Miljardöörin lapsenlapsen Paul Gettyn sieppaus

Paul Getty oli kaunis poika, jolla oli runsaat, pitkät, punaiset kiharat ja pisamia. Kadotessaan 10. heinäkuuta 1973 hänellä oli yllään tiukat farkut, kimaltava T-paita ja jalassaan bootsit, joiden korko oli katkennut.

Vaikka Paul Getty oli vasta kuudentoista, hän oli viettänyt iltaa tavalliseen tapaansa Rooman trendikkäissä baareissa ja yökerhoissa.

Hän viihtyi suihkuseurapiireissä, ja sinäkin iltana hän oli istunut baarissa Rolling Stonesin Mick Jaggerin ja ­tämän vaimon Biancan, elokuvaohjaaja Roman Polanskin ja poptaiteilija Andy Warholin seurassa.

Katoamisiltanaan hän oli juonut aivan liikaa. Lähdettyään kolmen maissa Treetops-yökerhosta Paulille tuli riitaa ranskalaisen Danielle Devretin kanssa Piazza Navonalla.

Danielle syytti Paulia suureen ääneen siitä, että tämä oli tartuttanut häneen sukupuolitaudin. ”Sinulla ei ole muuta kuin nimesi!”, Danielle huusi läksiäisiksi ja jätti Paulin niille sijoilleen.

Humalainen Paul lähti toikkaroimaan eteen päin ja jäi matkan varrella tuijottamaan suihkulähdettä, jossa ­vesi ryöppysi marmorisen poikapatsaan suusta.

Hänestä tuntui, että patsas oli virnistänyt. Sitten patsas alkoi hymyillä hänelle.

”Vannon, että se hymyili”, Paul kertoi myöhemmin. ”Samassa huomasin, että viereeni pysähtyi henkilöauto, josta nousi kolme miestä. Miehet ottivat minut kiinni ja pakottivat minut auton takajalkatilaan.”

Kaksi sieppaajista istui edessä ja yksi takana jalat Paulin päällä. Miehet lähtivät ajamaan, ja Paul nukahti ja heräsi aamulla kovaan janoon. Kun hän pyysi vettä, miehet antoivat hänelle vain viskiä.

Tokkurassaan hän ei edes ymmärtänyt tulleensa siepatuksi vaan joi matkan aikana omien sanojensa mukaan noin puolitoista pulloa viskiä ja sammui.

Herätessään Paul makasi silmät sidottuna heinikossa krapulaisena ja nälissään. Hän pyysi ruokaa ja sai sieppaajiltaan lautasellisen papuja.

”Tästä lähtien me emme enää puhu sinun kanssasi”, sanoi pavut tuonut mies lopuksi.

Valitettavasti draama oli maksaa siepatun Paulin hengen. Pari päivää kaappauksen jälkeen, 12. heinäkuuta, Paul Gettyn äiti Gail Getty sai puhelun. Paulin vanhemmat olivat eronneet, ja äiti asui Roomassa Trasteveren kaupunginosassa Paulin kolmen nuoremman sisaruksen kanssa. Paul ei asunut enää kotona, vaikka hän oli vasta kuusitoistavuotias.

Hän majaili tyttöystävänsä tai ­ystävänsä Marcelin luona, eikä hänen äitinsä enää edes yrittänytkään pysyä perillä poikansa menemisistä. Tämä kulki omia polkujaan ja oli tuon tuostakin vaikeuksissa.

Nyt soittaja sanoi, että Paul oli siepattu ja että sieppaajat ilmoittaisivat vaatimiensa lunnaiden määrän lähiaikoina.

Gail pyörtyi järkytyksestä. Kun hän tuli tajuihinsa, koko muu maailma oli jo saanut tietää, että Gettyn suvun jälkeläinen oli siepattu.

Sieppaajat olivat soittaneet myös tiedotusvälineille, jotka heittäytyivät ­innolla mehevän ­jutun kimppuun.

Nuori Paul Getty oli jo niittänyt kyseenalaista mainetta hurjastelemalla ympäri Roomaa Harley Davidson -moottoripyörällään, huumeiden ja alkoholin käytöllään ja nais­jutuillaan sekä näyttäytymällä trendikkäissä yökerhoissa rikollisten ja julkkisten kanssa.

Toisaalta hänen sanottiin olevan myös erittäin lupaava kuvataiteilija, ja hän ansaitsi rahaa hämäräbisnesten ohella myös myymällä maalaamiaan tauluja ja valmistamiaan koruja turisteille.­

Nuori Paul Getty oli saanut ­pitkien punaisten kiharoidensa, epäsovinnaisen elämäntyylinsä ja vasemmistosympatioidensa vuoksi medialta lempinimen ”kultainen hippi”.

Sieppaajien ilmoitettua lehdille, että John Paul Getty III oli heidän vankinaan, heinäkuun 13. päivän lehdissä luki muun muassa ”Kultainen hippi kadonnut” ja ”Öljy­prinssi siepattu”.

Italian media ei ottanut Paul Gettyn katoamista täysin vakavissaan, eikä poliisikaan peitellyt käsitystään siitä, että hän olisi lavastanut siep­pauk­sensa rahoittaakseen kallista elämäntapaansa.

Huolimatta siitä, että vuosina 1960–1973 Italiassa oli siepattu 320 rikkaiden sukujen vesaa ja sieppauksista oli tullut lähestulkoon kansallisurheilua Italian rikollispiireissä, ”kultaisen hipin” sieppaus herätti mediassa enemmänkin närkästystä kuin huolta.

Italialainen Il Messaggero -sanomalehti epäili heinäkuun 13. päivän numerossaan, oliko mitään rikosta ylipäätään tapahtunut ja otsikoi juttunsa ”Sieppaus vai sumutus?”

Poliisin kuulustellessa Paul Gettyn ystäviä ja tuttavia kävi kaiken lisäksi ilmi, ­että Paul oli toistuvasti leikitellyt ajatuksella oman sieppauksensa järjestämisestä, jotta hän voisi ostaa lunnailla Marokosta palatsin, jossa hän ja hänen ystävänsä ­voisivat vapaasti käyttää aineita.

Paul oli myös innostunut valtavasti Graham Greenen ­romaaniin perustuvasta elo­kuvasta Tädin kanssa maa­ilmalla, jonka juonen ytimenä on lavastettu sieppaus, jossa lunnasvaatimuksen mukana postissa lähetetään sormi.

Siepatun Paulin 80-vuotias isoisä J. Paul Getty kieltäytyi hänkin maksamasta pojanpojastaan vaadittua summaa: ”Minulla on neljätoista lastenlasta. Jos maksan yhdestä, kaikki neljätoista siepataan.”

Isoisä ei ollut koskaan salannut sitä, että oli katkerasti pettynyt pojanpoikaansa Pauliin. ”Yksikään Getty ei saa olla hippi eikä narkomaani”, hän sanoi usein.

Vanha Getty oli suivaantunut nuoren Paulin muutaman vuoden takaisesta manifestista, jossa tämä oli sanoutunut irti ­suvun rikkauksista ja julistanut:

”Minä olen paennut loistoautosta ja luottokorttien ulottuvilta.

Säälin tämän maailman rikkaita. He ovat kärsivä vähemmistö, jonka aliravitsemus on henkistä laatua.”

Paulin ystävät olivat vakuuttuneita siitä, että hänet oli siepattu. Paulin tyttöystävä, saksalainen Martine Zacher, kokosi tuttavansa etsimään Paulia kaikkialta Roomasta.

Tästä ei kuitenkaan löytynyt jälkeäkään. Viimeinen, ­joka oli nähnyt hänet, oli Danielle Devret, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mihin Paul oli lähtenyt sen jälkeen, kun he olivat riitaantuneet Piazza Navonalla.

Noin viikon kuluttua, 16. heinäkuuta 1973, Paulin äiti sai käsin kirjoitetun kirjeen, jossa Paul vakuutti, että kyse oli oikeasta sieppauksesta eikä huijauksesta:

”Rakas äiti, olen maanantaista lähtien ollut sieppaajien vankina. Pyydän, ettet vaaranna henkeäni ja pakota heitä tappamaan minua. Jos rakastat minua, maksat sieppaajien vaatimat lunnaat. Jos et maksa, he katkaisevat minulta sormen ja lähettävät sen postissa. Lupaa minulle, ettet kerro poliisille tai he tappavat minut. Rakastan sinua.”

Paul ei maininnut lunnaiden suuruutta kirjeessään, mutta olipa summa mikä tahansa, äidillä ei ollut, millä maksaa. 24. heinäkuuta 1973 saapui uusi kirje, jossa vaadittiin seitsemäätoista miljoonaa dollaria, mikä vastaa nykyrahassa noin 90:tä miljoonaa dollaria.

Gail Getty oli epätoivoinen. Hän ei pystyisi mitenkään hankkimaan niin suurta summaa, koska pojan isä ja isoisä eivät halunneet auttaa vaan kieltäytyivät uskomasta, että Paulia oli ylipäätään siepattu.

Lunnaista keskusteleminen oli vaikeaa, koska vanha Getty ei ollut oman poikansa kanssa puhevälissä.

John Paul Getty II ja tämän toinen vaimo olivat ajan hengen mukaisesti antaneet tyttärelleen mielikuvituksellisen nimen Tara­ Gabriel Galaxy Gramophone, mikä oli isoisän mielestä siinä määrin sopimatonta, että hän pani välit poikki poikansa kanssa.

Myöskään Paulin isästä John Paul Getty II:sta ei tuntunut olevan lunnasasiassa suurta hyötyä.

Isä oli pahasti riippuvainen heroiinista, ja hänen todellisuudentajunsa tuntui kadonneen kokonaan sen jälkeen, kun hänen toinen vaimonsa Talitha oli pari vuotta aikaisemmin kuollut heroiinin yliannostukseen.

John Paul Getty II saattoi yhtenä hetkenä vaatia lastensa huoltajuutta näiden äidiltä itselleen, ja seuraavassa ­hetkessä hän ei halunnut kuullakaan lapsistaan.

Paulin ­hyvinvointi ei ollut isän tärkeysjärjestyksessä korkealla: ”Jos maksaisin sen kamalan pojan lunnaat, minun pitäisi myydä kallisarvoinen kirjakokoelmani”, hän valitti silloiselle naisystävälleen.

Sillä välin kun Paulin suku pallotteli lunnasvaatimusta toinen toiselleen, Italian poliisille ja tiedotusvälineille tulvi eri puolilta maailmaa vinkkejä, joiden mukaan siepattu John Paul Getty III oli nähty muun muassa Korsikalla, Pariisissa, Etelä-Amerikassa, Texasissa, Münchenissa ja isoisänsä huvijahdilla Välimerellä.

Italialaiset sanomalehdet saivat huijareilta väärennettyjä lunnasvaatimuksia Etelä-Amerikasta saakka.

Olemattomat ­havainnot ja perättömät kiristyskirjeet olivat omiaan entisestäänkin vahvistamaan poliisin ja ­viranomaisten uskoa siihen, ettei Gettyn suvun perillistä ollut kaapattu vaan tämä vain piileskeli.

Todellisuudessa Paul oli sieppaajien vankina Napolin lähellä vuoristossa muutaman sadan kilometrin päässä Roomasta.

Paulia siirrettiin vähän väliä hökkelistä toiseen, ja hänen vartijansa vaihtuivat jatkuvasti. Vartijoilla oli aina nailonsukka päässään, ettei hän pystyisi tunnistamaan ­ketään sieppaajistaan jälkeenpäin.

Sieppaajat seurasivat tarkkaan tiedotusvälineiden uutisointia tapauksesta. Heille tuli täytenä yllätyksenä se, että Gettyn suku vain vitkasteli eikä rahoja alkanut kuulua, vaikka upporikas isoisä oli heti sieppauksen jälkeen vakuuttanut lehdille, että lunnaat järjestyisivät.

Sieppaajat tulivat päivä päivältä epätoivoisemmiksi, ja he pakottivat Paulin kirjoittamaan uusia kirjeitä lehdille:

”Jos ette maksa kahdenkymmenen päivän kuluessa, ette tule näkemään minua enää elävänä. Jos välitätte minusta edes vähän, ja toivottavasti välitätte, niin autatte minut pois tästä helvetistä.”

Lunnassumma pieneni kirje kirjeeltä, mikä ei ­lisännyt poliisin uskoa siihen, että kyse olisi aidosta sieppauksesta.

Kuukauden kuluttua rahasumma oli laskenut ­viiteen ja puoleen miljoonaan dollariin, mikä vastaa nykyrahassa noin 30:tä miljoonaa dollaria.

Jälkeenpäin Paul kertoi epäilleensä, pääsisikö hän ikinä elävänä arvaamattomien sieppaajiensa käsistä.

Välillä sieppaajat kohtelivat häntä kuin ystävää, mutta toisinaan he tekivät selväksi, etteivät he tuntisi tunnontuskia, jos joutuisivat tappamaan Paulin.

Sieppaajat kertoivat aikovansa lähettää hänet paloina postissa hänen sukulaisilleen.

Sieppaajat soittivat Gail Gettylle ja tämän asianajajalle lähes päivittäin. Pojan isoisä oli lisäksi pestannut Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n entisen agentin James Chasen ja lähettänyt tämän Roomaan selvittämään asiaa, koska pojan isästä ei siihen ollut.

Isoisä edellytti myös, että James Chase vastaisi neuvotteluista sieppaajien kanssa.

Epäluuloinen vanha Getty oli palkannut nimenomaan entisen tiedustelupalvelun agentin järjestämään pojanpoikansa vapautusta, jotta tämä onkisi samalla selville, oliko Paul lavastanut sieppauksensa ja oliko hänen äitinsä Gail mukana juonessa.

Loputon viivyttely alkoi käydä heidän hermoilleen, sillä Paul oli ollut heidän vankinaan jo pian kolme kuukautta, eikä edes lunnassumman suuruudesta ollut vielä sopua.

Il Messaggero -lehti sai 5. lokakuuta 1973 sieppaajilta uuden Gettyille osoitetun uhkavaatimuksen:

”Gettyn suvulla on 15 päivää aikaa maksaa Paulin lunnaat. Jos aikaraja menee umpeen, lehti saa postilähetyksen, jossa on Paulin korva ja hiuskiehkura. Jos perhe ei sen jälkeen välittömästi maksa lunnaita, ­tapamme Paulin. Hänen sukunsa ei kuulu maailman köyhimpiin, ja me olemme nyt päättäneet, että tästä jutusta on tultava loppu tavalla tai toisella.”

Hän ei ehtinyt edes tuntea kipua eikä päästää ääntäkään, kun yksi sieppaajista jo alkoi kääriä sidettä hänen päänsä ympärille.

Toiset sieppaajat kehuivat häntä: ”Sinä se olet sisukas tyyppi. Tosi sisukas.”

Sieppaajat antoivat Paulille jäykkäkouristusrokotteen ja penisilliiniruiskeen, mutta verenvuotoa he eivät saaneet tyrehdytettyä millään.

Pään ympärille kiedottu side oli hetkessä aivan veressä, ja pian verta alkoi valua lattialle.

Verilammikon lattialla kasvaessa Paulia alkoi heikottaa. Maailma alkoi kieppua hänen silmissään, ja hän valahti pyörtyneenä lattialle.

Kun hän muutamaa tuntia myöhemmin heräsi, lauma rottia kiipeili hänen päällään ja lipitti hänen hyytynyttä vertaan.

Sieppaajat heittäisivät soraa ­auton tuulilasiin merkiksi, kun Chasen pitäisi pysäyttää ja nostaa rahasäkit tien sivuun. Saatuaan rahat sieppaajat vapauttaisivat vankinsa parin päivän kuluttua.

Sovittuna päivänä oli yllättäen kauhea lumipyry, ja Chase joutui ajamaan paljon sovittua hitaammin. Ajettuaan 460 kilometriä kohti etelää äärimmäisen huonossa kelissä hän kääntyi takaisin.

Samana iltana kello 23 sieppaajat soittivat Paulin äidille Gailille. Soittaja oli raivoissaan siitä, että suunnitelma oli mennyt mönkään ja huusi ja räyhäsi, mutta lopulta sieppaajat lupasivat, että Chase saisi yrittää rahojen luovuttamista uudelleen viiden päivän kuluttua.

12. joulukuuta kaikki sujui lopultakin niin kuin piti. Chase lähti ajamaan etelään vievää moottoritietä, ja siviiliasuinen poliisi seurasi häntä tavallisella henkilöautolla.

Kun sieppaajat heittivät soraa Chasen auton ikkunaan, poliisi näki heidän käyttämänsä Morris Minin ja sai auton rekisterinumeron ylös.

Chase pysäytti autonsa ja nousi ulos. Häntä odotti kumaraselkäinen mies, joka tähtäsi häntä pistoolillaan. Tienpenkan takaa nousi vielä kolme miestä, joilla oli kasvot peittävät kommandopipot päässä.

Mitään puhumatta miehet ottivat rahasäkit ja viittilöivät Chaselle, että tämän tulisi lähteä ajamaan pois. Sitten he hävisivät penkereen taakse painavia rahasäkkejä raahaten.