Kamppailua lattialla

Katkera upseeri vei kruununkalleudet

Luutnantti Thomas Blood oli katkera kuningaskunnalle, joka takavarikoi hänen kotinsa ja julisti hänet lainsuojattomaksi. Kostoksi hän päätti vohkia kruununkalleudet Lontoon Towerin linnasta.

Luutnantti Thomas Blood oli katkera kuningaskunnalle, joka takavarikoi hänen kotinsa ja julisti hänet lainsuojattomaksi. Kostoksi hän päätti vohkia kruununkalleudet Lontoon Towerin linnasta.

The Print Collector/Imageselect

Lauantaina toukokuun 9. päivänä 1671 muuan Thomas Blood asteli pastorin valeasussa vartijoiden ohi Lontoon Towerin linnan nostosillalle.

Thamesjoen rannalla sijainnut linnoitus toimi vankilana, mutta siellä säilytettiin myös kuningaskunnan kruununkalleuksia Martin-tornin kellarin suojissa. Paikka oli kehnosti vartioitu, ja pistooli ja tikari viittansa alle piilotettuna Blood pääsi kolmen kumppaninsa kanssa helposti kellariin asti.

Vastaanotto oli ilahtunut – kolmen viime viikon aikana Blood oli nimittäin saanut huijattua kruununkalleuksien vartijan, 77-vuotiaan Talbot Edwardsin, ystäväkseen.

Edwardsille ei tullut mieleenkään epäillä ystävällisen pastori Ayliffen tarkoitusperiä. Tämä oli jopa muutama päivä aiemmin ehdottanut, että hänen veljenpoikansa voisi mennä naimisiin Edwardsien tyttären kanssa. Pastori olikin sinä päivänä tullut sulhasehdokkaan ja kahden muun herran kanssa keskustelemaan tulevasta liitosta Edwardsin palvelijanasuntoon Martin-torniin.

Bloodin vaimo oli tosin myöhässä, ja häntä odotellessaan Ayliff pyysi seuralaisineen saada katsella kruununkalleuksia. Kolme miehistä lähti vartijan mukana holvin sisäänkäynnille.

Hallitsijan kruunu

Vuodelta 1661 peräisin oleva Pyhän Edvardin kruunu on yhä käytössä.

© Royal Collection Trust

Juuri kun Edwards oli sulkemassa holvin ristikko-ovea, miehet heittivät yhtäkkiä viitan hänen päänsä peitoksi ja kapuloivat hänen suunsa, jotta Edwards ei pystyisi huutamaan apua. Vanhus ei kuitenkaan luovuttanut helpolla – hän huitoi käsillään ja jaloillaan ja yritti pitää mahdollisimman kovaa ääntä.

Blood käski Edwardsia vaikenemaan tai muutoin miehet eivät ”osoittaisi mitään myötätuntoa” hänelle. Vartija pani kuitenkin edelleen vastaan, jolloin miehet löivät häntä tuomallaan puuvasaralla, ja yksi heistä iski Edwardsia tikarilla vatsaan.

”Hän on kuollut”, yksi miehistä totesi, kun verta alkoi valua kivilattialle.

Blood irrotti kuningaskunnan kruununkalleuksia suojanneen ristikon, ja jalokivin koristeltu kruunu, hallitsijan valtikka ja valtakunnanomena hohtivat hänen edessään. Blood olisi kumppaneineen pian paitsi rikas, hän olisi myös saanut riistettyä kuninkaalta tämän vallan symbolit.

Bloodin suuri haave oli vihdoin täyttymässä – hän pääsisi vihdoin kostamaan kuninkaalle ja maan rojalisteille, joita Blood vihasi sydämensä pohjasta. Voitonriemua ei kuitenkaan kestäisi kauaa.

Rikollinen, kruunu, valtikka, tajuton mies

Blood ja hänen kumppaninsa sahasivat kuninkaan valtikan kahtia ja vasaroivat kruunun litteämmäksi, jotta saalis oli helpompi kuljettaa pois.

© Look and Learn

Luutnantti päätyi lainsuojattomaksi

Thomas Blood ei ollut suinkaan aina ollut monarkian vastustaja. Kun Englannin sisällissota puhkesi vuonna 1642, irlantilaissyntyinen sepän poika tuki kuningas Kaarle I:tä. Taisteltuaan pari vuotta rojalistien joukoissa Blood vaihtoi kuitenkin puolta aavistaessaan, että kuninkaan vastustajat, uskonnollisen fanaatikon Oliver Cromwellin johtamat kapinalliset, tulisivat lopulta voittamaan sisällissodan.

Bloodista tuli Cromwellin armeijan luutnantti, ja hänen vihansa rojalisteja kohtaan alkoi kasvaa. Upseeri olikin tyytyväinen, kun Kaarle I mestattiin vuonna 1649 ja Cromwell nousi valtaan uuden tasavallan johtajana. Blood sai kiitokseksi Irlannista suuren maa-alueen, joka tuotti vuosittain noin 500 puntaa (noin 100 000 euroa).

Kaarle II, valtikka, kruunu

Parlamentaristien voitettua Englannin sisällissodan vuonna 1649 Englannin kruununkalleudet sulatettiin ja myytiin. Kun monarkia palautettiin vuonna 1660, kuningas Kaarle II:n oli teetettävä uudet vallan symbolit.

© Pswank91

Sisällissodan ja sitä seuranneen tasavallan ajan jälkeen luutnantin elämä alkoi syöksyä alamäkeen. Cromwellin kuoltua Kaarle I:n poika Kaarle II sai tilaisuutensa, ja Englannista tuli jälleen kuningaskunta vuonna 1660. Bloodin maaomaisuus takavarikoitiin Irlannissa, ja talouskurimukseen joutunut luutnantti vannoi kostoa.

Blood suunnitteli muiden salaliittolaisten kanssa vuonna 1663 rynnäkköä Dublinin linnaan, jossa he sieppaisivat rojalistien komentajan, Ormonden herttuan James Butlerin. Vallankaappausaikeet kuitenkin paljastuivat, ja Blood ehti täpärästi paeta Alankomaiden tasavaltaan – muut salaliittolaiset päätyivät hirteen.

Vuonna 1670 Blood päätti palata kotiin, vaikka hän olikin etsintäkuulutettu Britteinsaarilla. Tohtori Ayliffenä esiintyen hän toimi lääkärinä Romfordissa Itä-Lontoossa, ja punoi samalla suunnitelmaa rikastuakseen jälleen ja kostaakseen kuninkaalle.

Blood ehti taistella Englannin sisällissodassa vuosina 1642–1651 ensin rojalistien ja sitten parlamentaristien riveissä, vaikka osapuolet olivat jyrkästi eri mieltä valtakunnan tulevaisuudesta.

Keropää
© The National Gallery

Keropäät (1641–1678)

Poliitikka: Keropäät olivat vahvan parlamentin kannattajia. Kun kuningas Kaarle I yritti haalia itselleen lisää valtaa, parlamentaristit nousivat kapinaan Oliver Cromwellin johdolla.

Ulkonäkö: Monet keropäät olivat askeettisesti eläviä puritaaneja. He pukeutuivat koruttomasti ja suosivat lyhyttä hiusmallia, joka sai heidän kasvonsa näyttämään pyöreämmiltä.

Perintö: Parlamentaristien voittoon päättyneen sisällissodan jälkeen Cromwell oli vallassa vuoteen 1660 asti. Sittemmin keropäiden ideologiaa ajettiin Whig-puolueessa, jonka perintö elää nykyisissä Liberaalidemokraateissa.

Kavaljeeri
© The National Gallery

Kavaljeerit (1642–1679)

Politiikka: Kavaljeerit ajoivat entistä itsevaltaisempaa monarkiaa. Sisällissodassa kavaljeerien tavoitteiden puolesta taistelivat rojalistien joukot.

Ulkonäkö: Kavaljeerit taistelivat usein ratsailla, käyttivät hienoja ja näyttäviä vaatteita ja kasvattivat hiuksensa pitkiksi. He pitivät edustavaa ulkonäköä ja hyviä tapoja hyveenä.

Perintö: Kaarle II:n noustua kuninkaaksi vuonna 1660 kavaljeerit hyväksyivät perustuslaillisen monarkian mutta jatkoivat silti edelleen taistelua kuninkaan vallan kasvattamisen puolesta. Heidän aatteistaan juontuu konservatiivinen Tory-puolue.

Blood ystävystyi vartijan kanssa

Keväällä 1671 Blood ryhtyi toteuttamaan suurellisen suunnitelmansa ensimmäistä vaihetta.

Valtakunnan kallisarvoiset kruununkalleudet olivat esillä Lontoon Towerin linnassa, ja tavallinen kansa pääsi ihmettelemään kruunajaisissa käytettävää kruunua, valtikkaa ja valtakunnanomenaa maksamalla shillingin ikämiesvartija Talbot Edwardsille, joka ohjasi nämä kalleuksien äärelle. Towerin muut vartijat eivät puuttuneet esittelyihin.

Eräänä huhtikuun päivänä 1671 Blood tepasteli papin kaavussaan ja pitkässä parrassaan linnaan ja edelleen Martin-torniin, joka oli osa linnoituksen muuria. Hänellä oli mukanaan vaimonsa – rouva Ayliff tosin oli todellisuudessa Bloodin palkkaama irlantilainen näyttelijätär. Pari pyysi viattomina Edwardsilta saada nähdä kruununkalleudet.

Thomas Blood

Thomas Blood ei ujostellut värittää totuutta tarpeen tullen. Hän esimerkiksi esiintyi vuosia everstinä vaikka oli palvelut sisällissodassa vain luutnanttina.

© Images Online

Blood painoi holvissa mieleensä kaikki yksityiskohdat ryöstöä varten. Visiitti sai dramaattisen käänteen, kun rouva Ayliff joutui yhtäkkiä ankaran vatsakivun kouriin. Pastorin pyynnöstä Edwardsin vaimo kiiruhti kellariin tuomaan rouva Ayliffelle pienen ryypyn. Rouva Edwards kutsui parin tämän jälkeen Edwardsien asuntoon, jotta rouva Ayliff saisi levätä.

Kolmen päivän kuluttua pastori palasi Toweriin mukanaan neljä paria valkoisia hansikkaita kiitokseksi rouva Edwardsille. Tämän jälkeen pastori alkoi vierailla rouvineen Towerissa säännöllisesti. Toukokuun alussa Blood oli valmis petoksensa seuraavaan vaiheeseen. Hän kehui Edwardsien aikuiseen ikään ehtinyttä tytärtä ja esitti houkuttelevan tarjouksen:

”Minulla on nuori veljenpoika, jolla on 200–300 punnan vuositulot. Jos tyttärenne on vapaa, voisin tuoda nuorukaisen tapaamaan tytärtänne, ja voisimme yrittää saattaa heidät yhteen.”

Vartija oli ikionnellinen, ja tapaaminen sovittiin toukokuun 9. päivälle.

Miestä työnnetään hevosvaunuihin

Kun Bloodin yritys siepata James Butler epäonnistui vuonna 1663, hänen oli paettava Englannista. Seitsemän vuotta myöhemmin Blood janosi kostoa.

© Historical Images Archive/Imageselect

Blood yritti murhata herttuan

Muutama kuukausi ennen kruununkalleuksien ryöstöä Blood yritti tappaa Ormonden herttuan, jonka sieppausta hän oli suunnitellut seitsemän vuotta aiemmin.

Kun Blood palasi Englantiin vuonna 1670, hän alkoi pitää silmällä vanhaa vihollistaan, Ormonden herttuaa James Butleria.

Blood huomasi Butlerin ajavan joka ilta vaunuilla pienen seurueen kanssa Lontoon halki. Joulukuun 6. päivä 1670 Blood oli viiden aseistautuneen kumppaninsa kanssa valmiina St. James's Streetillä, missä he pysäyttivät vaunut ja pakottivat Butlerin ulos. Herttua nostettiin hevosen selkään ja sidottiin yhteen sieppaajista, ja häntä lähdettiin viemään kohti Tyburnin hirttolavaa.

Herttua onnistui kuitenkin rimpuilemaan niin, että hän sai pudotettua hevosen selästä ratsastajan, johon hänet oli sidottu. Samassa eräs hänen omista miehistään ehti paikalle pelastamaan hänet, ja sieppaajat jäivät ammuskelemaan pakenevan herttuan perään.

Kuningas raivostui entisen komentajansa murhayrityksestä ja lupasi tuhannen punnan palkkion hyökkääjistä. Bloodia ei kuitenkaan epäilty, sillä hänen ei tiedetty palanneen Englantiin.

Nelikko pakeni kruununkalleudet mukanaan

Bloodin katalat aikeet valkenivat 77-vuotiaalle Edwardsille vasta, kun hän 9. toukokuuta joutui ryöstäjien yllättämäksi ja sai tikarista vatsaansa. Toisin kuin roistot olettivat, hän ei kuitenkaan kuollut iskuihin vaan katseli holvin kivilattialta, kun miehet käsittelivät kruununkalleuksia karkein ottein.

Blood tempaisi kruunun hyllyltä ja alkoi nuijia sitä tuomallaan puuvasaralla, jotta se mahtuisi pieneen säkkiin hänen viittansa alle. Useita jalokiviä irtosi, mutta roistot keräsivät ne ja sulloivat ne taskuihinsa. Bloodin poika, joka oli yksi ryöstäjistä, alkoi sahata valtikkaa kahtia, ja kolmas miehistä tunki valtakunnanomenan housuihinsa.

Yhtäkkiä koplan neljäs jäsen ryntäsi sisään. Hän oli ollut pitämässä vahtia ja nähnyt Edwardsien sotilaspojan Wythen palanneen juuri sotimasta mantereelta – poika saapuisi hetkenä minä hyvänsä perheen asuntoon.

”Petos! Murha! Kruunu on varastettu!” Kruununkalleuksien vartija Talbort Edwards

”Petos! Murha! Kruunu on varastettu!” Edwards huusi. Hän oli saanut irrotettua suukapulansa ja huusi apua ryöstäjien juostessa hänen ohitseen kaksi yhteen suuntaan ja kaksi toiseen.

Edwardsin poika ja tämän ystävä kapteeni Martin Beckman ehtivät juuri nähdä Bloodin ja hänen kumppaninsa, kun nämä ampuivat nostosillalla erästä vartijaa. Ryöstäjäkaksikko livahti kadulle, missä heidän oli luovittava eteenpäin ihmisvilinässä.

Nuori Edwards ja Beckman olivat kuitenkin aivan heidän kannoillaan, ja kun ryöstäjät pysähtyivät kapuamaan hevostensa selkään, seuraajat ehtivät heidän kimppuunsa. Paikalle osuneiden sivullisten avulla he saivat ryöstäjät taltutettua.

Bloodin pojalle ei käynyt sen paremmin. Hän luuli jo päässeensä karkuun mutta ratsasti innostuksissaan suoraan päin hevoskärryjä, minkä jälkeen hänet pidätettiin. Vain neljäs ryöstäjistä pääsi pakenemaan, mutta hänetkin saatiin sittemmin kiinni.

Thomas Blood ja hänen poikansa kuljetettiin takaisin Toweriin – tällä kertaa vankityrmään.

”Se oli urhea yritys vaikka epäonnistuikin”, Thomas Blood totesi.

Sotilaat pysäyttävät varkaat

Varkaat eivät ehtineet saaliineen lopulta pitkällekään Lontoon Towerista.

© Look and Learn/Bridgeman Images

Kuningas säästi Bloodin hengen

Kruununkalleuksien ryöstö oli seuraavina päivinä Lontoossa kaikkien huulilla. Tapahtunutta kuvailtiin muun muassa ”pahamaineisen konnan Thomas Bloodin röyhkeäksi yritykseksi”, ja koko Englanti odotti, että julkea roisto tuomittaisiin pian hirteen.

Blood ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan, ja hän julisti vastaavansa teoistaan vain kuninkaalle itselleen. Kaikkien yllätykseksi Kaarle II myöntyi vaatimukseen.

Blood tunnusti kuninkaalle kaikki pahat tekonsa – myös aiemman yrityksensä salamurhata hallitsija – mutta kuningas pysyi tyynenä.

”Mitä jos säästänkin henkesi?” monarkki kysyi.

”Sitten teen parhaani ollakseni sen arvoinen”, Blood vastasi epätavallisen nöyränä.

”Iloitkaamme, että tuli hänen aikansa kuolla.” Thomas Bloodin hautakivi

Valtakunnan ällistykseksi Kaarle II päätti armahtaa Bloodin. Kuninkaan motiiveista ei ole varmuutta, mutta hän aikoi luultavasti hyödyntää Bloodia neuvonantajana ja vakoojana – tällä oli kattavasti tietoa kuninkaan tasavaltalaisista vastustajista ja Alankomaista, jonka kanssa Englanti oli alituiseen sodassa.

Eräässä hallinnollisessa asiakirjassa todetaan 1. elokuuta 1671, että “Thomas Blood armahdetaan petoksistaan, murhista ja rikoksistaan”. Varas päätyi vastoin odotuksia kuninkaan tiedonantajaksi, mutta kun Blood kuoli 62-vuotiaana vuonna 1680, häntä ei jääty varsinaisesti kaipaamaan.

”Iloitkaamme, että tuli hänen aikansa kuolla”, konnan kiveen on kaiverrettu.