Tugeenit elivät tavallista elämää normaaliyhteiskunnan jäseninä. Edes heidän vaimonsa eivät tienneet, että aviomiehet uhrasivat ihmisiä verenhimoiselle Kali-jumalattarelle.

© The Image Works & Søren Kristensen

Brittiupseeri kukisri intialaisen kuristajakultin

1800-luvun alkupuoliskolla nuori brittiupseeri paljasti Intiassa toimineen murhalahkon, tugeenit. Lahko oli murhannut tuhansia ihmisiä kuoleman jumalatar Kalin kunniaksi. Jumalattaren vaatimuksesta uhrit kuristettiin kangasliinalla.

perjantai 14. syyskuuta 2018 teksti Jan Ingar Thon

Eräänä talvipäivänä vuonna 1831 sotilaskaravaani marssi pölyisellä tiellä Pohjois-Intiassa. Karavaania johti ryhdikäs englantilaisupseeri, jonka sinisissä silmissä oli valpas katse. 

Muu retkikunta koostui paikallisista sotilaista. Mukana oli myös intialaisvanki, jonka nilkoissa oli kahleet. Kaikkien katseet olivat suuntautuneet miesvankiin, jonka olemus oli ylväs ja arvokas. Äkkiä hän käski karavaanin seisahtua ja osoitti pientä metsikköä.

Intialaissotilaat alkoivat kaivaa kovaa maata. Pian he löysivät etsimänsä. Puiden katveeseen kätketystä haudasta kaivettiin esiin luurankoja ja ihmisruumiiden kuivuneita jäänteitä. 

Ruumiista monilla oli yhä vaatteiden riekaleita yllään. Kohta vanki osoitti sormellaan uutta paikkaa. Sotilaat alkoivat kaivaa uudelleen ja jälleen he löysivät ihmisluita ja rujosti irvisteleviä pääkalloja. 

Ennen kuin päivä oli laskenut iltaan, retkikunta oli löytänyt 17 ruumista ja luurankoa. Karavaanin jatkaessa matkaansa vastaan tuli lisää murhauhrien joukkohautoja.

Ylväskäytöksinen vanki oli nimeltään Feringeea. Hän oli yksi tugeeni-lahkon johtajista. Lahko palvoi kuoleman jumalatar Kalia ihmisuhreilla. 

Retkikunnan johtajana toimi kapteeni William Henry Sleeman, joka oli vakaasti päättänyt tuhota murhaajalahkon lopullisesti.

Kapteeni Sleemanin tulo Intiaan

Aina siitä päivästä alkaen, kun Sleeman astui ensimmäistä kertaa Intian kamaralle 1809, hän oli kuullut huhuja ihmisiä uhraavasta lahkosta. 

Brittiviranomaiset eivät kuitenkaan suhtautuneet huhuihin vakavasti. Väitteet rikoksista ja oudoista lahkoista olivat tuttu ilmiö Intiassa. Ja vaikka tarinat lahkosta olisivat pitäneet edes osin paikkansa, brittien asenne oli, että intialaisten tuli ratkaista itse keskinäiset ongelmansa.

Sleeman puolestaan suhtautui vakavasti lahkosta saamiinsa ilmoituksiin. Hän puhui useita kieliä, muun muassa hindiä. Niinpä hän tunsi paikalliset olot ja kulttuurin paremmin kuin useimmat Intiaan saapuneet britit. 

Lisäksi hän koki tehtäväkseen Intiassa toimivien brittijoukkojen upseerina lain ja järjestyksen säilyttämisen niin intialaisten kuin brittienkin keskuudessa. 

Mutta ryhtyessään tutkimaan asiaa hän törmäsi viranomaisten epäluuloihin. Sleemanille naureskeltiin, ja häntä jopa yritettiin estää.

Kapteeni Sleeman oli kuitenkin mies, joka ei lannistunut asetettuaan itselleen tavoitteen. Niinpä hän haki siirtoa brittijoukoista siviilihallinnon puolelle. 

Vuonna 1822 hänet nimitettiin tuomariksi Nursingporeen nykyisen Madhya Pradeshin osavaltion alueelle Keski-Intiaan. Saatuaan joukon paikallisia intialaispoliitikkoja eli nujeebeja tuekseen hän saattoi aloittaa ristiretkensä Kalin opetuslapsia vastaan. 

Sleeman kunnioitti suuresti intialaisia ja heidän tapojaan. Hän oli kiinnostunut myös Intian uskonnoista ja eri lahkoista. Tiedoista oli suurta apua, kun hän aloitti ristiretkensä tugeeneja vastaan.  

© British Library

Nykyaikaista tutkimustyötä

Toisin kuin useimmat aikansa siirtomaavirkamiehet Sleeman ei turvautunut väkivaltaan tai uhkailuun selvittäessään tapausta. Sen sijaan hän perehtyi tarkasti asiakirjoihin ja karttoihin.

Ensin hän otti selvää, mitä lahkosta oli kirjoitettu. Hän sai selville, että kyseessä oli erittäin vanha lahko.

Ensimmäisen kerran lahko mainittiin jo 1200-luvulla, ja 1600-luvulla ranskalainen tutkimusmatkailija raportoi intialaisista maantierosvoista, jotka uhkasivat kuristaa uhrinsa kankaanpalalla.

Sleeman piirsi ja tutki karttoja, keräsi luetteloa epäilyttävistä katoamisista ja laati sukutauluja. Hän kokosi itse asiassa varsin nykyaikaisen tietokannan seudulla tapahtuneista rikoksista.

Vähitellen kävi ilmi, että tapahtumat toistivat tiettyä kaavaa. Samat alueet, päivämäärät ja ennen kaikkea suvut nousivat tutkimuksissa esiin yhä uudelleen.

Seuraavaksi Sleeman kierteli alueen maalaiskyliä, keskusteli niiden asukkaiden kanssa ja kävi mahdollisilla rikospaikoilla.

Moni intialainen kertoi ystävistään ja sukulaisistaan, jotka olivat kadonneet jäljettömiin. Sleeman uhmasi tutkimuksiensa kohtaamaa vastustusta ja jatkoi hitaasti mutta varmasti taisteluaan kuristajalahkon kukistamiseksi. 

Pian Sleeman ja hänen paikalliset tukijansa olivat valmiita ensimmäisiin pidätyksiin. Vuonna 1830 tapahtui tutkimusten ensimmäinen suuri läpimurto. Silloin saatiin kiinni yksi kuuluisimmista tugeenijohtajista, aatelismies Feringeea, jota kutsuttiin tugeenien ruhtinaaksi.

Monet pidätetyistä Kalin palvojista olivat hyvin halukkaita kertomaan toimistaan briteille. He tunsivat itsensä Kalin hylkäämiksi, koska olivat joutuneet pidätetyiksi, joten heidän ei enää tarvinnut olla uskollisia jumalattarelle. 

Lisäkannustimena lahkon salaisuuksia paljastaneiden tugeenien rangaistukset lievennettiin hirttotuomiosta vankeudeksi tai maastakarkotukseksi.

Vuosisatoja toimineen lahkon ulkopuoliset saivat nyt ensimmäistä kertaa tietoja tugeenien synkästä ja julmasta toiminnasta.

Kalin kuuliaiset opetuslapset

Sleemanin paljastukset saivat valtavasti huomiota ja pian sana ”tugeeni” oli kaikkien huulilla. Nimi tuli hindin kielen sanasta ”thag”, joka tarkoittaa petollista ihmistä. 

Juuri petollisuus ja välinpitämättömyys lakeja kohtaan olivat ominaisia tugeeneille. Muualla Intiassa lahko tunnettiin vielä osuvammalla nimellä ”phansigars”, kuristajat.

Lahkon ikää ei tiennyt kukaan, eivät edes sen jäsenet. Tugeenien perimätiedon mukaan Intian länsiosissa sijaitsevan Elloran vanhat seinämaalaukset kuvasivat tugeeneita. 

He väittivät, että maalaukset olivat jumalten kätten työtä, eivät ihmisten tekemiä. Lahko elätti itsensä murhilla ja ryöstöillä, ja he uskoivat, että heidän palvomansa Kali-jumalatar hyväksyi teot.

Sleemania väitteet eivät vakuuttaneet, vaan hän jatkoi tutkimuksiaan. Niiden mukaan lahkon juuret ulottuivat todennäköisesti aina 1200-luvun lopulle asti. 

Silloin noin tuhat tugeeniksi epäiltyä pidätettiin sulttaani Jalaluddin Khilijin määräyksestä. Vangit siirrettiin Itä-Intiassa sijaitsevaan Bengaliin. Alueesta muodostui sittemmin tugeenien keskus.

Yksi syy siihen, että tugeenit onnistuivat pitämään toimintansa niin pitkään salaisuuden verhossa, oli jäsenyyden periytyminen isältä pojalle. Isät etenivät asiassa aina varovasti ja perehdyttivät poikansa pikku hiljaa perheen synkkään salaisuuteen.

Ajan mittaan nuoret kokelaat saivat tietää, mitä ryöstöretkillä tapahtui. Vasta paljon myöhemmin nuorten tugeenien annettiin nähdä hyökkäyksiä omin silmin, ja pitkän perehdytysjakson jälkeen he saivat myös itse osallistua niihin.

Lahkossa vallitsi ankara arvojärjestys. Ensin kokelas toimi tiedustelijana, sitten haudankaivajana. Vasta pitkän oppiajan ja uskonnollisten juhlaseremonioiden jälkeen kokelas sai arvonimen ”shamshea” (käsistä pitelijä) tai ”bhurtote” (kuristaja). 

Tugeenit käyttivät kuristamiseen välinettä, jota kutsuttiin nimellä ”rumal”. Kyseessä oli noin metrin mittainen liina, jota tavalliset intialaiset käyttivät päähineenä tai vyönä. Tugeenien käsissä liinasta tuli kuitenkin tappava ase.

Tugeenit uskoivat vahvasti, että murhat ja ryöstöt olivat kuoleman jumalatar Kalin toive. 

© Ullstein Bild

Iskut suunniteltiin tarkkaan

Tyypillinen tugeenien ryöstöretki oli hyvin järjestelmällinen. Se oli osin kuin sotilasoperaatio, osin uskonnollinen seremonia. Tugeenit elivät taikauskon maailmassa, jossa yliluonnollisia ilmiöitä ja merkkejä seurattiin tarkkaan. 

Myönteisiä merkkejä pidettiin erityisen tärkeinä ennen murharetkiä. Tugeenit olivat vakuuttuneita, että he toteuttivat jumalatar Kalin tahtoa. 

Siksi oli tärkeää, että Kali antoi hyväksyntänsä suunnitellulle iskulle. Tugeenit odottivat myös saavansa jumalattarelta merkin, mihin heidän tuli suunnata iskunsa löytääkseen sopivat uhrit.

Tugeenit toimivat ryhmänä, jossa jokaisella miehellä oli oma tietty tehtävänsä. Lahkon etujoukot olivat soluttautujia, jotka kiertelivät maaseudun kyliä ja majataloja keräten tietoja. 

Ensisijaisesti he etsivät kauppiaiden karavaaneja, joissa oli paljon rikkauksia mutta jotka olivat heikosti suojeltuja. 

Soluttautujat lyöttäytyivät kauppiaiden seuraan ja usein myös neuvoivat, mitä kulkureittejä heidän kannatti valita. Kiertelevät kauppiaat eivät tienneet, että tiedot karavaanien käyttämistä reiteistä toimitettiin pikaisesti tugeenijohtajille.­

Ovelasti tugeenit valitsivat aina suojaisan hyökkäyspaikan kuten syrjäisen laakson, rotkon tai tiheän metsän. Kuristajien ja tiedustelijoiden lisäksi lahkossa toimi myös vartijoita. Heidän tehtävänään oli vartioida mahdollisia pakoreittejä ja napata pääjoukolta livahtaneet uhrit.

Usein tugeenit alkoivat jo etukäteen kaivaa hautoja tuleville uhreilleen. Myös hautojen kaivaminen oli tietyn joukon vastuulla.

Näitä miehiä kutsuttiin nimellä ”lughas”. Kaivamisessa käytetyt kuokat olivat pyhiä, ja ne kuvasivat Kalin hampaita.

Sillä välin kun hautoja kaivettiin, tugeenien eliittijoukot eli kuristajat saapuivat kylään tai majataloon, jossa kohteeksi valittu karavaani oleili.

Tugeenit esiintyivät yleensä kauppiaina, sotilaina tai pyhiinvaeltajina. Jos joukko oli suuri, se saattoi joskus esittää intialaista aatelismiestä, maharadžaa, ja tämän seuruetta. 

Soluttautujien tapaan ydinjoukko tutustui nopeasti kauppiaisiin ja tarjoutui heidän matkaseurakseen. Olihan matkustaminen yhdessä toki turvallisempaa, he huomauttivat.

Näin kuristajat ja heidän tulevat uhrinsa saattoivat viettää päiviä tai jopa viikkoja yhdessä. He jakoivat ruuan keskenään, söivät yhdessä ja joskus nukkuivat samoissa teltoissa. 

Mikään ei herättänyt epäluuloja. Mutta kaikki muuttui, kun kauppakaravaani saapui paikkaan, jossa tugeenien hyökkäyksen oli määrä tapahtua.

Suunnitelman toteuttaminen

Tugeenit aloittivat murhatekonsa useimmiten iltahämärissä. Kun karavaani lähestyi ennalta sovittua paikkaa, tugeenit piirittivät ensin uhrinsa. 

Johtajan antamasta merkistä hyökkäys alkoi ja kuristajat ryhtyivät toimeen. Shamsheat pitivät uhria kiinni käsistä ja jaloista, kun kuristaja salamannopeasti kietoi kankaan tämän kaulan ympärille.

Yleensä uhrit olivat hengettömiä jo maahan kaatuessaan. Jos joku onnistui karkaamaan kuristajien käsistä, lähistöllä vaanivat vartijat ottivat karkulaisen nopeasti kiinni. 

”Ei todistajia” oli tugeenien tunnuslause. Hyökkäykseen osallistuneiden määrä vaihteli suuresti. Jos murhan kohteena oli yksittäinen kauppias, riitti, kun mukana oli pari kolme miestä. 

Mieluiten tugeenit kuitenkin ryöstivät karavaaneja, koska niiden lasteista löytyi eniten rikkauksia. Karavaanien kimppuun lähetettiin jopa satoja miehiä.

Jotta karmeat rikokset eivät paljastuisi, oli erittäin tärkeää, että ruumiit katosivat jälkiä jättämättä. Kuristustaitojensa lisäksi tugeeneilla olikin vankka asiantuntemus ruumiiden kätkemisessä.

Ennen kuin uhrit heitettiin hautakuoppaan, kaikki luut murskattiin, jotta mätäneminen etenisi nopeammin. 

Lisäksi kuolleiden vatsat viillettiin auki, jotta mätänemiskaasut pääsivät ulos. Muutoin ruumiit olisivat turvonneet, jolloin maa hautojen päällä olisi halkeillut ja houkutellut paikalle sakaaleja ja muita haaskaeläimiä.

Viimeisenä turvajärjestelynä tugeenit sytyttivät haudalle nuotion ja levittivät tuhkan ympäriinsä. Siten viimeisetkin jäljet uhreista saatiin hävitettyä. 

Koska tugeenit noudattivat omaksumiaan menettelytapoja hyvin huolellisesti, heidän onnistui pitää murhateot salassa satojen vuosien ajan. 

Kuristamisen jälkeen uhreilta puhkottiin silmät. Näin tugeenit varmistivat, etteivät henkitoreisiin jääneet uhrit voineet yllättäen paeta. 

© British Library

Sleemanin perintö

Kaikesta salailusta huolimatta tugeenien päivät olivat vihdoin luetut. Sleeman oli kyennyt todistamaan lahkon olemassaolon ja sen aiheuttamat uhkat. Mahtavan lahkon lopullinen kukistuminen oli enää ajan kysymys.

Vuonna 1838 Sleemanin ansiosta 3 266 tugeenia oli tuomittu. Lisäksi sadat istuivat vankityrmissä odottamassa tuomiotaan. 

Tugeenien uusista rikoksista saatiin edelleen ilmoituksia, mutta tapaukset olivat aina vain harvinaisempia. Lopulta tugeenien lahko oli enää synkkä muisto menneiltä ajoilta.

Vuonna 1856 William Henry Sleeman astui laivaan Kalkutassa. Mukana oli hänen kanssaan pitkän elämän jakanut puoliso Amélie. 

Asuttuaan lähes 50 vuotta Intiassa he halusivat viettää viimeiset yhteiset vuotensa Englannissa. Toive ei toteutunut. 

Yhdeksän päivää matkustettuaan 68-vuotias Sleeman sairastui kuumeeseen ja menehtyi. Hänet haudattiin merellä, eikä hän enää koskaan saanut nähdä rakastamansa Cornwallin vehreitä kukkuloita.

Intiassa Sleemanin muisto kuitenkin eli. Intian tiedustelupalvelua kutsuttiin pitkään nimellä ”thagi daftar” eli tugeenitoimisto. 

Vielä tänäkin päivänä Sleemanin muotokuva on nähtävillä erään intialaisen poliisiaseman seinällä. Poliisiasema sijaitsee pienessä Sleemanabadin kylässä, joka on nimetty kuristajalahkon kukistajan mukaan.

Paljon lisää HISTORIAA...

Jos lukuhimosi ei ole vielä tyydyttynyt, voit jatkaa HISTORIAn lukemista digitaalitilauksella. Ensimmäisen kuukauden voit nauttia historia-, tiede-, terveys- ja monista muista artikkeleista täysin maksutta.

Tyydytä lukemisen nälkäsi täällä

Lue lisää

Mike Dash: Thug, Granta Books 2006. Martine van Woerkens: The Strangled Traveler: Colonial imagenings and the Thugs of India, University of Chicago Press 2002.

Ehkä sinua kiinnostaa...