Mafiaa epäiltiin murhasta Oslossa

Partio­poliisi Einar Krogstad ­saapui Oslon keskustassa sijaitsevan Grev Wedels Plassin puiston kohdalle 11. tammikuuta 1934 kello 00.45. Oli rauhallista ja hiljaista.

Krogstadin huomio kiinnittyi vanhaan Dodgeen, joka seisoi yksinään pysäköi­tynä muutoin ­autiolla kadulla.

Auton renkaat olivat mutaiset, ja Krog­stadin harjaantunut silmä huomasi, että muta oli kuivunutta – se oli merkki siitä, että auto oli seissyt paikoillaan jo pitkään. Krogstad tarttui oveen ja huomatessaan, ettei se ollut lukossa, avasi sen.

Hän näki kuljettajan viereisellä penkillä suuren kangasmytyn. Ensin hän arveli, että siinä oli mattokääröjä, mutta pian hän huomasi, että kasasta pilkisti ihmisen käsi. Hän kosketti kättä, joka oli kylmä kuin norjalainen talviyö.

Krogstad ilmoitti löydöstään rikos­poliisille, joka saavuttuaan paikalle kaivoikin taskulamppujen valossa esille ruumiin: se oli vanhemman, hienostuneesti pukeutuneen miehen, jolla oli hyvin hoidetut viikset, päällystakki ja puvun takki auki ja takaraivo veressä.

Auton takapenkillä olevista asiakirjoista selvisi, että kyseessä oli varakas ja ­arvostettu paikallinen yrittäjä, 62-vuotias Edvard Rustad.

Tapaus oli seuraavana päivänä kaikissa norjalaislehdissä. Poliisin tutkimuksissa oli todettu, että Rustad oli kuollut neljään takaraivoonsa osuneeseen laukaukseen, jotka oli ammuttu useita tunteja ennen kuin partiopoliisi oli löytänyt ruumiin.

Koko Norja oli järkyttynyt. Murhat olivat tuohon aikaan Norjassa harvinaisia, ja tämä oli vielä poik­keuksellisen julma. Se järkytti monia myös siksi, että Edvard Rustad oli ­Oslossa tunnettu hahmo.

Hänen yrityksensä osti ja myi tontteja sekä rautaa, puuta ja muuta romua, jota syntyi rakennusten purkamisesta, ja se menestyi hyvin. Nyt poliisi alkoi kuumeisesti selvittää, kuka oli murhannut ­Edvard Rustadin – ja miksi.

Puhelu rikkoi rutiinin

Rustad ja hänen vaimonsa Sigrid Marie, joka omisti vaatimat­toman hedelmä- ja tupakkakaupan, asuivat huvilassa hienolla Blommenholmin esikaupunkialueella Oslon lounaispuo­lella. Rustad noudatti säntillisesti rutii­nejaan.

Hän saapui joka aamu varhain toimistoonsa Oslon keskustaan osoitteeseen Uelands gate 2 ja työskenteli siellä ahkerasti, kunnes hän päivän päätteeksi pakkasi mukaan asiakirjakansionsa, haki vaimonsa tämän kaupasta ja ajoi kotiin.

Keskiviikkona 10. tammikuuta Rustad lähti tapansa mukaan varhain töihin ­vaimonsa kanssa. Sillä kertaa he kulkivat junalla, sillä Rustad oli jättänyt autonsa, vanhan harmaan Dodgen, toimistonsa luo keskustaan.

Päivä eteni tavalliseen ­tapaan, kunnes Rustad sai iltapäivällä hieman ennen yhtä puhelun. Sen jälkeen hän ­ilmoitti varastonsa esi­miehelle, että hänellä olisi viiden minuutin ­kuluttua tapaaminen, ja lähti toimistolta kertomatta kenellekään, kuka oli soittanut tai ketä hän oli menossa tapaamaan.

Silminnäkijät kertoivat myöhemmin nähneensä Rustadin yhden maissa juomassa olutta kahvilassa Alexander Kiellands Plassin aukiolla, joka sijaitsi muutaman minuutin kävelymatkan päässä hänen toimistoltaan.

Kahvilasta kerrottiin poliisille hänen saapuneen kello 12.45–13 ja istuneen siellä puolisen tuntia. Sitten hän lähti kahvilasta, eikä kukaan hänen murhaansa osallisia lukuun ottamatta enää sen jälkeen tiedä varmuudella, mitä tapahtui.

Murhasta ei juuri jäänyt jälkiä

Sigrid Marie Rustad odotti tavalliseen ­tapaansa miestään kaupassaan. Kun kello tuli jo yli kuusi eikä Edvardia näkynyt, hän lähti yksin kotiin. Illan mittaan ­ihmetys vaihtui huolestuneisuudeksi.

Naapuri rauhoitteli Sigrid Marieta sanoen, että Edvard oli varmaan lähtenyt käymään sukulaisissa Kråkstadissa, noin 30 kilometriä Oslosta etelään, ja että hän varmaan tulisi pian kotiin.

Sigrid Marien pahimmat pelot kävivät kuitenkin toteen kello 2.30, kun ovelle koputti kaksi univormupukuista poliisia. Silloin rikos­poliisi oli jo täydessä työn touhussa Grev Wedels Plassin puiston laidalla.

Poliisi kuvasi ruumiin ja tutki auton millimetrin tarkkuudella. Autosta löytyi kaksi hylsyä, joiden kaliiperi oli 6.35 ja merkki Western 25 Auto. Sormenjälkiä ei löytynyt.

­Oikeanpuoleisessa ovessa olevasta jäljestä poliisi näki, että jollakulla paikalla olleista oli ollut neulesormikkaat. Rustadin kädet olivat paljaat, eikä poliisi löytänyt hänen tavaroistaan sormikkaita.

Paikalle tuotiin myös poliisikoira, joiden käyttö rikostutkimuksessa oli tuohon aikaan vielä uutta.

Koira sai vainun Dodgen takapenkillä olleesta henkilöstä, mutta kierrettyään autoa pari kertaa se ei lähtenyt seuraamaan jälkiä sen pidemmälle.

Lehdet kirjoittivat ryöstömurhasta

Poliisin tutkimuksissa ei löytynyt mitään ratkaisevaa, mutta norjalaislehtien toimittajilla ei ollut epäilystäkään siitä, miksi Edvard Rustad oli tapettu.

”Oslossa tehtiin eilen karmea ryöstömurha”, kertoi Dagbladet-lehden ilta­painos, ja Aftenpostenin etusivulla otsikko julisti ”Se oli ryöstömurha”.

Ajatus oli looginen. Rustadin vauraus herätti huomiota aikana, jolloin Oslo, Norja ja suurin osa koko läntistä maailmaa kärsi talouskriisistä, joukkotyöt­tömyydestä ja köyhyydestä. Lisäksi oli tiedossa, että Rustad kuljetti yleensä runsaasti käteistä mukanaan – se helpotti liiketoimia, kun hän kävi huutokaupoissa Oslossa ja sen ympäristössä.

Kävikin ilmi, että 500 kruunua käteistä ja kolme neljä pankkikirjaa, jotka Rustadilla kuulemma oli aina mukanaan, olivat kadonneet, ja hänen takkinsa ja liivinsä olivat auki. Poliisi pyysi pankkeja ilmoittamaan, mikäli joku yrittäisi nostaa rahaa varastettujen pankkikirjojen avulla.

Pian oikeuslääketieteellinen tutkimus osoitti kuitenkin, että kyse tuskin oli ­mistään tavallisesta ryöstömurhasta. ­Ampumahaavat Rustadin takaraivossa kertoivat, että hänet tappanut henkilö oli istunut auton takapenkillä.

Oletettavasti ampuja siis oli ollut Rustadin kyydissä matkustajana, ja poliisi arvelikin, että Rustad oli tuntenut murhaajansa.

Rustadilla ei ollut vihollisia

Poliisi alkoi selvittää, olisiko Rustadin murhan taustalla voinut olla jotain muuta kuin pelkät ryöstöaikeet.

Ensin poliisi kävi läpi Rustadin liike­toimia useiden vuosien ajalta ja otti sitten yhteyttä hänen kilpailijoihinsa ­rakennus- ja purkualalla ja selvitti heidän olin­paikkansa murha-aikaan. Myös Rustadin työntekijöitä ja naapureita kuulusteltiin, mutta mitään epäilyttävää ei löytynyt.

Rustad oli aina maksanut kaikki velkansa ja pitänyt kiinni kaikista sopimuksista, poliisille kerrottiin.

Perheen ja ystävien mukaan Rustad oli aina kohdellut kaikkia ystävällisesti ja oikeudenmukaisesti, ja hän oli ollut oikea hyveellisyyden perikuva. Hänen ­rahoistaan juoruttiin, mutta poliisi ei ­saanut korviinsa yhtäkään huhua naisseikkailuista tai juopottelusta.

Rustadin hyvin tunteneet kertoivat, että hän oli uskollinen Sigrid Marielle ja tuskin koski alkoholiin muutoin kuin joi puolikkaan oluen päivittäin lounaalla. 60-vuotis­päivänäänkään hän ei ollut juonut kuin yhden drinkin: tilkan kivennäis­vedellä laimennettua viskiä.

Rustadien naapurissa asunut rouva Auerland kertoi Rustadin olleen liike­toimissaan taitava ja oikeudenmukainen, ja kysyttäessä, olisiko tällä voinut olla pahaa tahtovia henkilökohtaisia viha­miehiä, Auerland vastasi Aftenpostenille sen olleen ”sula mahdottomuus”.

Joku muu ajoi Rustadin Dodgea

Poliisi sai murhaa seuranneina päivinä vinkkejä Rustadin harmaan Dodgen liikkeistä kaupungilla.

Useimmat silmin­näkijät kertoivat auton ajaneen ensin Oslon halki kohti pohjoisia Gro­rudin ja Fossumdalenin alueita – nykyisin ne ovat Oslon esikaupunkeja, mutta Rustadin murhan aikoihin ne olivat vielä harvaan asuttuja ja maaseutumaisia.

Eräs tielaitoksen työntekijä kertoi nähneensä Dodgen pohjoista kohti johtavalla Trondheimsveien-tiellä kahden aikoihin. Rustadin tuntenut mies kertoi, ettei Rustad ollut ohi ajaessaan yksin. Hänen vieressään oli istunut mustiin pukeutunut mies, jolla oli kalpeat, teräväpiirteiset kasvot, ja takapenkillä oli ollut joku, joka oli nojautunut eteenpäin kuin keskustellakseen edessä istujien kanssa.

Myöhemmin auton oli nähty ajavan etelään päin kohti Oslon keskustaa, mutta silloin ratin takana oli istunut joku muu kuin Rustad.

Rustadin Dodge tunnettiin Oslossa, ja kaikki tiesivät hänen olevan huolellinen, keskustassa jopa hidas kuski. Tuona iltapäivänä auton oli kuitenkin nähty ajavan nopeasti ja vaarallisesti.

Eräs autoilija kertoi liki kolaroineensa harmaan Dodgen kanssa Trondheimsveienin kanssa risteävällä kadulla. Hurjaa vauhtia lähestynyt Dodge oli jarruttanut voimakkaasti kuljettajan huomatessa toisen auton ja pysähtynyt hädin tuskin metrin päähän, törmäyksen täpärästi välttänyt autoilija kertoi poliisille.

Tuijottaessaan henkeä haukkoen Dodgea autoilija oli huomannut, että ratin ­takana oli joku muu kuin Rustad – joku, joka oli huomattavan kalpea ja jolla oli kulmikkaat piirteet ja pistävät silmät.

Myös ­tilanteen ohi ajanut toinen autoi­lija vahvisti tämän huomion.

Maalinjäämät antoivat osviittaa

Silminnäkijäkertomusten mukaan Rustad oli siis iltapäivällä 10. tammikuuta ajanut kohti pohjoista mukanaan kaksi matkustajaa ja auto oli palannut Oslon keskustaan jonkun muun ajamana noin puoli neljältä.

Silloin eräs nainen oli nähnyt pitkähkön miehen nousevan Dodgesta Grev Wedels Plassin laidalla.

Kysymys kuului siis, mitä Rustad oli tehnyt kaupungin pohjoispuolella. ­Oikeuskemisti Charles Bruff tarjosi poliisille uusia johtolankoja, sillä tutkiessaan vainajan jalkineet hän löysi niiden pohjasta mudan ja savimaan lisäksi hieman valkoista, oranssia, vihreää ja keltaista ­väriainetta.

Hän löysi myös Rustadin ­hatusta punaisen väriaineen jäämiä.

Poliisi arveli, että väriaineet olivat ­kuivuneita maalinjäämiä. Ultravioletti­valotutkimuksissa osoittautui, että löydöt vastasivat väriainejäämiä, joita löytyi aiemmin palaneen maalitehtaan Boston Blacking Companyn tontilta Oslon pohjoispuolelta.

Poliisi oli saanut ilmoituksia laukauksista samalta alueelta noin kahden aikaan iltapäivällä, joten tutkijat olettivat, että Rustad oli ammuttu tuolla poltetulla tontilla.

Se selittäisi myös sen, että maalinjäämät eivät olleet kuluneet pois Rustadin kenkien pohjasta.

Poliisin kannalta valitettavasti työn­tekijät, jotka olivat raivaamassa tulipalon jälkiä, eivät kuitenkaan olleet nähneet Rustadia, eikä kukaan heistä muistanut kuulleensa laukauksia.

Poliisilla siis riitti avoimia kysymyksiä ­murhan tiimoilta, mutta päivien ja kuukausien kuluessa tutkijat löysivät yhä ­vähemmän johtolankoja. He onnistuivat silti haarukoimaan muutamia epäiltyjä.

Oslo kuhisi pikkurikollisia

Oslossa riitti 1930-luvulla pikkurikollisia ja petkuttajia, joten poliisi pohti, olisiko Rustad hyvästä maineestaan huolimatta sekaantunut nopean rahan toivossa myös joihinkin hämärähommiin.

Poliisi keskittyi tutkimuksissaan varsinkin kolmeen henkilöön. He kuuluivat niin kutsuttuun Andvik-koplaan, jonka erikoisalaa olivat tuhopoltot ja niitä seuranneet vakuutuspetokset.

Huhujen mukaan kaksi koplan jäsentä oli pari kuukautta ennen Rustadin murhaa majoittunut väärällä nimellä hotelliin Renassa 140 kilometrin päässä Oslosta.

Kolmannen henkilön kerrottiin liittyneen heidän seuraansa keskustelemaan miljoonaluokan kiinteistökaupasta. ­Nimettömän vihjeen mukaan tuntematon mies oli Rustad, ja lehdissä arveltiin nyt, että hänet olisi murhattu, koska hän olisi vetäytynyt arkaluontoisesta suunnitelmasta viime hetkellä.

Todistajien lausunnot tukivat väitteitä sikäli, että muutama mainituista miehistä oli todellakin ollut Renassa kyseisenä ajankohtana. Poliisi ei kuitenkaan löytänyt sinnikkäistä tutkimuksistaan huolimatta todisteita siitä, että myös Rustad olisi ollut paikalla.

Epäilyt viittasivat mafiaan

Myös sellaisia arveluja esitettiin, että Rustad olisi joutunut järjestäytyneen ­rikollisuuden uhriksi. Mafiateoriaa ruokkivat varsinkin lehtien kertomukset siitä, että Rustad oli murhattu lyijy­luodeilla, joita ympäröi kuparivaippa.

Se oli huo­mionarvoista, koska Norjassa myydyissä luodeissa oli tavallisesti nikkelivaippa.

Kävi ilmi, että luodit oli valmistanut yhdysvaltalainen yritys nimeltä Western. Yrityksen edustaja Oslossa, O. Syvertsen, kertoi Aftenpostenissa 12. tammikuuta, että murhassa käytettyjä ammuksia ei ollut voitu ostaa Oslosta, sillä hän ei koskaan myynyt kuparivaippaluoteja. Pian kävi ilmi, ettei kukaan muukaan Westernin jälleenmyyjä Norjassa myynyt niitä.

Norjan poliisi sai Yhdysvaltojen liittovaltion poliisilta FBI:ltä selville, ettei murhassa käytettyjä luoteja ollut valmistettu Euroopassa vuoden 1929 jälkeen, mutta niitä myytiin yhä Yhdysvalloissa.

Lehtien jännittävät kertomukset gangsteripomo Al Caponesta ja Yhdysvaltojen mafiasta olivat tuohon aikaan suosittua luettavaa Norjassa, ja Rustadin murha muistutti monien mielestä gangsterien Chicagossa ja New Yorkissa tekemiä ­kylmäverisiä likvidointeja.

Lehdissä alettiinkin pohtia, olisiko Rustadin ampunut joku norjalais-amerikkalainen gangsteri vai olisiko peräti joku norja­lainen käynyt mafian opissa ja palannut sitten täysin­oppineena murhamiehenä pistooli ja ­luodit mukanaan valmiina ­veritöihin kotimaassaan.

Ajatus kansainvälisistä kytköksistä ei ollut täysin tuulesta temmattu, sillä ­Norjan poliisin vuoden 1934 tietojen mukaan tutkijat etsivät kahta henkilöä, jotka kumpikin puhuivat norjaa murtaen.

Poliisin kuvaus toisesta etsitystä muistutti lisäksi epäilyttävän paljon ­monien murhapäivänä Rustadin autossa näkemää kalpeaa miestä.

Samanoloinen henkilö oli poliisin saamien tietojen perusteella nähty Rustadin kanssa jo 6. tammikuuta 1934 katsastamassa erästä huvilaa:

”40–50-vuotias, hieman keskimääräistä pidempi ja raamikas mies. Huomiota herättävät kasvonpiirteet, terävä leuka ja kulmikkaat leukaperät, kasvojen iho kellertävä ja kalpea. Yllä tummanharmaa pitkä kaksirivinen päällystakki ja lipallinen lakki. Mies vaikutti ulkomaalaiselta. Erään todistajan mukaan hän käytti ­puhuessaan norjan joukossa englannin sanoja.”

Poliisin arkistoissa oli lyhyt ­kuvaus myös kalpean miehen kump­panin ­ulkonäöstä:

”Tumma tukka ja ­pis­tävät silmät.”

Mies puhui Oslon murretta muistuttavalla tavalla mutta lausui k-kirjaimet erityisellä korostuksella, joka viittasi ­pitkään asumiseen ulkomailla.

FBI oli Norjan poliisin viimeinen toivo

Kun tutkimukset eivät edenneet, Oslon poliisipäällikkö pyysi lopulta apua FBI:n johtajalta J. Edgar Hooverilta.

”Vaikuttaa siltä, että Rustad on ’viety ajelulle’”, Hoover vastasi käyttäen ilmaisua, jolla amerikkalaisgangsterit viit­tasivat tekemiinsä teloituksiin.

Sen lähemmäs totuutta ei päässyt FBI tai Norjan poliisi eivätkä tapausta tutkineet lukuisat rikostoimittajatkaan.

11. tammikuuta 1959 murhasta oli kulunut 25 vuotta, ja Norjan lain mukaan tapaus vanheni. Jos murhaaja oli yhä elossa, hän olisi voinut astua esiin ja tunnustaa tekonsa ilman pelkoa rangaistuksesta.

Lehdet kirjoittivat tapauksesta ja sen vanhenemisesta ja tekivät selväksi, ettei siitä enää voitaisi rangaista ketään, mutta kukaan ei ilmoittautunut murhan tekijäksi.

Norjan puhutuin murha on yhä – 86 vuotta myöhemmin – ratkaisematta.