Henkilökunta Le Figaro -lehden toimituksen tyylikkäissä tiloissa Pariisin Boulevard Haussmanilla säpsähti kuullessaan yhtäkkiä kuusi laukausta. Kaikki säntäsivät kauhistuneina päätoimittaja Gaston Calmetten toimistoon, mistä äänet olivat kantautuneet.
Siellä heitä odotti järkyttävä näky:
Päätoimittaja makasi elottomana verilammikossa, ja hänen vieressään seisoi nainen pistooli kädessään.
Tyylikkääseen turkkiin pukeutunut kylmän rauhallinen nainen ei tehnyt elettäkään paetakseen.
Tyyneys särkyi vasta, kun joku tarttui hänen käsivarteensa.
”Älkää koskeko minuun. Olen hieno nainen!”, hän kivahti.
Murhaaja Henriette Caillaux kiidätettiin poliisiasemalle maanantaina maaliskuun 16. päivänä 1914 lääkäreiden yrittäessä – turhaan – pelastaa Calmettea.
Caillaux oli saatu kiinni itse teosta, eikä hänen syyllisyydestään ollut epäilystäkään.
Motiivikin oli jo arvattavissa: Henriette Caillaux’n mies oli Ranskan entinen pääministeri Joseph Caillaux, ja tämä vihasi syvästi sekä Le Figaroa että sen päätoimittajaa Gaston Calmettea.
Henriette Caillaux päätyisi taatusti pian giljotiiniin.
”Tiedättekö, miksi olen täällä?” Murhaaja astuessaan päätoimittajan toimistoon
Naispuolinen murhaaja pääsi heti monen lehden, kuten pariisilaisen
Le Petit Journalin, etusivulle.
Murhaaja yllätti uhrinsa
Ase oli kätketty muhviin
Henriette Caillaux’n turkissa oli muhkea muhvi, jossa oli tarkoitus lämmittää käsiä. Caillaux piilotti pistoolinsa muhviin, mistä hän sitten vetäisi sen yhtäkkiä esiin.
Pistooli oli tarkkaan valittu
Murha-ase oli helppokäyttöinen Browning High Power -automaattipistooli. Caillaux oli ostanut sen muutama tunti ennen murhaa liikkeestä Seinen vasemmalta rannalta vertailtuaan ensin useita muita pistoolityyppejä.
Uhri yritti paeta
Calmette yritti suojautua luodeilta kirjoituspöytänsä taakse. Todistajat kertoivat, että kahden viimeisen laukauksen välillä oli ollut tauko, jonka aikana Caillaux oli kiertänyt pöydän ja tähdännyt vielä kerran.
Huhumylly käynnistyi
Caillaux’n pariskunnalla oli hyvä syy kantaa kaunaa Calmettelle.
Le Figaron sivuilla oli käyty jo useita kuukausia lokakampanjaa vasemmistolaista Joseph Caillaux’ta vastaan.
Huhtikuun 13. päivänä lehdessä oli jopa julkaistu Caillaux’n entiselle rakastajattarelleen lähettämä rakkauskirje.
Kolme päivää sen jälkeen Henriette Caillaux saapui Le Figaron pääkonttoriin.
”Tiedättekö, miksi olen täällä?”, hän kysyi astuessaan hieman iltakuuden jälkeen Calmetten tilavaan toimistoon.
”Valitan – en ollenkaan, madame”, Calmette vastasi ystävällisesti.
Vastaukseksi Caillaux veti esiin pistoolinsa ja ampui kuusi laukausta päätoimittajaa kohti. Viimeinen laukaus kaikui vielä huoneessa, kun Calmetten kollegat ryntäsivät paikalle.
”Minua ajoi tahto, joka oli omaani vahvempi.” Henriette Caillaux, 1914
Pian huhut alkoivat kiertää – Calmetten ja Caillaux’n kiistassa juoruttiin olevan kyse muustakin kuin vain politiikasta.
”Kaikki Pariisin hienoimmissa piireissä tiesivät alusta asti, että eripuran taustalla oli todellisuudessa eräs nainen”, Sveitsin suurlähettiläs kirjoitti päällikölleen Berniin.
Kerrottiin, että miehillä oli ollut sama rakastajatar ja että Joseph Caillaux oli harkinnut vakavasti eroa vaimostaan.
Pahat kielet väittivätkin, että Henriette Caillaux’n tavoitteena ei ollut niinkään korjata aviomiehensä maine kuin pitää hänet luonaan.
Tällaisen uhrauksen jälkeen hänen miehensä nimittäin tuskin kehtaisi enää jättää vaimoaan, jos mieli jatkaa uraansa.
Murha teki Henriette Caillaux’sta kuuluisan. Tässä hän poseeraa postikorttikuvassa.
Giljotiini uhkasi
Motiivistaan riippumatta Henriette Caillaux oli nyt hengenvaarallisessa tilanteessa: Ranskassa murhasta sai yleensä kuolemantuomion.
Kun tapausta käsiteltiin oikeudessa 20. heinäkuuta, Caillaux’lla oli vain yksi keino välttää giljotiini: hänen olisi vakuutettava tuomarit siitä, että hän ei ollut suunnitellut murhaa vaan toiminut tunteidensa vietävänä, kuten naisten tuolloin oletettiin helposti olevan.
”Minua ajoi tahto, joka oli omaani vahvempi”, Caillaux selittikin tekoaan.
Hän vakuutti, että ensimmäisen laukauksen ampuessaan hän oli tähdännyt lattiaan ja yrittänyt vain pelotella Calmettea.
Kun tuomari kysyi, miksi hän oli laukaissut aseen toisenkin kerran, hän vastasi viattomasti: ”Se tapahtui kuin itsestään.”
Caillaux’n asianaja Fernand Labori totesikin rouvan olleen rikoshetkellä ”pitelemättömän naisellisen intohimon” vallassa.
Caillaux itse vahvisti kuvausta pyörtymällä juuri sopivasti, kun Labori päätti puolustuspuheensa.
Temppu toimi. 28. heinäkuuta 1914 kahdentoista hengen valamiehistö vetäytyi pohtimaan ratkaisua – ja päätyi yhdentoista äänen voimin julistamaan Henriette Caillaux’n syyttömäksi.