Kesäkuun 23. päivä vuonna 1823 jäi Abel Griffithsin viimeiseksi elinpäiväksi. Silloin 22-vuotias brittiläinen oikeustieteen opiskelija ampui riidan seurauksena ensin isänsä ja sitten itsensä.
Kaksi päivää myöhemmin nuoren Griffithsin ruumis vietiin Lontoon vainajista vastaavan viranomaisen käskystä Hyde Parkin ja Buckinghamin palatsin läheisyydessä olevaan tienristeykseen.
Griffithsin ruumista verhosi yhä verinen yöpaita, joka hänellä oli ollut kuollessaan yllään. Poliisit pitivät vainajan surevat omaiset ja ystävät loitolla.
Suomessa itsemurha dekriminalisoitiin vuoden 1889 rikoslaissa, joka astui voimaan vuonna 1894.
Kantajat käärivät Griffithsin ruumiin huopaan ja heittivät sen maakuoppaan, joka oli kaivettu keskelle vilkkaasti liikennöityjen katujen risteystä.
Vuoden 1823 Edinburgh Annual Register -vuosikirjan mukaan viranomaiset eivät kuitenkaan enää suorittaneet ”seremonian ikävintä osuutta, jossa ruumiin päälle heitettiin sammuttamatonta kalkkia ja sen rintaan iskettiin puinen vaarna”.
Abel Griffithsin karu hautaus vuonna 1823 ei ollut mikään poikkeustapaus.
Englannissa oli vuosisatojen ajan ollut tapana kieltää itsemurhaajilta kristillinen hautaus ja kuopata heidät kirkkomaan sijasta teiden risteykseen.
Nuori Griffiths oli vain yksi monista moisen kurjan lopun saaneista, mutta hänen kuolemastaan tuli siitä huolimatta käännekohta Englannin oikeushistoriassa.
Itsemurha oli kauhea synti
Griffiths ja muut itsemurhaan päätyneet olivat kirkon ja yhteiskunnan silmissä syyllistyneet suurimpaan mahdolliseen syntiin.
Elämä oli Jumalan lahja, ja vain Jumalalla oli valta päättää ihmiselämän päättymisestä. Kun ihminen päätti riistää oman henkensä, hänen katsottiin turmelevan Jumalan luomistyötä.
1100-luvulta peräisin olevien kirkollisoikeudellisten tekstien mukaan Juudas Iskariot teki suuremman synnin hirttäytyessään kuin kavaltaessaan Jeesuksen.
Myös maallinen oikeus tuomitsi itsemurhan. Se rinnastettiin mihin tahansa murhaan, ja siksi useimmissa Länsi-Euroopan valtioissa oman henkensä riistäneille langetettiin kuoleman jälkeen ankara tuomio.
Hollannissa itsemurhaajien ruumiit oli tapana vetää hirteen lintujen nokittavaksi.
Esimerkiksi Ranskassa vuonna 1670 annettu laki määräsi, että itsemurhaajan ruumista piti raahata pitkin katuja ja lopuksi se piti heittää tunkiolle.
Preussissa itsemurhaajat haudattiin hirttolavan juureen, ja Ruotsissa puolestaan oli 1700-luvun puoliväliin asti vallalla tapa polttaa itsemurhaajien ruumiit.
Kaikille rangaistuksille oli yhteistä se, että oman henkensä riistänyttä ei haudattu kristillisin menoin siunattuun maahan vaan heidät kuopattiin siunaamattomaan maaperään.
Näin pyrittiin varmistamaan se, etteivät itsemurhaajat pääsisi paratiisiin eikä heidän sielunsa saisi koskaan rauhaa.
Toisaalta entisajan ihmiset pelkäsivät myös, että rauhattomat sielut jäisivät kummittelemaan elävien maailmaan.
Siksi esimerkiksi Englannissa oli tapana haudata itsemurhaajat tienristeykseen.
Eri suuntiin lähtevien teiden toivottiin eksyttävän vainajan sielun niin, ettei se osaisi lähteä risteyksestä eläviä kiusaamaan.
Kaiken varalta vainajan rintaan iskettiin yleensä vielä puinen vaarna, joka naulasi vainajan tiukasti maahan.
1800-luvulle asti kolmen tien risteyksiä pidettiin demonien mellastuspaikkoina. Brittien mukaan ne sopivat hyvin myös itsemurhan tehneiden hautapaikaksi. Trivia oli tienristeysten jumalatar, joka kuvattiin usein kolmiosaisena.
Omaiset menettivät kaiken
Vaikka itsemurhaan syyllistyneiden hautaamiskäytännöt vaihtelivat, yhdestä asiasta Euroopan viranomaiset olivat yhtä mieltä: itsensä surmanneen omaisuus piti takavarikoida valtiovallalle lisärangaistuksena hänen tekemästään kauheasta synnistä.
Laki täytti mukavasti valtion rahakirstuja ja pakotti monet perheet lähtemään kerjuulle.
Itsemurhaajan omaiset yrittivätkin yleensä kaikin keinoin salata sen, että heidän läheisensä oli kuollut oman käden kautta eli felo de se, kuten itsemurhaan lakikielessä latinaksi viitattiin.
Vuonna 1750 ranskalainen kivityömies Jean Faverge tappoi itsensä hirttäytymällä kuudennessa kerroksessa sijaitsevassa asunnossaan lukittuaan asuntonsa oven sitä ennen sisäpuolelta.
Kuolemaa seuranneessa oikeudenkäynnissä perheen asianajaja väitti ilmeenkään värähtämättä, että Faverge oli murhattu ja että hänen tappajansa olivat surmatyön jälkeen lukinneet oven ja työntäneet avaimen oven alitse Favergen asuntoon.
Selitys ei vakuuttanut tuomioistuinta. Niinpä Favergen omaisuus takavarikoitiin valtiolle ja hänen ruumiinsa tuomittiin raahattavaksi pitkin katuja ja lopuksi hirtettäväksi pää alaspäin.
Toisessa tapauksessa itsensä surmanneen ranskalaisnaisen omaiset väittivät, että tämä oli pudonnut viidennen kerroksen ikkunasta tapaturmaisesti.
Näin siitä huolimatta, että nainen oli työntänyt ikkunan luo jakkaran ja riisunut jalkineensa ennen kuin oli heittäytynyt ikkunasta ulos.
Köyhät saivat kovemman kohtelun
Valistusaatteen levitessä Euroopassa suhtautuminen itsemurhaan alkoi vähitellen lieventyä.
Useimmissa maissa lakiin sisältyi pykälä, jonka mukaan todistettavasti mielenvikaisia itsemurhaajia ei rangaistu.
Aikaisemmin kyseiseen pykälään oli vedottu vain harvoin, mutta 1700-luvun loppua kohti tuomarit julistivat yhä useammin itsemurhaan syyllistyneen tekohetkellä mielenvikaiseksi – saatuaan sitä ennen vainajien omaisilta muhkeat lahjukset.
Vuonna 1793 brittiläinen lääkäri William Black väitti Lontoon romahtaneiden itsemurhalukujen johtuvan ensisijaisesti siitä, että omaisten lahjomat viranomaiset usein merkitsivät virallisiin asiakirjoihin kuolinsyyksi jonkin muun kuin itsemurhan.
Vain varakkailla oli kuitenkin varaa lahjuksiin, ja Englannissa tämä johti siihen, että rikkaat selvisivät usein rangaistuksetta mutta köyhiä tuomittiin entiseen malliin.
Kansan mitta tuli lopulta täyteen vuonna 1822, kun ulkoministeri lordi Londonderry viilsi kurkkunsa auki ja oikeus vapautti hänet itsemurhasyytteistä mielenhäiriöön vedoten.
Kun lordi Londonderry myöhemmin haudattiin suurin juhlamenoin Westminster Abbeyyn, eriarvoisen oikeuskohtelun suututtamat kansalaiset osoittivat katedraalin ulkopuolella mieltään.
Griffiths pääsi haudan lepoon
Abel Griffiths ampui isänsä ja itsensä noin vuosi lordi Londonderryn kuoleman jälkeen.
Vaikka paikallinen apteekkari kertoi oikeudenkäynnissä, että nuorukainen oli hieman ennen kuolemaansa valittanut hänelle kärsivänsä ”mielen alakulosta” oikeus tuli siihen tulokseen, että nuori Griffiths oli ollut kuollessaan täysissä sielun- ja ruumiinvoimissa.
Edinburgh Annual Register -vuosikirjan mukaan Griffithsin ystävät protestoivat tuomiota vastaan äänekkäästi. Vastalauseista ei kuitenkaan ollut apua, ja niin Abel Griffiths haudattiin perinteiseen tapaan siunaamattomaan maahan.
Eräänä yönä noin viikkoa myöhemmin kolme Griffithsin ystävää kokoontui tämän hautapaikalle. Varmistettuaan, ettei kukaan nähnyt, he kaivoivat Griffithsin ruumiin ylös kuopasta ja hautasivat sen uudelleen läheiselle kirkkomaalle.
Seuraavana päivänä huhut alkoivat levitä Lontoossa. Kaikki tiesivät Abel Griffithsin kohtalosta, ja valtaosa lontoolaisista tuki hänen ystäviensä ratkaisua haudata hänet siunattuun maahan. Jopa Britannian kuningas Yrjö IV otti kantaa tapaukseen.
Hän oli sattunut näkemään Griffithsin ensimmäisen hautauksen vaunuistaan ja pitänyt sitä järkyttävänä ja vastenmielisenä käytäntönä.
Kuninkaan aloitteesta ikivanhaa itsemurhaajien hautaamista koskevaa lakia vihdoin muutettiin.
Oman kätensä kautta kuolleita ei enää haudattu tienristeyksiin eikä seivästetty vaarnalla, vaan heidät voitiin nyt haudata hautausmaalle – tosin yhä ilman pappia ja kirkollista siunausta.
Lisäksi heidän hautaamisensa piti tapahtua iltayhdeksän ja keskiyön välisenä aikana.
Itsemurha oli yhä rikos
Vaikka itsemurhaajien hautaamiskäytäntö inhimillistyi Abel Griffithsin tapauksen seurauksena, itsemurhaa pidettiin Englannin laissa yhä rikoksena vuoteen 1961 asti eli huomattavasti pitempään kuin monissa muissa Euroopan maissa.
Suomessa itsemurha dekriminalisoitiin vuoden 1889 rikoslaissa, joka astui voimaan vuonna 1894.
Vaatimus itsemurhaajien hautaamisesta kaikessa hiljaisuudessa kumottiin vuonna 1910.