Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

1800-luvun vankiloissa ei ollut toivoa

Yhdysvalloissa ja Britanniassa otettiin käyttöön uusia vankilajärjestelmiä 1800-luvulla. Vankeja alettiin ”uudelleenkouluttaa” esimerkiksi ankaralla työnteolla, kovalla kurilla ja täydellisellä eristämisellä. Uusia keinoja pidettiin kuolemanrangaistusta ja maastakarkotusta inhimillisempinä, mutta monelle vangille ne olivat kuolemaakin pahempi kohtalo.

Culture Club/Getty Images

Kuolemanrangaistus säästi vankilatilaa

1700-luvun alussa Britanniassa ei ollut valtiollista vankilalaitosta, vaan vangit lähetettiin kaukaisiin vankilasiirtokuntiin tai suljettiin yksityisvankiloihin, jotka olivat ääriään myöten täynnä.

Vuonna 1723 astui voimaan niin sanottu Bloody Code, joka määräsi kuolemanrangaistuksen yli kahdestasadasta lainrikkomuksesta, jopa niinkin pienistä rikkeistä kuin kellon varastaminen, puun kaataminen tai liikkuminen iltaisin mustatuin kasvoin.

1700-luvun lopun valistusajan hengessä niin ankaria rangaistuksia alettiin kuitenkin pitää epäinhimillisinä, ja Penitentiary Act -laki vuonna 1779 oli siemen nykyisen kaltaiselle vankilajärjestelmälle.

© Shutterstock

Kuolemanrangaistuksen ja maastakarkotuksen vaihtoehdoksi perustettiin valtiollisia vankiloita. Vankiloiden perusta oli kristillinen, ja niissä vangin oli määrä katua syntejään.

Uutta oli se, että vankeutta ei nähty vain rangaistuksena vaan keinona ”uudelleenkouluttaa” vangit ja valmistella näitä palaamaan yhteiskuntaan mallikansalaisina.

Keinot olivat usein äärimmäiset ankarat, mutta niin kauan kuin liian moni vanki ei kuollut vankiloissa, poliitikot katsoivat muualle.

Uudistusten seurauksena etenkin Britanniassa ja Yhdysvalloissa syntyi 1800-luvulla paljon uudentyyppisiä rangaistuslaitoksia. Niissä vankilanjohtajat yrittivät kilvan löytää halvimmat ja tehokkaimmat keinot murtaa rikollinen mieli.

Vankilajärjestelmät

1700-luvun lopulta lähtien valistusajan ideat omaksuttiin vankeinhoidossa niin, että vankeja ei ainoastaan vain haluttu rankaista vaan heidät haluttiin muuttaa kelvoiksi kansalaisiksi. Yhdysvalloissa ja Britanniassa syntyi uudentyyppisiä vankiloita, mutta ne täyttyivät nopeasti ja vankien olot usein vain pahenivat entisestään.

Auburnin vankilassa vankien piti marssia tiiviissä jonossa, jotteivät he voineet katsoa toisiaan silmiin.

© Jacob A. Riis/Getty Images

Vangit yritettiin murtaa

Yksi suosituimmista uusista rangaistusmenetelmistä Yhdysvalloissa oli niin sanottu auburnilainen vaitiolojärjestelmä, joka kehitettiin Auburnin vankilassa New Yorkissa.

Vangit pyrittiin nujertamaan henkisesti, jotta he palaisivat yhteiskuntaan ”tyhjänä tauluna”. Keinoja olivat ankara työnteko, sotilaallinen kuri ja rangaistukset.

Vankeja kutsuttiin numeroilla eikä nimillä, he joutuivat pitämään raidallista vanginpukua eivätkä he saaneet puhua. Pienimmästäkin erheestä rangaistiin piiskaamalla.

Menetelmä onnistuikin siinä mielessä, että vankien mielet alkoivat murtua eikä Auburnissa juuri kapinoitu, ja monet yhdysvaltalaisvankilat sovelsivat menetelmää.

Moni vanki ei kestänyt julmaa järjestelmää, ja kahden ensimmäisen vuoden aikana 83 vangista viisi tappoi itsensä.

Yksi pahamaineisimmista ”velkavankiloista” oli Lontoon Newgate, joka toimi vuosina 1188–1904.

© Bridgeman Images & Shutterstock

Vankien piti maksaa vartijoidensa palkat

1700-luvulla kaikki Britannian vankilat olivat yksityisiä, ja niissä vangit joutuivat maksamaan itse vartijoiden palkat lähes kokonaan.

Vankien piti kaivaa kuvettaan tai pyytää esimerkiksi perheenjäseniltään rahaa, jos he halusivat vaikkapa sellin, jossa oli oikea sänky ja ikkuna.

Joissakin tapauksissa vankilat vaativat maksun jopa vangin vapauttamisesta.

Köyhimmät vangit saattoivat ajautua velkakierteeseen, mikä tarkoitti useita vankilavuosia lisää alkuperäisen tuomion jo päätyttyä. Niille, joilla oli riittävästi rahaa, vankila-aika saattoi puolestaan olla lähes miellyttävää.

Rahalla pääsi esimerkiksi vankilan pubiin nauttimaan alkoholia ja päivisin ulkoilemaan.

Vasta vuonna 1823 Britannian parlamentti hyväksyi lakimuutoksen, joka velvoitti työnantajan maksamaan vanginvartijoiden palkan vankien sijaan.

Hintoja Lincolnshire Gaolissa Englannissa 1784

  • Vankilaan kuljetus:

    6 šillinkiä ja 8 penniä – nykyrahassa noin 35 euroa.

  • Oma sänky (hinta/vko):

    2 šillinkiä ja 6 penniä – noin 13 euroa.

  • Vankilasta pääsy rangaistuksen päätyttyä:

    6 šillinkiä ja 8 penniä – noin 35 euroa.

  • Kolme ateriaa päivässä (hinta/vko):

    6 šillinkiä – noin 31 euroa.

Pottawattamie County Jail Iowassa tunnettiin nimellä ”Oravahäkki”. Siinä oli 45 tonnin painoinen rumpu, jossa oli sellejä kolmessa kerroksessa.

© Walter Bibikow AGE/Imageselect

Karusellikuritushuone tappoi ja runteli

Yhdysvalloissa keksittiin 1800-luvun lopulla pyörivä vankila. Se oli suuri pyöreä häkki, jossa oli vain yksi oviaukko ja jonka keskellä olevassa pyöritettävässä ”rummussa” sellit olivat.

Vanki pääsi ulos vain, kun ovi sattui hänen sellinsä kohdalle. Järjestelmä oli vaarallinen. Jos vanki esimerkiksi nukahti käsi kalterien välissä, käsi saattoi murtua, kun rumpua pyöritettiin.

Viimeinen pyörivä vankila toimi Iowassa, ja se suljettiin vuonna 1960, kun eräs vanki oli kuollut ja hänen ruumistaan ei saatu siirrettyä kahteen päivään pyörityskampeen tulleen vian vuoksi.

Britannian Pentonvillen vankilassa vangit joutuivat sellistä poistuessaan pitämään huppuja, jotteivät he näkisi toisiaan.

© Ciell

Vangit eivät nähneet ketään vuosiin

Pari kilometriä Philadelphian kaupungin ulkopuolella Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa avattiin vuonna 1829 Eastern State Penitentiary -vankila.

Pinta-alaltaan 40 000 neliömetriä suuri vankila oli Yhdysvaltojen suurin rakennus ja yksi ensimmäisistä vankiloista, jossa vangit eristettiin yksityisselleihin – myös heidän tehdessään töitä. Tätä kutsuttiin eristämisjärjestelmäksi.

1800-luvulla järjestelmää noudatettiin yli 300 vankilassa, kuten Britannian suuressa valtionvankilassa Pentonvillessä, joka avattiin 1842.

Uuden järjestelmän taustalla olivat Yhdysvaltojen uskonnolliset liikkeet, joissa uskottiin, että vankien tiukka eristäminen yhdistettynä säännölliseen raamatunlukuun ja kovaan työhön lisäisi syntisen uskonnollista tietoisuutta ja katumusta.

Kaksi tällaisessa vankilassa vieraillutta ranskalaispoliitikkoa kirjoitti Ranskan hallitukselle 1831:

”Yksinäisyys saa vangin miettimään. Seuranaan vain oma rikoksensa hän oppii vihaamaan sitä.”

Vuosikausien täydellisen eristämisen seuraukset olivat usein kuitenkin aivan toisenlaiset: ilmaan minkäänlaista puheyhteyttä tai fyysistä kontaktia muihin ihmisiin monet vangit masentuivat pahasti tai menettivät järkensä.

Epäinhimillinen rangaistusmenetelmä sai paljon arvostelua osakseen, ja 1913 Eastern State Penitentiary luopui kokonaan kiistellystä eristysvankeudesta.

Eastern State ­Penitentiary suljettiin vuonna 1971, mutta siellä voi edelleen vierailla. Rakennuksessa kuulemma kummittelee.

Ciell

Jo julkisivun piti herättää pelkoa

Ulkoapäin Eastern State Penitentiary muistutti goottilaista linnaa.

Sen julkisivun piti ”istuttaa pelko niiden sydämiin, jotka harkitsevatkin rikoksen tekemistä”, arkkitehti John Haviland määritteli.

Ciell & Shutterstock

Ulkoilu täydessä hiljaisuudessa

Joka sellin edessä oli pieni piha, jossa vanki ulkoili päivittäin 30 minuuttia tiukan vuorotteluaikataulun mukaan.

Näin varmistettiin, että vankeja ei ollut ulkona samaan aikaan niin, että he olisivat voineet kommunikoida.

Ciell

Vankeja tarkkailtiin

Eastern State Penitentiary rakennettiin niin sanottua panoptikon-periaatetta mukaillen.

Vartijat pystyivät tarkkailemaan keskustornista kaikkia seitsemää siipeä.

Vartijoita tarvittiin kerralla siis vain vähän, mikä oli tehokasta ja halpaa.

Ciell

Jumalallisten puitteiden piti johtaa muutokseen

Lukuisine kattoikkunoineen vankila muistutti kirkkoa, ja myös muun arkkitehtuurin piti edistää vankien uskonnollista kasvua.

”Pakkoluostari, uudistumisen moottori”, kuvaili arkkitehti John Haviland suunnittelemaansa vankilaa.

Ciell & Shutterstock

Kuusi keinoa varmistaa vangin täydellinen eristys

  • Pienten sellien väliset seinät olivat niin paksut, että ne estivät kaiken vankien välisen viestinnän esimerkiksi seiniä paukuttamalla.

  • Kun vangit saapuivat vankilaan, he saivat numeron, jolla heitä siitä eteenpäin puhuteltiin. Nimien käyttö oli ehdottomasti kielletty. Näin vangeilta riistettiin kaikki inhimillisyys – sekä omansa että muiden vankien.

  • Sellien ulkopuolella vankien piti pitää päässään huppua, jotta he eivät voineet nähdä toisiaan. Lisäksi heillä oli huopatossut, jotta askelet eivät kuuluneet.

  • Ruoka sujautettiin selliin seinässä olevasta luukusta. Näin vangit eivät saaneet vartijoihin katsekontaktia.

  • Vangit eivät saaneet olla yhteydessä toisiinsa eivätkä puhua keskenään. He saivat laulaa vain viikoittaisissa jumalanpalveluksissa.

  • Työaika oli 8–10 tuntia, ja työtä tehtiin omassa sellissä. Työkalut annettiin päivittäin selliin seinän luukusta.

Läpimädissä vankilalaivoissa samaan selliin sullottiin jopa 16 vankia.

© English School/Bridgeman Art Library/Ritzau Scanpix

Vankilalaivat olivat hirveitä loukkuja

Britannian pahamaineiset vankilalaivat syntyivät Yhdysvaltojen vuonna 1776 saavuttaman itsenäisyyden vanavedessä.

Menetettyään Amerikan siirtokuntansa Britannia ei voinut enää lähettää sinne vankejaan, joten se alkoi sen sijaan muuttaa vanhoja sotalaivoja vankilalaivoiksi, prison hulks, joilla oli monia kuvaavia lempinimiä, kuten ”helvetti merellä” ja ”kelluva kiirastuli”.

Vankilalaivojen piti olla pari vuotta kestävä hätäratkaisu, mutta vielä sen jälkeen kun vankeja alettiin viedä Australiaan vuonna 1788, vankilalaivojen toiminta jatkui. Vuonna 1843 yli 70 prosenttia kaikista Britanniassa tuomituista rikollisista joutui vankilalaivoille, joissa olosuhteet olivat vielä hirveämmät kuin vankiloissa maissa.

Taudit, kuten kolera, punatauti ja lavantauti, levisivät laivoissa nopeasti ja surmasivat yli kolmasosan vangeista.

Niistä hengissä selvinneet joutuivat tekemään vuosia ankaraa pakkotyötä, esimerkiksi raivaamaan kahleissa kiviä ja mutaa Thamesjoesta vapaiden kansalaisten pilkattavana.

Vangit

Uusissa vankiloissa vankien elämä oli yhtä helvettiä, sillä pienemmästäkin rikoksesta oli rangaistuksena vuosien pakkotyötä, joka tuhosi niin kehon kuin mielenkin.

Ruoka oli useimmiten velliä tai puuroa.

© Nillerdk

Vankilan arki oli ankaraa työtä ja surkeaa ruokaa

1800-luvun puolivälissä useimmissa Britannian ja Yhdysvaltojen vankiloissa vangit herätettiin aamulla kello 5.30 kellonsoitolla.

Vankien piti heti nousta ja pukeutua ja valmistautua sellitarkastukseen.

Patja rullattiin kasaan, vuodevaatteet viikattiin, yöastia tyhjennettiin ja lautanen ja kuppi pestiin. Sitten seurasi aamiainen, aamuhartaus ja jopa kymmenen tuntia työskentelyä kaikille yli 16-vuotiaille vangeille.

Yhdysvalloissa esimerkiksi Sing Singin ja Auburnin vankiloissa vangit valmistivat muun muassa vaatteita, tynnyreitä ja nauloja.

Brittivankiloissa vangit joutuivat esimerkiksi tarpomaan polkumyllyssä tai purkamaan köysiä eristyssellissä.

Yhteistä kaikelle vankilatyölle oli se, että se oli kuluttavaa ja aiheutti monenlaisia vaivoja, kuten kumaraselkäisyyttä ja sormien jäykistymistä. Myös vankilaruoka oli yksipuolista eikä sisältänyt juurikaan välttämättömiä ravintoaineita.

Usein tarjolla oli vain vettä, leipää ja esimerkiksi kaurasta valmistettua lientä, velliä tai puuroa. Ankara työ ja riittämätön ravinto kuluttivat vähitellen vankien voimat, ja vankeusajan päätyttyä moni oli raunioina.

Nälkä oli ikuinen vieras vankiloissa, ja tunnetaan tapauksia, joissa vangit ovat epätoivoissaan syöneet kynttilöitä ja nahkaöljyä.

Esimerkiksi Michael Davitt -niminen vanki, joka istui 15 vuotta brittiläisessä Dartmoorin vankilassa, kuvaili kokemuksiaan vuonna 1882:

”Nälkä ajaa ihmisen eläimelliseen ahneuteen, eikä mikään, mitä tämä siinä tapauksessa suinkin löytää syötäväkseen, enää maistu lainkaan vastenmieliseltä.”

© Wikimedia Commons

Päivärutiini Pentonvillen vankilassa

  • Klo 5.30:

    Vangit heräävät vartijoiden soittaessa kelloa ja valmistelevat sellinsä tarkastusta varten.

  • Klo 6.00:

    Yksi vankiryhmä viedään polkemaan vesipumppuun yhdistettyä polkumyllyä. Toinen vankiryhmä siivoaa vankilan käytävät.

  • Klo 7.00:

    Kaikki vangit palaavat selleihinsä siivoamaan ja peseytymään.

  • Klo 7.30:

    Vankilatyöntekijät syövät aamiaisen, minkä jälkeen he jakavat vangeille ruuan.

  • Klo 8.00:

    Uusi vankiryhmä viedään polkumyllylle, ja muut osallistuvat aamuhartaukseen kappelissa.

  • Klo 11.00:

    Polkumyllyn vangit vaihdetaan toisiin. Ne vangit, jotka eivät ole työvuorossa, joko saavat uskonnollista opetusta vankilan kappelissa tai ulkoilevat pihalla.

  • Klo 13.00:

    Kaikki vangit palaavat selliinsä, jossa he syövät leipää ja keittoa. Polkumyllyvuorot, uskonnollinen opetus ja ulkoilu jatkuvat kello 20:een.

    Jokainen puurtaa polkumyllyssä 8–10 tuntia päivässä.

  • Klo 20.00:

    Vartijat soittavat kelloa työnteon ja muiden aktiviteettien päättymisen merkiksi. Vangit viedään takaisin selleihinsä.

  • Klo 22.00–5.30:

    Vartijat sammuttavat valot selleistä ja varmistavat, että sellien ovet ovat lukossa. Vartijat partioivat käytävillä koko yön.

    Kello 5.30 kello soi taas, ja vangeilla on edessä uusi, aina samanlaisena toistuva armoton päivä.

Rikolliset panivat monesti kampoihin kuvattaessa, ja tarvittiin useita henkilöitä pitämään heitä paikoillaan.

© New York Public Library/Imageselect

Vangit vastustelivat valokuvausta

Nykyään rikollinen voidaan tunnistaa esimerkiksi yhden sormenjäljen perusteella.

Niin helppoa ei ollut 1800-luvulla, vaan silloin vangit mitattiin ja kuvattiin tarkoin heidän tullessaan vankilaan. Valokuvat ja muut tiedot arkistoitiin, jotta rikollinen voitaisiin tunnistaa, jos hän pakeni.

Vankilakuvia käytettiin 1800-luvun puolivälistä lähtien, mutta vasta kun ranskalainen poliisi Alphonse Bertillon vuonna 1882 kehitti standardisoidun järjestelmän, tunnistuskuvat levisivät useimpiin vankiloihin Yhdysvalloissa ja Britanniassa.

Valokuvaustekniikka oli vielä kallista ja vaivalloista, ja kuvattavan piti olla paikoillaan pitkään.

Monet tuomitut yrittivät häiritä kuvausta kaikin keinoin, jota heidän kuvastaan tulisi mahdollisimman epätarkka, ja liikkuivat ja kiemurtelivat kuvauksen ajan ja uhkailivat vartijoita.

Jotkut vääntelivät kasvojaan vääristyneisiin ilmeisiin, mille vartijat eivät oikeastaan voineet mitään.

Eristysvankiloissa vankien mieli järkkyi

”Pentonvillen järjestelmä ajaa vääjäämättä vangit hulluteen”, luki London Times -sanomalehden pääkirjoituksessa vuonna 1841.

Väite osoittautui todeksi. Britannian suurvankilan Pentonvillen esikuva oli yhdysvaltalainen eristysvankila Eastern State Penitentiary, jossa vangeilla oli paljon psyykkisiä ongelmia.

Täydellinen eristys ei auttanut vankeja vaan loi pikemminkin ilmapiirin, jossa pelko, hallusinaatiot ja itsemurha-ajatukset hallitsivat. Psykiatri Forbes Winslowin mukaan Pentonvillessa oli lähes kuusi kertaa enemmän psyykkisesti sairaita kuin tavallisessa väestössä.

Nämä vangit eivät kuitenkaan saaneet lääkkeitä tai psykiatrista hoitoa, vaan vankilapapit yrittivät parantaa heitä.

Eristysjärjestelmän perusta oli syvästi uskonnollinen, ja raamatunluentaa ja säännöllistä rukoilemista pidettiin tehokkaimpina hoitokeinoina henkisesti järkkyneille.

© Shutterstock

Sipulivarkaus toi 7 vuotta vankeutta

John Walker -niminen brittiläinen maatyöläinen tuomittiin 8. huhtikuuta 1874 seitsemäksi vuodeksi vankeuteen ja seitsemäksi vuodeksi poliisitarkkailuun sipulisäkin varastamisesta.

Oikeudessa väitettiin, että hänet oli aiemmin tuomittu 13 rikoksesta peitenimellä Mulls. Väitteelle ei ollut todisteita, mutta se vaikutti silti hänen saamaansa tuomioon, eikä hän ollut erikoistapaus.

Lontoossa oli vuonna 1800 miljoona ja sadan vuoden päästä jo kuusi miljoonaa asukasta. Ihmisiä tuli maalta kaupunkiin etsimään töitä, ja valtaosa uusista asukkaista oli köyhiä.

Kuten moniin muihin suuriin teollisuuskaupunkeihin Lontooseenkin kasvoi slummialueita, joissa rikollisuus rehotti, ja rikollisuus nelinkertaistui Lontoossa vuosina 1800–1840.

Noin 75 prosenttia oli ”pikkurikollisuutta”, mutta rangaistukset olivat kovia. Vaikka esimerkiksi varkaudesta seurasi harvoin teloitus, oikeusjärjestelmän lähtökohta oli se, että rikoksista tuli rangaista ankarasti, etenkin jos rikollisella oli kontollaan edellisiä tuomioita.

Huono-osaiset joutuivat usein varastamaan henkensä pitimiksi ja saattoivat päätyä siitä hyvästä vuosiksi telkien taakse ja 1800-luvun vankilakokeilujen uhreiksi.

John Walker odotti oikeudenkäyntiään kuusi kuukautta vankilassa.

© Pinterest

Kova tuomio pikkurikoksista

  • Nimi: Henry Catlin, 14 vuotta.

    Vuosi: 1842.
    Rikos: Varasti 17,5 penniä.
    Tuomio: 14 vuotta pakkotyötä Tasmaniassa. Hän ei koskaan palannut Britanniaan.

  • Nimi: Mary Eagan, ikä tuntematon.

    Vuosi: 1853.
    Rikos: Jätti 6 kk vanhan lapsen vartioimatta Dundeessa Skotlannissa.
    Tuomio: 10 kk vankeutta, josta 2 kk raskasta fyysistä työtä.

  • Nimi: Dorcas Mary Snell.

    Vuosi: 1882.
    Rikos: Varasti pekoninpalan.
    Tuomio: Viisi vuotta vankeutta, vapautettiin kahden vuoden päästä.

  • Nimi: Pricilla Penfold, alle 18-vuotias.

    Vuosi: 1874.
    Rikos: Varasti takin.
    Tuomio: Viisi vuotta vankeutta.

Työ ja rangaistus

Vankilassa työn piti olla mahdollisimman rankkaa, jotta se nujertaisi vangin niin ruumiillisesti kuin henkisesti. Jos vanki ei edelleen totellut, ankara rangaistus seurasi viipymättä.

Polkumylly tappoi hitaasti

Miljoonat ihmiset rehkivät nykyään vapaaehtoisesti kuntosalien porraslaitteessa tai juoksumatolla, mutta harva tietää, että samantyyppisiä laitteita on käytetty 1800-luvun vankiloissa rangaistusvälineinä.

Ensimmäisen vankilan polkumyllyn rakensi brittiläinen insinööri William Cubitt vuonna 1818 keinoksi pitää mahdollisimman monta vankia työn touhussa yhtä aikaa. Laitteessa oli 24 ”askelmaa” hihnassa 20 senttimetrin välein.

Kun vanki astui askelmalle, hihna pyörähti eteenpäin ja vangin oli pakko astua seuraavalle askelmalle. Joskus polkumylly oli yhdistetty esimerkiksi myllynrattaaseen, joka jauhoi viljaa, mutta usein ei mihinkään.

Laite oli edullinen käyttää ja levisi siksi moniin Britannian ja Yhdysvaltojen vankiloihin. Monotoninen puurtaminen mursi tehokkaasti vankien mielen mutta raunioitti myös fysiikan.

Esimerkiksi irlantilaissyntyinen kirjailija Oscar Wilde joutui vuonna 1895 homoseksuaalisuuden vuoksi Englannissa kahdeksi vuodeksi vankilaan, jossa hän askelsi kuusi tuntia päivässä polkumyllyssä.

Wilde ei koskaan toipunut kokemuksestaan, ja hän kuoli kolme vuotta vapauttamisensa jälkeen.

Polkumylly oli suosittu, koska siinä saatiin monta vankia yhtä aikaa töihin.

Print Collector/Getty Images

Työtä tehtiin vuorossa

Vanki askelsi viisitoista minuuttia, minkä jälkeen hän sai pitää tauon ja toinen vanki tuli tilalle vartiksi. Näin raadanta jatkui tuntikausia joka ikinen päivä.

Print Collector/Getty Images

Säädeltävä vastus

Jotkin polkumyllyt oli yhdistetty siivekkeisiin, joilla voitiin säätää laitteen vastusta.

Näin voitiin pitää nopeus sopivana ja vähentää loukkaantumisen ja kuoleman riskiä.

Print Collector/Getty Images

Vangit joutuivat monesti purkamaan vanhoja köysiä, joista saaduista kuiduista valmistettiin niin sanottua rivettä eli tilkettä puulaivoihin.

© Shutterstock

Työ vammautti iäksi

1800-luvun vankilat eivät olleet mitään lepokoteja, mutta kun ankarasta kenraalista Edmund Du Canesta tuli Britannian valtion vankiloiden johtaja vuonna 1863, olosuhteet muuttuivat entistäkin kovemmiksi.

Du Cane uudisti vankilat kerralla mottonaan ”Kovaa työtä, kovaa ruokaa ja kovat sängyt”. Ruokaa vähennettiin, ja riippumatot vaihdettiin koviin lautasänkyihin.

Työmuotoja lisättiin, ja vangit joutuivat töihin esimerkiksi kivilouhoksille, joissa he raahasivat suuria kiviä ja murskasivat niitä lekalla.

Parin vuoden yksitoikkoinen raadanta louhoksilla johti usein nivelkulumiin ja kroonisiin selkävaivoihin.

Työturvallisuus oli olematon, ja vankeja murskautui putoavien kivien alle.

Yleisin vankilatyö oli purkaa vanhoja köysiä, joista valmistettiin tilkemateriaalia puulaivoihin.

Työ ei ollut vaarallista, mutta vankien piti tuottaa jopa 1,5–2 kiloa materiaalia päivässä, mihin saattoi kulua 12 tuntia.

Monotoninen työ tuhosi sormia, ja terva, johon köysistä puretut kuidut upotettiin, värjäsi kädet pysyvästi.

Kammen pyöritys nujersi

Kuri oli vankiloissa ensi sijalla, ja jos vaikkapa joku vanginvartijoista oli sitä mieltä, ettei vanki tehnyt työtään kunnolla, laiskotteli tai jollain muulla tapaa pyristeli ankaran vankilajärjestelmän tiukkoja sääntöjä vastaan, seurauksena oli esimerkiksi piiskarangaistus.

Kurittomat vangit tuomittiin usein työskentelemään pidempään kuin päivän tavallinen 8–10 tuntia. Työn tarkoitus oli uudelleenohjelmoida rikollinen ja murtaa hänen itsekkyytensä.

Tutkimusten mukaan se toimi parhaiten, jos raadanta oli merkityksetöntä. Näin vangilta vietiin pieninkin mahdollisuus tuntea tyytyväisyyttä työstään.

Vuonna 1895 kampea pyörittämään joutui 29 brittivankia, kuusi vuotta myöhemmin enää viisi.

© Mary Evans Picture Library/Ritzau Scanpix

Hyvä esimerkki merkityksettömästä työstä oli pahamaineinen ”kampi”. Se oli laatikkoon kiinnitetty kampi, jota vangin piti pyörittää ympäri jopa 10 000 kertaa.

Kampea pyöritettiin eristyssellissä, jossa oleva laskin rekisteröi, montako kierrosta vanki oli kääntänyt kampea, eikä vanki saanut ruokaa, ennen kuin hän oli pyörittänyt sitä määrätyn määrän.

Siihen saattoi kulua koko päivä, ja se oli äärimmäisen rankkaa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.

Rangaistuskeinoa kritisoitiin ankarasti jo 1800-luvun lopulla epäinhimillisenä.

Andersonvillen vankileirillä oli sodan loppuaikoina 45 000 vankia, joista 13 000 kuoli.

© Library of Congress

Sisällissodan vankileirit järkyttivät

1800-luvulla Yhdysvalloissa yritettiin päästä eroon entisten aikojen barbaarisista vankiloista, mutta hyvät aikeet joutuivat romukoppaan sisällissodan sytyttyä vuonna 1861.

Kummankin puolen vankileirit lähes kilpailivat kammottavuudesta. Kaikkiaan 409 000 sotilasta joutui sotavangiksi sisällissodan aikana, ja heistä 59 000 kuoli ennen sodan loppua vuonna 1865.

Eniten vankeja kuoli etelävaltioiden Andersonvillen leirillä Georgiassa. Vangeilla ei ollut juuri lainkaan ruokaa, ja ainoa juomavesi saatiin pienestä leirin läpi virtaavasta purosta.

Pohjoisvaltioissa ruokaa ja lääkkeitä oli paremmin saatavilla, mutta paikoin olosuhteet pidettiin tahallaan karuina vastineeksi siitä julmasta kohtelusta, jota pohjoisvaltiolaiset vangit saivat etelävaltioissa.

Churchill tutustui vankilaolosuhteisiin jouduttuaan itse sotavangiksi buurisodassa vuonna 1899.

© Hulton Archive/Getty Images

Churchill käynnisti uudistuksia

Perusajatuksena 1800-luvun vankiloissa oli tehdä vankien elämästä niin karua, ettei ajatus paluusta vankilaan tuntunut houkuttelevalta.

Monet vapautetut vangit päätyivät kuitenkin suoraan äärimmäiseen köyhyyteen mieli ja keho niin murrettuna, ettei heistä ollut enää töihin. Britanniassa kolmesta neljästä vapautetusta vangista tulikin rikoksenuusija.

Vuonna 1910 Britannian sisäministeriksi valittu Winston Churchill päätti tehdä asialle jotain. Hän käynnisti joukon uudistuksia, joiden tavoite oli vähentää vankilatuomioita ja taata paremmat olot vankiloissa.

Nuorten rangaistuksia lievennettiin, ja Britannian valtionvankiloissa heille piti järjestää neljästi vuodessa konsertteja ja luentoja.

Epäinhimillinen vankilajärjestelmä peilasi Churchillin mukaan hallintoa:

”Näyttäkää minulle vankila, niin minä kerron, millaisessa yhteiskunnassa elätte.”

Churchillin uudistukset vaikuttivat myös Yhdysvalloissa, missä esimerkiksi Sing Singin vankilassa New Yorkissa luovuttiin vuonna 1913 raidallisista vanginpuvuista ja vankilaan avattiin elokuvateatteri.

Lue myös:

Terrorismi

Tukholma järkyttyi: Lähetystön kaappaus

23 minuuttia
Rikokset

Yhdysvaltojen mafia

5 minuuttia
Rikolliset

Kuka oli viimeinen giljotiinissa mestattu?

1 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota