Pyövelien dynastia

Charles kertoi Margueritelle tunteistaan, mutta tämä torjui päättäväisesti hänen rakkaudentunnustuksensa. Charles ei ymmärtänyt syytä, ennen kuin eräänä päivänä Dieppen torilla pantiin toimeen teloitus.

Se ei ollut Charlesille uutta, mutta katsoessaan mestauslavalle hänen sydäntään kylmäsi. Pyöveli oli Pierre Jouanne, Margueriten isä. Pyöveleitä ja heidän perheitään hyljeksittiin ja pelättiin. Hetken epäröityään Charles päätti, että ei luopuisi rakkaastaan.

”Kauneutensa ja kunniallisuutensa puolesta Margueriten olisi pitänyt syntyä pikemminkin valtaistuimelle kuin mestauslavan portaille. Vaikka hänen isänsä, mestari Jouanne, murskaa ihmisten luita teilipyörässä, ei rakkaani käsissä, joita olen saanut suudella, ole pisaraakaan verta”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

Kun selvisi, että Charles oli rakastunut pyövelin tyttäreen, muut upseerit alkoivat karsastaa häntä. Charles päätti karistaa Ranskan tomut jaloistaan lopullisesti ja lähti Margueriten luo jättämään jäähyväisiä.

Perille päästyään hän kuuli voihkintaa talon pihassa olevasta vajasta. Kurkistaessaan sisään hän näki Margueriten penkkiin kiinni sidottuna.

Charles ryntäsi sisään ja keskeytti Jouannen. Pyöveli selitti yrittäneensä saada tyttärensä paljastamaan rakasta-jansa nimen. Charles tunnusti viivyttelemättä ja sanoi olevansa halukas ottamaan Margueriten vaimokseen.

Jouanne kieltäytyi. Hän oli varma, että hänen ammattinsa vuoksi Charles halveksi häntä ja siten myös hänen tytärtään. Charles saisi Margueriten kuitenkin yhdellä ehdolla: hänen pitäisi itse ryhtyä pyöveliksi ja siten jakaa uuden sukunsa häpeä ja kohtalo.

Charlesin päiväkirja päättyy tähän. Rouenin viralliset asiakirjat kuitenkin paljastavat tarinan jatkon: ”Ollessaan teilaamassa muuatta Martin Eslauta pyöveli Pierre Jouanne pyysi vävyään, joka oli vasta nainut hänen
tyttärensä, suuntaamaan iskun kuolemaantuomittuun. Vävy menetti kuitenkin tajuntansa, ja väkijoukko puhkesi vihellyksiin.”

Charles Sanson oli haaveillut kunniasta taistelukentillä, mutta hänestä tulikin kammoksuttu pyöveli. Rakkauskaan, jonka vuoksi hän oli uhrannut kaiken, ei kestänyt kauan.

Marguerite kuoli muutama vuosi myöhemmin lapsivuoteeseen synnytettyään pojan. Charles ymmärsi, että hänen ja Margueriten jälkeläisistä alkaisi pyövelien suku.

Charlesin pojan oli kuljettava isänsä jalanjälkiä, sillä pyövelin poikana hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta. Vain kuolema voisi vapauttaa Charles Sansonin jälkeläiset tältä kohtalolta.

Suvusta sikisi Pariisiin kuusi pyöveliä, joista viimeinen kokosi perheen kiehtovan historian kirjaksi.

Vaurauden aikaan Pariisissa

Charles Sanson jatkoi pyövelinä vuoteen 1699. Silloin hänen hermonsa olivat niin riekaleina, että hänen poikansa, myös nimeltään Charles, joutui astumaan virkaan.

Tuolloin perhe asui Pariisissa, jossa he toimivat valtion virallisina pyöveleinä. Sen pidemmälle pyövelinä ei voinut edetä, ja Sansonin suku onnistui vaurastumaan asemassaan.

Vuonna 1707 Sansonin suvun toinen pyöveli Charles osti itselleen mahtavan palatsin keskeltä kaupunkia. Siellä hän eleli rauhallista ja ylellistä elämää yrittäen talonsa korkean pihamuurin takana unohtaa työnsä kauheudet.

Työtä kuitenkin riitti, ja Charlesin oli tuon tuosta jätettävä kotinsa rauha ja astuttava jälleen mestauslavalle teloittamaan ja kiduttamaan tuomittuja mitä tuskallisimmilla tavoilla.

Pyöveli lääkitsi köyhiä

Charles Sanson nuoremman poika Jean-Baptiste oli vain seitsemänvuotias, kun hänestä tuli Sansonin suvun kolmas virallinen Pariisin pyöveli. Hänen äitinsä Marthe varmisti, että poika nuoresta iästään huolimatta sai periä isänsä aseman.

Valtion pyövelin virka pääkaupungissa oli liian tuottoisa, jotta sen voisi päästää käsistään. Ensimmäisinä vuosina varsinaisen työn suorittivat toki muut, mutta Jean-Baptiste oli aina itse paikalla, aluksi katsojana, sittemmin apulaisena.

Jean-Baptiste oli ehkäpä ainoa Sanson, joka nautti työstään pyövelinä tai ainakin piti sitä kiinnostavana. Hän vietti suuren osan lapsuudestaan mestauslavan laidalla, ja todennäköisesti hänen viehtymyksensä anatomiaan ja lääketieteeseen auttoivat häntä pitämään julmaa ammattiaan vähintäänkin siedettävänä.

Jean-Baptisten tavanneet kuvailivat häntä leppoisaksi ja huolehtivaiseksi mieheksi. Hänen palatessaan aamuisin messusta St. Laurentin kirkosta ihmisiä jonotti päästäkseen tapaamaan häntä: naapuruston köyhät hakivat apua lääkintätaitoiselta pyöveliltä.

Silloin kun ei ottanut ihmisiä hengiltä, Jean-Baptiste käyttikin taitojaan kanssaihmisten vaivojen parantamiseen.

Jean-Baptiste sai seitsemän poikaa, joista kaikista tuli pyöveleitä eri puolille Ranskaa. Kun hänen perheensä kokoontui joskus illalliselle hänen herraskaiseen palatsiinsa, hän istui itse patriarkkana pöydän toisessa päässä.

Toisessa päässä istui hänen äitinsä, ja muualle pöydän ääreen asettuivat hänen seitsemän pyövelipoikaansa, joita usein puhuteltiin heidän toimialueidensa nimillä: Monsieur d’Orleans, Monsieur de Rheims, Monsieur de Soisson…

Damiensin teloitus kauhistutti

Jean-Baptiste oli tuolloin edelleen ”Monsieur de Paris”, Pariisin virallinen pyöveli. Käytännössä kuitenkin hänen vanhin poikansa Charles Henri hoiti isänsä tehtäviä.

Charles Henri oli neljäs Sansonin suvun pyöveli Pariisissa, mutta hän oli haaveillut lääkärin ammatista. Hän opiskeli Leidenissa vuonna 1754 saa-dessaan tiedon, että hänen isänsä oli vakavasti sairas.

Charles Henrin piti tulla Pariisiin ja astua isänsä paikalle. Charles Henrin uusi ura alkoi dramaattisissa merkeissä. Vuonna 1757 Robert-François Damiens oli yrittänyt murhata kuningas Ludvig XV:n.

Yritys epäonnistui, mutta Damiens tuomittiin ankarimpaan mahdolliseen rangaistukseen: Ensin hänen veistä pidellyt kätensä syövytettäisiin rikillä. Sen jälkeen hänen kehoansa poltettaisiin kuumilla pihdeillä ja haavoihin kaadettaisiin sulaa lyijyä.

Lopulta hänet revittäisiin kappaleeksi neljällä hevosella, minkä jälkeen ruumiin jäänteet poltettaisiin roviolla. Teloituspäivänä kaikki meni mönkään. Avustaja, jonka piti auttaa 17-vuotiasta Charles Henriä, oli änkyräkännissä, eikä hän ollut hankkinut teloituksen vaatimia tarvikkeita.

Charles Henrin avustajien piti – uteliaan ja innostuneen väkijoukon seuratessa – kulkea liikkeestä toiseen hankkimassa rikkiä, lyijyä ja muuta tarpeellista. Tuomittu Damiens istui mestauslavalla ja odotti. Vähitellen teloitus saattoi alkaa.

Damiens sai kokea piinan toisensa jälkeen, kunnes hänet lopulta sidottiin neljän hevosen väliin. Osoittautui kuitenkin, että hevoset olivat liian heikkoja repiäkseen hänet kappaleiksi.

Tuomittuun kiinnitettiin vielä kaksi hevosta, mutta edelleen tuloksetta. Lopulta pyövelin apulaisineen oli murskattava Damiensin käsivarsien ja jalkojen nivelet, jotta raajat vihdoinkin irtosivat.

Groteski näytelmä oli kestänyt jo neljä tuntia mutta se ei vieläkään päättynyt.

Kun pappi meni Damiensin luo, osoittautui, että tämä oli edelleen elossa, vaikka hänestä oli jäljellä enää raajaton torso.

Silminnäkijöiden mukaan tuomitun leuka liikkui vielä ikään kuin hän olisi yrittänyt puhua, kun hänen torsonsa ja raajansa heitettiin rovioon.

Sanson vaikutti muotivirtauksiin

Alkuvaikeuksista huolimatta Charles Henri saavutti pian menestystä alallaan. Komeasta, taitavasta ja elegantista pyövelistä tuli lähes julkkis Pariisissa.

Ihmiset tungeksivat hänen mestauksiinsa, ja hänen pukeutumisensa vaikutti muotivirtauksiin. Yrittäessään ehkäistä tällaista viranomaiset kerran kielsivät Charles Henriä käyttämästä aateliston värinä pidettyä sinistä.

Hän vastasi kieltoon valmistuttamalla entistäkin upeammat vaatteet vihreästä. Siitä tuli uusi muoti nuorten aatelismiesten keskuudessa.

Kuuluisuudestaan ja rikkauksistaan huolimatta Charles Henri ei kuitenkaan päässyt koskaan ”seurapiireihin”.

Eräänä päivänä jahdin jälkeen hän meni majataloon nauttimaan illallista. Siellä hän päätyi rupattelemaan ylhäisen aatelisnaisen kanssa.

Charles Henri oli tapansa mukaan sulavakäytöksinen ja tyylikäs, ja hän hurmasi seuralaisensa täysin. ”Tuntui, että sydän oli mukana keskustelussamme”, hän kertoi tapauksesta päiväkirjassaan.

Päivällisen jälkeen Charles Henri pyysi hevosensa ja vaununsa, kiitti naista seurasta, kumarsi syvään ja suuteli tämän kättä. Kun Charles Henri oli lähdössä, hän kuuli jonkun kysyvän naiselta: ”Madame, tiedättekö, kenen kanssa juuri illallistitte? Hän on Pariisin pyöveli.”

Nainen lähes pyörtyi. Hän purskahti kyyneliin ja pyysi lasillista vettä. Sitten hän alkoi kuumeisesti pestä käsiään: hänhän oli juuri antanut pyövelin koskea itseään!

Rakastettu joutui mestauslavalle

Ranskan vallankumous muutti suhtautumista pyöveleihin. Heistä tuli vallankumouksen sankareita, jotka puhdistivat yhteiskunnan aateliston loisista ja kansanvihollisista.

Ehdotettiin, että heitä alettaisiin kutsua ”kansan kostajiksi” ja että heidän tulisi saada oma asu, jonka suunnittelisi taiteilija David. Siihen Charles Henri ei kuitenkaan suostunut.

Vallankumouksen verisinä vuosina 2 918 aateliston edustajaa, pappia ja tavallista kansalaista mestattiin. Myös kuningas Ludvig XVI päätyi giljotiiniin.

Etenkin eräs teloitus kosketti Charles Henriä.

Nuorena miehenä hän oli tutustunut apotti Gomartiin. Vanhan papin tehtävänä oli seurata kuolemaantuomit-tuja mestauslavalle, ja hän oli usein nähty vieras Sansoneilla. Apotti puhui usein nuoresta ja kauniista sukulaistytöstään Jeannesta, jonka tulevaisuudesta hän oli huolissaan.

Apotin kuvaukset tytöstä alkoivat kiehtoa Charles Henriä, ja eräänä iltana hän meni tämän talolle. Hän odotti, kunnes nuori neito tuli ulos talosta, ja seurasi tätä.

Jeanne huomasi seuraajansa eikä näyttänyt panevan pahakseen nuoren komean miehen kiinnostusta. Charles Henri pääsi puheisiin kaunokaisen kanssa, ja sen jälkeen he kävelivät usein yhdessä Tuileries'n puiston lyhtyjen alla.

He ihastuivat toisiinsa, mutta heidän tiensä erosivat. He kohtasivat uudestaan vasta vuosia myöhemmin.

Kohtaaminen ei tällä kertaa tapahtunut Tuileries'n lyhtyjen alla vaan karussa tyrmässä, jossa Charles Henri oli pyövelin, Jeanne tuomitun ominaisuudessa. Jeannesta oli tullut paronitar du Barry ja Ludvig XV:n rakastajatar.

Charles Henri kuvasi viimeistä tapaamistaan Jeannen kanssa päiväkirjassaan: ”Nähdessään minut hän kirkui, peitti silmänsä käsillään ja vajosi polvilleen huutaen ’Älkää tappako minua! Missä ovat tuomarit? En ole kertonut kaikkea, antakaa minun tavata heidät!’ Kun avustajani yritti leikata hänen hiuksiaan, hän teki rajusti vastarintaa, eikä toinen avustajani ollut saada hänen käsiään sidottua”.

“Lopulta hän antoi periksi itkien sydäntäsärkevämmin kuin olen ikinä kuullut yhdenkään naisen itkevän. Se liikutti minua erityisesti, sillä tämä nainen muistutti minua nuoruudestani ja ajoista, jolloin tunsin hänet. Kun hän näki giljotiinin, hän kamppaili kaikin voimin vastaan ja yritti purra avustajiani. Hän oli hyvin sinnikäs, ja kesti kolme minuuttia, ennen kuin hänet saatiin lavalle. Hän teki vastarintaa loppuun asti”.

Vallankumouksen kokemukset olivat lopulta liikaa niinkin karaistuneelle pyövelille kuin Charles Henri. Hänen mielensä synkkeni, pieninkin ääni sai hänet hätkähtämään, ja hän vältteli muiden seuraa. Illallispöydässä hän saattoi luulla näkevänsä veritahroja pöytäliinassa.

Lopulta hän romahti täysin, ja hänen veljensä Martinin oli ryhdyttävä hoitamaan hänen tehtäviään.

Charles Henrin elämä alkoi hiipua. Kuolinvuoteellaan hän kutsui pojanpoikansa Henry-Clémentin luokseen: ”Henry”, hän sanoi, ”kantakaamme se taakka, minkä kohtalo on meille antanut. Ei ole syytä toivoa, että maailma koskaan hyväksyisi sinua. Et voi kieltää alkuperääsi etkä saada sitä anteeksi. Älä koskaan valitse muuta ammattia itsellesi tai pojallesi.” Näin sanottuaan hän kuoli.

Pyövelisuvun viimeinen vesa

Henry-Clémentin isä, myös nimeltään Henri, ei ollut halunnut pojastaan pyöveliä, mutta myöhemmin hänen mielensä muuttui. Henry-Clémentistä tuli Sansonin pyövelidynastian kuudes edustaja, vaikkakin vastahakoisesti.

Ollessaan ensimäistä kertaa mukana teloituksessa ja nähdessään avustajan tunkevan päätöntä ruumista arkkuun ja toisen pyyhkivän rievulla verisiä jälkiä hän oli niin kauhuissaan, että ryntäsi tiehensä.

Ajan mittaan Henry-Clément kuitenkin hyväksyi kohtalonsa, ja hän toimi ammatissa vuoteen 1847. Silloin hän sai sinetöidyn kirjeen, jossa hänet vapautettiin tehtävistään.

Henry-Clément oli Sansonin dynastian kuudes ja viimeinen pyöveli. Syy hänen irtisanomiseensa ei ollut niin kunniakas kuin hänen edeltäjänsä olisivat toivoneet: vaikka hän ansaitsi hyvin Pariisin pyövelinä, hän oli taloudellisessa ahdingossaan pantannut giljotiinin maksaakseen velkansa.

Lukiessaan ilmoituksen irtisanomisestaan Henry-Clément oli salissa, jonka seinällä roikkuivat hänen edeltäjiensä muotokuvat. Hän kutsui paikalle palvelijansa ja pyysi tätä tuomaan vettä. Juhlallisesti hän pesi kuuden sukupolven veret käsistään.

Pian tämän jälkeen Henry-Clément Sanson myi perheensä loisteliaan palatsin, lähti Pariisista lopullisesti ja matkusti jonnekin, missä kukaan ei tuntenut häntä eikä tiennyt hänen menneisyydestään.