Veroparatiisit ovat melko uusi ilmiö. Ensimmäiset askelet niitä kohti otettiin 1880-luvulla Yhdysvalloissa New Jerseyssä, missä taloustilanteesta huolestunut kuvernööri loi easy incorporation -menettelyn, joka helpotti yritysten perustamista.
Muissa osavaltioissa uusille yrityksille asetettiin raskaita juridisia ja taloudellisia vaatimuksia konkurssien välttämiseksi, mutta New Jerseyssä vaatimuksia karsittiin ja yhtiöverotusta alennettiin. Tavoitteena oli houkutella osavaltioon uusia yrityksiä.
Moni maa muuttui 1960-luvulla veroparatiisiksi, jonne rikkaat ihmiset saivat rahansa turvaan veroilta.
Seuraava askel otettiin vuonna 1929, kun brittiläinen tuomioistuin päätti, että yhtiön, joka oli rekisteröity Britanniaan, ei tarvinnut maksaa maahan veroa, jos se toimi toisessa maassa. Näin verolainsäädäntöön avautui porsaanreikä, jonka ansiosta Britannian merentakaiset alueet saattoivat toimia yritysten veroparatiiseina.
Sveitsi suojasi pankit
Kolmas askel kohti nykyaikaisia veroparatiiseja otettiin Sveitsissä vuonna 1934. Siellä parlamentti päätti suojata pankit konkursseilta uudella pankkilailla, jonka mukaan pankkien tilejä ja toimintaa tuli kohdella liikesalaisuuksina.
De britiske skattemyndigheder har flere gange prøvet at slå til mod skattesnydere – bl.a. med denne kampagne fra 2014.
Seuraavina vuosikymmeninä useat alueet ja valtiot hyödynsivät näitä päätöksiä ja muuttuivat veroparatiiseiksi, joihin huijarit pystyivät perustamaan salaisia yhtiöitä. Etenkin 1960-luvulla ilmiö voimistui ja joukko kasvoi muun muassa Caymansaarilla, Singaporella, Irlannilla ja Dubailla. 1990-luvulla eri puolilla maailmaa oli jo ainakin 60 veroparatiisia.