Myrkkymurha: kuka murhasi herra Bravon?

Kesällä 1876 koko Britannia seurasi Charles Bravon äkillisen kuoleman tutkimuksia. Tapauksessa oli mehukkaan mysteerin ainekset: yläluokkainen uhri, seksuaalista ahdistelua ja rakkaudeton avioliitto.

Kesällä 1876 koko Britannia seurasi Charles Bravon äkillisen kuoleman tutkimuksia. Tapauksessa oli mehukkaan mysteerin ainekset: yläluokkainen uhri, seksuaalista ahdistelua ja rakkaudeton avioliitto.

Getty Images & Shutterstock

”Florence, Florence, hae lämmintä vettä”, Charles Bravo huusi tuskissaan.

Kolmekymmenvuotias­ lakimies hoippui kouristavien ­kipujen piinaamana ­vaimonsa makuuhuoneen oven edessä ja raahautui ­lopulta takaisin ­vierashuoneeseen, joka oli ollut hänen makuuhuoneensa kymmenen ­päivän ajan, kun hänen vaimonsa toipui keskenmenosta.

Iltakymmeneltä huhtikuun 18. päivänä vuonna 1876 Bravon vatsaa syövyttävä myrkky teki hiljalleen tuhoaan.

Hän tarvitsi kipeästi oksetuslääkettä, ja ­viktoriaanisen ajan Britanniassa tähän tarkoitukseen käytettiin lämpimään ­veteen sekoitettua sinappijauhetta.

Talon isäntä yritti epätoivoisesti saada vaimonsa huomion, jotta tämä määräisi palvelijattaren panemaan veden kiehumaan.

Florence ei kuitenkaan reagoinut ­miehensä avunpyyntöihin, ja noin kahden päivän kuluttua herra Bravo kuoli. ­Tapaus oli kuin Agatha Christien romaanista, sillä epäiltyjä riitti. Oliko myrkytyksen takana kenties vaimo, ­potkujen uhkaama palvelija vai vaimon entinen rakastaja?

Brittilehdet kohisivat seurapiirimurhasta, ja niin sanottu Balhamin mysteeri oli pian kaikkien huulilla.

Nuori leski löysi pelastajansa

Nuori ja viehättävä leski Florence oli ­tutustunut Charles Bravoon syksyllä 1875.

Bravo oli menestyksellä uraa luova lakimies, joka tähtäsi parlamenttiin, Florence puolestaan rikas mutta kipeästi vailla kunniallista aviomiestä.

Avioero ja suhde naimisissa olevan miehen kanssa olivat saaneet Lontoon esikaupungin Balhamin kerman kääntämään Florencelle selkänsä.

Häntä ei enää kutsuttu hienoston juhliin, eikä edes hänen perheensä tullut enää vierailulle hänen komeaan kartanoonsa. Piireistä ­pudonneen Florencen lohtuna olivat vain sherry ja taloudenhoitajatar, rouva Cox.

Rouva Coxista oli tullut Florencelle ­läheinen ystävä, ja eron jälkeen hän oli ainoa, jolle Florence saattoi purkaa sydäntään.

Rouva Cox saattoi myös herra Bravon ja vauraan Florencen yhteen.

Lakimies ei rakastunut Florenceen päätä pahkaa mutta sai esitettyä riittävän ihastunutta, vaikka hänen ensisijainen kiinnostuksen kohteensa olikin Florencen itsensä sijaan tämän omaisuus.

Florence Bravo oli nuori, ­kaunis ja varakas, mutta ­yläluokka ylenkatsoi häntä.

© Getty Images

Hienostopiirit käänsivät selkänsä rouva Bravolle

Florence Bravo oli klassinen esi­merkkinä viktoriaanisen ajan ­”langenneesta naisesta”.

Hän avioitui ensimmäisen kerran 19-vuotiaana syyskuussa 1864 vauraan perheen vesan, pahasti alkoholisoituneen Alexander Ricardon kanssa.

Joulun alla vuonna 1870 Ricardo pahoinpiteli Florencen, joka pakeni ­turvaan vanhempiensa luokse.

Nämä lähettivät Florencen vaihtoehtoisista hoitomuodoistaan kuulun lääkärin James Gullyn vesiterapiaklinikalle.

Florencen ja 62-vuotiaan Gullyn välille kehittyi suhde, ja Gully auttoi myös Florencea eroamaan aviomiehestään.

Seksiskandaali vei maineen
Pian eron jälkeen Ricardo kuoli. Hän ei ollut ehtinyt muuttaa testamenttiaan, joten Florence peri mittavan omaisuuden.

Rahoillaan hän osti The Priory -­nimisen kartanon Balhamista Etelä­-Lontoosta. Myös Gully hankki alueelta talon, jotta rakastavaiset voisivat tavata mahdollisimman usein.

Avioliitto ei kuitenkaan tullut kyseeseen, sillä Gully oli jo naimisissa.

Huhut ­suhteesta alkoivat pian levitä – parin juoruttiin jääneen kiinni lemmenleikeistä sohvalla juhlien aikana.

Vuonna 1872 Florence tuli raskaaksi, ja Gully teki hänelle abortin.

Florencen perhe, ystävät ja naapurit hylkäsivät hänet, ja ainoa tie takaisin piireihin oli uusi avioliitto kunniallisen miehen kanssa.

Ratkaisu löytyi, ja vuonna 1875 Florence avioitui Charles Bravon kanssa.

Florence lupasi Bravolle jättää salaisen ­rakastajansa, 62-vuotiaan tohtori Gullyn, ja omistautua avioliitolle Bravon kanssa.

Kolme kuukautta tapaamisensa jälkeen Florence ja Bravo menivät naimisiin syyskuussa 1875.

Bravo muutti ­Florencen kartanoon ja sai heti avioelon alkajaisiksi ikävän yllätyksen.

Florence ei nimittäin ollut ajatellut luovuttaa omaisuuttaan uuden miehensä käsiin.

Britanniassa vuonna 1870 säädetyn lain myötä naisen omaisuuden hallinta ei enää automaattisesti siirtynyt avioliitossa hänen miehelleen.

Herra Bravolle uutinen oli katkera pala nieltäväksi, mutta Florence piti kiinni oikeudestaan miehensä raivotessa hänen liian mittavasta palveluskunnastaan, kalliista hevosistaan ja kahdesta kokopäiväisestä puutarhanhoitajastaan.

Hinta, jonka Florence joutui maksamaan kunniallisen naisen asemansa palauttamisesta, osoittautui silti pian kovin kalliiksi.

Vaikka hän oli onnistunut pitämään ­uuden miehensä erossa rahoistaan, aviovuoteessa hän ei mahtanut tämän ­aikeille mitään.

Herra Bravo vaati nuorikoltaan nimittäin paitsi perillistä, myös mitä merkillisimpien mielihalujensa täyttämistä.

Kun Florence tuli raskaaksi, Bravo alkoi pakottaa hänet anaaliyhdyntöihin. Hän oli niin rajuotteinen, että Florence tarvitsi lääkärin hoitoa, ja avioseksistä tuli nautinnon sijaan silkka rangaistus.

Florence pelkäsi henkensä edestä

Neljän ensimmäisen avioliittokuukauden aikana Florence tuli kahdesti raskaaksi, mutta molemmat raskaudet päättyivät keskenmenoon.

Keskenmenot ja niiden aiheuttama runsas verenvuoto koettelivat Florencen voimia ja terveyttä, ja hän alkoi pelätä, ettei selviäisi enää hengissä uudesta raskaudesta.

Herra Bravo ei piitannut vaimonsa voinnista vaan vaati päästä palaamaan aviovuoteeseen.

Taloudenhoitaja Cox seurasi huolissaan parin onnetonta avioliittoa. Kummankin keskenmenon jälkeen hän nukkui yöt Florencen vieressä – ollakseen paitsi apuna heti tarvittaessa myös etenkin pitääkseen herra Bravon loitolla Florencesta.

”Tulkaa heti. Herra Bravo on sairas.” Sisäkkö rouva Coxille

Rouva Cox vaaransi samalla näin oman asemansa, sillä herra Bravo ei ollut pitänyt hänestä alun alkaenkaan. Jos Florence ei jaksaisi pitää hänen puoliaan, herra Bravo saattaisi hyvinkin irtisanoa hänet.

Balhamin kauniissa kartanossa tunnelma olikin hyvin kireä 18. huhtikuuta 1876 herra Bravon, Florencen ja rouva Coxin illastaessa ­tavalliseen tapaan.

Avunpyynnöt kaikuivat seinille

Joka kerta kun sisäkkö illallisen aikana poistui salista, herra Bravo palasi illan ­aiheeseen: hänen mielestään oli aika, että aviopari palaisi samaan vuoteeseen.

Florencen keskenmenosta oli kulunut vain kymmenen päivää, ja Bravo odotti pääsevänsä vaimonsa viereen jo seuraavana iltana.

Florence kumosi illallisen ­aikana kauhuunsa kokonaisen pullollisen sherryä. Kun hän ilmoitti vetäytyvänsä nukkumaan, hän oli jo hiprakassa.

Rouva Cox seurasi emäntäänsä auttaakseen tätä vaihtamaan yöasuun. Kun ­Florence oli valmiina käymään vuoteeseen, hän pyysi vielä pullon viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.

Rouva Cox lähti alakertaan, ja Florence jäi yksin ensimmäiseen kerrokseen. ­Samassa kerroksessa sijaitsi myös vierashuone, joka oli sillä hetkellä herra Bravon väliaikainen makuuhuone.

Florence tiesi jo miehensä tavat: hän joi aina ennen nukkumaanmenoaan ison lasillisen vettä karahvista, jonka sisäkkö oli tuonut valmiiksi yöpöydälle.

Herra Bravo saapui itsekin pian illal­liselta vierashuoneeseen käydäkseen nukkumaan.

Hän harjasi hampaansa ja hieroi tulehtuneisiin ikeniinsä oopiumitippoja lievittääkseen särkyä. Sen jälkeen hän joi jokailtaisen vesilasillisensa.

Antimonijauhe oli helppo liuottaa veteen tai teehen.

© Shutterstock

Antimoni oli naisen paras ystävä

Antimonia oli käytetty jo keskiajalla ulostus- ja oksetuslääkkeenä, mutta viktoriaanisen ajan naiset tiesivät sen sopivan moneen muuhunkin käyttöön.

Veteen liuotettu antimoni tepsi etenkin hienostorouvien kiusallisimpaan vaivaan: seksiä kärttäviin, alkoholille persoihin aviomiehiin.

Sopivina annoksina antimoni aiheutti pahoinvointia, etenkin alkoholin kanssa nautittuna, ja heikensi sukupuoliviettiä.

Yläluokan naisille, joilla oli omia ­hevosia, tätä hajutonta ja mautonta myrkkyä oli helposti saatavilla, sillä sitä käytettiin talleilla hevosten matojen häätöön.

Jos jauhetta kuitenkin pääsi juoman sekaan liikaa, aviomies oksensi välittömästi, jolloin aine ei välttämättä ehtinyt vaikuttaa ennen kuin se jo poistui elimistöstä.

Parhaan vaikutuksen saamiseksi antimonia kannattikin käyttää pitkäkestoisesti pieninä annoksina.

Kuten arsenikki, joka oli 1800-luvun Britanniassa alaluokan naisten suosima murhamyrkky, myös antimoni kerääntyi vähitellen uhrin elimistöön.

Aviomies voi huonosti viikkoja, mutta oireita ei juuri voinut erottaa esimerkiksi ripulista.

Hän ehti tuskin laskea lasin ­takaisin yöpöydälle, kun hän alkoi jo ­tuntea myrkyn vaikutuksen.

Joku oli ­ripotellut ­karahviin antimonia – valkoista jauhetta, jota käytettiin pieninä annoksina hevosilla matojen häätöön. Suurina annoksina sillä oli samanlainen syövyttävä vaikutus kuin suolahapolla tai liuottimilla.

Herra Bravo lähti horjuen käytävään ja huusi kahdesti Florencea ja lämmintä vettä.

Epätoivoissaan hän palasi huoneeseensa, avasi ikkunan ja vei sormet kurkkuunsa antaakseen ylen.

Vaikka hän oli huutanut apua aivan vaimonsa makuuhuoneen vieressä, Florence tai rouva Cox eivät olleet kumpikaan reagoineet avunpyyntöihin mitenkään.

Lääkäri saapui matkan päästä

Ensimmäisenä apuun riensi sisäkkö, joka kiiruhti ylös ensimmäiseen kerrokseen ja koputti talon emännän makuuhuoneen oveen.

Vastausta odottamatta hän astui sisään ja kohtasi erikoisen näyn. Rouva Cox istui täysissä pukeissa sängyn reunalla kutomassa, ja Florence vaikutti olevan syvässä unessa, vaikka hän oli vasta hetki sitten käynyt vuoteeseen.
Rouva Cox kääntyi kysymään:

”Mitä nyt?”

”Tulkaa heti. Herra Bravo on sairas”, sisäkkö vastasi levottomana.

Naiset menivät yhdessä vierashuoneeseen, missä herra Bravo oli juuri oksentanut ikkunasta ja huusi jälleen lämmintä vettä.

Samassa hän pyörtyi. Rouva Cox avasi hänen yöpaitansa ja varmisti, että herra Bravon sydän löi edelleen.

”Mene hakemaan sinappijauhetta ja lämmintä vettä. Nopeasti!”, rouva Cox komensi sisäkköä.

Kun sisäkkö palasi, hän pelästyi herra Bravon jo kuolleen. Tämä makasi lattialla liikkumatta, ja rouva Cox hieroi hänen käsiään ja jalkojaan saadakseen veren ­jälleen kiertämään.

Naiset saivat vaivoin kaadettua veteen liuotetun sinappijauheen Bravon suuhun. Liuos sai hänet oitis oksentamaan.

Rouva Cox käski sisäkköä hakemaan seuraavaksi vahvaa kahvia ja lähettämään autonkuljettajan hakemaan herra Bravon lääkäriä tohtori Harrisonia.

Sisäkkö palasi pian vierashuoneeseen ja ihmetteli, miksei talon emäntä ollut vielä rientänyt miehensä sairasvuoteelle.

Hän kiiruhti herättämään Florencen, joka nousi ylös hämmästyttävän virkeänä ja hyväntuulisena.

Yhdessä he lähtivät vierashuoneeseen, missä rouva Cox istui tarkkailemassa ­tiedotonta herra Bravota.

Bravon pariskunta kuvattiin hieman ennen herra Bravon murhaa vuonna 1876. Vaikka rouva Cox oli palkollinen, hän ei käyttänyt samanlaista asua kuin muut palvelijattaret.

© National Portrait Gallery, London

”Onko lääkäri jo kutsuttu paikalle?” Florence huudahti.

”Lähetin viestin tohtori Harriso­nille”, rouva Cox vastasi.

”Hän on liian kaukana. Meidän on saatava lääkäri lähempää”, Flo­ren­ce huudahti kiihtyneenä ja kiirehti alakertaan hoputtamaan hovimestaria hakemaan lääkäriä Balhamista.

Rouva Cox huolehti sillä välin, että herra Bravon oksennukset siivottiin ja tämän yöpuku vietiin likoamaan. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hovimestari palasi paikallisen lääkärin kanssa.

Florence oli täysin poissa tolaltaan ja itki hysteerisesti, ja rouva Coxin oli selitettävä tilanne lääkärille.

”Hän on saanut ehkä halvauksen, sillä hän putosi päivällä hevosen selästä.”

Herra Bravo oli todellisuudessakin kaatunut hevosella samana päivänä ja saanut vammoja, joita lääkäri nyt tutki.

”Kukaan, joka haluaa tappaa itsensä, ei tee sitä maailman tuskallisimmalla ­kemikaalilla.” Patologi herra Bravon ruumiinavauksen jälkeen.

1800-luvun lääketieteen oppien ­mukaisesti lääkäri antoi tiedottomalle ­potilaalleen peräruiskeella brandya ­ehkäistäkseen sydämenpysähdyksen.

Kun tohtori Harrison ehti paikalle kello yhdeltätoista, hän päätteli kuitenkin nopeasti, että herra Bravo oli myrkytetty.

”Hänen on täytynyt ottaa kloroformia hammassärkyynsä”, rouva Cox arveli.

Lääkärit tutkivat herra Bravon mutta eivät tunteneet kloroformin hajua.

Rouva Cox vaihtoi lausuntoaan

Noin puoli kolmen aikaan yöllä herra Bravo oksensi jälleen ja ulosti verta. Tulleessaan tajuihinsa hän huusi:

”Luoja, ole minulle armollinen!”

Lääkärit kysyivät, oliko Bravo ottanut vahingossa jotain myrkyllistä.

Bravon pariskunta asui entisessä luostarissa Balhamissa Lontoon eteläpuolella.

© Getty Images

Kaikilla talossa oli motiivi murhaan

Häiden jälkeen 7. huhtikuuta 1875 herra Bravo muutti vauraan vaimonsa kartanoon Balhamiin.

Neljän ja puolen kuukauden kuluttua hän oli kuollut.

Kiivas ja väkivaltainen Bravo yritti useaan otteeseen karsia henkilökuntaa ja hankki näin talon sisällä nopeasti useita vihollisia, joilla oli myös mahdollisuus saada käyttöönsä tappavaa myrkkyä.

Kartanon hevostalleilla oli nimittäin aina antimonia, jota käytettiin hevosilla matojen häätöön.

Potkut saanut kuljettaja Griffiths vannoi tuhonneensa myrkyn ennen lähtöään, mutta murhaaja oli voinut hamstrata sitä lääkekaapista jo aiemmin.

”Hieroin oopiumitippoja ikeniini säryn takia, olen saattanut tulla samalla nielaisseeksi niistä osan”, herra Bravo vastasi vaivalloisesti.

Lääkärit kuitenkin vakuuttivat, ettei oopiumista voinut ollut vaaraa. Potilaan oksennuksesta ja ulosteesta lääkärit näkivät, että syövyttävä myrkky oli päässyt herra Bravon vatsaan asti.

Diagnoosin kuultuaan rouva Cox pyysi tohtori Harrisonin sivummalle ja paljasti hänelle salaisuuden, jonka hän oli pitänyt omana tietonaan viimeiset neljä ja puoli tuntia:

”Kun tulin auttamaan herra Bravoa, hän sanoi ottaneensa itse myrkkyä ja kielsi kertomasta Florencelle.”

”Miksi herran tähden kerrotte vasta nyt”, Harrison puuskahti raivoissaan.

”Mutta sanoinhan minä siitä ensimmäiselle lääkärille”, rouva Cox vastasi. Ensimmäisenä saapunut lääkäri kuitenkin kiisti jyrkästi kuulleensa myrkystä.

Puoli kuuden aikaan aamulla herra Bravo pyysi kynää ja paperia kirjoittaakseen testamenttinsa. Hän jätti kaiken omaisuutensa Florencelle.

Puolitoista vuorokautta myöhemmin lääkärit saivat ensimmäiset koetulokset. Kokeissa ei kuitenkaan ollut löytynyt jäänteitä arsenikista, jota lääkärit olivat veikanneet herra Bravon elimistöä hiljalleen tuhoavaksi myrkyksi.

Nuori juristi kuoli vielä samana päivänä.

Itsemurha suljettiin pois

Herra Bravon kuolemasta järjestettiin tutkinta, niin kutsuttu coroner’s inquest, jossa pyrittiin selvittämään, oliko kuoleman syynä rikos, onnettomuus vai itsemurha.

Heinäkuussa 1876 alkaneesta selvityksestä tuli pitkällinen koitos.

Ruumiinavausta johtaneen patologin mukaan itsemurhan mahdollisuus voitiin lähes varmasti sulkea pois.

”Kukaan, joka haluaa tappaa itsensä, ei tee sitä maailman tuskallisimmalla ­kemikaalilla”, patologi totesi.

Bravon tapauksen naispuolisten seuraajien suureksi pettymykseksi naisten ei sallittu olla läsnä kaikissa kuulemisissa – muka heidän herkkien korviensa säästämiseksi.

© Getty Images

Yläluokka rakasti oikeusjuttuja

Oikeusistunnot olivat 1800-luvun ­Britanniassa suosittua ajanvietettä yhteiskunnan yläluokan keskuudessa.

Yläluokan jäsenet jaksoivat kuunnella päivät pitkät jännityksellä todistajien lausuntoja raaoista rikoksista, ja he toivat jopa teatterikiikarit nähdäkseen, oliko syyttömyyttään vannovien murhaajien silmäkulmissa aitoja kyyneleitä.

Kuunneltuaan koko päivän selkäpiitä karmivia juttuja – näin sopi ainakin toivoa – hienot herrat ja rouvat kertoivat kotona ystävilleen tarkasti kaikki julmat yksityiskohdat ja omat havaintonsa.

Jo 1850-luvulla hienostonaisia kritisoitiin tästä lehdistön ”epänaiselliseksi” luonnehtimasta harrastuksesta.

Vuonna 1864 eräs brittikirjailija tylytti kovin sanan­kääntein hienoston naisia:

”Hienojen perheiden naiset – jotka pyörtyvät verta nähdessään ja saavat hysteerisen kohtauksen kuullessaan kissapoikueen hukuttamisesta – voivat kuunnella tuntikausia kylmäveristen murhien yksityiskohtia”.

Miesten kohdalla harrastusta ei toki pidetty outona.

Onnettomuuskaan ei vaikuttanut ­todennäköiseltä, sillä myrkkyä ei ollut löytynyt kartanon lääkekaapeista. ­Kyseessä oli siis oltava murha.

Florencen entinen rakastaja herra Gully sekä Bravon aiemmin erottama kuljettaja tuotiin pian kuultavaksi.

Kumpikaan ei kuitenkaan ollut oleillut ­r­­­ikospaikan läheisyydessä tai ollut vainajaan yhteydessä viikkoihin.

Epäilyt kohdistuivatkin seuraavaksi rouva Coxiin ja Florenceen. Leski yritti maalata avioelämästä ruusuista kuvaa, mutta rouva Cox paljasti liiton rakoilleen pahasti.

Hän yritti myös vakuuttaa lautamiehiä siitä, ettei Bravo todellisuudessa ollut erityisen onnellinen ja että tämä olisi riitojen lannistamana uskoutunut hänelle aikovansa tappaa itsensä.

Naisten lausunnot olivat monin ­paikoin ristiriidassa keskenään, mikä vain ­lisäsi tutkijoiden hämmennystä.

Molemmat myös pyrkivät sukupuolensa varjolla ­luovimaan parhain päin ulos lakimiesten tiukoista kysymyksistä.

Viktoriaanisella ajalla naisia ­pidettiin heikkoina, tunteidensa vietävinä ja kykenemättöminä kylmäverisiin salaliittoihin, ja Florence ja rouva Cox pyrkivät myös joka käänteessä esiintymään hauraina, viattomina olentoina.

Florencella oli niin lautamiesten kuin lehdistönkin sympatiat puolellaan.

Esimerkiksi arvostettu brittilehti The Times kirjoitti ­tapauksesta seuraavaa:

”On häpeä, että murtuneen ja nöy­ryytetyn rouvan ristikuulustelu voi saavuttaa sellaiset mittasuhteet kuin nyt Balhamin tapauksen tutkinnassa.”

Bravon pariskunnan palvelusväen kuulemisista ei myöskään saatu juuri hyödyllistä tietoa, sillä he eivät muistaneet paljoa eivätkä uskaltaneet irtisanomisen pelossa sanoa mitään, mikä olisi saattanut lesken huonoon valoon.

Viiden pitkän viikon jälkeen tutkinnan johtajan ja lautamiesten oli myönnettävä umpikuja.

”Herra Bravo ei mielestämme tehnyt itsemurhaa eikä kohdannut loppuaan ­onnettomuuden kautta vaan tuli täysin harkitusti myrkytetyksi. Valitettavasti ­todisteet eivät kuitenkaan riitä syytteiden nostamiseen ketään vastaan.”

Florence Bravo haudattiin ­vuonna 1878 St. Maryn kirkon hautausmaalle Buscotiin.

© Getty Images

Tapaus tappoi Florencenkin

Vaikka Florence Bravoa ei koskaan syytetty miehensä murhasta, ­tapauksella oli hänelle raskaat seuraukset.

Hienosto hylkäsi hänet jälleen, ja aloittaakseen uuden ­elämän puhtaalta pöydältä hän muutti nimensä Turneriksi ja myi Balhamin tilansa.

Kahdessa vuodessa hän joi itsensä hengiltä.

Rouva Cox lähti syksyllä 1876 kolmen poikansa kanssa Jamai­kalle, mistä hän oli perinyt tilan ja suuren omaisuuden.

Hän palasi Britanniaan useiden vuosien kuluttua.

Jane Cox kuoli hieman ennen ensimmäistä maailmasotaa.

Florencen, rouva Coxin ja tohtori ­Gullyn osalta juttu ei kuitenkaan ollut suinkaan loppuunkäsitelty. He olivat vielä vuosia huhujen kohteena, kun britti­lehtien yleisö arveli kutakin vuorollaan herra Bravon myrkyttäjäksi.

Useimmat veikkasivat syylliseksi rouva Coxia – Bravon tiedettiin hautoneen tälle potkuja, ja kolmen pojan äidille seuraukset olisivat olleet katastrofaaliset.

Murhan myötä hän sai pitää työpaikkansa ja harvinaisen muhkean palkkansa.

Rouva Cox sai mittavan perinnön

Seuraavien sadan vuoden kuluessa murhamysteeristä julkaistiin lukuisia kirjoja, ja vuonna 2001 brittitoimittaja James Ruddick sai tapausta tutkiessaan selville uuden, merkittävän yksityiskohdan: hän löysi Jamaikalta asiakirjan, joka todisti rouva Coxin tienneen jo kaksi vuotta ennen Bravon kuolemaa, että hän tulisi ­perimään siellä asuneen tätinsä.

Perintö turvaisi rouva Coxin talouden loppuelämäksi sekä takaisi koulutuksen hänen kolmelle pojalleen.

Jos herra Bravo olisi irtisanonut hänet, hän olisi voinut vain matkustaa poikineen Jamaikalle tätinsä luo perintöä odottamaan.

Ruddickin mielestä rouva Coxia ei voitu näin pitää enää pääepäiltynä vaan pikemminkin osasyyllisenä.

Ruddickin teorian mukaan Florence oli murhailtana yksin jäätyään livahtanut vierashuoneeseen ja laittanut antimonia miehensä vesikarahviin.

Rouva Coxin palattua Florence oli tunnustanut hänelle tekonsa, mutta siinä vaiheessa kummankaan oli jo myöhäistä korjata tilannetta, sillä herra Bravo oli jo tullut vierashuoneeseen.

Rouva Cox päätti sen sijaan auttaa Florencea.

Kumpikaan ei siksi reagoinut herra Bravon huutaessa käytävässä, jotta myrkky ehtisi vaikuttaa. Bravon kuoltua ystävättäret hankkiutuisivat myrkystä eroon ennen kuin lääkäri kutsuttaisiin.

Sisäkön sännätessä Florencen makuuhuoneeseen rouva Coxin oli kuitenkin improvisoitava.

Kun sisäkkö oli lähetetty hakemaan lämmintä vettä ja sinappi­jauhetta, rouva Cox tyhjensi vesikarahvin ja huuhteli sen huolellisesti.

Paikalle kutsuttiin pakan sekoittamiseksi vielä vieras lääkäri, ja hänelle annettiin sekavia tietoja, jotta myrkky varmasti ­ehtisi tepsiä.

Florence puolestaan esitti tolaltaan joutunutta vaimoa – sherryn turvin rooli sujui erityisen hyvin.

Hätäsuunnitelma toimi, ja Balhamin tapaus jäi viktoriaanisen ajan suureksi murhamysteeriksi.