Lindberghien lapsen sieppaus järkytti maailmaa

Lentäjäsuuruus Charles Lindberghin pienen pojan sieppaus hallitsi Yhdysvalloissa lehtien etusivuja kahden vuoden ajan, kunnes tapaus tuli traagiseen päätökseensä.

Lentäjäsuuruus Charles Lindberghin pienen pojan sieppaus hallitsi Yhdysvalloissa lehtien etusivuja kahden vuoden ajan, kunnes tapaus tuli traagiseen päätökseensä.

BIPS/Stringer/Getty Images, SZ Photo/Imageselect & Print Collector/Getty Images

Pikku Charlien siniset silmät painuivat lähes väkisin kiinni, kun hänen hoitajansa Betty Gow laski vajaat kaksi vuotta vanhan pojan pinnasänkyyn.

Gow veti peiton villaiseen potkupukuun puetun pojan päälle ja levitti tämän sängyn eteen kokoontaitettavan sermin, jossa oli kotieläinten kuvia.

Charlie oli kuuluisan lentäjäsankarin, eversti Charles Lindberghin esikoinen, ja hänet tunnettiin kaikkialla maailmassa.

Toimittajat ja valokuvaajat seurasivat Lindberghejä kaikkialle, ja kiinnostus lentäjäsankarin perhettä kohtaan oli vain kasvanut lehtien ”Pikku-Lindyksi” kutsuman Charlien syntymän jälkeen.

Charles Lindbergh ja hänen Anne-vaimonsa olivat kuitenkin kyllästyneet mediahuomioon, ja he toivoivat saavansa rauhan uudessa kartanossaan, joka sijaitsi syrjäisessä Hopewellissä New Jerseyn osavaltiossa.

Kello oli 20 tiistaina 1. maaliskuuta 1932, kun Gow kurkisti olohuoneeseen ja ilmoitti Anne Lindberghille, että Charlie nukkui rauhallisesti talon toisessa kerroksessa sijaitsevassa lastenhuoneessa.

Pari tuntia myöhemmin Gow kävi tarkistamassa mitä Charlielle kuului. Lastenhuone tuntui hänestä viileältä, ja niinpä hän seisoi hetken ovensuussa päästääkseen huoneeseen lämpöä.

”Anne, joku on vienyt meidän lapsemme.” Charles Lindbergh vaimolleen

Kun Gow sitten meni katsomaan nukkuvaa lasta, hän näki pinnasängyn olevan tyhjä. Gow ryntäsi Lindberghien makuuhuoneeseen, jossa Anne Lindbergh valmistautui menemään levolle.

”Veikö eversti pojan alakertaan?”

”En tiedä. Ehkä”, Anne Lindbergh vastasi ja riensi lastenhuoneeseen huolestunut ilme kasvoillaan.

Sillä välin Gow juoksi kirjastoon, jossa talon isäntä Charles Lindbergh istui lukemassa.

”Eversti, onko poika teidän kanssanne? Olkaa kiltti älkääkä pilailko”, kysyi lastenhoitaja, joka oli tottunut siihen, että Lindbergh jekutti mielellään sekä perhettään että henkilökuntaansa.

”Eikö hän ole sängyssään?”

Gow ehti tuskin pudistaa päätään, kun 30-vuotias Lindbergh jo harppoi portaita ylös lastenhuoneeseen.

Hän vilkaisi poikansa tyhjää pinnasänkyä ja meni sitten sanaakaan sanomatta makuuhuoneeseen, otti esiin kiväärinsä ja alkoi etsiä poikaansa talosta. Jonkin ajan kuluttua hän palasi tyhjin toimin vaimonsa luo.

”Anne, joku on vienyt meidän lapsemme...”, Lindbergh voihkaisi.

Lindberghien pojan sieppaus päätyi lehtien etusivuille Ranskassa asti.

© Leemage/Getty Images

Toteamus sai vahvistuksen hetkeä myöhemmin, kun hän löysi lastenhuoneen ikkunalaudalta valkoisen kirjekuoren.

Sillä hetkellä tuoreet vanhemmat tajusivat, että joku oli kaapannut heidän rakkaan esikoispoikansa.

Pari oli jo jonkin aikaa pelännyt, että ainainen mediahuomio tekisi heidän perheestään houkuttelevan kohteen rikollisille. Nyt pelko oli käynyt toteen.

Sieppaajat esittivät lunnasvaatimuksen

Kello 23 kirjekuori lojui yhä koskemattomana ikkunalaudalla, kun ensimmäiset poliisit paikalliselta poliisilaitokselta sekä New Jerseyn osavaltion poliisista saapuivat Lindberghien talolle.

Poliisin rikostutkijat alkoivat heti etsiä sormenjälkiä kirjeestä ja lastenhuoneesta, ja toinen ryhmä alkoi käydä läpi kartanon puutarhaa kirkkaiden lamppujen kanssa.

Tuhannet saapuivat ottamaan Lindberghin vastaan Atlantin ylityksen jälkeen. Britanniassa yleisö oli niin hurmiossa, että moni loukkaantui tungoksessa.

© Keystone/Stringer/Getty Images

Lentäjä pysäytti jopa Broadwayn

Yksinlento Atlantin yli teki Charles Lindberghistä Yhdysvaltojen kansallissankarin. Hänen huimapäinen rohkeutensa teki vaikutuksen miehiin ja poikamainen charmi sulatti naisten sydämet.

Tuntematon postilentäjä nimeltään Charles Lindbergh nousi koneellaan ilmaan New Yorkin Long Islandilla sijaitsevalta kiitoradalta 20. toukokuuta 1927.

Tasan 33 tuntia ja 30 minuuttia myöhemmin hän laskeutui Pariisiin tehtyään Spirit of St. Louis -koneellaan jotain, mitä kukaan ei ollut aiemmin pystynyt tekemään – lentänyt yksin Atlantin valtameren yli.

Moni kokenut lentäjä oli yrittänyt Atlantin sooloylitystä, ja siksi yhdysvaltalaiset juhlivat Lindberghin saavutusta lähes hurmion vallassa.

New Yorkin Broadwayllä jopa keskeytettiin näytöksiä, jotta yleisölle voitiin kertoa ilmailuhistorian virstanpylväisiin kuuluvasta tapauksesta.

Atlantin ylitys teki ruotsalaisten siirtolaisten pojasta kertaheitolla maailmankuulun, ja kaksi kuukautta myöhemmin Yhdysvaltojen ilmavoimat palkitsi hänet ylentämällä hänet everstiksi.

Nuoren Lindberghin siniset silmät, poikamaisen välitön olemus ja rohkeus yrittää jotakin, johon kukaan ei ollut häntä ennen pystynyt, tekivät hänestä amerikkalaisen unelman ruumiillistuman.

Hän oli kotimaassaan niin suosittu, että lehdistö seurasi hänen jokaista askeltaan, ja hänen puhujakiertueensa keräsi miljoonia kuulijoita.

Aikakauslehti Time ei ollut älynnyt julkaista Lindberghin kuvaa kannessaan hänen sankaritekonsa jälkeen, ja niinpä se päätti paikata virhettään nimeämällä hänet ”Vuoden mieheksi”. Perinne on jatkunut siitä lähtien.

Kansa halusi tietää kaiken nuoren lentäjän elämästä ja parisuhteista.

Neidot haaveilivat pääsystä rouva Lindberghiksi, mutta heidän unelmansa romutti diplomaatin tytär Anne Morrow, johon Lindbergh tutustui 16:een Latinalaisen Amerikan maahan tekemällään ”hyvän tahdon kiertueella”.

Pari avioitui keväällä 1929, ja vuotta myöhemmin heille syntyi poika Charles Augustus Lindbergh jr.

Poliisit löysivät pian puutarhan laidalta puiset taittotikkaat, ja lastenhuoneen ikkunan alla olevat syvät kuopat kertoivat, että sieppaaja tai sieppaajat olivat tunkeutuneet lastenhuoneeseen ja vieneet Charlien mukanaan ikkunan kautta.

Vähän matkan päästä talon seinästä poliisit löysivät myös jalanjälkiä.

Niistä ei kuitenkaan erottunut kengänpohjan kuvioita, mistä rikostutkijat päättelivät, että sieppaajat olivat vetäneet kenkiensä päälle sukat peittääkseen jälkensä.

Kirjekuoressa oleva viesti sen sijaan tarjosi enemmän informaatiota, sillä se oli kirjoitettu virheellisellä englannin kielellä.

”Hankkikaa 50 000 dollaria – – Älkää ilmoittako lehdistölle tai poliisille. Lapsi on hyvässä hoidossa”, sanottiin kirjeessä, jossa oli kirjoitusvirheitä yksinkertaisimmissakin sanoissa.

Erityisesti tutkijoiden huomion kiinnitti ”hyvää” tarkoittava sana ”good”, jonka sieppaajat olivat kirjoittaneet saksalaisittain muodossa ”gut”.

Kirje oli allekirjoitettu oudolla symbolilla, joka koostui kahdesta ympyrästä ja kolmesta paperiin pistetystä reiästä.

Kirjeen kirjoittaja ilmoitti käyttävänsä samaa symbolia tunnisteena kaikissa myöhemmissäkin viesteissään.

”Sieppaajat tietäkööt, että jos he vahingoittavat lasta, yhdysvaltalaiset repivät heidät kappaleiksi.” New York Evening Post -lehti

Rikostutkintaa johtava poliisipäällikkö Norman Schwarzkopf lupasi Lindbergheille, että poliisit tekisivät kaikkensa löytääkseen ja vangitakseen syylliset.

Yön aikana poliisit pysäyttivätkin tuhansia lähiseudun autoilijoita, mutta kukaan ei ollut nähnyt pikku Charliea.

Uutinen levisi ympäri maailmaa

Vaikka virkavalta ja Lindberghit eivät olleet tiedottaneet sieppauksesta julkisuuteen, utelias lehdistö sai pian vihiä lentäjäsankarin perhettä kohdanneesta tragediasta.

Jo varhain aamulla 2. maaliskuuta Lindberghien kartanon luokse oli alkanut kerääntyä lehtien toimittajia raportoimaan järkyttävästä tapauksesta maailmalle.

”Lindberghien lapsi on kaapattu: Poika vietiin pinnasängystään”, New York Times -sanomalehti julisti ja hehkutti poliisien käynnistäneen ”historian kiivaimman ihmisjahdin”.

Uutinen järkytti ihmisiä kaikkialla maailmassa ja etenkin Yhdysvalloissa.

”Pikku-Lindyksi” kutsuttu Charlie oli yhdysvaltalaisille kuin kruununprinssi konsanaan.

Hänen syntymänsä jälkeen Lindberghit olivat saaneet noin 300 000 onnittelukirjettä, ja yhdysvaltalaiset pitivät lentäjäsankarin esikoisen sieppaamista suorastaan kuolemansyntiin verrattavissa olevana rikoksena.

New York Evening Post -sanomalehti ei salannut käsitystään rikoksen törkeydestä: ”Sieppaajat tietäkööt, että jos he vahingoittavat lasta, yhdysvaltalaiset repivät heidät kappaleiksi.”

Charles Lindberghin isä oli syntynyt Ruotsissa mutta muuttanut Yhdysvaltoihin jo lapsena.

© Santi Visalli/Getty Images

Koko maa suri Lindberghien puolesta, ja itse presidentti Herbert Hoover ilmaisi heille myötätuntonsa.

FBI:n pääjohtaja J. Edgar Hoover määräsi liittovaltion poliisin auttamaan tutkinnassa, vaikka sieppaus ei kuulunut FBI:n toimivaltaan.

Maaliskuun 5. päivän aamuna eli reilun kolmen vuorokauden kuluttua sieppauksesta Lindberghit saivat sieppaajilta uuden viestin.

Nämä ilmoittivat haluavansa nyt 70 000 dollaria, koska Lindberghit olivat kertoneet sieppauksesta lehdille.

Summa vastasi keskivertoamerikkalaisen 18 vuoden vuosipalkkaa.

”Ilmoitamme myöhemmin, minne rahat toimitetaan, mutta teemme sen vasta, kun poliisit lakkaavat tutkimasta asiaa ja lehdet lakkaavat kirjoittamasta siitä”, kirjeessä uhattiin.

Sieppaajat myös varoittivat, ettei heitä kannattanut yrittää huijata: ”Olemme suunnitelleet tätä vuosia ja olemme varautuneet kaikkeen.”

Eläkeläinen tarjoutui välimieheksi

Samaan aikaan kun New Jerseyn poliisi yritti FBI:n avulla selvittää rikosta niukkojen johtolankojen avulla, eläkkeellä oleva newyorkilainen rehtori, tohtori John F. Condon, seurasi sieppausdraamaa tarkkaavaisesti.

71-vuotias Condon oli epätoivon partaalla, kun Charlie oli viikon kuluttua sieppauksestaan yhä kateissa.

Hän jopa julkaisi Bronx Home News -paikallislehdessä ilmoituksen, jossa hän lupasi maksaa sieppaajille tuhat dollaria omista säästöistään ja tarjoutui toimimaan välimiehenä sieppaajien ja Lindberghien välillä.

Seuraavana iltana Condon löysi kotinsa verannalta valkoisen kirjekuoren. Sieppaajat olivat kuin ihmeen kaupalla nähneet ilmoituksen paikallislehdessä ja hyväksyivät Condonin välikädekseen.

”Jos ilmoitatte poliisille tai lehdistölle, perumme koko jutun. Kun olette saanut rahat herra Lindberghiltä, julkaiskaa New York American -lehdessä viesti: ’Rahat ovat valmiina’.

Lähetämme sen jälkeen lisää ohjeita. Olkaa huoleti, emme me halua teidän tuhatta dollarianne, voitte pitää ne”, kuului kehnolla englannilla kirjoitettu viesti.

Condon otti välittömästi yhteyttä Lindberghien asianajajaan. Tämä oli saanut viestejä lukemattomilta ihmisiltä, jotka väittivät tietävänsä jotain Charlien katoamisesta.

Hänen mielenkiintonsa kuitenkin heräsi, kun Condon kertoi, että hänen saamansa kirje oli allekirjoitettu kahden ympyrän ja kolmen reiän muodostamalla symbolilla.

Symbolista ei ollut kerrottu julkisuudessa, ja niinpä asianajaja pyysi Condonia tulemaan heti Hopewelliin.

Lindberghit ja John Condon saivat kaikkiaan 15 ohjeita sisältävää kirjettä ja viestiä. Kaikissa sieppaajien viesteissä oli outo symboli, joka muodostui kahdesta ympyrästä ja kolmesta reiästä.

© SGT141

Lindberghit olivat helpottuneita siitä, että rikostutkinnassa oli vihdoin päästy eteenpäin, ja hekin hyväksyivät Condonin välimieheksi.

He halusivat pitää poliisit asian ulkopuolella, jotteivat sieppaajat vahingoittaisi Charliea.

  1. maaliskuuta Condon julkaisi New York American -lehdessä ilmoituksen, jossa luki ”Rahat ovat valmiina”, ja seuraavana iltana hänen Bronxissa olevan kotinsa eteen kurvasi taksi.

Taksinkuljettaja ojensi Condonille kirjeen, jossa hänen käskettiin saapua 45 minuutin kuluttua niin ikään Bronxissa sijaitsevalle Woodlawnin hautausmaalle.

Condon seisoskeli hermostuneena vähän matkan päässä hautausmaan portista, kun hän yhtäkkiä näki miekkosen heiluttavan valkoista liinaa rautaportin tankojen lomasta.

”Mitä luulette että tapahtuu, jos poika kuolee? Joudunko sähkötuoliin?” Sieppaaja John Condonille

Mies, joka esittäytyi ”Johniksi”, oli nostanut takkinsa kauluksen kasvojensa peitoksi, ja huopahatun lieri varjosti hänen silmiään.

”Onko teillä rahat?” muukalainen kysyi vahvalla saksalaisella aksentilla.

Condon selitti, että 70 000 dollaria oli valtava rahasumma jopa Charles Lindberghille.

Lindberghit yrittivät kuitenkin raapia lunnasrahoja kokoon ja toimittaisivat ne sieppaajille heti, kun nämä lähettäisivät heille todisteita Charliesta.

Condon painosti ”Johnia”, jotta hän saisi nähdä Charlien omin silmin, mutta lehdistön pian ”Hautausmaa-Johniksi” ristimä sieppaaja pudisti päätään.

”Minä toimitan todisteita. Lähetän pojan yöpuvun”, hän lupasi.

Ollessaan jo lähdössä salaperäinen muukalainen käännähti ja kysyi:

”Mitä luulette että tapahtuu, jos poika kuolee? Joudunko sähkötuoliin?”

Condon ei osannut vastata kysymykseen, ja ajatus pikku Charlien kuolemasta oli hänelle lähes kestämätön.

Condon toimitti lunnasrahat

Neljä päivää hautausmaatapaamisen jälkeen, keskiviikkona 16. maaliskuuta, posti toi Condonille ruskeaan paperiin käärityn paketin.

Paketissa oli harmaa potkupuku, jonka Charles Lindbergh tunnisti poikansa yöpuvuksi, vaikka se näyttikin jostain syystä vastapestyltä.

Seuraavien viikkojen ajan sieppaajat ja Condon pitivät tiiviisti yhteyttä sopiakseen lunnaiden ja Charlien vaihtamisen yksityiskohdista.

Sieppaajat antoivat ohjeita kirjeitse, ja Condon vastasi viesteihin julkaisemalla ilmoituksia New York Americanissa.

Poliisimestari Schwarzkopf joukkoineen oli saanut tiedon Lindberghien ja Condonin yhteydenpidosta sieppaajien kanssa, mutta lentäjäsankari ei halunnut poliisien osallistuvan viestien vaihtoon.

Hän kielsi poliiseja myös yrittämästä pidättää sieppaajia lunnaiden luovutuksen yhteydessä.

Lindberghit pelkäsivät, etteivät he näkisi pientä poikaansa enää koskaan, ja siksi he olivat suostuneet toimimaan yksin ilman poliisien apua.

Niinpä Condon ja Lindbergh olivat kaksin, kun he illalla 2. huhtikuuta 1932 nousivat Lindberghin Ford Coupé -henkilöautoon sieppaajien lähettämien ohjeiden mukaisesti.

He ajoivat Bronxissa sijaitsevalle St. Raymond’s Cemetery -hautausmaalle, ja Condon meni odottamaan rauta-aidan viereen.

Tutkijat kokeilivat, olivatko Lindberghien talon luota löydettyjen tikkaiden kopiot oikean mittaiset lastenhuoneeseen kiipeämiseen.

© SZ Photo/Imageselect

”Hei tohtori, olen täällä!” joku huusi aidan toiselta puolelta niin kovalla äänellä, että vähän matkan päässä autossa istuva Charles Lindberghkin kuuli sen.

Condon selitti, että muun muassa vuoden 1929 pörssiromahdusta seuranneen laman vuoksi Lindberghit olivat saaneet kasaan vain 50 000 dollaria.

”Se sopii, otamme ne viisikymppiä”, vastasi muukalainen samalla saksalaisella aksentilla kuin edelliselläkin kerralla.

Condon ojensi rahat miehelle aidan kalterien välistä. Charles Lindbergh oli halunnut poliisien pysyvän erossa lunnaiden luovutuksesta, mutta hän oli sallinut näiden merkitä setelien sarjanumerot muistiin.

Lisäksi setelit olivat kultaleimalla merkittyä erää, jota oltiin poistamassa vaiheittain käytöstä, ja sen vuoksi niitä oli liikkeellä enää vähän.

Poliisi kuulusteli lukuisia Lindberghien talon lähistöllä liikkuneita ihmisiä.

© SZ Photo/Imageselect

”Lapsi on kunnossa. Löydätte hänet Nelly-veneestä, ohjeet ovat lapussa. Hyvästi, tohtori”, sieppaaja lausui, ojensi aidan raosta paperilapun ja poistui.

Lindbergh luki lappuun kirjoitetut ohjeet ja lähti kaahaamaan kohti Bridgeportin lentokenttää, jossa hänen Sikorsky-pienkoneensa odotti.

Sitten hän ja Condon lensivät ristiin rastiin pitkin Massachusettsin rannikkoa, jossa Nelly-vene paperilapun tietojen mukaan odotti.

Kaksikko kaarteli rannikon yllä koko yön, mutta Nellyä ei näkynyt. Lindbergh lensi yhä uudelleen matalalla rantaviivaa pitkin, mutta mitään ei näkynyt.

”Meitä on huijattu”, epätoivoinen isä joutui toteamaan. Heti laskeuduttuaan hän soitti vaimolleen kertoakseen tälle surulliset uutiset.

Anne Lindbergh ryntäsi surusta suunniltaan parin makuuhuoneeseen ja lukittautui sinne.

Jokainen sieppaukseen liittyvä uutinen houkutti paikalle satoja toimittajia.

© Bettmann/Getty Images

Lehdistö seurasi draamaa tiiviisti

Toimittajia alkoi kerääntyä Lindberghien kodin luo vain muutama tunti ”Pikku-Lindyn” katoamisen jälkeen. Lehdet seurasivat aikansa suurinta rikostutkintaa tiiviisti kolmen vuoden ajan.

Poliisit olivat hädin tuskin ehtineet tutkia Lindberghien kotitalon ympäristön, kun paikalle alkoi ilmestyä toimittajia.

Poliisit halusivat sulkea puutarhan sivullisilta, mutta Charles Lindbergh taivutteli heidät sallimaan toimittajien läsnäolon, sillä hän uskoi tiedotusvälineiden voivan auttaa löytämään kadonneen poikansa.

Pian puutarha kuhisi toimittajia, jotka talloivat pehmeää maata ja vaikeuttivat todisteita etsivien poliisien työtä.

Lehdistö teki kaikkensa saadakseen myyviä valokuvia, ja jotkut kuvaajat jopa rakensivat ambulanssiin pimiön ja pukeutuivat ensihoitajiksi päästäkseen apajille.

Lehdet saivat uutisensa, ja Lindberghit yrittivät niiden avulla luoda yhteyden poikansa sieppaajiin.

Vain kaksi vuorokautta sieppaamisen jälkeen lehdet ympäri Yhdysvaltoja julkaisivat Anne Lindberghin sieppaajille tarkoittamia ohjeita pikku Charlien ruokavaliosta.

Äidin mukaan pojan oli hyvä saada heti herätessään ”puoli mukillista appelsiinimehua” ja myöhemmin päivällä ”yksi munankeltuainen ja puoli mukillista luumumehua”.

Sieppaus hallitsi uutisia, eivätkä lukijat tuntuneet saavan siitä tarpeekseen.

”Elokuvateattereissa, ravintoloissa ja raitiovaunuissa puhutaan vain yhdestä asiasta – Lindberghien lapsesta!” otsikoi esimerkiksi Detroit Free Press -lehti.

Lukijoiden kiinnostus kannusti lehtiä julkaisemaan sieppaukseen liittyviä uutisia aina, kun jotain uutta nousi esiin.

Charlie Lindberghin katoaminen myi lehtiä yli kolmen vuoden ajan, ja yli 700 toimittajaa eri puolilta maailmaa oli seuraamassa sieppaajaksi epäillyn oikeudenkäynnin alkamista vuonna 1935.

Eräs yhdysvaltalaistoimittaja kuvaili tapausta ”suurimmaksi uutiseksi sitten Jeesuksen ylösnousemuksen”.

Oikeustalon parvelle johdettiin yli sata lennätinlinjaa, ja oikeussaliin tuodut kamerat kuvasivat tapahtumia elokuvateattereiden uutiskatsauksia varten.

Kun tuomari sai tietää siitä, hän lopulta kielsi kaiken kuvaamisen oikeussalissa.

Karu löytö tien varresta

Pikku Charlie oli ollut kadoksissa kaksi ja puoli kuukautta, kun eräs kuorma-auton kuljettaja 12. toukokuuta 1932 pysähtyi Mt. Rose -päätien varrelle Hopewellin lähistöllä keventääkseen rakkoaan tien vieren pusikossa.

Yhtäkkiä hän huomasi muutaman metrin päässä pienen, kuollutta eläintä muistuttavan mytyn. Kun hän meni lähemmäs, hän tajusi mytyn olevan lapsen ruumis.

Ruumis oli pahoin mädäntynyt, ja siitä puuttui raajoja.

Kuorma-auton kuljettaja arvasi silti heti, että ruumis ei voinut olla kukaan muu kuin Charlie Lindbergh, sillä löytöpaikalta oli Lindberghien kotiin vain vajaan kahdeksan kilometriä.

Oikeuspatologi vahvisti myöhemmin samana päivänä, että vainaja todellakin oli Charlie Lindbergh.

Kallonmurtuma ja kallonsisäiset verihyytymät viittasivat siihen, että poika oli kuollut päähän kohdistuneeseen iskuun luultavasti jo sieppausiltanaan.

Charlie oli joko murhattu omassa huoneessaan, tai hän oli pudonnut pää edellä maahan sieppaajan kantaessa häntä tikkaita pitkin ulos.

Poliisit olivat havainneet, että tikkaiden yksi askelma oli murtunut, minkä vuoksi he pitivät jälkimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempänä.

Charlien löytyminen kuolleena merkitsi sitä, että poliisit eivät enää etsineet sieppaajia vaan murhaajia.

Charlien ruumis löydettiin kolmisen kuukautta sieppauksen jälkeen metsästä vain 8 kilometrin päästä Lindberghien kodista. Ruumiinavaus osoitti hänen kuolleen pian sieppauksen jälkeen.

© Scherl/Ritzau Scanpix

Sanomalehdet syyttivät pojan sieppaajia ”epäinhimillisiksi hirviöiksi”, ja New Jerseyn kuvernööri lupasi, että osavaltion poliisi tekisi kaikkensa syyllisten löytämiseksi.

Kirjeiden ja Condonin hautausmaalla tapaaman miehen kuvauksen perusteella rikostutkijat päättelivät, että epäilty oli saksalaissyntyinen mies, joka luultavasti asui tai työskenteli Bronxissa New Yorkissa.

Rikospaikalle jätetyt tikkaat vaikuttivat itse tehdyiltä, mistä poliisi päätteli, että sieppaaja oli kätevä käsistään, mahdollisesti kirvesmies tai puuseppä.

Kuukaudet kuluivat, eikä rikostutkinta edistynyt merkittävästi. Rikostutkijat olivat jo menettämässä toivonsa, ja ainoa oljenkorsi, johon he vielä tarrautuivat, olivat merkityt lunnassetelit.

Oli kulunut kaksi ja puoli vuotta siitä, kun kauppoja ja pankkeja oli pyydetty raportoimaan erikoisseteleistä.

Koska niitä ei ollut havaittu, poliisit uskoivat niiden olevan vielä sieppaajien hallussa.

Bensiiniaseman hoitaja oli tarkkana

Lauantaina 15. syyskuuta 1934 Manhattanilla Keskuspuiston pohjoispuolella sijaitsevan huoltoaseman pihaan ajoi tummansininen neliovinen Dodge.

Huoltoaseman hoitaja Walter Lyle kiiruhti palvelemaan asiakasta:

”Pannaanko tankki täyteen, herra?”

”Viisi gallonaa [noin 19 litraa] riittää”, auton omistaja vastasi vahvalla saksalaisella aksentilla.

”Se tekee 98 senttiä”, Lyle sanoi.

Mies kaivoi povitaskussaan olevasta kirjekuoresta vanhan kymmenen dollarin setelin, jota koristi kultainen leima.

”Olkaa hyvä. Kaikki pankit hyväksyvät niitä vielä”, asiakas vakuutti.

Lyle ei ollut vakuuttunut, sillä hän tiesi, että kultaleimalla merkityt setelit oli poistettu kierrosta ja niillä pystyi maksamaan enää pieniä ostoksia.

Hän kirjoitti auton rekisterinumeron – 4U13-41 NY – seteliin, jotta hän tavoittaisi asiakkaan, mikäli pankki ei hyväksyisi seteliä.

Kaksi päivää myöhemmin Lyle vei setelin pankkiin, ja kun pankkivirkailija huomasi kultaleiman, hän tarkisti setelin sarjanumeron poliisin antamien ohjeiden mukaisesti. Bingo!

Seteli oli osa Lindberghien maksamia lunnaita.

Rikostutkija kuulusteli Walter Lylea, joka kertoi auliisti kaiken, mitä muisti saksalaisittain murtaneesta asiakkaastaan – myös sen, että tällä oli kuulemma kotonaan lisääkin samanlaisia seteleitä.

Lisäksi hän kertoi kirjoittaneensa muistiin asiakkaan auton rekisterinumeron, jonka perusteella poliisit voisivat etsiä miehen käsiinsä.

Puolisen tuntia myöhemmin poliisit olivat selvittäneet asiakkaan nimen autorekisterikeskuksesta.

”Minä en tiedä lunnaista mitään.” Bruno Richard Hauptmann

Hän oli 35-vuotias kirvesmies Bruno Richard Hauptmann, joka oli muuttanut Yhdysvaltoihin Saksasta vuonna 1923. Hauptmann asui Bronxissa, ja keväällä 1932 hän oli yhtäkkiä irtisanoutunut työstään.

Kaikki merkit täsmäsivät sieppaajaan.

Hauptmannin asunto tutkittiin

Rikostarkastaja Schwarzkopf ei halunnut jättää mitään sattuman varaan, ja niinpä hän lähetti kahdeksan parasta miestään tutkimaan Hauptmannin Bronxissa sijaitsevaa taloa aamuvarhaisella 19. syyskuuta.

Poliisit tarkkailivat kolmesta mustasta autosta, miten Hauptmann tuli ulos ja avasi autotallin oven.

Pian ulos ajoi tummansininen Dodge, jonka rekisteritunnus oli 4U13-41 NY.

Hauptmann ei ehtinyt ajaa edes pihatieltä kadulle, ennen kuin poliisit pysäyttivät hänet.

”Mitä tämä tarkoittaa?” Hauptmann kysyi, kun yksi poliiseista tutki hänen lompakkoaan ja veti esiin 20 dollarin setelin, jossa oli kultainen leima.

Poliisit tarkistivat heti setelin sarjanumeron, joka paljasti senkin kuuluneen Lindberghien lunnaisiin. Rikostutkija vaati Hauptmannilta selitystä asiaan.

”Minä en tiedä lunnaista mitään”, saksalainen väitti ja vakuutti, ettei hänellä ollut enempää seteleitä.

Kun poliisit tutkivat Hauptmannin asuntoa, he saivat nopeasti selville, että saksalainen valehteli. Talosta löytyi useita lunnaisiin kuuluneita seteleitä ja paljon muutakin epäilyttävää.

Poliisit löysivät kirjoituspöydän laatikosta samanlaisia vesileimalla merkittyjä kirjekuoria ja kirjepaperia, joita sieppaaja oli käyttänyt viesteissään.

Lisäksi yhden kaapin oven sisäpuolelle oli kirjoitettu Condonin osoite ja puhelinnumero.

Kun poliisit kävivät läpi Hauptmannin autotallin, tämä jäi kiinni uusista valheista.

Työpöydän kätköistä löytyi vielä 183 lunnasseteliä, ja myöhemmin puulankun alta löytyi rahakätkö, jossa oli 11 930 dollarin arvosta lunnasseteleitä.

Poliisit takavarikoivat Hauptmannilta kaikkiaan 14 000 dollarin arvosta Lindberghien maksamia lunnasrahoja, ja pian Schwarzkopf saattoi ilmoittaa läpimurrosta Charles ja Anne Lindberghille.

”Voi ei, kaikki alkaa taas alusta”, Anne parahti lohduttomana, kun puhelu oli päättynyt. Hän tiesi, että edessä olisi raskas oikeudenkäynti, jonka aikana tragediaa ruodittaisiin joka kantilta.

”Totta, mutta ainakin syyllinen on nyt saatu kiinni”, Charles Lindbergh totesi.

© New York Daily News Archive/Getty Images

Poliisi löysi niukasti todisteita

Etsinnät Lindberghien puutarhassa tuottivat niukasti tuloksia, mutta poliisit löysivät silti todisteita sieppauksesta epäiltyä Richard Hauptmannia vastaan:

  • Todistajat olivat kiinnittäneet huomiota epäillyn saksalaiseen aksenttiin, joka täsmäsi Hauptmannin siirtolaistaustan kanssa.
  • Hauptmannin autotallista löytyi lunnaisiin kuuluneita seteleitä.
  • Poliisit löysivät Hauptmannin kotoa todisteita siitä, että hän oli rakentanut tikkaat. Tikkaiden puuaines vastasi talon ullakolta otettua näytettä. Ullakon lattia oli tehty puulankuista, ja takimmaisesta lankusta oli sahattu pätkä. Myöhemmin varmistui, että yksi tikaslauta todella oli peräisin ullakon lattiasta.

Flemingtoniin virtasi yleisöä

Flemingtonin pikkukaupungin asukkaat eivät olleet milloinkaan nähneet vastaavaa, kun kaupunkiin tammikuussa 1935 saapui tuhansittain toimittajia ja uteliaita sivullisia seuraamaan Hauptmannin oikeudenkäyntiä.

Oikeustalon edustalla seisoi vieri vieressä katukauppiaita myymässä Lindbergh-aiheisia matkamuistoja, kuten postikortteja, joihin oli väärennetty lentäjäsankarin nimikirjoitus, leikkiseteleitä, joita koristi samanlainen kultaleima kuin Lindberghin maksamissa lunnaissa, sekä sieppaajan käyttämien tikkaiden kopioita.

Oikeudelle esiteltiin Charlien pyjamaa, jonka sieppaajat olivat lähettäneet todisteeksi Lindbergheille.

© Bettmann/Getty Images

Lehdistö ja yleisö kilpailivat oikeussalin muutamasta sadasta istumapaikasta, ja sali oli ääriään myöten täynnä, kun oikeudenkäynti 3. tammikuuta alkoi.

Kun oli Charles Lindberghin vuoro todistaa, harmaanruskeaan pukuun pukeutunut Hauptmann kuunteli häntä ilmeettömänä.

Syyttäjä halusi tietää, muistiko Lindbergh äänen, joka oli huutanut ”Hei, tohtori!” hautausmaalla lunnaiden luovutuksen yhteydessä.

”Oletteko kuullut saman äänen sen jälkeen?” syyttäjä kysyi.

”Kyllä. Se oli Hauptmann”, Lindbergh vastasi tuijottaen saksalaista silmiin.

Muutamaa päivää myöhemmin tuli John Condonin vuoro nousta todistajanaitioon, ja hänkin ilmoitti Hauptmannin olevan salaperäinen mies, jonka kanssa hän oli hautausmaalla puhunut.

  1. tammikuuta oikeus kuuli syyttäjän kutsumista 87 todistajasta viimeisenä puuainesasiantuntija Arthur Koehleria.

Koehler kertoi oikeudelle yksityiskohtaisesti tutkimuksistaan ja paljasti, että Hauptmannin pidätyksen jälkeen rikostutkijat olivat tehneet hänen talonsa ullakolta ratkaisevan löydön: ullakon lattiasta puuttui pätkä lautaa, joka oli samaa puulajia kuin sieppaajan käyttämät tikkaat.

Koehler oli täysin varma asiastaan: tikkaissa oli käytetty Hauptmannin ullakolta peräisin olevaa lautaa.

Seuraavalla viikolla oli Hauptmannin puolustuksen vuoro. Kaikki oikeussalissa ja sen ulkopuolella olivat varmoja 35-vuotiaan saksalaisen syyllisyydestä.

Hänen kotoaan oli löydetty paljon todisteita, eikä hänen asiaansa auttanut se, että hänet oli nuorempana tuomittu Saksassa pormestarinviraston murrosta, jossa oli myös käytetty tikkaita.

Hauptmann vakuutti oikeudelle, ettei hän ollut koskaan käynyt lähelläkään Lindberghien taloa eikä hänellä ollut mitään tekemistä tikkaiden kanssa.

”Teittekö te nämä tikkaat?” Hauptmannin asianajaja kysyi päämieheltään viitaten todisteena esitettyihin kolmiosaisiin puutikkaisiin.

”En takuulla. Ne muistuttavat lähinnä jotakin soitinta”, Hauptmann totesi halveksuen.

Hauptmann kiisti liittyvänsä mitenkään lunnasvaatimuskirjeisiin ja tapaamiseen hautausmaalla.

Kodistaan löydetyt 14 000 dollaria hän väitti saaneensa ystävältään, joka oli sittemmin kuollut.

”Tunnen olevani syytön, koska olen syytön”, saksalainen vakuutti.

Todisteet viittasivat kuitenkin vahvasti Hauptmanniin, ja oikeustalon eteen kokoontuneet tuhannet mielenosoittajat vaativat kiivaasti hänen teloitustaan.

© Print Collector/Getty Images

Hauptmann toimi tuskin yksin

Hauptmannin tuomio päätti Charlie Lindberghin tapauksen tutkinnan. Monet asiantuntijat kuitenkin uskovat, että sieppaajia oli vähintään kaksi.

Valtaosa rikostutkijoista oli varmoja siitä, että Bruno Richard Hauptmann oli ollut keskeisessä osassa Charlie Lindberghin katoamisessa ja kuolemassa, ja todisteet viittasivat vahvasti häneen.

Monet arvostelivat kuitenkin viranomaisia myöhemmin siitä, että tapauksen tutkinta lopetettiin Hauptmannin teloituksen jälkeen vuonna 1936.

Syy päätökseen oli luultavasti 1,2 miljoonaa dollaria maksaneen tutkinnan kalleus ja tapaukseen liittyvä valtava julkisuuden paine.

Päätös johti kuitenkin todennäköisesti siihen, että yksi tai useampi Hauptmannin rikostoveri jäi tuomitsematta.

”Joku selvisi murhasta ja kiristyksestä kuin koira veräjästä”, FBI:n sarjamurha-asiantuntija John Douglas on todennut.

Monien muiden asiantuntijoiden tavoin Douglas uskoo, että Hauptmannilla oli apunaan vähintään yksi rikostoveri.

Asiantuntijoiden mukaan esimerkiksi sieppaajan tikkaat olivat niin huterat, että jonkun piti tukea niitä toisen kiivetessä.

Sieppaajat myös puhuivat itsestään monikossa visteissään Lindbergheille: ”Me olemme valmistautuneet tähän vuosia.” Lisäksi ”Hautausmaa-John” kertoi Condonille miesten kahdessa tapaamisessa olevansa vain viestintuoja.

Hauptmann joutui sähkötuoliin

Kuusi viikkoa kestänyt kohuoikeudenkäynti huipentui tuomion julistamiseen 13. helmikuuta 1935.

”Ovatko valamiehet tehneet päätöksensä?” tuomari kysyi, ja koko sali vaikeni odottamaan vastausta.

”Syyllinen. Toteamme Bruno Richard Hauptmannin syylliseksi harkittuun murhaan”, valamiehistön puheenjohtaja ilmoitti. Sen jälkeen tuomari tuomitsi Hauptmannin kuolemaan.

Oikeussalissa oli hetken ajan täysin hiljaista, kunnes lähettipoika avasi ikkunan ja ilmoitti tuomiosta ulkona odottaville ihmisille.

Väkijoukko puhkesi hurraahuutoihin, jotka Hauptmannkin kuuli, kun häntä vietiin takaisin selliinsä.

Hauptmann yritti useaan otteeseen saada tuomiotaan kumottua oikeudessa – turhaan.

Illalla 3. huhtikuuta 1936 hänet vietiin New Jerseyn osavaltion vankilan teloituskammioon, jossa muun muassa poliisipäällikkö Schwarzkopf oli todistamassa teloitusta, ja kello 20.44 hänen ruumiinsa läpi johdettiin 2 000 voltin sähkövirta. Kolme minuuttia myöhemmin vankilan lääkäri totesi Hauptmannin kuolleeksi.

Yhdysvaltojen ehkä vihatuin mies oli saanut rangaistuksensa.

Jälkikirjoitus

Hauptmannin tuomion jälkeen poliisit pitivät tapausta loppuun käsiteltynä, vaikka monet rikostutkijat uskoivatkin, että hänellä oli täytynyt olla rikostovereita.

Charles Lindbergh ei empinyt, kun hän totesi oikeudenkäynnin jälkeen: ”Hauptmann sen teki.” Vuonna 1935 Lindberghit ja heidän viisi kuukautta Charlien sieppauksen jälkeen syntynyt Jon-poikansa muuttivat Britanniaan pakoon lehdistöltä.