Dachauer Bankin edustalla Münchenissä kiemurteli pitkä jono. Vaikka kello ei ollut edes seitsemää aamulla perjantaina 8. marraskuuta 1872, tuhannet asiakkaat olivat odottaneet jo tuntikausia. He vilkuilivat toisiaan levottomina.
Pankin omisti Saksan rikkaimmaksi naiseksi kutsuttu Adele Spitzeder, mutta nyt huhut kertoivat hänen olevan konkurssin partaalla. Epätoivoiset asiakkaat yrittivät nostaa säästönsä, ennen kuin rahat olivat mennyttä.
Spitzeder ei kuitenkaan halunnut luopua rahoista. Siksi Dachauer Bank oli auki vain tunnin päivässä varhain aamulla. Tasan kello seitsemän Spitzeder sulki kassan jonossa ensimmäisenä olevan puusepän vaimon nenän edestä.
Nainen oli jonottanut pankin edessä aamukolmesta asti, ja hän alkoi huutaa vihaisena. Vastalauseet olivat kuitenkin turhia, sillä roteva vartija tarttui häneen ja talutti hänet ulos. Sen jälkeen pankin ovet pamahtivat kiinni.
Adele Spitzeder aloitti uransa näyttelijänä, ja 1800-luvun lopulla hän esitti elämänsä roolia pankinjohtajana Münchenissä.
Väkijoukon epätoivo ja kiukku yltyivät, mutta valtaosa Dachauer Bankin asiakkaista menetti rahansa iäksi. Adele Spitzeder on häikäilemätön huijari, joka oli onnistunut huijaamaan tuhansia piensäästäjiä ja estänyt ovelasti kaikki yritykset paljastaa hänen petoksensa. Herkkäuskoisia asiakkaita odottivat nyt vararikko, nälkä ja kodittomuus.
Vankina velkaloukussa
Adelheid ”Adele” Spitzeder oli itse kokenut köyhyyden ja päättänyt, ettei hän halunnut elää loppuelämäänsä köyhänä.
Spitzederin lapsuusvuodet olivat olleet huoletonta aikaa. Hänen molemmat vanhempansa olivat olleet suosittuja näyttelijöitä, ja hän itsekin kokeili siipiään näyttämöllä.
Hän esiintyi nuorena useissa Euroopan suurkaupungeissa, mutta muutamia harvoja menestysrooleja seurasi useita epäonnistumisia. Spitzeder joutui usein tyytymään sivurooleihin, koska hän ei vastannut aikansa kauneusihanteita.
”Hänellä on kulmikkaat kasvot, karkeat piirteet ja leveä nenä. Hänellä on myös leveä suu, terävä leuka ja arvoitukselliset harmaat silmät. Hän on hyvin miehinen nainen”, kuului eräs aikalaiskuvaus. Jälkimmäinen huomautus viittasi siihen, että Spitzeder oli avoimesti homoseksuaalinen.
Adele Spitzeder menestyi hetkellisesti näyttämöllä, mutta pian roolit ja tulot ehtyivät.
Myös Spitzederin kiivas luonne aiheutti ongelmia. Hän ajautui jatkuvasti riitoihin muiden näyttelijöiden kanssa, ja vuonna 1868 hän oli työttömänä. Niinpä hän palasi 36-vuotiaana Müncheniin.
Vaatteidensa lisäksi Spitzederillä oli mukanaan vain kaksi vanhaa roolipukua, sadetakki, kulunut kenkäpari ja kahvipannu. Hänen ainoat tulonsa olivat äidin kuukausittain lähettämät 50 Baijerin guldenia, jotka riittivät hädin tuskin ruokaan ja ankeaan vuokrahuoneeseen.
Spitzeder joutui lainaamaan rahaa kustantaakseen kalliit mieltymyksensä, kuten laadukkaat sikarit, ja pian hän oli kaulaansa myöten veloissa. Hän joutui lainaamaan lisää rahaa vanhojen velkojen maksamiseen, kunnes paatuneimmatkin koronkiskurit kieltäytyivät lainaamasta hänelle enää enempää.
Baijerin kuningaskunnan rahayksikkö oli nimeltään guldeni. Yksi guldeni vastasi noin 10,50:tä nykyeuroa.
Ahdinko ei kuitenkaan lannistanut Spitzederiä, joka tarjosi rakastetulleen ravintolaillallisen – velkarahalla.
”Jonakin päivänä minusta vielä tulee jotain”, hän ilmoitti maksaessaan laskua.
Se ei ollut pelkkää sanahelinää, sillä Spitzederillä oli suunnitelma, jonka avulla hän voisi päästä köyhyydestä.
Syöttinä korkeat korot
Münchenissä elettiin tuolloin teollisen kehityksen kultakautta, ja tehtailijat lainasivat pankeilta valtavia summia. Tavalliselle kansalle oli tarjolla säästökassoja, joihin he pystyivät säästämään rahaa vanhuutta tai asuntoa varten, mutta jos työläiset ja palvelijat tarvitsivat lainaa, heidän piti kääntyä panttilainaajien tai koronkiskureiden puoleen.
Spitzeder alkoi toteuttaa suunnitelmaansa keväällä 1869. Hän oli kävelemässä Aun slummissa Münchenissä, kun hän tapasi raskaana olevan naisen.
Naisen aviomies oli puuseppä, mutta pariskunta poti silti ainaista rahapulaa. Naisen vaatteet olivat kuluneet ja asunto vetoinen ja kylmä, hän valitti. Spitzeder tarjoutui auttamaan.
Suuret lapsikatraat ja kurjat asunnot olivat Euroopan köyhille arkea 1800-luvun lopulla.
Jos nainen lainaisi Spitzederille sata guldenia, kolmen kuukauden kuluttua hän saisi summan takaisin peräti 10 prosentin korolla. Lisäksi Spitzeder lupasi maksaa hänelle kahden ensimmäisen kuukauden koron vaikka heti käteen.
Nainen tarttui tilaisuuteen ja antoi sata guldenia Spitzederille. Vastineeksi hän sai tältä velkakirjan ja luvatut 20 guldenia etumaksua. Spitzeder pyysi naista levittämään sanaa hänen tarjoamistaan korkeista koroista, ja pian asiakkaita oli jonoksi asti.
Korot eivät olleet Spitzederille ongelma, sillä hän maksoi vanhoille asiakkailleen korkoja uusilta asiakkailtaan saamillaan rahoilla. Rahaa tulvi ovista ja ikkunoista.
Raamatussa Mooses sai kymmenen käskyä Jumalalta, kun taas Spitzeder kirjoitti nimettömän pilkkakirveen mukaan omat lakinsa.
Pahat kielet vertasivat Spitzederiä Moosekseen
Adele Spitzederin pankin kasvaessa hänestä tuli pilkkakirveiden suosikkikohde. Vuonna 1872 julkaistu pilkkakirjoitus ivasi tekopyhää katolilaista ja hänen kyseenalaista liiketoimintaansa.
Kirjoitus jäljitteli Raamatun kymmentä käskyä, ja sen ensimmäinen ”käsky” kuului:
”Minä olen Dachauer-pankkihuijauksen jumalatar. Älä pidä muita jumalia.”
”Käsky” irvaili Spitzerin asemalle huijarina ja pankin itsevaltiaana johtajana.
Pilkkakirjoituksen kolmas ”käsky” mukaili Raamatun käskyä lepopäivän pyhittämisestä:
”Muista tuoda rahasi meille myös lauantaina ja sunnuntaina.”
Seitsemäs ”käsky” kuului: ”Älä varasta, jos joku näkee.”
Se viittasi Raamatun varastamiskieltoon ja vihjasi, että Spitzeder oli oletetusta hurskaudestaan huolimatta käärinyt asiakkaiden rahat omiin taskuihinsa.
Lokakuussa 1871 pankilla meni niin hyvin, että Spitzeder muutti Schönfeldstrasse-kadun varrella kohoavaan hienoon kaupunkitaloon lähelle Münchenin Odeonsplatzia.
Spitzeder pyöritti pankkiaan talon katutasossa. Hän istui suuressa nahkanojatuolissa huoneen keskellä olevalla korokkeella kahden vartijan ympäröimänä ja allekirjoitti velkakirjoja. Seinillä roikkui pyhimysten kuvia sekä taulu, jossa luki Spitzederin motto: ”Tee hyvää äläkä ylenkatso ketään”.
Näin Spitzeder viestitti olevansa menestyksestään huolimatta vaatimatonta elämää viettävä harras katolilainen. Sekin oli valhetta.
Rikastuttuaan Spitzeder kutsui Münchenin eliittiä luokseen ylellisiin juhliin, joissa hän poltteli kalliita sikareita. Mainettaan hän vaali muun muassa tekemällä avokätisiä lahjoituksia kaupungin kirkkojen kunnostamiseen.
”Typerykset, sanon suoraan, etten anna mitään vakuuksia teidän surkeille rahoillenne.” Adele Spitzeder huolestuneille asiakkailleen
Ystävällisenä eleenä ydinasiakkailleen eli köyhille hän avasi myös kanttiinin, jossa he saivat syödä hapankaalia ja makkaraa polkuhintaan. Tappiot Spitzeder luonnollisesti kattoi asiakkaidensa rahoilla.
Lahjonta vaimensi soraäänet
Spitzederin anteliaisuus kasvatti hänen suosiotaan kansan keskuudessa. He pitivät häntä yhtenä heistä, kun taas viranomaiset epäilivät hänen rikastumistaan.
Kun Spitzederiä pyydettiin selittämään liiketoimintaansa, hän vastasi aina samoin: Hän ei luvannut asiakkaille mitään, ja nämä tiesivät, että sijoittamiseen liittyi aina riskejä.
Vuonna 1872 hänellä oli toinen ääni kellossa, kun hän kerran suuttui asiakkailleen:
”Typerykset, sanon suoraan, etten anna mitään vakuuksia teidän surkeille rahoillenne. En ole pyytänyt teitä tulemaan, tuollaista roskaväkeä. Painukaa helvettiin!”
Huhut raivokohtauksista eivät säikäyttäneet Spitzederin asiakkaita, jotka pitivät niitä jopa merkkinä Spitzederin rehellisyydestä.
Spitzeder ei kuitenkaan halunnut ottaa riskejä. Siksi hän lahjoi paikallislehtien toimittajia kirjoittamaan pankistaan suotuisasti, ja erityisen epäluuloisille henkilöille hän tarjosi työtä pankissaan.
Kun muuan poliisi rupesi liian uteliaaksi, Spitzeder palkkasi hänet pankkiinsa ja antoi hänelle muun muassa kultakellon ja timantteja. Pian pankissa oli 40 työntekijää.
Jos huhut Dachauer Bankista pitäisivät paikkansa, tuhannet saksalaiset olisivat vaarassa menettää säästönsä ja kotinsa.
Vuonna 1872 Dachauer Bankissa kävi päivittäin jopa viisisataa asiakasta, ja hyvinä päivinä Spitzeder myönsi velkakirjoja kaikkiaan jopa 130 000–150 000 guldenin arvosta. Summat olivat niin suuria, että viranomaiset vaativat Spitzederiä rekisteröitymään muiden baijerilaisten yrittäjien tapaan kaupparekisteriin.
Spitzeder kieltäytyi ja selitti – jokseenkin epäloogisesti – ettei hänellä ollut kaupallista koulutusta eikä hän siksi ymmärtänyt paljonkaan kirjanpidosta. Sen seurauksena hän menetti oikeutensa harjoittaa pankkitoimintaa.
Nyt asiakkaat hermostuivat toden teolla. Jotkut onnistuivat myymään velkakirjansa herkkäuskoisille tuttavilleen puoleen hintaan ja pelastamaan siten edes osan säästöistään.
Spitzeder oli piilottanut rahaa ja koruja jopa talonsa lattialautojen alle.
Syksyllä 1872 Münchenin oluthallit kaikuivat Dachauer Bankin ja sen omistajan pilkkalauluista, ja vaikka Spitzeder miten yritti lahjoa panettelijoita hiljaisiksi, hän ei saanut pahoja kieliä vaiennettua.
31 000 ihmistä menetti rahansa
Lopulta 12. marraskuuta 1872 Dachauer Bankin eteen kerääntyi suuri joukko asiakkaita, jotka vaativat raivoissaan rahojaan takaisin.
Kello 15.45 poliisit murtautuivat pankkiin, ja seitsenjäseninen oikeuskomissio teki talossa kotietsinnän ja pidätti Spitzederin. Talosta löytyi valtavasti arvokasta omaisuutta, sillä Spitzeder oli piilottanut rahaa ja koruja jopa lattialautojen alle.
Lisäksi hän oli siirtänyt suuria rahasummia rakastetulleen Rosalle. Tutkinnassa selvisi, että Spitzeder oli asiakkailleen velkaa noin 38 miljoonaa guldenia, mikä vastaa noin 403:a miljoonaa nykyeuroa. 31 000 asiakasta menetti säästönsä.
Unelma äkkirikastumisesta tekee monista helppoja uhreja häikäilemättömille rikollisille.
Hälytyskellot ovat kilisseet vuodesta 1872
Adele Spitzeder on jo 150 vuotta innoittanut rikollisia huijaamaan hyväuskoisia sijoittajia. Yhdysvaltalaisviranomaisten mukaan tappiot on helppo välttää käyttämällä maalaisjärkeä.
Spitzederin huijausta kutsutaan nykyään ponzi- tai pyramidihuijaukseksi. Ponzi-nimitys viittaa italialaiseen Charles Ponziin, joka kääri vilpillä omaisuuksia vuonna 1920 – eikä hän ollut viimeinen. Vuonna 2008 yhdysvaltalainen sijoittaja Bernie Madoff tuomittiin 150 vuodeksi vankeuteen hänen huijattuaan sijoittajiltaan peräti 65 miljardia dollaria.
Yhdysvaltojen finanssivalvontaviranomaisen SECin mukaan kokemattomatkin piensijoittajat pystyvät helposti välttämään huijaukset valppaudella. SECin mukaan hälytyskellojen pitäisi kilistä, kun sijoittajille tarjotaan hieman liian hyvää ”diiliä”.
Huikea tuotto
SECin mukaan epäilyttäviä ovat esimerkiksi yritykset, jotka tarjoavat suurta tuottoa pienellä riskillä. Sijoittamiseen liittyy aina riskejä, ja kun tuotto kasvaa, riski kasvaa yleensä samassa suhteessa.
Jatkuva tuotto
Talouden suhdanteet vaihtelevat. Jos sijoitus tuottaa vakaata voittoa muiden markkinoiden ollessa kriisissä, se on SECin mukaan lähtökohtaisesti epäilyttävää.
Salainen menestysresepti
SECin mukaan on selvä vaaran merkki, jos yritys ei pysty selittämään, mihin sen suuret voitot perustuvat.
Jotkut Spitzederin asiakkaat olivat myyneet jopa maatilansa voidakseen elää tämän tarjoamilla koroilla. Moni rahansa menettänyt teki itsemurhan, mutta Spitzeder sai rikoksistaan silti vain lievän rangaistuksen.
Pankkiala oli tuolloin vielä niin uusi ala, ettei rahoitusvalvontaa tai lainoja koskevia lakeja vielä ollut. Niinpä Spitzeder sai vain vajaat neljä vuotta vankeutta kavalluksesta ja puutteellisesta kirjanpidosta.
Vapauduttuaan vuonna 1876 Spitzeder ryhtyi taas näyttelijäksi, mutta poliisi joutui saattamaan hänet pois monista kaupungeista välttääkseen ongelmat hänen uhriensa kanssa.
Vuonna 1880 Spitzeder yritti toistaa lainahuijauksensa mutta hänet pidätettiin taas. Hän vapautui kuitenkin pian, koska syyttäjän mielestä ihmiset, jotka olivat valmiita antamaan rahaa niin epäilyttävälle henkilölle, eivät ansainneet lain suojaa. Adele Spitzeder erakoitui ja kuoli vuonna 1895.