Köyhä leski Mette Jacobsdatter oli saanut elämästä tarpeekseen. Hän eli tyttärensä Lisbethin kanssa tanskalaisessa Erritsøn kylässä, missä häntä pilkattiin ja kartettiin hänen syövän runtelemien kasvojensa vuoksi. Niinpä hän 3. kesäkuuta 1762 päätti lopettaa elämänsä.
Jacobsdatter viilsi tyttärensä kurkun auki veitsellä ja jäi rauhassa odottamaan rangaistustaan. Oikeudessa Koldinghusissa hän selitti motiivinsa rikokseen: hän oli surmannut lapsensa, jotta hänet itsensä tuomittaisiin mestauslavalle.
Hänen toiveensa toteutui. Tapaus ei ollut harvinainen. Vuosina 1650–1780 Tanskassa, Ruotsissa ja Pohjois-Saksassa koettiin ”itsemurhamurhien” aalto.
”Kuolemanenkeli riehui Kööpenhaminassa vuonna 1736. Touko- ja kesäkuussa tehtiin kahdeksan murhaa. Useimmat tekijät olivat kyllästyneitä elämäänsä ja halusivat kuolla. Surmattuaan lapsensa he antautuivat.” Erik Pontoppidan, Kööpenhaminan piispa
Aikaa leimasi protestanttinen puhdasoppisuus, joka korosti hurskautta ja yksinkertaista elämää. Kirkossa käynti oli jokaisen velvollisuus, ja uskonnon ja kirkon vaikutus oli vahva kaikilla elämänalueilla.
Kirkon mukaan itsemurha oli suurin synti, mihin ihminen saattoi syyllistyä. Lisäksi se oli rikkomus, jota ei voinut sovittaa, vaan itsemurhaaja kuoli synnissä ja joutui ikuiseen kadotukseen.
Jos taas murhasi jonkun toisen ja kuoli mestauslavalla, saattoi säästyä helvetiltä.
8 lastenmurhaa 2 kuukaudessa
Itsemurhamurhien määrä oli välillä huolestuttavan korkea. Tukholmassa kaksi kolmesta murhasta 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alussa oli sellaisen henkilön tekemä, joka halusi tulla teloitetuksi. Kööpenhaminassa neljä viidestä murhaan syyllistyneestä teki tekonsa päästäkseen mestauslavalle.
”Kuolemanenkeli riehui Kööpenhaminassa vuonna 1736. Touko- ja kesäkuussa tehtiin kahdeksan murhaa. Useimmat tekijät olivat kyllästyneitä elämäänsä ja halusivat kuolla. Surmattuaan lapsensa he antautuivat”, kirjoitti Kööpenhaminan piispa Erik Pontoppidan.
Arkkiveisujen puupiirroskuvituksissa kuvattiin onnettomia ihmisiä, jotka murhasivat voidakseen itse kuolla.
Murhaajien logiikka oli yksinkertainen: heidän tappamansa viaton lapsi pääsi suoraan taivaaseen ja murhaaja saattoi kirkon avulla katua ja saada armon.
Murhaajat kuljetettiin mestauslavalle valkoisiin puettuna rukousten ja virsien saattelemina. Kun terä heilahti, seurakunta luki isämeidänrukousta, ja murhaajan taivasosuus oli taattu.
Rangaistusta kovennettiin
Vähitellen viranomaiset tajusivat, että kuolemanrangaistus ei estänyt murhia vaan jopa kannusti tekoihin.
Pelotukseksi Tanska-Norjan kuningas Kristian V muutti vuonna 1697 kuolemanrangaistusta niin, että ennen mestausta tuomittua poltettiin hehkuvilla pihdeillä viidesti: surmapaikalla, kolme kertaa matkalla mestauslavalle ja juuri ennen teloitusta.
Lisäksi ennen teloitusta tuomitun oikea käsi leikattiin irti, ja teloituksen jälkeen ruumis kiinnitettiin tolppaan, pää pantiin seipään nokkaan ja irti leikattu käsi kiinnitettiin sen alle.
Kuningas määräsi jättämään ruumiit esille kaikkien kauhisteltavaksi, kunnes ne mätänivät ja putosivat itsestään, jotta ”muut samanmieliset tuntisivat pelkoa ja kauhua”.
Teloitetut paloiteltiin, ja palat asetettiin esille pylväiden päälle.
Rangaistukset lepyttivät Jumalan
Hallitsijat säätivät murhaajille ankaria rangaistuksia Jumalan vihan pelossa.
Itsemurhamurhaajien ankaria rangaistuksia perusteltiin Vanhan testamentin vaatimuksella ”silmä silmästä, hammas hampaasta”.
Kuningas hallitsi Jumalan armosta, ja hänen piti rangaista rikollisia, jottei Jumala vihassaan rankaisisi häntä rutolla, nälänhädällä ja muilla vitsauksilla.
Aina mestauksen ei katsottu riittävän, vaan teloituksen jälkeen ruumis paloiteltiin ja asetettiin esille pylväisiin kiinnitettyjen teilipyörien päälle varoitukseksi muille.
Ruotsissa tehtiin samanlaisia kovennuksia kuolemanrangaistukseen, mutta vaikutukset olivat aluksi vähäiset, kuten sotilas Johan Hellbomin tapaus kertoo.
Hellbom oli vuonna 1753 tuomittu kujanjuoksuun. Siinä 300 kepeillä aseistettua sotilasta asettui kahteen riviin, ja tuomittu juoksi rivien väliin jäävää kujaa pitkin sotilaiden piestessä häntä.
Kujanjuoksu saatettiin toistaa 24 kertaa, ja sen seurauksena tuomittu yleensä vammautui pahoin. Niinpä Johan Hellbom halusi mieluummin kuolla, mutta itsemurhan sijaan hän päätti varmistaa taivasosuutensa surmaamalla lapsen.
Elinkautinen vankeus oli pahin
Hellbom tuomittiin murhasta kuolemantuomion lisäksi raipparangaistukseen ennen teloitusta. Hänen ruumiinsa paloiteltiin ja palat pantiin näytteille.
Näyttävällä rangaistuksella ei ollut toivottua vaikutusta. Itsemurhamurhat jatkuivat, sillä hetken tuskat eivät merkinneet mitään, kun paratiisi odotti.
Tanskassa kuningas päätti vuonna 1749 tiukentaa rangaistusta edelleen niin, että pappi ei enää saattanut tuomittua mestauslavalle.
Sen sijaan teloituksesta tehtiin mahdollisimman nöyryyttävä. Tuomittu tuotiin teloituspaikalle yksin ilman minkäänlaisia seremonioita kärryillä, joilla päivittäin kuljetettiin kuolleita eläimiä ja kaupungin käymälöiden tyhjennysastioita. Tuomittu istui koko matkan omissa ryysyissään, kädet sidottuna ja köysi kaulansa ympärillä.
Myös Mette Jacobsdatter teloitettiin tällä tavoin. Vaikka tuomiosta tehtiin mahdollisimman ankara, itsemurhamurhat jatkuivat yhä.
”Itsemurhamurhaajat” valitsivat usein lapsen uhrikseen, sillä lapsi oli kirkon mukaan synnitön ja pääsi siten varmasti taivaaseen.
Tanskalainen juristi Henrik Stampe ehdottikin, että ne, jotka tekivät murhan päästäkseen itse teloitettaviksi, pitäisikin teljetä loppuelämäkseen vankilaan ja tuomita säännöllisiin raipparangaistuksiin.
Vuonna 1767 Tanskassa tuli voimaan laki, jonka perusteella itsemurhamurhaajat polttomerkittiin, he joutuivat kahleisiin ja elinkautiseen pakkotyöhön ja heidät piiskattiin julkisesti vuosittain. Kuoleman jälkeen heidän ruumiinsa asetettiin näytteille. Lopulta itsemurhamurhat vähenivät.
Ruotsissa muutokset tapahtuivat hitaammin, mutta vuoden 1830 jälkeen myös siellä uudet rangaistusmuodot saivat ilmiön vähitellen hiipumaan. Lisäksi valistusajan ajatukset olivat tuolloin jo levinneet ja murentaneet kirkon auktoriteettia niin, että usko ikuiseen kadotukseen alkoi horjua.