Illalla 12. helmikuuta 1894 Émile Henry astui Pariisin keskustan suosittuun Café Terminukseen. Hän tilasi oluen, sitten toisen ja lisäksi sikarin. Hän maksoi ostoksensa katsellen koko ajan hajamielisesti orkesteria, joka soitti klassisia sävelmiä kahvilan nurkassa.
Harva kiinnitti huomiota Henryyn, joka ei tummissa housuissaan, valkoisessa paidassaan ja mustassa hatussaan poikennut mitenkään sadoista muista Pariisin kapakoita kansoittavista nuorista älyköistä. Henry ei kuitenkaan ollut mikään tavallinen asiakas, sillä hän oli tullut tappamaan.
Eriarvoisuus synnytti vihaa
Henryn murhasuunnitelmat kumpusivat elinikäisestä vihasta. Hänen isänsä Fortuné Henry oli karkotettu vuonna 1871 Espanjaan vallankumouksellisen toiminnan vuoksi. Espanjassa hän raatoi kaivoksissa ja tehtaissa, ja Ranskaan palattuaan hän kuoli työssä saamaansa elohopeamyrkytykseen.
Tukahduttava paksu savu täytti huoneen, jossa kaikuivat haavoittuneiden huudot.
Isän kohtalo suututti 21-vuotiasta Émileä, ja Pariisissa tuolloin vallalla ollut eriarvoisuus vain lietsoi hänen vihaansa. Samaan aikaan kun porvaristo mässäili samppanjalla ja kaviaarilla, työväestö näki nälkää.
Henry liittyi anarkisteihin, joiden tavoitteena oli romuttaa yhteiskunnan rakenteet murhaamalla viranomaisia ja poliitikkoja. Virkavalta iski kuitenkin rajusti takaisin.
Kun Henryn ystävä ja aatetoveri Auguste Vaillant teloitettiin 5. helmikuuta 1894 murhayrityksestä tuomittuna, Henry päätti kostaa. Tällä kertaa väkivallan kohteena olisi porvaristo itse. Vain siten se ymmärtäisi tilanteen vakavuuden, Henry järkeili.
Murhaaja ei ehtinyt kauas
Pariisissa oli esiintynyt runsaasti väkivaltaa jo ennen iskua, ja siksi kaduilla oli paljon poliiseja. Se koitui Henryn kohtaloksi.
Vuokrahuoneessaan Pariisin laidalla Henry purki metallisen lounasrasian. Hän pani rasiaan dynamiittipötkön ja hauleilla, pikriinihapolla ja ruudilla täyttämänsä astian. Kahvan ruuvin reikään hän työnsi sytytyslangan. Sitten hän suuntasi pommin, pistoolin ja veitsien kanssa Pariisin keskustaan suositulle huvialueelle.
Murhaaja ei katunut tekoaan
Tuopit olivat tyhjät mutta sikari vasta puoliksi poltettu, kun Émile Henry nousi lähteäkseen Café Terminuksesta hieman yhdeksän jälkeen. Ovella hän otti pommin taskustaan ja sytytti sytytyslangan palavalla sikarillaan. Kun lanka alkoi palaa, hän heitti pommin kahvilaan ja säntäsi pakoon.
Pian kuului voimakas räjähdys, ja kaikkialle sinkoili hauleja, marmoripöytien kappaleita ja lasinsiruja ikkunoista ja peileistä. Tukahduttava paksu savu täytti huoneen, jossa kaikuivat haavoittuneiden huudot.
”Mitä enemmän niitä porvarisikoja kuolee, sitä parempi.” Émile Henry, 1894
”Pysäyttäkää hänet!” huusi kahvilan liepeillä sattumalta seissyt poliisi Henryn juostessa hänen ohitseen ja lähti ajamaan Henryä takaa. Henry ampui epätoivoissaan pistoolillaan poliisia rintaan, mutta tämän nahkalompakko pysäytti luodin.
Juuri kun toinen luoti viuhui poliisin pään ohi, tämä onnistui kaatamaan Henryn maahan ja kohotti miekkansa. ”Lävistän sinut, jos liikut, senkin roisto”, poliisi karjaisi ja painoi miekkansa terän Henryn kurkulle. Sitten pari muuta poliisia tarttui Henryyn ja raahasi hänet pois.
Teloittajat sitoivat Henryn ennen teloitusta, jotta yleisö olisi luullut hänen yrittäneen paeta.
Yksi kahvilan asiakkaista kuoli vammoihinsa ja 20 loukkaantui vakavasti, mutta Henry ei osoittanut katumusta. ”Mitä enemmän niitä porvarisikoja kuolee, sitä parempi”, hän totesi kylmästi kuulusteluissa. ”Porvaristo elää käyttämällä heikkoja hyväkseen. Heitä on rangaistava rikoksistaan.”
Oikeus tuomitsi 21-vuotiaan Henryn empimättä kuolemaan, ja hänet vietiin mestauslavalle 21. toukokuuta 1894.
”Pysykää lujina, toverit. Eläköön anarkia!” olivat hänen viimeiset sanansa, ennen kuin giljotiinin terä katkaisi hänen kaulansa.
Émile Henry ei tiennyt, että hänen rikoksensa aloittaisi uuden aikakauden. Hyökkäämällä siviilejä vastaan poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi hän ikuisti nimensä historiaan maailman ensimmäisenä nykyaikaisena terroristina.
