Attica - Kapina Attican vankilassa päättyi verilöylyyn

Attican vangit olivat valittaneet olosuhteista osavaltion vankeinhoitolaitoksen johtajalle Russell Oswaldille, joka oli luvannut "tapahtuvan muutoksia”.

Mitään ei kuitenkaan ollut tapahtunut, ja tyhjäksi jäänyt lupaus oli kiristänyt tunnelmaa vankilassa entisestään.

Villi leikki herätti levottomuuksia Attican vankilan pihalla

Keskiviikko 8. syyskuuta 1971 klo 15.45: Attican vangit saivat ulkoilla kolme varttia päivässä. Aika kului yleensä jutustellen ja painien.

Vanginvartija Richard Maroney kuivasi hikeä otsaltaan. Attican vankilan A-pihalla oli kuuma jopa varjossa. Vanki nimeltä Richard Clark oli kerännyt yhdeksän muslimia rukoilemaan muurin viereen.

Tavallisesti Maroney olisi keskeyttänyt rukoushetken, sillä uskonnolliset kokoontumiset olivat kiellettyjä, mutta nyt hänen huomionsa oli kiinnittynyt toisaalle. Kaksi vankia näytti olevan toistensa kurkussa kiinni, ja Maroney meni parin kollegansa kanssa repimään miehiä irti toisistaan.

Vakavan välienselvittelyn sijaan kyse olikin ilmeisesti ollut vain ajan tappamisesta, ja toinen osapuoli katosi yhteenottoa seuraamaan kerääntyneiden vankien joukkoon. Muurin vierellä rukoileva Clark kuuli, kuinka ”tappelupukareista” toista, 23-vuotiasta Leroy Deweria, alettiin komennella selliinsä.

Dewer yritti livistää tilanteesta, sillä hän pelkäsi päätyvänsä pahamaineiseen eristysselliin. Maroney tarttui Deweria kädestä, jolloin tämä vääntäytyi otteesta irti ja tönäisi Maroneya. Ray Lamorie -niminen vanki auttoi Dewerin vankijoukkoon, joka tiivisti rivinsä suojelevasti tämän ympärille.

Vangit huutelivat Maroneylle ja muille vartijoille ja käyttäytyivät sen verran uhkaavasti, että nämä vetäytyivät pihalta.

Viha alkoi purkautua

Keskiviikko klo 18.00: Tappelun osalliset määrättiin eristysselliin, mikä sai muut vangit protestoimaan.

Rangaistuksena Maroneyn tönäisystä neljä vartijaa raahasi Dewerin A-siiven sellistään eristysosastolle. Heidän ohittaessaan muita sellejä käytävällä vangit kolistelivat kaltereita ja huutelivat: ”Antakaa kaverin olla!”

Myös Lamorieta lähdettiin viemään eristysselliin, ja se oli muille vangeille liikaa, sillä heidän silmissään hän ei ollut tehnyt mitään. Kaikki tiesivät, mikä häntä ja Deweria odotti: vartijoiden tiedettiin hakkaavan vankeja eristyksissä.

Kun vartijat tarttuivat Lamorieen, viha roihahti selleissä. William Ortiz paiskasi sellistään säilyketölkin suoraan vartija Tom Boylen kasvoihin, joihin aukesi vuotava haava. ”Odottakaahan vain aamuun, perslävet!” karjahti joku.

Tilanne äityi joukkotappeluksi

Torstai klo 6.30: Aamu valkeni, mutta viha ei ollut laantunut yön tunteina.

William Ortiz raastoi kaltereita ja vaati päästä sellistään, mutta vartija Gordon Kelsey pysyi tiukkana. Tom Boylen kasvoihin oli ommeltu säilyketölkin osuman jäljiltä useita tikkejä, ja rangaistukseksi tölkin heittänyt Ortiz saisi pysyä sellissään ja jäädä ilman aamupalaa.

Kelsey keräsi muita vankeja selleistään. Hänen selkänsä takana yksi vangeista huomasi tilaisuutensa sörkkiä sähköistä lukitusjärjestelmää, ja yhtäkkiä osaston kaikkien sellien ovet aukesivat ja Ortiz pääsi huomaamatta livahtamaan muiden vankien joukkoon.

Aamupalalla yksi vartijoista huomasi Ortizin, ja raivostunut vankilan johtaja käski vartijoita antamaan hänelle kurinpalautusta – mutta vasta aamupalan jälkeen, jottei ruokalassa syntyisi tarpeetonta mekkalaa.

Vankien ollessa palaamassa selleihinsä vartija Robert Curtiss käski yhtäkkiä ryhmäänsä pysähtymään A-siipeen johtavassa käytävässä. Hänen suunnitelmanaan oli napata Ortiz joukosta siinä vaiheessa.

Odottamaton tilanne aiheutti kuitenkin levottomuutta vangeissa, jotka olivat muutenkin epäluuloisia Curtissin suhteen ja epäilivät hänen hakanneen Dewerin eristyksessä. ”Senkin paskiainen!” ärähti yksi vangeista.

Seuraavassa hetkessä joku iski nyrkkinsä Curtissin ohimoon, ja kun tämä rojahti lattialle, tilanne räjähti käsiin: vangit kävivät karjuen muiden vartijoiden kimppuun ja käytävässä puhkesi hetkessä sekasortoinen joukkotappelu.

Curtiss tokeni hetken kuluttua iskusta ja yritti soittaa seinäpuhelimella apua, mutta puhelin revittiin hänen käsistään ja irti seinästä. Vangit lähtivät huutaen kohti vankilan komentokeskusta, ”Times Squarea”, joka sijaitsi vankilan neljän piha-alueen keskellä.

Seuraa vankikapinaa vaihe vaiheelta:

Vangit valtasivat Attican komentokeskuksen

Torstai noin klo 9.00: Vangit lähestyivät ”Times Squarea”, jonka vartija yritti tehdä hälytyksen.

Vangit heittäytyivät koko painollaan ”Times Squaren” ovea vasten vuoropäällikkönä toimivan vartijan William Quinnin yrittäessä epätoivoissaan soittaa paikalle vahvistuksia. Puhelin ei kuitenkaan toiminut, sillä johdot oli revitty käytävällä seinästä.

Quinn näki kauhuissaan oven kuluneiden saranoiden antavan periksi, ja kun vangit tunkeutuivat komentokeskukseen, joku iski hänet maahan. Pian hän makasi lattialla verilätäkössä tiedot­tomaksi potkittuna.

Yksi vangeista kiskoi itselleen vartijan avainnipun ja avasi ovet A- ja D-siipiin, joissa oli satoja sellejä. 1 281 vankia ryntäsi selleistään ja aseistautui muun muassa baseballmailoilla, rautaputkilla ja työkaluilla – vankilakapina oli käynnistynyt.

Vangit järjestäytyivät pihalla

Torstai noin klo 12.00: Vangit kokoontuivat D-siiven pihalle mukanaan 40 panttivangiksi otettua vartijaa.

Osa vangeista kävi harjanvarret kädessään 40 panttivangin kimppuun, ja yksi iski vartija Philip Watkinsia lapiolla käteen niin, että se murtui. Kaiken sekasorron keskellä yksi vangeista, Roger Champen, tarttui päättäväisesti megafoniin ja vaati: ”Tähän on saatava jokin järjestys!”

Sanat saivat vangit havahtumaan ja jättämään panttivangit rauhaan. Muslimi Richard Clark asetti uskonveljensä vartioimaan panttivankeja ja huolehti siitä, että tiedottomaksi tallattu vartija Quinn kannettiin vankien pöydistä ja tuoleista tekemälle barrikadille A-siiven käytävälle.

Toisella puolella olevat vartijat hakivat Quinnin barrikadilta ja veivät hänet sairaalaan. Pian vangit veivät vartijoille 33 vaatimuksen listan sekä kutsun osavaltion vankeinhoidon johtajalle Russell Oswaldille saapua neuvottelemaan vankilan pihalle.

He vaativat paikalle myös puolueettomiksi tarkkailijoiksi muun muassa nimettyjä kansalaisoikeusaktivisteja ja poliitikkoja sekä New York Times -lehden toimittajan Tom Wickerin.

Vangit vaativat armahdusta

Perjantai-ilta: Mellakkapoliisit saapuivat Atticaan. Tarkkailijat kehottivat neuvotteluihin.

”Olen iloinen, että tulitte”, sanoi vankeinhoidon johtaja Oswald puristaessaan toimittaja Tom Wickerin kättä.

Oswald oli lähettänyt vihatun vankilanjohtajan Vincent Mancusin virkavapaalle, ja vankilan toimistoon oli saapunut muitakin vankien paikalle vaatimia ihmisiä, kuten valkoihoinen asianajaja ja kansalaisoikeusaktivisti William Kunstler, puertoricolaissyntyinen kongressin jäsen Herman Badillo ja musta toimittaja Clarence Jones.

Oswald oli vaikean paikan edessä. Hän oli tavannut vankeja edellispäivänä ja huomannut, että heidän oli lähes mahdotonta pidätellä vihaansa.

Yhtäältä hän oli halukas neuvotteluihin, mutta toisaalta häneen kohdistui huomattava poliittinen paine, sillä New Yorkin osavaltion kuvernööri Nelson Rockefeller oli ilmoittanut lähettävänsä tarvittaessa paikalle kansalliskaartin lopettamaan levottomuudet lyhyeen.

Tarkkailijat ymmärsivät tilanteen kireyden, ja William Kunstler ehdotti, että he lähtisivät heti D-pihalle rauhoittamaan vankeja.

Barrikadilla joukko vankeja otti tarkkailijat vastaan ja johdatti heidät pihalle. Tarkkailijat odottivat näkevänsä anarkiaa ja väkivaltaa, mutta vangit olivatkin muodostaneet toimivan pienen yhteisön, joka piti panttivangeista hyvää huolta.

Muutama vanki kiersi jakamassa vartijoille vettä ja vankilan sairaalasta saatuja lääkkeitä. Muurin lähellä oli pöytä, jonka ääressä olivat Richard Clark ja muut vankien edustajat.

Yksi johtajista tarttui mikrofoniin ja puhui kapinoiville vangeille: ”Maailma kuulee meitä! Me olemme esitaistelijoita! Me edustamme kaikkia maailman sorrettuja!”

Vangit vastasivat mylvien: ”Juuri niin, veli Herb!” Kun puhuja, Herbert Blyden, istuutui, neuvottelut saattoivat alkaa. Vankien ensimmäinen vaatimus oli armahdus, joka vapauttaisi kaikki vangit kapinaan ja sen yhteydessä käytettyyn väkivaltaan liittyvistä syytöksistä.

Lisäksi he vaativat, että vankilanjohtaja Mancusi erotettaisiin kelvottomana johtajana. Kuunneltuaan vankien vaatimuksia tarkkailijat saivat luvan keskustella panttivankien kanssa.

Useilla näistä oli veren tahrimia siteitä päässä ja yhdellä oli käsi kantositeessä, mutta mieliala oli silti korkealla ja kaikki kertoivat vankien kohtelevan heitä ystävällisesti ja järjestävän heille ruokaa ja huopia.

”Yritämme saada teidät ulos täältä mahdollisimman pian”, toimittaja Wicker lupasi. Lopulta joukko vankeja saattoi tarkkailijat pois pihalta.

Vankilan toimistossa tarkkailijat puhuivat vankien vaatimuksista Oswaldille, joka oli valmis suostumaan esimerkiksi vaatimukseen paremmasta ruoasta.

Hän ei kuitenkaan voinut luvata armahduksia, vaikka ihmisoikeustaistelija William Kunstler huomautti, että juuri se oli ratkaiseva seikka, jotta kriisi saataisiin ratkaistua ja Attican konflkti lievenemään.

Tilanne oli vakava. Sairaalassa vartija Quinnillä oli juuri todettu kaksinkertainen kallonmurtuma. Jos Quinn kuolisi, vammat aiheuttaneet vangit olisivat vaarassa saada jopa kuolemantuomion.

Vangit pelkäsivät oikeuslaitosta, jossa ei-valkoiset tuntuivat saavan huonompaa kohtelua. Wicker ja Herman Badillo esittivät ehdotuksen: jos yleinen syyttäjä takaisi vangeille kirjallisesti oikeudenmukaisen käsittelyn, vangit voisivat suostua antautumaan.

Asiakirjan arvosta oltiin eri mieltä

Lauantai klo 7.00: Osa tarkkailijoista lähti yleisen ­syyttäjän luokse saadakseen takuut oikeudenmukaisesta käsittelystä. Keskustelu eteni hyvin.

Syyttäjä Louis James suostui lopulta kirjoittamaan asiakirjan, jossa taattiin, että D-pihan vankien oikeudenkäynti olisi ”puolueeton ja oikeudenmukainen” ja että syytteet nostettaisiin vain niitä vankeja vastaan, joiden osalta olisi ”olennaisia todisteita” rikoksista.

Toimittaja Tom Wicker puristi juhlavasti hänen kättään ja kiitteli: ”Jos saamme aikaan sopimuksen vankilassa, tästä alkaa jotain tärkeää.”

Wicker ja kaksi muuta yleisen syyttäjän luona vieraillutta tarkkailijaa palasivat jännittyneinä Atticaan. Sen ulkopuolelle oli kokoontunut valtava joukko ihmisiä.

Heidän joukossaan oli perheitä, niitä, joiden isä, poika, veli tai isä oli töissä Atticassa.

”Nigger lovers!” huusi vihainen valkoinen nainen tarkkailijakolmikon kulkiessa väkijoukon läpi vankilaan. Toimistossa tarkkailija Clarence Jones luki syyttäjän allekirjoittaman takauksen ääneen.

Kun hän lopetti, kaikki eivät puhjenneetkaan suosionosoituksiin. Erityisesti kansalaisoikeusaktivisti William Kunstler oli tyytymätön ja ilmoitti, ettei teksti ollut minkään arvoinen. Vangeilla oli huonoja kokemuksia oikeuslaitoksesta, ja vakuuttelut oikeudenmukaisesta kohtelusta eivät saisi heitä antautumaan.

”Voin panna vaikka pääni pantiksi Louis Jamesin rehellisyydestä!” Wicker vastasi. ”Tärkeää ei ole se, mitä mieltä sinä olet Jamesista vaan se, uskovatko vangit julistukseen”, Kunstler keskeytti.

Quinn kuoli vammoihinsa

Lauantai klo 16.30: Tarkkailijat olivat valmistautumassa menemään pihalle, kun he saivat kuvernööriltä lupaavan kuuloisen viestin. Sitten saapui uutinen, joka muutti kaiken.

Tunnin kinastelun jälkeen tarkkailijat olivat sopineet, että julistus esitettäisiin vangeille, jotka saisivat sitten itse päättää, luottaisivatko he siihen ja antautuisivat sen turvin.

Tarkkailijat huokaisivat helpotuksesta, kun kuvernööri Nelson Rockefeller ilmoitti puhelimitse olevansa valmis myöntymään täysin tai ainakin osittain 28:aan vankien 33 vaatimuksesta. Hän muun muassa lupasi parannuksia ruuan laatuun sekä oikeuden lukea vapaasti lehtiä ja kirjoja.

Tunnelma kuitenkin romahti, kun vankeinhoidon johtaja Oswald saapui toimistoon ja kertoi sumein silmin vartija Quinnin kuolleen vammoihinsa. Se oli järkyttävä uutinen, jonka myötä vankien armahdusvaatimuksesta oli hetkessä tullut kriittinen kohta.

Sopimuksessa – tai ”paketissa”, kuten tarkkailijat sitä kutsuivat – ei ollut missään mainittu vapautusta rangaistuksista, ja nyt tarkkailijat pelkäsivät ponnistelujensa valuvan hukkaan. ”Seale voi myydä paketin!” keksi William Kunstler ja tarttui puhelimeen.

Karismaattinen Bobby Seale oli yksi radikaalin mustien yhdysvaltalaisten Mustat pantterit -liikkeen perustajista. Seale lupautuikin saapumaan paikalle, eikä Kunstlerin auttanut muu kuin toivoa, että hän saisi vakuutettua vangeille heidän neuvottelemansa ”paketin” olevan paras mahdollinen ratkaisu pattitilanteeseen.

”Valta kansalle!” huusi Seale, kun hän muutama tunti myöhemmin asteli Attican D-pihalle. Vangit kohottivat nyrkkinsä kohti taivasta Black Power -tervehdykseen.

Seale alkoi puhua, mutta hän vain mainitsi ”paketin” lyhyesti käymättä läpi sen sisältöä. Toimittaja Wicker huolestui, sillä hän pelkäsi, että sopimus olisi turha, ellei Seale selkeästi suosittelisi sen hyväksymistä.

Tarkkailija Clarence Jones yritti avata umpisolmussa olevaa tilannetta tarttumalla mikrofoniin ja ryhtymällä lukemaan sopimusta ääneen. Hänen äänensä peittyi kuitenkin pian vankien buuauksen alle.

”Teitä ei ole näkynyt koko päivänä, ja sitten kun lopulta tulette, lähdette taas vaivaisen viiden minuutin kuluttua!” huusi joku tarkkailijoiden poistuessa Sealen kanssa.

Tarkkailijat pelasivat viimeisen korttinsa

Sunnuntai klo 13.00: Attican kapina oli kestänyt nyt neljä päivää, eikä ratkaisua ollut vieläkään näkyvissä. Tarkkailijat pelkäsivät, että kuvernööri Nelson Rockefeller antaisi käskyn tukahduttaa vastarinnan voimalla.

Silmänaluset unenpuutteesta mustina tarkkailijat pohtivat tilannetta toimistossa. Kukaan heistä ei ollut halukas lähtemään D-pihalle vihaisten vankien keskelle. Jopa neuvotteluja puolustava William Kunstler tunnusti, ettei hän halunnut ”mennä sinne kuolemaan”.

Tunnelma käytävällä toimiston ulkopuolella oli yhtä painostava. Vartijat olivat väsyneitä puheisiin; he halusivat hyökätä D-pihalle ja vapauttaa kollegansa. Paikalle oli jo parin tunnin ajan saapunut osavaltion asevoimien, kansalliskaartin, sotilaita.

Kansalliskaartia käytettiin yleensä vain silloin, jos tilanteessa valmistauduttiin voimankäyttöön, ja tarkkailijat aavistelivat, mitä tuleman piti:

Edellisen päivän neuvottelufiaskon jäkeen osavaltion kuvernööri suunnitteli Attican valtaamista takaisin.

Toimittaja Tom Wicker ajatteli, että jos tarkkailijat saisivat ylipuhuttua kuvernöörin tapaamaan vankeja, se voisi rauhoittaa tilannetta ja mahdollistaa vielä uusia neuvotteluja. Muut toimistossa olivat samaa mieltä, ja niin Wicker soitti Nelson Rockefellerille.

”Meidän viimeinen korttimme on, että te tulette paikalle ja osallistutte neuvotteluihin”, Wicker selitti.

Kuvernööri kieltäytyi kylmästi. Vangeille oli jo esitetty kaikki, mitä hänellä oli tarjottavanaan, ja hän arveli vie­railunsa vain kiihdyttävän vankeja esittämään vielä lisää vaatimuksia. ”Minun on pysyttävä tiukkana”, kuvernööri päätti puhelun.

Hyökkäys päättyi vankien nöyryytyksiin

Maanantaina klo 9.00: Kuvernööri Rockefeller oli sunnuntaina aikana hyväksynyt hyökkäyksen Atticaan. Vangit eivät vielä aavistaneet pahaa.

Islaminuskoinen vanki Richard Clark tärisi aamun kylmyydessä. Kaikki D-pihalla olivat läpimärkiä koko yön kestäneen sateen jälkeen. Yhtäkkiä Clark erotti tummia siluetteja, jotka liikkuivat nopeasti ja ketterästi pihaa ympäröivien vankilarakennusten katoilla.

Tarkka-ampujat asettuivat asemiinsa katoilla samanaikaisesti kuin vankilan sisällä kaasunaamareihin pukeutuneet asemiehet valmistautuivat hyökkäykseen.

Kuvernööri Nelson Rockefellerin suunnitelmana oli, että 211 kansalliskaartin miestä, paikallista poliisia ja vankilan vartijaa hyökkäisi D-pihalle.

Attican ympärillä odottivat useiden satojen miesten lisävoimat valmiina tulemaan apuun.

Clark ja muut vangit ymmärsivät, että hyökkäys oli alkamassa. He yrittivät epätoivoisesti pysäyttää sen pakottamalla kahdeksan panttivankia ”Times Squareen” johtavalle korkealle avokäytävälle niin, että jokaisen panttivangin takana kulki vanki, joka piti veistä panttivangin kurkulla.

Pitkään tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt, mutta kello 9.46 ilman halki syöksyi helikopteri, joka levitti matalalta kyynelkaasua vankilan pihalle.

VIDEO: Katso iskua Attican vankilaan

Se aiheutti yhdelle avokäytävällä olevista panttivangeista yskänkohtauksen, joka sai hänet käpertymään kasaan niin, että tarkka-ampujat tulkitsivat vangin iskeneen häntä veitsellä. ”Tulta!” kajahti käsky tarkka-ampujille.

Laukaukset alkoivat paukkua, ja luodit osuivat yhtä lailla pihalla oleviin vankeihin kuin panttivankeihinkin, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä suojaan.

Puolessa tunnissa ammuttiin noin kolmetuhatta laukausta, ja kun pauke lopulta vaimeni, vankilan piha muistutti teurastamoa. ”Kädet ylös! Teitä ei vahingoiteta!” huusi sotilas megafoniin ammuskelun tauottua. Sen jälkeen hyökkäysjoukot ryntäsivät pihalle, joka oli täynnä verilammikoita, kuolleita ja haavoittuneita.

”Fuck you, nigger! Olisit sietänyt saada kuulan kalloosi!” mylvi eräs vartijoista ja kävi raivokkaasti yhden kapinallisvangin kimppuun. Muut vartijat pakottivat nujerrettuja vankeja riisuutumaan ja kujanjuoksuun pampuilla hakkaavien vartijoiden välistä.

Monia vankeja pantiin juomaan vartijoiden virtsaa tai pelaamaan venäläistä rulettia, ja joitakuita poltettiin palavilla savukkeilla. Vankilan pihan verilöylyssä kuoli 10 panttivankia ja 29 vankia sekä haavoittui 128 ihmistä.

Kapinaa seuranneina vuosina 62:ta vankia syytettiin yli 1 200 rikoksesta, muun muassa murhasta ja kidnappauksesta. Syytettyjen avuksi riensi joukko vapaaehtoisia asianajajia, mutta kapinalliset saivat silti jopa elinkautisia rangaistuksia.

Moni vangeista ja kuolleiden omaisista haki siviilioikeudessa korvauksia liiallisesta voimankäytöstä. Vuonna 2000 New Yorkin osavaltio määräsi maksettavaksi 12 miljoonaa dollaria korvauksina Attican uhreille.