja katkaisemaan sillä kahleensa, minkä jälkeen pakeni kaleerilta merimieheksi pukeutuneena.

Koko Ranska oli myllerryksessä Napoleonin sotien jäljiltä, ja yleisen sekaannuksen turvin Vidocq onnistui pitkään piileskelemään poliisia.

Hän majaili eri puolilla maata ilotyttöjen, ilveilijöiden ja pikkurikollisten suojissa.

Vuonna 1809 Vidocq tajusi, ettei voisi pakoilla lakia lopun elämäänsä. Hän oli 33-vuotias ja asui äitinsä luona Pariisissa.

Kaleereille hän ei enää aikonut ­palata, ja siksi hän päätti ehdottaa viranomaisille sopimusta: hän auttaisi virkavaltaa ratkaisemaan jonkin rikoksen sillä ehdolla, että hänen oma rangaistuksensa kumottaisiin.

Nyt Vidocqin piti vain löytää sopiva ­rikos ratkaistavaksi.

Pysyvä muste paljasti petoksen

Harva paikallaolija oli selvillä Vidocqin rikollisesta menneisyydestä, kun he vuonna 1825 vaikuttuneina kuuntelivat tämän todistajanlausuntoa pariisilaisessa tuomioistuimessa.

”Testamentti on aivan varmasti syytetyn laatima”, Vidocq lausui ja otti esiin kirjeen. Se oli osa kirjeenvaihtoa, jota Vidocq ja syytetty olivat käyneet ennen oikeudenkäyntiä. Kirjeen käsiala oli identtistä testamentin käsialan kanssa.

Läsnäolijat kuiskailivat keskenään kiivaasti: käsiala-analyysia ei ollut koskaan ennen käytetty todisteena ranskalaisessa tuomioistuimessa, ja menetelmä herätti yhtä paljon ihmetystä kuin Vidocqin ­aiemmin esittämä arkistokorttikin.

”Vastalause!” puolustusasianajaja huusi, ”Vidocq on voinut itse muokata kirjeen käsialaa, jotta se vastaisi testamentin kirjoitusta.”

”Hyvä huomio”, Vidocq vastasi itsevarmasti ja esitti valttikorttinsa: kirjeenvaihdossa oli käytetty erikoispaperia ja -mustetta, jotka hän oli itse kehittänyt.

Paperi oli käsitelty kemikaalien avulla sellaiseksi, että kaikki siihen tehdyt muutokset erottuivat selvästi. ­Lisäksi kirje oli kirjoitettu erikoismusteella, jota ei voinut pyyhkiä tai huuhdella pois.

Näin Vidocq todisti, että kirjeen kirjoittajan käsialaa ei ollut muutettu jälki­käteen ja kirjeen ja testamentin oli kirjoittanut yksi ja sama mies.

Vidocqin esitettyä oikeudelle ratkaisevat todisteet syytetty nousi seisomaan ja pyysi puheenvuoroa.

”Herra Vidocq on aivan oikeassa! ­Minä väärensin testamentin.”

Tapaus oli ratkaistu, ja läsnäolijat ­olivat innoissaan. Monsieur Vidocq oli jälleen kerran lyönyt kaikki ällikällä.

Konnasta tuli mestarietsivä

Vuonna 1809 Vidocq löysi kaipaamansa paljon huomiota herättäneen rikoksen: Keisari Napoleonin vaimon Josephinen häälahjaksi saama arvokas smaragdikoru oli varastettu Malmaisonin linnasta. ­

Poliisilla ei ollut hajuakaan varkaasta ­eikä myöskään yhteyksiä alamaailmaan, joiden avulla he olisivat voineet urkkia tietoja varkaudesta.

Vidocq otti yhteyttä Pariisin poliisiin ja pyysi saada vapautuksen rangaistuksestaan, mikäli hän onnistuisi löytämään keisarinnan varastetun jalokivikorun.

Poliisi hyväksyi tarjouksen, ja Vidocq lähti oitis puhuttamaan tuntemiaan ­rikollisia. Kolme päivää myöhemmin hän oli saanut varastetun korun haltuunsa.

Vidocqin tehokkuus teki viranomaisiin vaikutuksen, mutta he eivät vielä täysin luottaneet tämän osaamiseen ja ­motiiveihin.

Siksi he tarjosivat Vidocqille työtä poliisin ilmiantajana vihatussa La Forcen vankilassa.

Tämän oli määrä soluttautua vankien joukkoon ja välittää kaikki kuulemansa kiinnostavat tiedot virkavallalle.

Työ oli vaarallista mutta sopi Vidocqille. Vangit eivät osanneet epäillä häntä, sillä hän oli ehtinyt hankkia itselleen mainetta rikollisena.

Monet myös ihailivat häntä, koska hän oli onnistunut pakenemaan vankilasta niin monta kertaa.

Juopot ja ilotytöt auttoivat etsivää

Vietettyään La Forcessa puolitoista vuotta Vidocq lavasti pakonsa virkavallan avustuksella. Rikolliset uskoivat yhä ­hänen olevan yksi heistä, mutta todellisuudessa hän jatkoi työtä poliisin vakoojana – tällä kertaa vankilan ulkopuolella.

Nyt Vidocq saattoi kulkea rauhallisin mielin siellä, missä hän viihtyi parhaiten, eli Pariisin ­hämärillä kujilla ja nuhjuisissa kapakoissa.

Hän oli taitava näyttelijä ja naamioituja ja onnistui pitämään todellisen henkilöllisyytensä salassa.

Toisinaan hän pukeutui räh­jäiseksi taskuvarkaaksi, toisinaan taas ­tyylikkääksi herrasmieshuijariksi.

Hän hankki myös useita naisten vaateparsia ja opetteli jäljittelemään naisellisia eleitä. Hän myös värväsi ilmiantajia niiden laitapuolen kulkijoiden joukosta, joihin hän luotti. Hän vieraili ahkerasti kaupungin ilolintujen luona sekä yksityi­sillä että virallisilla asioilla.

Naiset palkitsivat Vidocqin anteliaisuuden juoruamalla ­tälle auliisti Pariisin alamaailman tapahtumista.

Entisenä rikollisena Vidocq tunsi lainrikkojien metkut läpikotaisin, ja hän päätti alkaa hyödyntää johdonmukaisia tieteellisiä menetelmiä rikosten ratkomisessa. Joulukuussa 1810 hän pääsi ­ensi kertaa testaamaan niitä käytännössä.

Vidocq liikkui Pariisin kaduilla tapansa mukaan valepukuun sonnustautuneena, kun hän näki entisen tuttavansa, Hotot-nimisen varkaan. ­Vidocq pani heti merkille, että Hotot’n vaatteet olivat läpimärät ja saappaat mutaiset.

Aiemmin päivällä oli satanut kaatamalla, eikä kukaan olisi liikkunut ulkona sellaisella koiranilmalla ilman erityisen painavaa syytä. Vidocq päätteli oitis, ettei Hotot’lla ollut puhtaita jauhoja pussissaan.

Etsivä esitti epäilyksensä virkavallalle. Kävi ilmi, että Hotot’n lymypaikan lähistöllä sijaitsevaan taloon oli murtauduttu aiemmin samana päivänä.

Vidocq kävi tutustumassa murron kohteeksi joutuneseen taloon ja huomasi sen takaoven luona maassa selvästi erottuvan kengänjäljen. Hän otti jäljestä laastivaloksen ­itse kehittämällään menetelmällä.

Seuraavana päivänä Vidocq meni ­tapaamaan Hotot’ta mukanaan useita viinapulloja, joita konna rupesi heti ­antaumuksella tyhjentämään.

Lopulta Hotot oli niin tukevasti humalassa, että Vidocq saattoi riisua häneltä toisen saappaan ja antaa sen ulkona odottavalle santarmille.

Poliisiasemalla saapasta verrattiin puutarhassa olleesta kengänjäljestä otettuun ­valokseen, joka vastasi täysin saappaan pohjaa. ­Hotot pidätettiin, ja hän tunnusti murron ja näytti poliisille, minne oli kätkenyt ryöstösaaliin.

Vidocqin piti tehdä ratsia hämärään kapakkaan. Hän marssi sisään, hiljensi soittajat ja merkitsi liidulla rikolliset. Ulkona odotti 10 poliisia, jotka pidättivät merkityt.

Vidocq palkkasi roistoja etsiviksi

Poliisijohtajat panivat merkille Vidocqin poikkeukselliset taidot rikostutkijana.

Hän kehitti jatkuvasti uusia tutkimusmenetelmiä, ja lisäksi hänellä oli runsaasti tietolähteitä rikollisissa piireissä. Vuosina 1811–1812 hän toimi vasta­perustetun rikostutkimusyksikön johtajana, ja vuonna 1813 yksikkö sai ­Napoleonin virallisen hyväksynnän ja sen nimeksi tuli Sûreté Nationale eli ”kansallinen turvallisuus”.

Vidocq johti uutta yksikköä määrätietoisesti, joskin hieman tavallisuudesta poikkeavin menetelmin: hän palkkasi etsiviksi lähes yksinomaan entisiä rikollisia, koska hänen mukaansa nämä tunsivat rikollisten mielenlaadun ja toimintaympäristön.

Sûreté Nationalessa työskenteli alkuun vain tusinan verran etsiviä, jotka kuitenkin toimittivat telkien taakse ­lyhyessä ajassa satoja rikollisia.

Vidocqista tuli kuuluisa, ja hän nautti maineestaan sumeilematta. Hänen vaunujaan veti aina neljä keskenään täysin samanväristä hevosta, mikä oli sen ajan mittapuulla hyvän maun huipentuma.

Hän pukeutui kalliisiin vaatteisiin ja käytti kävelykeppiä, jossa oli kultainen nuppi.

Hän muutti äitinsä kanssa hienoon taloon arvostettuun kaupunginosaan ja illasti Pariisin hienoimmissa ­ravintoloissa – usein kauniiden kevytkenkäisten daamien seurassa.

Vidocq liikkui mielellään Pariisin alamaailmassa. Valepukuisena hän sulautui vaikeuksitta kapakoiden ja ilotalojen kanta-asiakaskuntaan.

© Scanpix/Mary Evans

Mestarietsivä selvitti murhan

Vidocq oli myös hyvä tarinankertoja. ­Illanvietoissa hän järjesti usein pieniä näytelmiä, jotka kertoivat hänen elämästään ja saavutuksistaan.

Sekä nais- että miespuoliset vieraat seurasivat haltioituneina Vidocqin vauhdikkaita esityksiä.

Hyvänä seuramiehenä tunnettu Vidocq tutustui moniin aikansa kuuluisuuksiin, kuten kirjailijoihin Honoré de Balzaciin, Victor Hugoon ja Alexandre Dumas’han, jotka kuuntelivat ahnaasti hänen kertomuksiaan ja ammensivat niistä aineksia ­romaaneihinsa.

Ei olekaan sattumaa, että esimerkiksi Hugon Kurjat-romaanin päähenkilö on entinen kaleeriorja, joka yrittää jättää synkän menneisyytensä taakseen ja pyrkii tekemään hyvää.

Ylellisestä elämäntyylistään huolimatta Vidocq jatkoi kuitenkin koko ajan ­rikosten selvittelemistä.

Vuonna 1822 hänen tutkittavakseen tuli mehukas skandaali, kun kreivitär Isabelle d’Arcy löytyi ammuttuna sängystään.

Kreivittärellä oli ollut suhde Deloro-nimisen italialaisen kanssa, ja poliisi epäili murhaajaksi kreivittären iäkästä aviomiestä. Viranomaiset eivät kuitenkaan löytäneet todisteita epäilystensä tueksi, ja niin ­Vidocqin yksikkö kutsuttiin apuun.

Tutkittuaan murhapaikan ja kuulusteltuaan kreivittären aviomiestä Vidocq oli varma, ettei mies ollut murhaaja – ­tämä oli siihen aivan liian saamaton. ­

Todistaakseen käsityksensä oikeaksi ­Vidocq teki jotain aivan ennenkuulumatonta: hän teetti kreivittärelle ruumiinavauksen, jonka yhteydessä ­tämän päässä ollut surmanluoti kaivettiin esiin.

Ruumiinavaus tehtiin salassa, sillä siihen aikaan ­aatelisiin vainajiin kajoamista pidettiin Ranskassa suurena häväistyksenä.

Riskinotto kannatti: luoti oli ­aivan liian suuri ollakseen peräisin aviomiehen kaksintaistelupistooleista, joita oli epäilty murha-aseiksi.

Seuraavaksi Vidocq turvautui hänelle tyypilliseen juoneen: hän palkkasi kreivitärtä muistuttavan punatukkaisen ­kurtisaanin ja antoi tälle tehtäväksi vietellä kreivittären italialainen rakastaja.

Eräänä aamuna, kun Deloro oli poistunut asunnostaan, kurtisaani päästi ­Vidocqin sisälle.

Tämä löysi pian asunnosta sekä murhatun kreivittären koruja että pistoolin, jolla surmanluoti oli ammuttu. Deloro tunnusti murhan ja päätti päivänsä giljotiinissa.

Vidocqin etsivätoimiston kirjepaperissakin kehuttiin toimiston johtajaa: ”Turvallisuus­poliisin entinen päällikkö, joka johti yksikköä menestyksekkäästi 20 vuoden ajan.”

© Polfoto/Rue des Archives