Murhaaja, joka rakasti lapsia

Kööpenhaminalaisessa Kanan lastenkodissa poikien silmät loistivat kilpaa kynttilän­liekkien kanssa helmikuussa 1893 heidän laulaessaan ­onnittelulaulua pienelle syntymäpäiväsankarille.

Vanhimmat pojat olivat ­kerääntyneet boolimaljan luo jonottamaan mehua, jossa oli joukossa tilkka rommia.

Heidän rakas sijaisäitinsä, lastenkodin johtajatar Vilhelmine oli sitä mieltä, että he olivat jo riittävän vanhoja maistamaan hieman alkoholia.

He ottivat jännittyneinä vastaan mukilliset, jotka pitkä ja karskin näköinen Vilhelmine heille jakoi. Kukaan ei huomannut, että 15-vuotiaalle kauniille Volmer-pojalle ojentamaansa mukiin Vilhelmine tyhjensi boolin joukkoon vielä jotain muutakin.

Volmer oli Vilhelminen suosikkipoika, ja kaikki lastenkodissa tiesivät, että heillä kahdella oli erityisen läheinen suhde.

Volmerin mielestä booli maistui pahalta. ”No, juohan nyt niin kuin mies”, ­Vilhelmine kiusoitteli häntä, ja Volmer kumosi kuuliaisesti mukinsa tyhjäksi. Pian sen jälkeen häntä alkoi heikottaa.

”Auttakaa hänet minun vuoteeseeni”, Vilhelmine käski apulaistaan.

Myöhemmin Vilhelmine hiipi pojan luo ja näki tämän nukkuvan sikeästi, niin kuin oli odottanutkin mukiin kaatamansa lääkeaineen vuoksi. Vilhelmine alkoi epäröimättä kääriä paksuja villahuopia tiukasti pojan pään ympärille ja kiristi kääreet lopulta vahvoilla käsillään.

Sitten hän lähti huoneesta tietäen, että hänen suosikkipoikansa tukehtuisi huopiin ja että seuraavan kerran hän näkisi tämän kuolleena.

Outo lapsi sysättiin syrjään

Frederikke Vilhelmine Møller johti Kanan lastenkotia aikana, jolloin naispuoliset johtajat olivat vielä harvinaisia. Hän oli voimakastahtoinen, ja hän oli noussut yhteiskunnassa huomattavaan asemaan huolimatta ankeasta lapsuudestaan ­rutiköyhässä perheessä.

Vilhelminen yksinkertainen äiti vieroksui 8. lokakuuta 1845 syn­tynyttä tytärtään, joka kasvoi suorastaan poi­kamaisen isoksi ja jämeräksi.

Vilhelmine joutui usein viettämään aikaansa yksin muun perheen ­hyljeksimänä, ja hänet lähetettiin ansaitsemaan elantoaan jo ennen rippikouluikää.

Hän oli kuitenkin niin kömpelö, että eräästä paikastaan hän ei saanut puolen vuoden työstä lainkaan palkkaa vaan päinvastoin laskun lukuisista särkemistään esineistä.

Eräästä toisesta palveluspaikastaan Vilhelmine varasti lampaanlavan ja päätyi siitä hyvästä kymmeneksi päiväksi vankilaan. Siellä hän istui 20-vuotiaana yhdessä kaupungin prostituoitujen kanssa ja kuunteli kauhistellen heidän tarinoitaan.

Vankilassa vietetyt päivät vahvistivat hänen kristillistä uskoaan: hän ymmärsi, ettei hänessä ollut naisellista kauneutta – hänellä itse asiassa lähes kasvoi parta – mutta se oli varmastikin pelastanut hänet mitä perversseimmiltä kauheuksilta.

Vilhelmine oli älykäs mutta erilainen

Vankilasta päästyään Vilhelmine autteli siellä täällä mutta ei saanut pysyvää työpaikkaa. Hänen elämänsä tuki­pylväs oli hänen kristillinen uskonsa, ja kun hän kävi kirkossa kuuntelemassa saarnoja ja koki, kuinka muut ihmiset kohtelivat häntä siellä ystävällisesti, hän löysi kutsumuksensa.

Hän säästi rahaa ja lähti opiskelemaan kristillisissä kansanopistoissa.

Vilhelmine oli älykäs, mutta hän ei oikein tun­tenut oloaan kotoisaksi missään. ”Minä olin niin yksin, ja kaikkein pahinta on yksinäisyys muiden keskellä”, hän kirjoitti.

Vilhelmine tunsi, että hänessä oli jotain vikaa, ja hän epäili sen olevan fyysistä. Hän ei ollut niin kuin muut naiset kansanopistoissa, ja hän kärsi yhä voimistuvasta parrankasvusta.

Hän ei kuitenkaan tohtinut mennä lääkäriin vaan sysäsi ongelman syrjään ja omisti huomionsa Jumalalle.

Lapset sytyttivät rakkauden

Lokakuussa 1880 Vilhelmine sai kirjeen tukkukauppias Møller Andersenilta, johon hän oli tutustunut kansanopisto­piireissä. Møller Andersen oli vuonna 1877 perustanut yksityisen lastenkodin orvoille ja osattomille lapsille.

Hän tarjosi Vilhelminelle töitä, ja lastenkodissa Vilhelmine lopulta tunsi löytäneensä paikkansa maailmassa. Hän oli hyvä työssään ja nautti lasten häntä kohtaan osoittamasta kiintymyksestä ja rakkaudesta.

Vuonna 1880 Møller Andersen avasi toisen, pojille tarkoitetun Kana-nimisen lastenkodin, ja Vilhelmine siirtyi sinne johtamaan uutta laitosta.

Uuden asemansa vahvistamana Vil­helmine alkoi osallistua innolla julkiseen keskusteluun lasten asioista ja naisten ­oikeuksista.

Hän kirjoitti alan lehdessä, että lasten kanssa sai solmittua rakastavan suhteen, kun heittäytyi itsekin lapseksi heidän kanssaan. Jos pojat halusivat leikkiä sotilaita, hän auttoi heitä valmistamalla heille varusteita, ja sitten he läh­tivät metsään kuin pikku rykmentti.

Vilhelmine vastusti ruumiillista kuritusta: kuria oli opittava, mutta poikien oli myös saatava kokea iloa ja huolenpitoa kasvaessaan hänen lastenkodissaan.

Luonnollisten ja modernien kasvatus­periaatteidensa ansiosta Vilhelminestä tuli pian alallaan arvostettu henkilö. ­Hänessä oli kuitenkin toinenkin puoli, jonka synkät salaisuudet vielä järkyttäi­sivät kaikkia.

Hoivasuhde meni liian pitkälle

Vilhelminen vaarallisimman salaisuuden nimi oli Volmer Sjøgren. Vilhelmine oli hoitanut Volmeria siitä asti, kun tämä oli ollut kaksivuotias. Volmerin äiti oli sairaalloinen leski, joten hän oli antanut poikansa lastenkotiin.

Vilhelmine piti ­pojasta kovasti, vaikka tämä ei ollutkaan ­mikään helppo lapsi – ja sitä Vilhelmine korosti usein myös Volmerin äidille.

”Mitä käytökseen tulee, se on kaikkea muuta kuin tyydyttävää, sillä tuskin löytyy pahetta, jota Volmer ei harjoittaisi”, Vilhelmine kirjoitti eräässä lukuisista kriittisistä kirjeistään pojan äidille.

Volmer oli siitä huolimatta vahvasti kiintynyt kasvattiäitiinsä – ja tämä häneen. Volmer pelkäsi vielä 10-vuotiaanakin mennä iltaisin nukkumaan, ja siksi Vilhelmine antoi pojan nukkua omassa huoneessaan ja omassa vuoteessaan.

Yöpukuinen poika makasi kädet Vilhelminen kaulan ympärillä painautuen tätä vasten. Se herätti huolestuttavia mielitekoja keski-ikää käyvässä lastenkodin johtajattaressa.

”Volmeria syleillessäni puhkesi tuntematon lähde; se oli tunne, joka oli minulle aivan vieras. Se tuli myöhään, mutta se tuli voimalla”, Vilhelmine kirjoitti muistiinpanoissaan.

Aina kun poika tuli sänkyyn hänen viereensä, hän tunsi voimakasta mieli­hyvää, johon alkoi vähitellen sekoittua tuntemus siitä, että heidän suukkonsa ja syleilynsä eivät enää olleet sopivia.

Eräänä päivänä Volmer tuli keittiöön, missä Vilhelmine oli yksin, ja painautui tiukasti tätä vasten niin, että Vilhelmine huomasi hänen erektionsa. Se ei ollut ensimmäinen kerta, mutta silloin Vilhelminen omatunto heräsi.

Hän antoi pojalle kipunoivan korvapuustin ja päätti niin vuosia jatkuneen suhteen, josta osa hänessä oli nauttinut ja jota toinen osa hänessä oli pitänyt kauhistuttavana.

Rouva Mackwitz korvasi Volmerin

Lastenkodin muut pojat olivat havainneet, mitä johtajan ja Volmerin välillä oli ollut meneillään. Eräänä päivänä yksi ­pojista oli huutanut Volmerin olevan ”meidän äitimme sängyssä”.

Sen kuullessaan Vilhelmine oli läimäissyt poikaa.

Pian pojat saivat kuitenkin muuta ­ajateltavaa, kun eräs rouva Mackwitz ­palkattiin 1890-luvun alussa avuksi ­lastenkotiin.

Hänestä tuli Vilhelminen uskottu, ja nyt hän alkoi yöpyä johtajan makuuhuoneessa. Lukitun oven läpi kuului öisin outoja ääniä, ja lastenkodin pojille oli selvää, että heidän miesmäinen johtajattarensa oli löytänyt itsestään uusia puolia.

Vilhelmine oli huolissaan. Vuonna 1893 Volmer tuli rippikouluikään ja hänen olisi aika lähteä lastenkodista: häntä odotti oppipojan paikka vaunu­maakarin luona Roskildessa. Vilhelmineä alkoi pelottaa, että poika saattaisi puhua sivu suun heidän sänkysalaisuuksistaan. Se tuhoaisi hänen hyvän maineensa.

Vilhelmineä kauhistutti myös ajatella, kuinka heidän sopimaton suhteensa oli turmellut Volmeria. Hän tunsi suunnatonta syyllisyyttä siitä, että oli ehkä ­tuhonnut pojan tämän loppuelämäksi – mutta jos Volmer kuolisi, tämä hyvä poika pääsisi epäilemättä taivaaseen, missä hänen kuollut isänsä odotti häntä.

Silloin hän pelastuisi, ja siten kuolema olisi tosiaan Volmerille parasta, Vilhelmine alkoi järkeillä mielessään.

Lääkäri ei huomannut mitään

Vilhelmine oli pitkään nukkunut huonosti huoliensa vuoksi, ja siksi lastenkodin lääkäri, tohtori Gottschalk, oli määrännyt hänellä unilääkkeeksi kloraalihydraattia.

Unilääkepulloa katsellessaan Vilhelminen mieleen juolahti, että sen avulla hän voisi auttaa Volmerin taivaaseen luonnolliselta näyttävällä tavalla.

Vilhelmine alkoi valmistella pojan ­lähtöä lähes hellästi: hän ompeli esi­liinastaan tyynyliinan, jolla Volmerin pää lepäisi arkussa, ja poika saisi arkkuun kauniin kukkaristin ja Vilhelminen kirjoittaman värssyn.

Kaikki oli valmista, kun lastenkodissa alkoivat syntymäpäiväjuhlat, joiden ­aikana Vilhelmine kylmäverisesti huumasi ja sitten tukehdutti Volmerin.

Suunnitelma toimi täydellisesti. Kun Vilhelmine meni yöllä ­katsomaan poikaa, hän näki tämän huopien alta paljastuneilta kasvoilta enää kuolleiden silmien tyhjän tuijotuksen.

Seuraavana aamuna tohtori Gottschalk kutsuttiin paikalle. Hän tutki pojan ruumiin ylimalkaisesti ja totesi tämän kuolleen ”luonnollisista syistä”.

Hän kirjoitti todistukseensa kuolinsyyksi ”veritulppa” ja vakuutti Vilhelminelle, ettei pojan kuolemassa ollut mitään epäilyttävää.

Vilhelmine sai huokaista helpotuksesta. Häntä kuitenkin ihmetytti, että muut olivat Volmerin kuolemasta niin surul­lisia – hänhän tiesi tehneensä oikein.

Salaisuus alkoi paljastua

Vilhelmine saapui 5. maaliskuuta 1893 rauhallisin mielin poikalaumansa kanssa Volmerin hautajaisiin Kööpenhaminan läntiselle hautausmaalle.

Hän kirjoitti myöhemmin Volmerin äidille, kuinka he olivat saattaneet Volmerin hautaan ­”hienossa keltaisessa arkussa, johon oli kaiverrettu kukkia, ristejä ja kauniita seppeleitä”.

Rouva Sjøgren sai ymmärtää, että hänen poikansa oli saanut upeat hautajaiset, ­jollaisia hänenlaisilleen ei yleensä suotu. Vilhelmine kertoi lisäksi, että Volmer oli ollut loppuaikoinaan erityisen vaikea ja että hänellä oli paljon pimeitä puolia, joten äidin ei pitäisi ottaa hänen kuolemaansa liian raskaasti.

”Kunhan kesä tulee, huolehdin kyllä siitä, että hauta pidetään kauniina”, Vilhelmine lupasi.

Sitä lupausta Vilhelmine ei kuitenkaan voisi täyttää. Kaksi päivää ennen hautajaisia Volmerin huone­toveri nimeltä Louis oli kertonut äidilleen, että ­lastenkodin johtajatar oli kut­sunut aina ajoittain Volmerin luokseen ­iltaisin ja halunnut tämän nukkuvan kanssaan samassa ­sängyssä. Salaisuus, joka oli vaatinut Volmerin hengen, alkoi tulla päivänvaloon.

Vilhelminen hermot pettivät

Louisin äiti otti yhteyttä lastenkodin ­perustajaan, tukkuri Møller Anderseniin, ja tämä otti Vilhelminen kanssa puheeksi hänelle kerrotut ”katujuorut”. Hän ­kuvaili myöhemmin toimittajalle, kuinka Vilhelmine oli asiaan reagoinut:

”Hän menetti tyyneytensä hetkeksi, kalpeni ja horjui, mutta hän sai pian ­tilanteen hallintaansa ja kiisti syytökset kiihkeästi.”

Vilhelmine sai kuitenkin pian sen ­jälkeen hermoromahduksen. Hän joutui mielisairaalaan, missä hän näki harhoja ja huusi: ”Katsokaa, he vainoavat minua, katsokaa!”

Møller Andersen, joka luuli romahduksen johtuvan pahanilkisistä huhuista, otti yhteyttä virkavaltaan ja pyysi poliisia puhdistamaan hänen lastenkotinsa ­johtajattaren maineen tutkimalla asian virallisesti.

Kun Vilhelmine kotiutettiin sairaalasta 22. maaliskuuta, häntä odotti kutsu poliisiasemalle.

Volmerin ruumis kaivettiin ylös

Muutaman päivän kuluttua Vilhelmine saapui poliisin luo. Poliisi oli odottanut tapaamisesta pelkkää muodollisuutta, mutta Vilhelminen sekavat selitykset päinvastoin hämmensivät tilannetta entisestään.

Kolmannen kuulustelun aikana hän murtui ja tunnusti, että hänellä oli tosiaan ollut suhde pojan kanssa. Poliisi ja lastenkodin johtokunta olivat järkyttyneitä.

Tuona aikana keskusteltiin siitä, oliko naisilla ylipäätään seksuaaliviettiä, ja tässä heillä oli nainen, joka oli käynyt seksuaalisessa mielessä käsiksi lapseen, vieläpä sellaiseen, jota hänen odotettiin hoivaavan äidin tavoin.

Sellaisesta ihmisestä voisi uskoa mitä ­tahansa, ja niin poliisi kaivoi Volmerin ruumiin ylös vielä samana päivänä. Ruumiinavaus osoitti tohtori Gottschalkin hutiloineen: kuolinsyy ei suinkaan ollut veritulppa vaan tukehtuminen. Nyt Vilhelmineä epäiltiin murhasta.

Poliisi vei Vilhelminen katsomaan ruumista saadakseen hänet tunnustamaan, mutta hän kiisti yhä kivenkovaan murhanneensa pojan. Poliisi jatkoi painostusta ja kuulusteluja, mutta Vilhelmine pysyi lujana aina pääsiäisen aikana vankilassa järjestettyyn jumalanpalvelukseen asti.

Se sai lopulta Vilhelminen niin synnintuntoon, että 3. huhtikuuta hän tunnusti murhanneensa Volmerin.

Lehdistö seurasi tapauksen käsittelyä tarkasti, sillä Vilhelmine oli tunnettu hahmo kasvatusalalla ja naisasialiik­keessä.

Hänet oli vuonna 1889 valittu naisten äänioikeusyhdistyksen hallitukseen, ja silloin Politiken-sanomalehti oli kirjoittanut hänestä ihaillen ja kertonut, kuinka koko hänen persoonansa ”antoi vaikutelman täydellisestä askeesista”.

Murhan tunnustaminen sai mielipiteet muuttumaan, ja nyt Politikenissä oli ­Vilhelminen piirroskuvan alla teksti:

”Tältä näyttää kasvattiäiti, joka on saanut karmaisevalla teollaan lukuisat äidin­sydämet väräjämään pelosta.”

Vilhelminen mielestä hänen rikoksensa ei suinkaan ollut pojan murha vaan hänen seksuaalinen suhteensa pojan kanssa, ja hän selitti tekoaan:

”Olin tuhonnut pojan elämän. Silloin otin hänet hengiltä, jotta hän voisi elää ­taivaassa, missä kaikki olisi paremmin kuin mikä häntä täällä maan päällä odotti.”

Mutta Vilhelminen synkkien salaisuuksien kaivossa piili vielä yksi yllätys.

Juristi ja lääkäri yllättyivät

Poliisi jatkoi kuulusteluja selvittääkseen, millainen suhde oli käytännössä ollut ja oliko muitakin poikia käytetty hyväksi. Vilhelminen oudot vastaukset hämmensivät jälleen virkavaltaa, kun kävi ilmi, että hänen ja Volmerin ­yhteisissä hetkissä ei ollut tapahtunut penetraatiota.

Poliisista näytti siltä, että tässä oli nainen, joka ei tiennyt, miten naisen anatomia toimi.

Asian annettiin olla, ja hurskas Vilhelmine suljettiin Christianshavnin naisvankilaan. Siellä hän kulutti ­aikaansa kirjoittaen hengellisiä runoja ja virsiä silloin, kun ei ollut tuomioistuimen Brun-nimisen juristin kuultavana.

Eräänä päivänä Brun alkoi pohtia, voisiko tuo isokokoinen, parransänkinen ja matalaääninen nainen ollakin todellisuudessa mies. Brun kysyi asiasta suoraan Vilhelmineltä, mutta tämä kiisti ajatuksen pelästyneenä.

”Minä olen, mikä olen. Lähes 50-vuotias nainen, Jumala teitä armahtakoon, herra tuomari”, Vilhelmine vastasi.

Epäilys jäi kuitenkin kalvamaan Brunin mieltä, ja 29. syyskuuta Vilhelmineä pyydettiin riisuutumaan Brunin ja vankilan lääkärin edessä.

He eivät olleet uskoa silmiään, kun he näkivät hänen jalkojensa välissä pikkuruisen peniksen ja epämuodostuneen kivespussin.

Vilhelminestä tuli Vilhelmi

Lehdistö riepotteli tapausta jälleen ­uusien järkyttävien uutisten valossa: gynekologian professori Stadfeldt oli tutkinut lastenkotimurhaajan ja todennut, että tämän ”sukupuolielimet näyttivät äkkiseltään naisellisilta, sillä nähtävissä oli kaksi ihopoimua ja niiden välissä rako”, mutta lähemmin tarkasteltuna kummassakin ihopoimussa oli kives ja niiden välissä ”pieni keskisormen paksuinen ja peukalon pituinen selvästi kiiltelevä miehinen elin”.

Lääkärin mukaan kivekset olivat ­ratkaiseva merkki siitä, että Vilhelmine olikin mies, ”toki hieman poikkeavasti kehittynyt mutta ehdottomasti mies”.

Lehtiä lukeva suuri yleisö huokaili järkytyksestä, kun Vilhelminestä tehtiin Vilhelmi ja hänet siirrettiin pois naisvankilasta.

Kun hänen biologinen sukupuolensa oli paljastunut, häntä ei voitu enää pitää naisvankilassa, ja niin lehdet kirjoittivat: ”Murhaaja Møller siirretään miesten vankilaan.”

Jonkin ajan kuluttua Politiken raportoi, että vanki oli tottunut miesten vaatteisiin ja saanut luvan ommella.

Kolme kuukautta myöhemmin kuultiin oikeuden päätös: kuolemantuomio. Vilhelmin puolustusasianajaja vetosi asiassa korkeimpaan oikeuteen sanoen, että Vilhelmi oli omalla tavallaan uhri, jonka sielun ”kaksineuvoisuus” oli puolit­tanut.

Korkein oikeus piti kuitenkin tuomion voimassa todeten, että epämuodostumasta huolimatta tuomittu oli syyntakeinen.

Tanskan kuningas Kristian IX, jolla oli tapana ajoittain osoittaa armeliaisuuttaan traagisten oikeustapauksien yhteydessä, puuttui kuitenkin peliin, ja kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi. Vilhelmi pääsi vankilassa yhden hengen selliin, sillä hän pelkäsi muita miesvankeja.

Vilhelmi nai entisen vartijansa

Kun Vilhelmi oli istunut 11 vuotta vankilassa, joukko Kanan lastenkodin poikia, joilla oli yhä hyviä muistoja kasvatti­äidistään, vetosi vielä kerran Vilhelmin ­puolesta, ja vuonna 1905 hän sai kuninkaallisen armahduksen.

Kahdeksan päivää myöhemmin hän oli vapaalla jalalla, vaihtoi nimekseen Frederik Vilhelm Schmidt – ja meni naimisiin häntä 13 vuotta nuoremman vanginvartijan kanssa, joka oli vartioinut häntä naisvankilassa.

He elivät yhdessä aina hänen kuolemaansa asti 91-vuotiaana vuonna 1936.