Lumi narskui Margit Niinisen kenkien alla kylmänä tammikuun iltana vuonna 1927, kun hän asteli polkua pitkin Turun Linnavuorella.
21-vuotias nainen puristi kouristuksenomaisesti käsilaukkuaan, jossa oli pistooli ja saksalaisia seteleitä. Ne kaikki kuuluivat hänen kihlatulleen.
Puistossa odotti Margitin entinen työnantaja, 40-vuotias liikemies John Engblom.
Hän oli kolme vuotta aiemmin raiskannut Margitin toimistossaan, ja nyt Margit oli tullut vaatimaan, että mies lopetti ilkeiden juorujen levittämisen ja Margitin maineen mustaamisen.
Turun silmäätekeviin kuuluva Engblom oli varma asemastaan ja vain nauroi Margitin vaatimuksille. Margitin silmissä pimeni ja hän painoi liipaisinta.
Ilmassa kaikui kaksi laukausta, ja Engblom lyhistyi kuolettavasti haavoittuneena maahan.
Esimies kävi käsiksi
Margit Niininen oli 19-vuotias, kun hän vuonna 1924 sai konttoriapulaisen paikan John Engblomin firmasta.
Tämän Turussa Uudenmaankatu 1:ssä sijaitseva Industri-Engros-Affären-niminen yritys toi maahan kenkiä. Margit iloitsi työpaikasta, sillä siitä saamansa palkan turvin hän saattoi opiskella filosofiaa ja kirjallisuutta yliopistossa.
Engblom omisti useita yrityksiä ja kuului ruotsinkielisen Turun eliittiin.
Hänet tunnettiin tuhlailevasta elämäntavastaan, johon kuuluivat kalliit ravintolaillalliset ja silmiinpistävä punainen auto, jolla hän kiisi pitkin Turun katuja.
Engblom oli kiinnostunut myös naisista, ja hän kiinnitti pian huomiota Margitiin.
Margitilla taas ei ollut kokemusta vastakkaisesta sukupuolesta.
”Suhteissani miehiin en ollut koskaan erityisen aktiivinen”, Margit kirjoitti kaksi vuosikymmentä myöhemmin päiväkirjaansa.
Margit ei osannut epäillä vaaraa, kun hänen pomonsa yhtenä päivänä pyysi häntä jäämään ylitöihin.
Kun kaikki muut työntekijät olivat lähteneet kotiin, Engblom kutsui nuoren konttoriapulaisen toimistoonsa. Siellä hän kävi sumeilematta Margitin kimppuun ja raiskasi tämän.
Tapahtunut lamaannutti Margitin. Hän meni velvollisuudentuntoisesti töihin seuraavana päivänä mutta yritti vältellä Engblomia.
John Engblom levitti konttoriapulaisestaan ilkeitä juoruja raiskattuaan tämän.
Muutama päivä myöhemmin hänen korviinsa kantautui inhottavia huhuja.
Engblom oli kuvaillut Margitia ”tuliseksi ja kauniiksi” antaen ymmärtää, että heillä oli läheisempikin suhde.
Tuollaiset puheet leimasivat naisen helposti ”kevytkenkäiseksi” ja voisivat pilata Margitin koko tulevaisuuden.
Kahden viikon kuluttua Margit oli romahduksen partaalla. Häpeä esti häntä ilmoittamasta raiskauksesta poliisille.
Lisäksi hän pelkäsi, ettei nuoren naispuolisen konttoriapulaisen sana paljon painaisi vaikutusvaltaisen miehen sanaa vastaan.
Pelko oli todennäköisesti aiheellinen, sillä vuonna 1924 Suomessa annettiin vain 24 raiskaustuomiota.
Lopulta Margit iritsanoutui. Työtovereiden järjestämissä läksiäisissä hän ei maininnut asiasta mitään. Hän halusi vain unohtaa nopeasti tapahtuneen. Engblom oli kuitenkin toista mieltä.
Surma tapahtui keskeisellä paikalla.
John Engblomin toimisto oli osoitteessa Uudenmaankatu 1, ja siellä hän raiskasi Niinisen.
22-vuotias Margit Niininen asui kasvattiäitinsä luona osoitteessa Kaskenkatu 9.
Tappavat laukaukset ammuttiin Turun Vartiovuorella.
Raiskaaja ilkkui uhriaan
Margit sai töitä Suomen Pankista ja saattoi jatkaa opintojaan. Opettajana yliopistolla oli 14 vuotta vanhempi maisteri Allan Törnudd, johon Margit ihastui.
”Palvoin häntä. Hän oli ensimmäinen todella koulutettu ja älykäs mies, joka osoitti kiinnostusta minua kohtaan”, Margit uskoutui päiväkirjalleen vuosia myöhemmin.
Allanille nuoren naisen ihastus oli imartelevaa ja innostavaa. He keskustelivat kirjallisuudesta ja filosofiasta, ja vuoden 1925 kuluessa heistä tuli yhä läheisempiä.
Margitin menneisyys ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan. Jos Engblom tuli kadulla vastaan, Margit vaihtoi toiselle puolelle katua.
Lopulta Margit ei enää kestänyt mieltään painavaa taakkaa, ja maaliskuussa 1926 hän kirjoitti Allanille kirjeen ja kertoi raiskauksesta. Hän ei kuitenkaan kertonut, kuka raiskaaja oli. Allan raivostui Margitin puolesta.
”Vihani ei koskaan laannu, jollei tähän asiaan saada jonkinlaista oikeutta”, Allan kirjoitti Margitille.
Hieman yli kuukausi Margitin paljastuksesta Allan tapasi kaupungilla kävellessään vanhan koulutoverinsa John Engblomin.
Engblom kysyi ”vastenmieliseen äänensävyyn”, kuten Allan sitä myöhemmin kuvaili, ”humputteliko” Allan Margitin kanssa.
Allan vastasi vältellen ja jatkoi kiireesti matkaansa. Kun hän kertoi kohtaamisesta Margitille, tämä murtui ja paljasti, että Engblom oli hänen raiskaajansa.
Miesystävä osti pistoolin
Seuraavina kuukausina Allan kuuli lisää pahantahtoisia huhuja Margitista, kuten että tämä makasi Engblomin ja monien muiden miesten kanssa. Allan oli varma, että huhut olivat raiskaajan levittämiä.
Allan hankki Margitin tietämättä itselleen aseen – belgialaisen lyhytpiippuisen, 6.35-kaliiberisen Bayard-merkkisen pistoolin, jolla uhkailemalla hän aikoi saada Engblomin tukkimaan suunsa.
Kesällä Allan harjoitteli pistoolin käsittelyä muun muassa ampumalla sillä maaliin metsässä Margitin isoäidin kesämökillä, jossa pariskunta vietti usein aikaa.
Syksyllä Allan törmäsi jälleen Turussa Engblomiin. Tämä kerskaili, että saisi Margitin sänkyynsä milloin tahansa.
Lisäksi hän varoitteli, että Margit ei ollut sellainen nainen, ”jonka kanssa mennään naimisiin”. Miesten välille kehkeytyi riita, jossa Engblom nimitteli Margitia niin huoraksi kuin huoranpenikaksikin.
Kun Allan kertoi Margitille episodista, epätietoisuus alkoi kalvaa tätä.
Hän oli kasvanut kasvattikodissa, ja hänen kastetodistuksessaan oli kysymysmerkki isän nimen kohdalla. 1920-luvulla avioton lapsi oli häpeä.
Allan ja Margit menivät kihloihin keväällä 1926. Enempien huhujen välttämiseksi he kuitenkin pitivät kihlauksen salassa ja välttivät näyttäytymästä yhdessä julkisesti, ja Margit asui edelleen kasvattiäitinsä luona.
Kun Allan sitten taas törmäsi Engblomiin kaupungilla, tämä käyttäytyi ”pilkallisesti ja haastavasti”, kuten Allan myöhemmin kuvaili.
Allan tunsi syyllisyyttä siitä, ettei pystynyt vaientamaan suurisuista moukkaa.
”Aivan kuten ensimmäisellä kerralla, minua jäi vaivaamaan, että olin jäänyt niin alakynteen hänen kanssaan.
Tajusin, että tilanne on ratkaistava tavalla tai toisella”, Allan kertoi myöhemmin.
Hän kertoi lopulta Margitille pelotteeksi ostamastaan Bayard-pistoolistaan mutta totesi saman tien, että ei tyytyisi enää vain uhkailemaan sillä Engblomia – raiskaajan olisi kuoltava.
”Hän on menettänyt olemassaolon oikeutuksensa”, Allan jylisi ja näytti Margitille nippua hankkimiaan saksalaisia seteleitä. Ne heitettäisiin ruumiin ympärille hämäämään poliisia.
Margit Niininen tappoi raiskaajan Bayard-pistoolilla.
Hylsy tarjosi poliisille ratkaisevan johtolangan
Margit Niinistä epäiltiin murhasta, mutta poliisi ei pystynyt todistamaan hänen olleen surmapaikalla. Todisteita saatiin lumien sulettua.
Maa oli lumen peitossa Margit Niinisen ampuessa laukauksensa kohti uhria. Automaattinen ase sylki patruunoiden hylsyt maahan, ja ne katosivat lumihankeen Vartiovuorella. Ilman lämmettyä lumi suli ja paljasti hylsyt.
Suomen rikoshistoriassa käytettiin ensimmäistä kertaa patruunanhylsyjä todisteena murhaoikeudenkäynnissä.
Kaikista aseista jää yksilölliset jäljet ammukseen ja hylsyyn, kun ase laukaistaan. Jäljet syntyvät esimerkiksi aseen piipun rihlauksista ja yksilöllisistä kulumista.
Poliisi ei löytänyt pistoolia, jolla John Engblom ammuttiin, mutta se vertasi Vartiovuorelta löydettyjä surma-aseen hylsyjä niihin, joita löytyi Niinisen kasvattikodin isoäidin kesämökiltä.
Todistajat kertoivat Allan Törnuddin harjoitelleen siellä maaliin ampumista Bayard-pistoolilla.
Poliisin tutkimuksissa paljastui, että hylsyissä olevat jäljet olivat samanlaisia ja että kadonnut surma-ase oli siten mitä ilmeisimmin Margit Niinisen miesystävän Allan Törnuddin Bayard-pistooli.
Kaksiosaisessa kuvassa kahdessa patruunassa näkyy sama jälki, eli ne on ammuttu samalla aseella.
Pilkkanauru oli viimeinen pisara
Kauhistuneena Allanin puheista Margit suostutteli tämän antamaan pistoolin ja rahat hänen säilytettäväkseen, jottei Allan tekisi mitään harkitsematonta.
Kun Allan sitten taas kerran oli joutunut suukopuun Engblomin kanssa joulukuussa 1926, hän vaati Margitia luovuttamaan pistoolin ja rahat hänelle, mutta Margit kieltäytyi.
Margit tunsi kuitenkin katastrofin lähestyvän, ja hän päätti ottaa asian ratkaisun omiin käsiinsä.
Hän soitti Allanin tietämättä Engblomille ja sanoi haluavansa tavata tämän. Engblom oli yllättynyt ja imarreltu puhelusta, ja hän suostui tapaamaan Margitin yksin Vartiovuorella 3. tammikuuta 1927.
Margit oli toivonut sovintoa, mutta heidän tavatessaan Engblom torjui alentuva ilme kasvoillaan kaikki syytökset siitä, että hän olisi levittänyt huhuja.
Hän myös tarjosi Margitille rahaa korvaukseksi siitä, että oli raiskannut tämän kolme vuotta aiemmin.
Margit ei kuitenkaan halunnut rahaa – hän halusi pelastaa maineensa ja elämänsä rakkauden.
Epätoivoissaan hän uhkasi kertoa raiskauksesta Engblomin vaimolle, jolleivät huhut loppuisi, mutta Engblom vain lähti tiehensä raivon vallassa.
Myöhemmin Allan kuunteli murtuneena Margitin selostusta tapaamisesta, ja parin päivän päästä hän hankki itselleen uuden pistoolin.
Poliisin valokuva surmapaikalta, jossa ruumis oli jättänyt painauman lumeen.
Margit pelkäsi Allanin tekevän jotain peruuttamatonta, ja niinpä hän otti uudelleen yhteyttä Engblomiin ja suostutteli tämän uuteen tapaamiseen sovintoaikeissa.
Paksu hanki peitti maan illalla 13. tammikuuta 1927, kun Margit saapui Vartiovuorelle, jossa hänen kiusanhenkensä odotti puiden lomassa.
Engblom katkaisi puusta oksan ja piirteli sillä välinpitämättömästi viivoja lumeen nimitellen Allania ”säälittäväksi pikkuporvariksi” ja ”viheliäiseksi lurjukseksi”.
Margit raivostui ja uhkasi ampua, jollei mies vetäisi sanojaan takaisin. Kun Engblom vain nauroi pilkallisesti, Margit veti pistoolin taskustaan ja painoi liipaisinta. Hän ampui kaksi laukausta, joista toinen osui Engblomia päähän.
Tämä lysähti maahan ja kuoli muutamassa sekunnissa.
”Hetken seisoin kuin kivettyneenä. Sitten minut valtasi sanoinkuvaamaton pelko”, Margit kertoi myöhemmin oikeudessa.
Hän ryntäsi paniikissa pakoon, mutta kadulle vievillä portailla hän muisti rahanipun laukussaan. Niinpä hän juoksi takaisin ja levitti setelit surmapaikalle.
Saksalaisten setelirahojen tarkoitus oli saada poliisi uskomaan, että Engblomin murha oli seurausta tämän hämäristä ulkomaisista liiketoimista.
Sitten Margit riensi kotiin, jossa hän teostaan järkyttyneenä nosti jo pistoolin piipun ohimolleen, mutta ei kyennyt painamaan liipaisinta. Sen sijaan hän hankkiutui eroon murha-aseesta.
Samana iltana muut puistossa kulkijat löysivät Engblomin ruumiin. Hänen taskussaan oli Margit Niinisen vanha kirje, joka kohdisti epäilykset tähän.
Todisteita ei kuitenkaan ollut, ja kun poliisi seuraavana päivänä poliisi kuulusteli Margitia, tämä ei kertonut mitään.
Tavatessaan Allanin myöhemmin samana päivänä hän tunnusti tälle kuitenkin kaiken. ”Kohtalo on sanellut oikeuden”, Allan totesi.
Lehdistö mässäili murhalla
Lehdistö sai pian tietää murhasta, ja Turussa Åbo Underrättelser kirjoitti:
”Järkyttävä murhadraama kaupungissa eilisiltana.” Pari päivää myöhemmin Hufvudstadsbladet kirjoitti: ”Oliko ampuja nainen?” Ajatus oli monen mielestä mahdoton: naiset eivät tehneet murhia, etenkään ”kylmästi harkiten”, kuten Turun Sanomat tapausta kuvaili.
Epäilykset Margitia kohtaan hälvenivät, mutta kun lumi suli huhtikuussa, poliisi löysi surmapaikalta kaksi patruunanhylsyä, jotka vastasivat Allanin Bayard-pistoolin patruunanhylsyjä.
Lehdistö villiintyi, kun Margit ja Allan tunnustivat murhan.