Kuolemanrangaistus säästi vankilatilaa
1700-luvun alussa Britanniassa ei ollut valtiollista vankilalaitosta, vaan vangit lähetettiin kaukaisiin vankilasiirtokuntiin tai suljettiin yksityisvankiloihin, jotka olivat ääriään myöten täynnä.
Vuonna 1723 astui voimaan niin sanottu Bloody Code, joka määräsi kuolemanrangaistuksen yli kahdestasadasta lainrikkomuksesta, jopa niinkin pienistä rikkeistä kuin kellon varastaminen, puun kaataminen tai liikkuminen iltaisin mustatuin kasvoin.
1700-luvun lopun valistusajan hengessä niin ankaria rangaistuksia alettiin kuitenkin pitää epäinhimillisinä, ja Penitentiary Act -laki vuonna 1779 oli siemen nykyisen kaltaiselle vankilajärjestelmälle.
Kuolemanrangaistuksen ja maastakarkotuksen vaihtoehdoksi perustettiin valtiollisia vankiloita. Vankiloiden perusta oli kristillinen, ja niissä vangin oli määrä katua syntejään.
Uutta oli se, että vankeutta ei nähty vain rangaistuksena vaan keinona ”uudelleenkouluttaa” vangit ja valmistella näitä palaamaan yhteiskuntaan mallikansalaisina.
Keinot olivat usein äärimmäiset ankarat, mutta niin kauan kuin liian moni vanki ei kuollut vankiloissa, poliitikot katsoivat muualle.
Uudistusten seurauksena etenkin Britanniassa ja Yhdysvalloissa syntyi 1800-luvulla paljon uudentyyppisiä rangaistuslaitoksia. Niissä vankilanjohtajat yrittivät kilvan löytää halvimmat ja tehokkaimmat keinot murtaa rikollinen mieli.
Vankilajärjestelmät
1700-luvun lopulta lähtien valistusajan ideat omaksuttiin vankeinhoidossa niin, että vankeja ei ainoastaan vain haluttu rankaista vaan heidät haluttiin muuttaa kelvoiksi kansalaisiksi. Yhdysvalloissa ja Britanniassa syntyi uudentyyppisiä vankiloita, mutta ne täyttyivät nopeasti ja vankien olot usein vain pahenivat entisestään.
Auburnin vankilassa vankien piti marssia tiiviissä jonossa, jotteivät he voineet katsoa toisiaan silmiin.
Vangit yritettiin murtaa
Yksi suosituimmista uusista rangaistusmenetelmistä Yhdysvalloissa oli niin sanottu auburnilainen vaitiolojärjestelmä, joka kehitettiin Auburnin vankilassa New Yorkissa.
Vangit pyrittiin nujertamaan henkisesti, jotta he palaisivat yhteiskuntaan ”tyhjänä tauluna”. Keinoja olivat ankara työnteko, sotilaallinen kuri ja rangaistukset.
Vankeja kutsuttiin numeroilla eikä nimillä, he joutuivat pitämään raidallista vanginpukua eivätkä he saaneet puhua. Pienimmästäkin erheestä rangaistiin piiskaamalla.
Menetelmä onnistuikin siinä mielessä, että vankien mielet alkoivat murtua eikä Auburnissa juuri kapinoitu, ja monet yhdysvaltalaisvankilat sovelsivat menetelmää.
Moni vanki ei kestänyt julmaa järjestelmää, ja kahden ensimmäisen vuoden aikana 83 vangista viisi tappoi itsensä.
Yksi pahamaineisimmista ”velkavankiloista” oli Lontoon Newgate, joka toimi vuosina 1188–1904.
Vankien piti maksaa vartijoidensa palkat
1700-luvulla kaikki Britannian vankilat olivat yksityisiä, ja niissä vangit joutuivat maksamaan itse vartijoiden palkat lähes kokonaan.
Vankien piti kaivaa kuvettaan tai pyytää esimerkiksi perheenjäseniltään rahaa, jos he halusivat vaikkapa sellin, jossa oli oikea sänky ja ikkuna.
Joissakin tapauksissa vankilat vaativat maksun jopa vangin vapauttamisesta.
Köyhimmät vangit saattoivat ajautua velkakierteeseen, mikä tarkoitti useita vankilavuosia lisää alkuperäisen tuomion jo päätyttyä. Niille, joilla oli riittävästi rahaa, vankila-aika saattoi puolestaan olla lähes miellyttävää.
Rahalla pääsi esimerkiksi vankilan pubiin nauttimaan alkoholia ja päivisin ulkoilemaan.
Vasta vuonna 1823 Britannian parlamentti hyväksyi lakimuutoksen, joka velvoitti työnantajan maksamaan vanginvartijoiden palkan vankien sijaan.
Pottawattamie County Jail Iowassa tunnettiin nimellä ”Oravahäkki”. Siinä oli 45 tonnin painoinen rumpu, jossa oli sellejä kolmessa kerroksessa.
Karusellikuritushuone tappoi ja runteli
Yhdysvalloissa keksittiin 1800-luvun lopulla pyörivä vankila. Se oli suuri pyöreä häkki, jossa oli vain yksi oviaukko ja jonka keskellä olevassa pyöritettävässä ”rummussa” sellit olivat.
Vanki pääsi ulos vain, kun ovi sattui hänen sellinsä kohdalle. Järjestelmä oli vaarallinen. Jos vanki esimerkiksi nukahti käsi kalterien välissä, käsi saattoi murtua, kun rumpua pyöritettiin.
Viimeinen pyörivä vankila toimi Iowassa, ja se suljettiin vuonna 1960, kun eräs vanki oli kuollut ja hänen ruumistaan ei saatu siirrettyä kahteen päivään pyörityskampeen tulleen vian vuoksi.
Britannian Pentonvillen vankilassa vangit joutuivat sellistä poistuessaan pitämään huppuja, jotteivät he näkisi toisiaan.
Vangit eivät nähneet ketään vuosiin
Pari kilometriä Philadelphian kaupungin ulkopuolella Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa avattiin vuonna 1829 Eastern State Penitentiary -vankila.
Pinta-alaltaan 40 000 neliömetriä suuri vankila oli Yhdysvaltojen suurin rakennus ja yksi ensimmäisistä vankiloista, jossa vangit eristettiin yksityisselleihin – myös heidän tehdessään töitä. Tätä kutsuttiin eristämisjärjestelmäksi.
1800-luvulla järjestelmää noudatettiin yli 300 vankilassa, kuten Britannian suuressa valtionvankilassa Pentonvillessä, joka avattiin 1842.
Uuden järjestelmän taustalla olivat Yhdysvaltojen uskonnolliset liikkeet, joissa uskottiin, että vankien tiukka eristäminen yhdistettynä säännölliseen raamatunlukuun ja kovaan työhön lisäisi syntisen uskonnollista tietoisuutta ja katumusta.
Kaksi tällaisessa vankilassa vieraillutta ranskalaispoliitikkoa kirjoitti Ranskan hallitukselle 1831:
”Yksinäisyys saa vangin miettimään. Seuranaan vain oma rikoksensa hän oppii vihaamaan sitä.”
Vuosikausien täydellisen eristämisen seuraukset olivat usein kuitenkin aivan toisenlaiset: ilmaan minkäänlaista puheyhteyttä tai fyysistä kontaktia muihin ihmisiin monet vangit masentuivat pahasti tai menettivät järkensä.
Epäinhimillinen rangaistusmenetelmä sai paljon arvostelua osakseen, ja 1913 Eastern State Penitentiary luopui kokonaan kiistellystä eristysvankeudesta.
Läpimädissä vankilalaivoissa samaan selliin sullottiin jopa 16 vankia.
Vankilalaivat olivat hirveitä loukkuja
Britannian pahamaineiset vankilalaivat syntyivät Yhdysvaltojen vuonna 1776 saavuttaman itsenäisyyden vanavedessä.
Menetettyään Amerikan siirtokuntansa Britannia ei voinut enää lähettää sinne vankejaan, joten se alkoi sen sijaan muuttaa vanhoja sotalaivoja vankilalaivoiksi, prison hulks, joilla oli monia kuvaavia lempinimiä, kuten ”helvetti merellä” ja ”kelluva kiirastuli”.
Vankilalaivojen piti olla pari vuotta kestävä hätäratkaisu, mutta vielä sen jälkeen kun vankeja alettiin viedä Australiaan vuonna 1788, vankilalaivojen toiminta jatkui. Vuonna 1843 yli 70 prosenttia kaikista Britanniassa tuomituista rikollisista joutui vankilalaivoille, joissa olosuhteet olivat vielä hirveämmät kuin vankiloissa maissa.
Taudit, kuten kolera, punatauti ja lavantauti, levisivät laivoissa nopeasti ja surmasivat yli kolmasosan vangeista.
Niistä hengissä selvinneet joutuivat tekemään vuosia ankaraa pakkotyötä, esimerkiksi raivaamaan kahleissa kiviä ja mutaa Thamesjoesta vapaiden kansalaisten pilkattavana.
Vangit
Uusissa vankiloissa vankien elämä oli yhtä helvettiä, sillä pienemmästäkin rikoksesta oli rangaistuksena vuosien pakkotyötä, joka tuhosi niin kehon kuin mielenkin.
Ruoka oli useimmiten velliä tai puuroa.
Vankilan arki oli ankaraa työtä ja surkeaa ruokaa
1800-luvun puolivälissä useimmissa Britannian ja Yhdysvaltojen vankiloissa vangit herätettiin aamulla kello 5.30 kellonsoitolla.
Vankien piti heti nousta ja pukeutua ja valmistautua sellitarkastukseen.
Patja rullattiin kasaan, vuodevaatteet viikattiin, yöastia tyhjennettiin ja lautanen ja kuppi pestiin. Sitten seurasi aamiainen, aamuhartaus ja jopa kymmenen tuntia työskentelyä kaikille yli 16-vuotiaille vangeille.
Yhdysvalloissa esimerkiksi Sing Singin ja Auburnin vankiloissa vangit valmistivat muun muassa vaatteita, tynnyreitä ja nauloja.
Brittivankiloissa vangit joutuivat esimerkiksi tarpomaan polkumyllyssä tai purkamaan köysiä eristyssellissä.
Yhteistä kaikelle vankilatyölle oli se, että se oli kuluttavaa ja aiheutti monenlaisia vaivoja, kuten kumaraselkäisyyttä ja sormien jäykistymistä. Myös vankilaruoka oli yksipuolista eikä sisältänyt juurikaan välttämättömiä ravintoaineita.
Usein tarjolla oli vain vettä, leipää ja esimerkiksi kaurasta valmistettua lientä, velliä tai puuroa. Ankara työ ja riittämätön ravinto kuluttivat vähitellen vankien voimat, ja vankeusajan päätyttyä moni oli raunioina.
Nälkä oli ikuinen vieras vankiloissa, ja tunnetaan tapauksia, joissa vangit ovat epätoivoissaan syöneet kynttilöitä ja nahkaöljyä.
Esimerkiksi Michael Davitt -niminen vanki, joka istui 15 vuotta brittiläisessä Dartmoorin vankilassa, kuvaili kokemuksiaan vuonna 1882:
”Nälkä ajaa ihmisen eläimelliseen ahneuteen, eikä mikään, mitä tämä siinä tapauksessa suinkin löytää syötäväkseen, enää maistu lainkaan vastenmieliseltä.”
Rikolliset panivat monesti kampoihin kuvattaessa, ja tarvittiin useita henkilöitä pitämään heitä paikoillaan.
Vangit vastustelivat valokuvausta
Nykyään rikollinen voidaan tunnistaa esimerkiksi yhden sormenjäljen perusteella.
Niin helppoa ei ollut 1800-luvulla, vaan silloin vangit mitattiin ja kuvattiin tarkoin heidän tullessaan vankilaan. Valokuvat ja muut tiedot arkistoitiin, jotta rikollinen voitaisiin tunnistaa, jos hän pakeni.
Vankilakuvia käytettiin 1800-luvun puolivälistä lähtien, mutta vasta kun ranskalainen poliisi Alphonse Bertillon vuonna 1882 kehitti standardisoidun järjestelmän, tunnistuskuvat levisivät useimpiin vankiloihin Yhdysvalloissa ja Britanniassa.
Valokuvaustekniikka oli vielä kallista ja vaivalloista, ja kuvattavan piti olla paikoillaan pitkään.
Monet tuomitut yrittivät häiritä kuvausta kaikin keinoin, jota heidän kuvastaan tulisi mahdollisimman epätarkka, ja liikkuivat ja kiemurtelivat kuvauksen ajan ja uhkailivat vartijoita.
Jotkut vääntelivät kasvojaan vääristyneisiin ilmeisiin, mille vartijat eivät oikeastaan voineet mitään.
Sipulivarkaus toi 7 vuotta vankeutta
John Walker -niminen brittiläinen maatyöläinen tuomittiin 8. huhtikuuta 1874 seitsemäksi vuodeksi vankeuteen ja seitsemäksi vuodeksi poliisitarkkailuun sipulisäkin varastamisesta.
Oikeudessa väitettiin, että hänet oli aiemmin tuomittu 13 rikoksesta peitenimellä Mulls. Väitteelle ei ollut todisteita, mutta se vaikutti silti hänen saamaansa tuomioon, eikä hän ollut erikoistapaus.
Lontoossa oli vuonna 1800 miljoona ja sadan vuoden päästä jo kuusi miljoonaa asukasta. Ihmisiä tuli maalta kaupunkiin etsimään töitä, ja valtaosa uusista asukkaista oli köyhiä.
Kuten moniin muihin suuriin teollisuuskaupunkeihin Lontooseenkin kasvoi slummialueita, joissa rikollisuus rehotti, ja rikollisuus nelinkertaistui Lontoossa vuosina 1800–1840.
Noin 75 prosenttia oli ”pikkurikollisuutta”, mutta rangaistukset olivat kovia. Vaikka esimerkiksi varkaudesta seurasi harvoin teloitus, oikeusjärjestelmän lähtökohta oli se, että rikoksista tuli rangaista ankarasti, etenkin jos rikollisella oli kontollaan edellisiä tuomioita.
Huono-osaiset joutuivat usein varastamaan henkensä pitimiksi ja saattoivat päätyä siitä hyvästä vuosiksi telkien taakse ja 1800-luvun vankilakokeilujen uhreiksi.
John Walker odotti oikeudenkäyntiään kuusi kuukautta vankilassa.
Työ ja rangaistus
Vankilassa työn piti olla mahdollisimman rankkaa, jotta se nujertaisi vangin niin ruumiillisesti kuin henkisesti. Jos vanki ei edelleen totellut, ankara rangaistus seurasi viipymättä.
Polkumylly tappoi hitaasti
Miljoonat ihmiset rehkivät nykyään vapaaehtoisesti kuntosalien porraslaitteessa tai juoksumatolla, mutta harva tietää, että samantyyppisiä laitteita on käytetty 1800-luvun vankiloissa rangaistusvälineinä.
Ensimmäisen vankilan polkumyllyn rakensi brittiläinen insinööri William Cubitt vuonna 1818 keinoksi pitää mahdollisimman monta vankia työn touhussa yhtä aikaa. Laitteessa oli 24 ”askelmaa” hihnassa 20 senttimetrin välein.
Kun vanki astui askelmalle, hihna pyörähti eteenpäin ja vangin oli pakko astua seuraavalle askelmalle. Joskus polkumylly oli yhdistetty esimerkiksi myllynrattaaseen, joka jauhoi viljaa, mutta usein ei mihinkään.
Laite oli edullinen käyttää ja levisi siksi moniin Britannian ja Yhdysvaltojen vankiloihin. Monotoninen puurtaminen mursi tehokkaasti vankien mielen mutta raunioitti myös fysiikan.
Esimerkiksi irlantilaissyntyinen kirjailija Oscar Wilde joutui vuonna 1895 homoseksuaalisuuden vuoksi Englannissa kahdeksi vuodeksi vankilaan, jossa hän askelsi kuusi tuntia päivässä polkumyllyssä.
Wilde ei koskaan toipunut kokemuksestaan, ja hän kuoli kolme vuotta vapauttamisensa jälkeen.
Vangit joutuivat monesti purkamaan vanhoja köysiä, joista saaduista kuiduista valmistettiin niin sanottua rivettä eli tilkettä puulaivoihin.
Työ vammautti iäksi
1800-luvun vankilat eivät olleet mitään lepokoteja, mutta kun ankarasta kenraalista Edmund Du Canesta tuli Britannian valtion vankiloiden johtaja vuonna 1863, olosuhteet muuttuivat entistäkin kovemmiksi.
Du Cane uudisti vankilat kerralla mottonaan ”Kovaa työtä, kovaa ruokaa ja kovat sängyt”. Ruokaa vähennettiin, ja riippumatot vaihdettiin koviin lautasänkyihin.
Työmuotoja lisättiin, ja vangit joutuivat töihin esimerkiksi kivilouhoksille, joissa he raahasivat suuria kiviä ja murskasivat niitä lekalla.
Parin vuoden yksitoikkoinen raadanta louhoksilla johti usein nivelkulumiin ja kroonisiin selkävaivoihin.
Työturvallisuus oli olematon, ja vankeja murskautui putoavien kivien alle.
Yleisin vankilatyö oli purkaa vanhoja köysiä, joista valmistettiin tilkemateriaalia puulaivoihin.
Työ ei ollut vaarallista, mutta vankien piti tuottaa jopa 1,5–2 kiloa materiaalia päivässä, mihin saattoi kulua 12 tuntia.
Monotoninen työ tuhosi sormia, ja terva, johon köysistä puretut kuidut upotettiin, värjäsi kädet pysyvästi.
Kammen pyöritys nujersi
Kuri oli vankiloissa ensi sijalla, ja jos vaikkapa joku vanginvartijoista oli sitä mieltä, ettei vanki tehnyt työtään kunnolla, laiskotteli tai jollain muulla tapaa pyristeli ankaran vankilajärjestelmän tiukkoja sääntöjä vastaan, seurauksena oli esimerkiksi piiskarangaistus.
Kurittomat vangit tuomittiin usein työskentelemään pidempään kuin päivän tavallinen 8–10 tuntia. Työn tarkoitus oli uudelleenohjelmoida rikollinen ja murtaa hänen itsekkyytensä.
Tutkimusten mukaan se toimi parhaiten, jos raadanta oli merkityksetöntä. Näin vangilta vietiin pieninkin mahdollisuus tuntea tyytyväisyyttä työstään.
Vuonna 1895 kampea pyörittämään joutui 29 brittivankia, kuusi vuotta myöhemmin enää viisi.
Hyvä esimerkki merkityksettömästä työstä oli pahamaineinen ”kampi”. Se oli laatikkoon kiinnitetty kampi, jota vangin piti pyörittää ympäri jopa 10 000 kertaa.
Kampea pyöritettiin eristyssellissä, jossa oleva laskin rekisteröi, montako kierrosta vanki oli kääntänyt kampea, eikä vanki saanut ruokaa, ennen kuin hän oli pyörittänyt sitä määrätyn määrän.
Siihen saattoi kulua koko päivä, ja se oli äärimmäisen rankkaa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.
Rangaistuskeinoa kritisoitiin ankarasti jo 1800-luvun lopulla epäinhimillisenä.
Andersonvillen vankileirillä oli sodan loppuaikoina 45 000 vankia, joista 13 000 kuoli.
Sisällissodan vankileirit järkyttivät
1800-luvulla Yhdysvalloissa yritettiin päästä eroon entisten aikojen barbaarisista vankiloista, mutta hyvät aikeet joutuivat romukoppaan sisällissodan sytyttyä vuonna 1861.
Kummankin puolen vankileirit lähes kilpailivat kammottavuudesta. Kaikkiaan 409 000 sotilasta joutui sotavangiksi sisällissodan aikana, ja heistä 59 000 kuoli ennen sodan loppua vuonna 1865.
Eniten vankeja kuoli etelävaltioiden Andersonvillen leirillä Georgiassa. Vangeilla ei ollut juuri lainkaan ruokaa, ja ainoa juomavesi saatiin pienestä leirin läpi virtaavasta purosta.
Pohjoisvaltioissa ruokaa ja lääkkeitä oli paremmin saatavilla, mutta paikoin olosuhteet pidettiin tahallaan karuina vastineeksi siitä julmasta kohtelusta, jota pohjoisvaltiolaiset vangit saivat etelävaltioissa.
Churchill tutustui vankilaolosuhteisiin jouduttuaan itse sotavangiksi buurisodassa vuonna 1899.
Churchill käynnisti uudistuksia
Perusajatuksena 1800-luvun vankiloissa oli tehdä vankien elämästä niin karua, ettei ajatus paluusta vankilaan tuntunut houkuttelevalta.
Monet vapautetut vangit päätyivät kuitenkin suoraan äärimmäiseen köyhyyteen mieli ja keho niin murrettuna, ettei heistä ollut enää töihin. Britanniassa kolmesta neljästä vapautetusta vangista tulikin rikoksenuusija.
Vuonna 1910 Britannian sisäministeriksi valittu Winston Churchill päätti tehdä asialle jotain. Hän käynnisti joukon uudistuksia, joiden tavoite oli vähentää vankilatuomioita ja taata paremmat olot vankiloissa.
Nuorten rangaistuksia lievennettiin, ja Britannian valtionvankiloissa heille piti järjestää neljästi vuodessa konsertteja ja luentoja.
Epäinhimillinen vankilajärjestelmä peilasi Churchillin mukaan hallintoa:
”Näyttäkää minulle vankila, niin minä kerron, millaisessa yhteiskunnassa elätte.”
Churchillin uudistukset vaikuttivat myös Yhdysvalloissa, missä esimerkiksi Sing Singin vankilassa New Yorkissa luovuttiin vuonna 1913 raidallisista vanginpuvuista ja vankilaan avattiin elokuvateatteri.
