Charles Guiteau oli noussut varhain lauantaina 2. heinäkuuta vuonna 1881, ja hän oli Baltimore ja Potomac -rautatieaseman odotussalissa jo kauan ennen kuin pohjoiseen matkaava aamujuna saapui raiteelleen.
Matkustajia kerääntyi laukkuineen aseman lippuluukulle. Guiteau ei kuitenkaan liittynyt jonon jatkoksi.
Hän ei ollut lähdössä mihinkään eikä hänellä ollut matkatavaroitakaan mukanaan – ainoastaan revolveri, jonka hän oli kätkenyt taskuunsa.
Ase ladattuna hän odotti junan merkittävintä matkustajaa, Yhdysvaltojen vastavalittua presidenttiä James A. Garfieldia.
”Älä enää koskaan piinaa minua puheillasi Pariisin konsulaatista.” Yhdysvaltojen ulkoministeri James G. Blaine
Puhe herätti haaveet
Guiteau oli tavannut presidentin ennenkin – hän oli nimittäin ollut edellisenä vuonna Garfieldin vankkumaton tukija tämän vaalikampanjan aikana.
Epäonnistunut lakimies ja maallikkosaarnaaja uskoi tuolloin vuorenvarmasti, että hänellä oli edessään upea ura diplomaattina.
Kun republikaani Garfieldin voitto alkoi näyttää varmalta, Guiteau kirjoitti häntä tukevan puheen ja jakoi sitä poliittisissa tapahtumissa.
Kun Garfield valittiin presidentiksi, Guiteau katsoi voiton olevan hänen ansiotaan, ja vaati palkkioksi nimitystä konsuliksi Pariisiin.
Garfield hylkäsi anomuksen, mutta Guiteau ei niin vain luovuttanut. Pian hän alkoi olla vakituinen vierailija Valkoisella talolla.
Murhaaja lymysi odotussalissa
Luoti porautui presidentin kehoon
Murhaajan luoti osui Garfieldin selkään ja porautui haiman takaiseen kudokseen.
Garfieldin seurue järkyttyi iskusta
Ulkoministeri James G. Blaine käveli käsikynkkää presidentin kanssa luodin osuessa. Sekasorron keskellä Blaine ei tiennyt auttaako Garfieldia vai juostako ampujan perään.
Sivulliset nappasivat hyökkääjän
Lipunmyyjä ja kaksi muuta sivullista saivat Guiteaun kiinni ja pitelivät häntä aloillaan. Pian paikalle saapui poliisi, joka oli kuullut laukaukset kadulle, ja pidätti Guiteaun.
Toukokuun 13. päivä 1881 ulkoministeri James G. Blaine sai Guiteausta tarpeekseen ja heitti hänet ulos huutaen: ”Älä enää koskaan piinaa minua puheillasi Pariisin konsulaatista.”
Pian tämän jälkeen Guiteau hankki revolverin ja päätti raivoissaan tehdä lopun miehestä, joka niin julmasti oli sivuuttanut ja hylännyt hänet.
Seuraavina viikkoina hän varjosti Garfieldia, kun tämä kävi esimerkiksi kirkossa tai kävelyllä.
Guiteau oli kolmesti jo lähellä ampua presidentin, mutta aina hänen rohkeutensa petti. Kun Guiteau luki lehdestä, että Garfield matkustaisi 2. heinäkuuta aamujunalla kesälomalle Uuteen Englantiin, hän tiesi hetkensä koittaneen.
Guiteau valitsi revolverin, jonka kahva oli norsunluuta – hän ajatteli sen näyttävän myöhemmin hyvältä museossa.
Guiteau laukaisi revolverinsa heti, kun Garfield astui seurueineen ovesta sisään. Luoti hipaisi presidentin olkapäätä. ”Hyvä Luoja, mitä oikein tapahtuu?”, Garfield huusi ja ojensi kätensä ylös.
Samassa kajahti toinen laukaus. Se osui Garfieldia selkään, ja presidentti kaatui lattiaan.
Sivulliset nappasivat Garfieldin ja pitelivät häntä, kunnes poliisi tuli pidättämään hänet. ”Tein sen ja toivon että minut pidätetään sen tähden”, Guiteau julisti ylpeänä.
Huono hygienia koitui kohtaloksi
Garfield vietiin Valkoiseen taloon, missä lääkärit yrittivät turhaan etsiä hänen kehoonsa porautunutta luotia. Lääkärit toisensa jälkeen jatkoivat tutkimuksia seuraavana päivänä, mutta luotia ei löytynyt.
”Lääkärit hänet tappoivat. Minä vain ammuin häntä.” Charles Guiteau, 1882
Lääkärit eivät tuolloin vielä ymmärtäneet paljoakaan bakteereista ja desinfioinnista, eivätkä heidän kätensä eivätkä instrumenttinsa olleet steriilejä. Garfieldin ampumahaava tulehtui, ja infektion levitessä Garfieldille nousi kuume ja hänen vointinsa heikkeni.
Syyskuun 19. päivänä presidentti kuoli – 79 päivän kuluttua ampumisesta.
Kaksi kuukautta myöhemmin Guiteau tuotiin oikeuden eteen. Hän kielsi syyllisyytensä.
”Lääkärit hänet tappoivat. Minä vain ammuin häntä”, hän väitti.
Suuruudenhullu ampuja ei kokenut suinkaan ansaitsevansa rangaistusta.
”Itse asiassa odotan eläväni tarpeeksi pitkään tullakseni presidentiksi”, hän julisti.
Oikeus oli yksimielinen, ja 25. tammikuuta 1882 Guiteau tuomittiin kuolemaan hirttämällä.
Ennen kuin hän astui hirttolavalle 30. heinäkuuta 1882, hän puristi pyövelin kättä, iski silmää katsojille ja lausui kirjoittamansa runon – sen lähemmäs Guiteau ei koskaan päässyt kiihkeästi janoamaansa huomiota ja kunniaa.