Kuka tappoi Mozartin?

Ruumissaatto joukkohautaan

Kaksi päivää myöhemmin Mozartin ruumissaatto suuntasi hitaasti kohti Wienin eteläpuolella sijaitsevaa Sankt Marxin hautausmaata.

Matkan varrella hautajaisväen yllätti räntäsade. Joseph Deier, joka piti tien varrella kievaria, kuvaili säätä:

”Aivan kuin itse luonto olisi suuttunut siitä, että niin harva halusi saattaa säveltäjää hänen viimeisellä matkallaan. Ruumissaatossa kulki vain muutama ystävä ja kolme naista.”

Säveltäjän leski ei ollut surijoiden joukossa – joidenkuiden mukaan siksi, että hän oli niin surun murtama. Constanze Mozart oli sen sijaan kirjoittanut miehelleen runon, joka päättyi sanoihin:

”Yhdeksän vuotta meitä sitoivat yhteen tiukimmat rakkauden siteet, joita mikään mahti maailmassa ei voinut murtaa. Oi, kunpa pääsisin pian tulemaan luoksesi ikiajoiksi.”

Kaupungin portilla myräkkä yltyi niin navakaksi, että surijat joutuivat kääntymään takaisin, ja lopulta vain ruumisvaunujen ajuri saatteli säveltäjäneron haudan lepoon.

Mozartin arkku laskettiin yhteishautaan neljän muun vainajan kanssa. Syynä oli yksi Itävallan keisari Josefin monista uudistuksista.

Hän halusi lopettaa rahan ”tuhlaamisen” hautajaisiin, ja niinpä vain rikkaimmilla oli oikeus tulla haudatuksi yksityishautaan. Mozart ei kuulunut etuoikeutettujen joukkoon.

Muutamaa päivää myöhemmin Der heimliche Botschafter -sanomalehdessä julkaistiin uutinen, joka vahvisti todeksi huhut Mozartin vararikosta:

”Koko Euroopan ihaileman miehen leskeä ja hänen nälkäisiä lapsiaan painaa raskas velkataakka. Eräs virkamies antoi leskelle 10 guldenia Mozartin kellosta, jotta hän pystyi hautaamaan miehensä.”

Vähän myöhemmin eräs berliiniläinen lehti julisti otsikossaan: ”Mozart on kuollut. Hänen ruumiinsa turposi, ja moni uskookin siksi, että hänet myrkytettiin.”

Murhaepäilysten siemen oli kylvetty.

Constanze oli järjen ääni liitossa

Wolfgang Amadeus Mozart ja Constanze Weber olivat tavanneet ensi kerran 15 vuotta aikaisemmin, kun säveltäjä oli tullut muusikko Franz Weberin kotiin kosiskelemaan Constanzen isosiskoa Aloysiaa.

Aloysia oli kuitenkin antanut hänelle rukkaset, ja Mozart oli joutunut poistumaan sydän särkyneenä.

Kun hän muutamaa vuotta myöhemmin palasi Webereille, hänen tunteidensa kohteena oli Constanze, joka vastasikin kosintaan myöntävästi.

Mozart kirjoitti Leopold-isälleen, että Constanze oli Weberin perheen ”marttyyri ja heistä lämminsydämisin, viisain ja lyhyesti sanottuna paras. Hän on jopa ottanut vastuulleen koko perheensä taloudenhoidon.”

Säveltäjän mukaan 20-vuotias Constanze ei ollut mikään kaunotar, vaan tämän viehätys perustui ”tummiin silmiin ja sievään vartaloon”.

Morsiamen parhaat ominaisuudet olivat Mozartin mukaan kuitenkin tämän järkevyys ja käytännöllisyys: ”Hän ei ole tuhlari. Valtaosan siitä, mitä nainen tarvitsee, hän tekee itse, ja hän jopa laittaa itse omat hiuksensa.”

Leopold-isä vastusti avioliittoa, mutta hänen oli myönnettävä, että Constanze oli säästäväinen.

Oltuaan illallisella tuoreen avioparin luona hän totesi, että ”ateria ei ollut liian yltäkylläinen eikä niukka. Mitä tulee ruokaan ja juomaan, taloudenpito näyttää hyvin järkevältä.”

Rahat hupenivat nopeasti

Constanze sai pian huomata, että hänen aviomiehensä ei ymmärtänyt tuon taivaallista rahasta.

Mozart eli jatkuvasti yli varojensa ja kerjäsi vähän väliä kirjeissä rahaa ystäviltään ja tuttaviltaan kustantaakseen huikentelevaisen elämänsä.

Suuri osa rahoista upposi asuntoon, jonka 500 guldenin vuosivuokra vastasi keisarillisen hovin virkamiehen vuosipalkkaa. Joinakin vuosina vuokra nieli yli puolet Mozartin tuloista.

Mozartilla oli myös ”miesluola”, johon hän hankki kalliin biljardipöydän, ja lisäksi hän piti kuusivaljakon vetämiä vaunuja.

Kun joku huomautti hänelle, että kuusivaljakko oli sovelias vain ruhtinaille, hän vastasi ilkikurisesti: ”Toki, jos ne olisivat hevosia. Nämä ovat poneja, eikä niistä ole sääntöjä!”

Mozart rakasti kalliita vaatteita, jalokiviä ja uhkapelejä. Constanze saattoi vain seurata kauhuissaan sivusta, miten hänen miehensä tuhlasi avioparin vähiä rahoja.

Mozart selitti vaimolleen, että tuhlaavaisuus oli osa tietoista strategiaa: ”Tärkeintä on se, ettei vaikuta pihiltä, sillä silloin ei ole mitään mahdollisuuksia. Onni suosii rohkeaa!”

Onni ja menestys antoivat kuitenkin odottaa itseään, ja sillä välin Mozartin perhe eli köyhyydessä kädestä suuhun.

Mozartien vaikeat vuodet

Tilannetta vaikeutti entisestään se, että Mozartin suosio oli laskussa. Hänen sävellyksistään oli tullut wieniläisyleisölle aivan liian edistyksellisiä.

Keisarin arvio Ryöstö seraljista -oopperan ensi-illasta vuonna 1782 enteili jo tulevaa: ”Musiikkinne on liian kaunista meidän korvillemme, rakas Mozart! Ja siinä on aivan liikaa nuotteja!”

Yleisön tavoin Constanzekin piti enemmän ”varhaisesta Mozartista” ja tämän kepeistä melodioista, jotka saivat koko Wienin hyräilemään mukana.

Mozartille säveltämisessä ei ollut kyse pelkästään mausta vaan myös rahasta. Suuri osa hänen tuloistaan oli peräisin musiikkikustantajilta, jotka myivät nuotteja musiikinystäville eri puolilla Eurooppaa.

Kustantaja Franz Anton Hoffmeister kehottikin Mozartia kuuntelemaan asiakkaiden toiveita.

”Jos en ansaitse rahaa, en voi julkaista sävellyksiänne”, Hoffmeister vetosi, mutta Mozart ei enää halunnut säveltää yleisöä kosiskelevaa musiikkia:

”Jos en ansaitse mitään ja joudun näkemään nälkää, olkoon niin!”

Vastoinkäymiset seurasivat toisiaan Mozartien elämässä. Rahapulan lisäksi nuoripari joutui kohtaamaan paljon surua.

Heidän esikoisensa kuoli vain parin kuukauden ikäisenä punatautiin. Vuonna 1784 parille syntyi potra Karl Thomas -poika, mutta perheen kolme seuraavaa lasta kuolivat vauvoina.

Mozart pakeni surua säveltämiseen, ja Constanze joutui huolehtimaan perheestään yksin vaikka hän oli lähes koko ajan raskaana ja sairasteli lisäksi jatkuvasti.

Hänen jalkoihinsa nousi kävelemistä vaikeuttavia vesirakkuloita, mutta hän piti silti urheasti yllä kunniallisia kulisseja vaikkei useinkaan tiennyt, millä seuraavan kuukauden vuokra maksettaisiin.

Joskus Constanze joutui jopa panttaamaan korujaan. Kuka tahansa olisi ymmärtänyt, jos hän olisi saanut tarpeekseen miehestään ja avioliitostaan.

Uskottomuus ja epäilykset piinasivat

Kesällä 1791 Constanze odotti jälleen kerran lasta. Kyseessä oli hänen seitsemäs raskautensa kahdeksassa vuodessa, ja taas kerran hän oli sairaana.

Mozart lähetti vaimonsa terveyskylpylään saksalaiseen Badenin kaupunkiin, kuten usein ennenkin mutta nyt Constanze ei ollut yksin, sillä Mozart oli vaatinut nuorta avustajaansa Franz Süssmayriä matkustamaan kylpylään vaimonsa seuraksi.

Constanzesta se oli omituista, sillä Mozart oli mustasukkainen ja muistutti kirjeissään vaimoaan moraalista:

”Naisen on aina käyttäydyttävä kunniallisesti. Jos hän ei tee niin, ihmiset alkavat juoruilla. Rakkaani, anna anteeksi suoruuteni, mutta se on mielenrauhani ja onnemme ehdoton edellytys!”

Mozart itse ei todellakaan ollut mikään pyhimys. Constanze oli lähes kymmenen avioliittovuoden aikana tottunut huhuihin miehensä uskottomuudesta.

Wienissä ei ollut montakaan naista, jolla ei olisi väitetty olleen suhdetta Mozartiin.

Mozart ei kieltänyt nauttivansa lihan iloista, mutta hän vakuutti Constanzelle olevansa uskollinen. Ja jos hän joskus hairahtuisi, hän ei salaisi sitä, koska ”miehelle on luonnollista erehtyä”.

Mozartin kirjeet osoittavat, etteivät läheskään kaikki suhteet jääneet pelkkien huhujen asteelle. Esimerkiksi paronitar von Waldstättenille hän kirjoitti:

”Siitä lähtien, kun näin Teidän Armonne baletissa niin kauniina, sieluni ei ole saanut rauhaa! Mutta voi! Kuka koputtaa olkapäähäni ja lukee kirjeeni? Oi ja voi! Tietysti vaimoni!”

”Tiedän kuolevani pian”

Constanzen ollessa Badenissa kesällä 1791 Mozart kirjoitti tälle lähes päivittäin eikä jättänyt käyttämättä ainuttakaan tilaisuutta piikitellä Süssmayriä, jota hän kutsui ”Snaiksi” ja ”hovinarrikseni”.

Hän päätti usein kirjeensä sanoihin: ”Potkaise Snaita puolestani. On parempi kurittaa häntä liikaa kuin liian vähän.”

Wienissä huhuttiin Süssmayrin olevan Constanzen tulevan lapsen isä ja Mozartin olevan perillä asiasta.

Olipa huhuissa perää tai ei, Badenissa vietetyt viikot ja Mozartin jatkuva iva ovat epäilemättä olleet Süssmayrille yhtä piinaa.

Heinäkuussa 1791 Süssmayr ja Constanze palasivat Wieniin, sillä Constanzen synnytyksen aika läheni. Lapsi oli poika, ja hän sai nimen Franz Xaver Wolfgang. Isyyskysymyskin ratkesi omia aikojaan.

Mozartin suvussa esiintyi perinnöllistä korvan epämuodostumaa, jollainen oli sekä säveltäjällä että hänen pojallaan.

Muutamaa kuukautta myöhemmin Mozart uskoutui vaimolleen kävelyllä: ”Tiedän kuolevani pian. Joku on antanut minulle acqua toffanaa [arsenikkia sisältävää mikstuuraa] ja laskenut tarkan kuolinhetkeni. Siksi he ovat tilanneet minulta sielunmessun. Tiedän säveltäväni musiikkia omaa kuolemaani varten!”

Vähän ennen Mozartin synkkää paljastusta perheen luona oli vieraillut salaperäinen mustiin pukeutunut mies – tai niin Constanze myöhemmin väitti.

Synkkäilmeinen vieras oli sanonut: ”Minulla on teille viesti hyvin ylhäiseltä herralta. Hänelle hyvin rakas henkilö on kuollut ja hän pyytää teitä säveltämään hänelle sielunmessun.”

Ainaisen rahapulan piinaama Mozart oli ottanut toimeksiannon vastaan, ja vähän myöhemmin hän oli Constanzen mukaan sairastunut.

Säveltäjän nivelet turposivat, ja niitä alkoi särkeä. Constanze oli hoitanut miestään hautomalla tämän särkeviä niveliä ja ommellut tälle löysän yöpaidan, jotta kiristävä kangas ei ärsyttäisi särkeviä jäseniä.

Mozart jatkoi sairaudestaan huolimatta säveltämistä. Constanzen mukaan hän halusi pakonomaisesti saada Requiemin valmiiksi ennen kuin aika loppuisi.

Kaksi miestä epäilyjen kohteena

Kun Mozart kesken päiväkävelyn kertoi vaimolleen myrkystä ja uhkaavasta kuolemastaan, Constanze piti ajatusta naurettavana, mutta vuosien mittaan hän alkoi pitää miehensä pelkoa oikeutettuna.

Mozartin ympärillä liikkui ”ihmisiä, joita hän pelkäsi ja jotka halusivat hänelle pahaa”, Constanze Mozart väitti ja kohdisti syyttävän sormensa keisarin hovikapellimestariin Antonio Salieriin.

Mozart oli paljastanut kirjeissä isälleen epäilevänsä, että Salieri yritti sabotoida hänen uraansa, mutta hän ei koskaan perustellut epäilyksiään tarkemmin.

Salieri kuoli vuonna 1825, ja hän joutui kuolemaansa asti puolustautumaan sitkeiltä huhuilta, joiden mukaan hän oli raivannut lahjakkaan kilpailijansa tieltään silkasta kateudesta.

Historioitsijat eivät ole löytäneet minkäänlaisia viitteitä Salierin pahoista aikeista. Jos hovikapellimestari ei murhannut Mozartia, tarjolla oli toinenkin ehdokas: virkamies Franz Hofdemel.

Tieto Mozartin kuolemasta oli hädin tuskin alkanut levitä Wienissä, kun naapurit kuulivat Hofdemelin pariskunnan asunnosta huutoja.

Kyseessä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun keski-ikäinen Franz Hofdemel ja hänen nuori Magdalena-vaimonsa riitelivät, mutta nyt riita kuulosti tavallista rajummalta.

Wieniläisen naistenlehden mukaan naapurit kuulivat Hofdemelin karjuvan: ”Mittani on täynnä ja kaikki toivo on mennyttä. Haluan kuolla! Kukaan muu ei sinua saa, nainen! Sinä kuolet myös!” Sitten huuto äkisti loppui.

Huolestuneet naapurit kutsuivat paikalle lukkosepän, joka avasi Hofdemelien asunnon oven. Asunto oli kauttaaltaan veressä, ja Magdalena makasi lattialla kasvoissaan ja kaulassaan syviä viiltohaavoja.

Huoneen toisella puolella virui Franz Hofdemel kurkku auki viillettynä, partaveitsi yhä kädessään.

Tapahtumien kulku vaikutti selvältä: Franz Hofdemel oli hyökännyt vaimonsa kimppuun partaveitsellä ja surmannut sen jälkeen itsensä.

Pariskunnan yhteys Mozartiin selvisi nopeasti: Franz Hofdemel oli yksi säveltäjän lukuisista velkojista, ja 23-vuotias Magdalena Hofdemel oli ollut tämän soitto-oppilas.

Grätzer Zeitung -sanomalehti puki otsikossaan sanoiksi sen, mistä koko Wien kuiski: ”Mustasukkaisuus johti itsemurhaan”.

Wienissä kaikki tiesivät, että Mozart hyväksyi oppilaikseen vain naisia, joihin hän tunsi vetoa.

Säveltäjällä ja Magdalena Hofdemelillä oli ollut suhde, ja saatuaan sen selville Hofdemel oli tappanut kilpailijansa, yrittänyt tappaa vaimonsa ja tehnyt itsemurhan.

Magdalena Hofdemel jäi henkiin, mutta hän ei koskaan puhunut tragedian syistä.

Kuolema kasvatti Mozartin suosiota

Leskeksi jäänyt Constanze Mozart joutui tekemään kaikkensa pystyäkseen ruokkimaan kaksi poikaansa. Uhrautuvasta perheenäidistä kehittyikin lyhyessä ajassa ovela liikenainen.

Constanze tapasi musiikkikustantajia ja kertoi näille salaperäisestä muukalaisesta, joka oli tilannut hänen mieheltään Requiemin, sekä siitä, miten hänen miehensä oli uhrannut viimeiset voimansa saadakseen sävellyksen valmiiksi.

Constanze jätti kertomatta, että Franz Süssmayr oli itse asiassa säveltänyt Requiemin valmiiksi. Sureva leski tajusi, ettei ”avustajan viimeistelemä” kuulostanut ollenkaan niin myyvältä kuin ”Mozartin viimeinen sävellys”.

Requiemin nuottien myyntitulot sekä keisarin myöntämä eläke ratkaisivat Constanze Mozartin rahahuolet.

Hän lähti myös laajalle konserttikiertueelle, jolla hän itse soitti klaveeria ja Karl ja Wolfgang lauloivat. Kolmikko menestyi hyvin, ja Constanze ansaitsi yhdestä konsertista jopa 1 700 guldenia.

Kun pikku Wolfgang lauloi Prahan kansallisteatterissa Papagenon aarian isänsä Taikahuilu-oopperasta, yleisö liikuttui kyyneliin.

Eräs kriitikko kirjoitti kirkkaan ja lapsenomaisen laulun tuoneen ”sekä iloa että surua prahalaisyleisölle, joka oli lähes palvonut pojan isää.”

Constanze Mozart nosti kolmessa vuodessa miehensä sävellykset taas suosioon. Mozart oli viimeisinä vuosinaan ollut painumassa unohduksiin, mutta nyt hän oli taas musiikin supertähti.

Mozartin musiikki tuotti suuria summia. Esimerkiksi Preussin kuningas osti kahdeksan alkuperäistä partituuria 3 600 guldenilla, ja musiikkikustantajat lunastivat loput Constanzen hallussa olleet sävellykset 10 000 guldenilla.

Siitä huolimatta Constanze väitti kuolemaansa asti, ettei hän ollut koskaan rikastunut miehensä musiikilla: ”Kaikki oopperat annettiin pois tai varastettiin. Loput myytiin pikkurahalla.”

Constanze Mozart muutti noihin aikoihin Wienissä asuneen tanskalaisen diplomaatin Georg Nikolaus von Nissenin luo.

Tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä, sillä Constanze ei halunnut virallistaa parin suhdetta. Ilmeisesti hänen konserttikiertueensa tuottivat paremmin, kun hänet tunnettiin Mozartin leskenä.

Mozartin avustaja Franz Süssmayr vaipui yhä syvemmälle alkoholismiin ja köyhyyteen.

Huhut Mozartin epäilyttävästä kuolemasta lisääntyivät säveltäjän suosion kasvaessa, ja pahat kielet väittivät Süssmayrin kerran spekuloineen, että Constanze tiesi miehensä suosion kasvavan tämän kuoleman jälkeen.

Süssmayr ei koskaan valottanut epäilyksiään Constanzen ratkaisuista, ja hän kuoli vuonna 1803 vain 37-vuotiaana.

Sielunmessu säveltäjänerolle

Constanze Mozart avioitui von Nissenin kanssa kymmenen vuoden avoliiton jälkeen. Taiteilijaelämä Wienissä vaihtui kunnialliseen elämään Kööpenhaminassa, jossa von Nissen työskenteli lehti- ja kirjasensorina.

Virka teki hänestä epäsuositun kulttuurieliitin keskuudessa, mutta ehkä Constanze sai lohtua Kuninkaallisen teatterin Mozart-esityksistä.

Requiemia esitettiin Kööpenhaminassa useita kertoja vuosina 1810–20, ja sitkeät huhut säveltäjän kuolemasta kantautuivat sinne asti: Kuka oli sielunmessun tilannut muukalainen? Sävelsikö Mozart teoksen omiin hautajaisiinsa?

Jälkikirjoitus:

Requiemin tilannut mustapukuinen mies ei ollut kuoleman airut vaan kreivi Franz von Walseggin palvelija.

Kreivi tilasi sielunmessun vaimonsa kuoleman muistoksi, ja hän halusi esittää sen omana sävellyksenään tehdäkseen vaikutuksen ystäviinsä, mihin Mozart suostui.

Constanze Mozart kuoli 80-vuotiaana Salzburgissa Itävallassa vuonna 1842.