Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Viuluvirtuoosin haave särkyi

Norjalainen Ole Bull oli yksi 1800-luvun taitavimmista viulisteista. Vuonna 1852 hän osti Yhdysvalloista maata, koska hän halusi perustaa sinne uuden ja paremman Norjan, jossa arvostettaisiin lahjakkuutta ja yksilöllisyyttä. Hänen seuraajansa katuivat katkerasti hyväuskoisuuttaan.

Granger/Imageselect

Kyynelet vierivät pitkin 42-vuotiaan norjalaisen poskia hänen kuunnellessaan huutoja ja suosionosoituksia.

Ympäröivien vuorten siluetit piirtyivät vasten Pennsylvanian tummaa taivasta. Syyskuussa 1852 ihmisten täyttämää laaksoa valaisivat nuotiot, kun illan ehdoton päähenkilö kumarsi nöyrästi kaikille.

”Norjan pojat”, aloitti Ole Bull, kun hän vihdoin taas luotti ääneensä, ”seudulta, jossa piilee pohjantuulen koti, olemme nyt saapuneet etsimään uutta kotia.”

”Jokaisen kaatamanne puun kumiseva kaiku kantaa äiti-Norjaan asti, ja me luomme Uuden Norjan, joka on vihkiytynyt itsenäisyydelle"
Ole Bull, 1852.

Nuotioiden loimussa Bull maalaili, miten he yhdessä voisivat luoda villiin luontoon vapauden paratiisin, missä ei nähtäisi nälkää, kuten kotona Norjassa, ei olisi paatuneisuutta eikä uusien ajatusten vastustusta.

”Jokaisen kaatamanne puun kumiseva kaiku kantaa äiti-Norjaan asti, ja me luomme Uuden Norjan, joka on vihkiytynyt itsenäisyydelle, kastettu vapauteen ja joka kukoistaa Yhdysvaltojen lipun suojissa!”

Sitten Bull tarttui viuluunsa ja purki tunteensa jumalaisiksi säveliksi. Yleisö kuunteli lumoutuneena.

Vuonna 1852 moni piti Bullia maailman parhaimpana viulistina, ja hän oli konsertoinut täysille saleille Euroopan ja Yhdysvaltojen suurkaupungeissa.

Nyt hän seisoi villin luonnon keskellä laaksossa, jonne oli määrä rakentaa uusi ja parempi Norja, Oleana.

Vuotta myöhemmin moni siirtokuntalainen muisteli kaihoisasti tuota satumaista iltaa, jolloin kaikki vielä luottivat Bullin kepeisiin lupauksiin.

Lapsikapinallinen halusi vain soittaa

Norjan suurin viulistitähti ja siirtokunnan perustaja syntyi Bergenissä vuonna 1810.

Maa oli tuolloin enää neljä vuotta Tanskan hallinnassa, minkä jälkeen norjalaiset joutuivat sopeutumaan siihen, että heidät luovutettiin Ruotsille eräänlaisena sotasaaliina.

Ole Bullin isä oli apteekkari ja äiti lakimiehen tytär, ja hän kuului siten Bergenin hyvinvoivaan porvaristoon.

Arjen aherruksen vastapainona vanhemmat soittivat mielellään, ja musiikki kiehtoi selvästi poikaakin jo nuoresta. Kahdeksanvuotiaana hän sai oman viulun ja pääsi soittamaan vanhempiensa kanssa.

Vanhemmat rakastivat musiikkia. Heitä kuitenkin huolestutti se, että heidän vanhin poikansa ei ilmeisesti ollut kiinnostunut mistään muusta.

Poika oli ilmiriidassa kotiopettajansa kanssa, ja usein hän karkasi tunneilta päästäkseen harjoittelemaan soittamista.

Bull kantoi itse päävastuun musikaalisesta kehityksestään, ja hän janosi oppia parhaimmilta:

Hän esimerkiksi nimitti Mozartia uskonnokseen, ja yksi hänen maanläheisemmistä esikuvistaan oli italialainen viuluvirtuoosi Niccolò Paganini, elävä legenda.

Bullin toisen vaimon, Saran, mukaan Bull kerjäsi isoäitiään ostamaan hänelle mestarin nuottivihkoja.

”Älä sano kellekään”, vanha rouva juonitteli, ”mutta yritän ostaa jonkin hänen kappaleensa sinulle, jos olet kiltti poika.”

Kun poika sai nuotit, hän katosi heti niiden kanssa perheen puutarhamajaan.

Norjalainen Ole Bull oli yksi 1800-luvun ehdottomasti suurimmista viulisteista. Hän rakennutti loisteliaan huvilan Lysøenin saarelle lähelle Bergeniä.

© Shutterstock

Norja oli liian pieni huippumuusikolle

Apteekkaria Ole Bullista ei tulisi koskaan, se perheen oli pakko tunnustaa.

Hänellä ei myöskään ollut taipumuksia papin uralle – mikä selvisi, kun hän reputti latinan pääsykokeen Kristianian (nykyisen Oslon) yliopistossa.

Sen sijaan Bull antoi jo 18-vuotiaana konsertteja.

Mahdollisuudet Bergenissä olivat kuitenkin rajalliset. Ilman omaa kuningasta Norjasta puuttui hovikulttuuri, joka olisi voinut työllistää ammattimaisia muusikoita ja jakaa stipendejä maan nuorille lahjakkuuksille.

”Hän muistutti kuumailmapalloa, joka tempoili kiinnitysköysissään valmiina kohoamaan ilmaan”, ystävä kuvaili.

Vaikka Bull oli intohimoinen isänmaan­ystävä, hän päätti vuonna 1831 matkustaa kokeilemaan onneaan Pariisissa, joka oli maailman musiikin pääkaupunki.

Kaupunkien kaupunki osoittautui olevan täynnä lahjakkaita nuoria miehiä, jotka haaveilivat läpimurrosta aivan kuin 21-vuotias Ole Bullkin. Hän ei pystynyt erottautumaan muista muusikoista, joista osasta kehittyi ajan mittaan suuria nimiä.

Pitkälti itseoppineena Bull ei ollut saanut opetusta arvostetuilta mestareilta eikä hänellä ollut suhteita.

Hänen tilannettaan ei parantanut se, että hän kieltäytyi hakemasta Pariisin konservatorioon ja hankkimasta muodollista koulutusta.

”Jos Ole Bull olisi kulkenut oikeaa tietä, hänestä tullut kaikkien aikojen suurin viulisti”, Bullia arvioi unkarilainen kollega.

Norjalainen koki pettymyksen toisensa jälkeen, ja Pariisin ajan ainoa valopilkku oli se, että hän pääsi seuraamaan Paganinin esiintymistä.

Muutaman vuoden päästä Bull matkusti Pariisista Sveitsiin, missä hän löi itsensä vihdoin läpi.

Ole Bull taituroi loistoviuluilla

Mestarille kelpasivat vain ensiluokkaiset viulut. Ole Bull omistikin kokoelman kaikkien aikojen hienoimpia viuluja, ja hän keräsi niitä innokkaasti koko ikänsä. Kokoelmaan kuului niin norjalaisia pelimanniviuluja kuin italialaisten mestareiden tekemiä loistosoittimiakin.

Menestys avasi Pariisin ovet

Sveitsiläiset hullaantuivat jo heti ensi konsertista alkaen Ole Bullin viulunsoittoon. Huhut lahjakkaasta norjalaisesta kiirivät hänen edellään, ja jokaisessa kaupungissa, missä hän esiintyi kesällä 1833, yleisö oli aina entistä suurempi.

Sveitsistä Bull jatkoi Italiaan, ja yleisön innostus vain kasvoi.

Hän loihti viulullaan tunteikasta ja mukaansatempaavaa musiikkia, joka vaati hänen sormiltaan joustavuutta ja voimaa, ja italialaiset kuulijat rakastivat jokaista nuottia. Vuonna 1835 Bull palasi riemusaatossa Pariisiin.

Grand Operan ovet olivat nyt avoinna hänelle, ja alan johtavissa lehdissä kriitikot ylistivät hänen esiintymistään.

”Hän ei ainoastaan osoittanut kykyjään vaikeilla kappaleilla; hänen viulunsa lauloi niin vivahteikkaasti, että se kuulosti lähes ihmisääneltä.

Hänen taianomaiset sävelensä ovat ihmeellisintä kuultavaa sen jälkeen kun Paganini oli täällä”, Le Courrier der Théâtres kirjoitti.

Lopulta nuori nouseva norjalaistähti kohtasi suuren idolinsa.

Bull oli kävelemässä Pariisissa, kun Paganini käveli häntä vastaan – ja italialainen tervehti häntä nimeltä: jopa ajan suuri viulisti tunnisti Norjan suurlahjakkuuden!

© Phil Cardamone/Imageselct

Ole Bull peittosi esikuvansa

Nuoren Ole Bullin suurin innoittaja ja idoli oli italialainen viulisti Niccolò Paganini, joka oli aikansa suurin musiikillinen tähti.

Kun Bull varttui, monien mielestä hänestä kehittyi vielä italialaistakin parempi, sillä hän pystyi soittamaan neljä-äänisesti tuntikausia.

Tekniikka vaatii sormilta suurta joustavuutta ja voimaa, eikä Paganinikaan pystynyt soittamaan konserteissaan niin kuin lyhyitä jaksoja.

Paganini jätti jälkeensä rikkaan perinnön sävellysten muodossa. Myöhemmät sukupolvet ovat hakeneet niistä usein innoitusta.

Bullista ei sen sijaan koskaan kehittynyt suurta säveltäjää, minkä vuoksi hän on osin painunut unholaan.

Yhdysvallat oli vapauden maa

Ole Bull avioitui nuoren pariisittaren kanssa, mutta ei vaimo Alexandrine eikä kasvava lapsilaumakaan onnistuneet rauhoittamaan häntä.

Vuonna 1838 hän vieraili Tanskassa Kööpenhaminassa, missä Fredrik VI soi hänelle audienssin ja kysyi, mistä hän oli oppinut soittamaan niin hienosti.

”Norjan tuntureilta, Teidän majesteettinne!” Bull vastasi heti runollisesti.

Ikävä kyllä 70-vuotias monarkki ei sietänyt kansallisromanttista höpinää.

”Viekää tuo mies pois”, kuningas kuiskasi adjutantilleen. ”Hänhän on hullu.”

Bullin merkittävimpiä saavutuksia oli 1843 vierailu Yhdysvalloissa.

”Musiikki lipui hänen sielustaan omaani ja sai sen rukoilemaan enkelien kera”
Naispuolinen ihailija Boston Courierissa, 1843.

Nuoressa valtiossa oli vähän taiteilijoita mutta laaja varakas yleisö, joka teki Bullista vauraan ja hiveli hänen itsetuntoaan.

”Miten hän sen teki, en tajua sen enempää kuin sitä, miksi aurinko paistaa tai kevät saa kaiken kukoistamaan. Tiedän vain, että musiikki virtasi hänen sielustaan minun sieluuni ja kohotti sen rukoilemaan enkelien kanssa”, naispuolinen ihailija ylisti Boston Courierissa.

Yhdysvalloissa Bull koki sellaista vapautta, arvostusta ja palvontaa, joka hänen mielestään miehelle, joka rohkeni tavoitella suuria.

Suhtautuminen lahjakkuuksiin oli hyvin erilainen kotimaassa Norjassa, minne vilulisti palasi vuonna 1849.

Ole Bull sai tarpeekseen

Kotona Bergenissä Ole Bull johti ensimmäisen norjankielisen teatterin perustamista maahan tammikuussa 1850.

Sen oli tarkoitus tarjota näyttämö lahjakkaille norjalaisille – eikä tanskalaisille, joiden käsissä maan taide-elämä oli siihen asti ollut.

Viulistitähti nousi itse näyttämölle Det Norske Teatretin avajaisissa.

Pian Bull oli ilmiriidoissa paikallisten lainvalvojien kanssa. Poliisit, jotka oli määrätty valvomaan julkisia tilaisuuksia, odottivat ilmaista sisäänpääsyä esityksiin.

Bull antoi heille huonot paikat, ja kostoksi viulisti pidätettiin useasti.

Kiistat poliisin kanssa toivat Bullille riitapukarin maineen, mistä oli hänelle haittaa, kun hän anoi Norjan itsehallinnolta tukea teatterille.

”Se, että Ole Bull on tehnyt Norjan tunnetuksi maailmalla, ei riitä syyksi sille, että meidän pitäisi käytännössä maksaa siitä hänelle”, poliitikko moitti.

Viulisti jäi ilman rahaa, ja samoihin aikoihin hänen vaimonsa alkoi puhua avioerosta. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, koska aviomies oli aina kiertueella.

Tympääntyneenä kaikkeen Bull päätti jättää kotimaansa. Hän muutti Yhdysvaltoihin.

© Imageselect

Viulisti tuki nuoria taiteilijoita

Bergen kasvatti 1800-luvulla useita suuria taiteilijoita – ja Ole Bull vaikutti heidän menestykseensä suuresti.

Henrik Ibsen (1828–1906) oli nuori kokematon kynäilijä, kun Bull vuonna 1850 palkkasi hänet vasta avattuun Bergenin teatteriin.

Moni pitää Ibseniä suurimpana näytelmäkirjailijana Shakespearen jälkeen.

Bull näki myös suurta potentiaalia sukulaisessaan Edvard Griegissa (1843–1907).

Bull suostutteli Griegin vanhemmat lähettämään pojan Leipzigiin, missä tätä opettivat arvostetun konservatorion parhaat opettajat. Griegistä kehittyi yksi 1800-luvun suurimmista säveltäjistä.

Pennsylvaniaan nousi siirtokunta

Heti saavuttuaan Yhdysvaltoihin Ole Bull ryhtyi perustamaan siirtokuntaa norjalaisille maahanmuuttajille.

Ensin hänen piti löytää siihen maata, mutta se ei ollut varakkaalle muusikolle mikään ongelma.

Syyskuussa 1852 maa oli hankittu ja 30-päisen käsityöläisjoukon edessä Bull nosti siirtokunnan lipun salkoon.

Se oli muuten kuin Norjan lippu, mutta sen yhdessä kulmassa oli Yhdysvaltojen tähti­lippu eli Stars and Stripes.

”Lippu kohosi hitaasti ja arvokkaasti ylös. Puolimatkassa tuuli pullisti sen komeasti, ja norjalaisten uusi koti nimettiin Oleanaksi”, tilaisuudesta raportoi yhdysvaltalainen toimittaja laaksossa, jota ympäröivät metsän peittämät vuoret.

Bull oli käyttänyt tässä vaiheessa hankkeeseen omia rahojaan 10 000 dollaria. Summa vastaa nykyrahassa suunnilleen 250 000:ta euroa. Tällä summalla hän oli hankkinut 45 neliökilometriä maata.

Bull ei ollut käynyt katsomassa aluetta ennen kaupan solmimista mutta hän luotti siihen, että norjalaiset tuntisivat olonsa kotoisaksi puiden ja vaarojen keskellä.

Kokeneempi liikemies olisi ehkä pohtinut sitä, minkä vuoksi alue ei ollut aiemmin kiinnostanut ketään.

Nyt siirtokunnan perustaja seisoi ensimmäistä kertaa omalla maallaan.

Häntä kuuntelemaan kerääntynyt joukko ei ollut varsinaisia siirtokuntalaisia, vaan kokeneita kirvesmiehiä, jotka hän oli palkannut New Yorkista.

Iso osa heistä oli lisäksi tanskalaisia eikä norjalaisia.

Bull ei antanut tämän pilata hyvää mielialaansa.

Kun kirvesmiehet alkoivat rakentaa siirtokunnan ensimmäisiä rakennuksia, Bull lähti haalimaan sinne lisää norjalaisia.

Siirtokunta korvessa

Siirtokunta korvessa

Synkkiä metsiä, ahtaita laaksoja ja yksi ainoa maantie ulkomaailmaan – näin voitaisiin kuvailla paikkaa, jonne Ole Bull päätti perustaa siirtokuntansa.

Naapurikaupungin Coudersportin People’s Journal -lehden toimittaja Hugh Young kävi siirtokunnassa vieraillulla vuonna 1853.

Kaukana kaikesta

Coudersport oli Ole Bullin perustaman siirtokunnan lähin naapuri Potterin piirikunnassa Pennsyl­va­nias­sa. Kaupunkia ja siirtokuntaa yhdisti 55 kilometriä pitkä maantie.

Siirtokunnan raja

Puutalot toivottivat tervetulleeksi

Uusi Bergen sijaitsi siirtokunnan pohjoislaidalla, ja se oli ensimmäinen asutus Coudersportista tultaessa.

”Se koostuu kauniista, matalista hirsimökeistä, ja se henkii toimeliaisuutta ja ahkeruutta”, Hugh Young kirjoitti.

Hotelli teki vaikutuksen

Oleanasta piti tulla siirtokunnan pääkaupunki. Suurin rakennus oli hotelli, jota pyöritti entinen unkarilainen upseeri. Se ei ollut vielä valmis, kun toimittaja Hugh Young kävi siellä vuonna 1853:

”Hotelli on suuri, kolmikerroksinen rakennus, ja se näyttää komealta, kun se valmistuu.”

Bullin talosta jäi kivijalka

Uuden Norjan Ole Bull valitsi omaksi asuinpaikakseen. Hugh Young näki ilmeisesti viulistin talon kivijalan, joka erottui maastossa vielä pitkään sen jälkeen, kun Bull oli muuttanut muualle.

Etelä jäi koluamatta

Valhalla sijaitsi Kettle Creek -joen varrella. Se muodosti siirtokunnan eteläisen etuvartion. Couders­portilainen toimittaja ei ehtinyt vierailunsa aikana sinne asti.

Siirtolaiset poimittiin laivalta

Syyskuussa 1852, muutamaa viikkoa sen jälkeen kun Ole Bull oli nostanut lipun salkoon Pennsylvaniassa, noin 130 norjalaista saapui New Yorkiin Incognito-laivalla.

Priki oli juuri ja juuri päässyt laituriin, kun kannelle nousi ystävällisen näköinen keski-ikäinen mies.

”Lähtekää meidän Uuteen Norjaamme Pennsylvaniassa, missä teitä odottaa lämmin sydän ja auttava käsi”, Bull kehotti norjalaisia matkustajia.

Jotkut matkustajista tunnistivat hänet. Loput tiesivät hänet nimeltä, sillä hän oli Norjan ehkä kuuluisin mies.

”Tarjouksen mukaan kaikki saisivat 50 eekkeriä maata kolmella dollarilla eekkeri ja maksutapana olisi kaksi työpäivää kuukaudessa kolmen vuoden ajan”
Jens Jacobsen Skoien, uudisasukas.

Valtaosa Incogniton matkustajista oli suunnitellut jatkavansa matkaa Wisconsiniin ja Minnesotaan, minne oli jo asettunut muita pohjoismaalaisia uudisasukkaita, mutta he uskoivat karismaattista maanmiestään, joka maalaili puheessaan kuvaa uudisasukkaiden paratiisista.

”Tarjouksen mukaan kaikki saisivat 50 eekkeriä maata [yli 20 hehtaaria] kolmella dollarilla eekkeri ja maksutapana olisi kaksi työpäivää kuukaudessa kolmen vuoden ajan”, norjalainen Jens Jacobsen Skoien kuvaili tilannetta myöhemmin.

”Aluksi sait 15 dollaria kuukaudessa, majoituksen ja ateriat. Myöhemmin palkka muuttuisi dollariin päivässä, talo olisi ilmainen ja ruoasta piti huolehtia itse.”

Jacobsen Skoien ei voinut kieltäytyä hyvästä tarjouksesta, ja hän oli yksi niistä 105 miehestä, naisesta ja lapsesta, jotka suuntasivat kohti Oleanaa.

Jopa Incogniton kapteeni kävi katsomassa Uutta Norjaa ennen merillepaluutaan.

Viulisti suunnitteli suuria

Sillä aikaa kun Ole Bull oli värväämässä siirtokuntalaisia, maanmittari mittasi neljän asutuskeskuksen paikat Pennsylvaniassa.

Keskellä sijaitsi Oleana, tuleva pääkaupunki ja ympärillä laaksoissa olivat Valhalla, Uusi Bergen ja Uusi Norja, jonne viulisti aikoi itse asettua asumaan.

Suunnitelmissa oli koulun ja kirkon rakentaminen jokaiseen taajamaan, ja Bull haaveili myös teknillisen korkeakoulun perustamisesta Oleanaan.

Ensimmäiseksi oli kuitenkin saatava norjalaisille katto pään päälle. Sen lisäksi laaksoista oli kaadettava metsää, sillä siirto­kunnan elannon piti perustua maanviljelykseen.

”Tunnen itseni tyytyväiseksi”
Jens Jacobsen Skoien, uudisasukas.

Seudulle johti vain yksi kärry­ura, joka muuttui mutavelliksi, kun satoi. Bull oli kuitenkin saanut vihiä siitä, että rautatietä jatkettaisiin tähän osaan Pennsylvaniaa.

”Tunnen itseni tyytyväiseksi”, kirjoitti Jens Jacobsen Skoien kirjeessä, kun hän ja muut Incogniton siirtolaiset olivat saapuneet määränpäähän.

”Voin sanoa varmasti, että olen kymmenen kertaa mieluummin täällä kuin Norjassa.”

Kotona Norjassa lehdet kirjoittivat ahkeraan Bullin Amerikan-siirtokunnasta.

Jotkut olivat närkästyneet siitä, että norjalainen oli ärsytetty muuttamaan pois mutta moni ymmärsi vapauden ja halvan maan houkutuksen.

Kukaan ei tiennnyt, että Bull ei oikeasti omistanut neliömetriäkään maata Pennsylvaniassa.

Norjalainen vaihtoi kansalaisuutta

Pennsylvanian lakien mukaan ulkomaalaiset saivat omistaa osavaltiossa enintään 5 000 eekkeriä – noin 20 neliökilometriä – maata.

Vaikka Ole Bull oli maksanut alueesta, minne siirto­kunnan oli määrä kohota, omistusoikeus oli toistaiseksi kehitysyhtiön käsissä.

Bullin oli otettava Yhdysvaltojen kansalaisuus, jotta hän voisi oikeasti omistaa siirtokunnan.

Pinttyneen showmiehen tavoin hän päätti allekirjoittaa kansalaisuusanomuksen Independence Hallissa Philadelphiassa, missä Yhdysvallat oli julistautunut itsenäiseksi vuonna 1776.

”Arvostan kansalaisuuden saamisen etuoikeutta enemmän kuin mitään maallista omaisuutta”, Bull julisti käsi sydämellään syksyllä 1852.

Bullin kuulijat riemuitsivat, mutta kotona Norjassa uutinen herätti raivoa: viulisti oli Norjan kuuluisin henkilö, ja moni järkyttyi siitä, että tämä oli kääntänyt selkänsä isänmaalleen.

Varsinaisen kansalaisuuden hän tosin olisi saanut vasta kuuden vuoden päästä – eikä hän jäänyt maahan niin pitkäksi aikaa.

Oleana oli vain haave, ja todellisuuden raadollisuus alkoi paljastua siirtolaisille vähitellen.

Ole Bull oli niin suuri USA-fani, että yhdysvaltalaiset ystävät lahjoittivat hänelle norjalais-yhdysvaltalaisen lipun.

© Jiri Havran

Siirtokunta oli nuorille ja vahvoille

Luontoa oli vaikeampi kesyttää kuin Ole Bull ja siirtokuntalaiset olivat uskoneet.

Ennen kuin Oleanasta voisi tulla maanviljelys­yhteisö, metsät oli kaadettava ja peltoja raivattava. Ponnisteluista huolimatta työt edistyivät hitaasti.

”Ympärillämme oli korkeita vuoria, pienten jokien halkomia kapeita laaksoja ja sankkaa metsää”, kirjoitti Jacob Olsen Wollaug, joka oli myös matkustanut Incognitolla.

”Kaikki ymmärsivät, että veisi kokonaisen ihmisiän raivata maatila, joka elättäisi yhden perheen.”

Olsen Wollaugin maanmies ja matkatoveri Jens Jacobsen Skoien suhtautui tulevaisuuteen toiveikkaammin, mutta hänkin myönsi, että tehtävä oli iso:

”Tämä paikka ei sovi kenelle tahansa, joka mielii vaihtaa Norjan Amerikkaan”, hän kirjoitti kotiin. ”Tämä sopii niille, jotka ovat parhaimmassa iässään ja jotka pystyvät ja haluavat tehdä töitä.”

Vaikeuksista kuultiin Norjassakin, kun vuosi 1852 läheni loppuaan.

Harva uskalsi enää lähteä kokeilemaan onneaan Oleanaan, ja väkeä karkottivat etenkin huhut Bullin rahavaikeuksista.

Uudisasukkaat tapasivat toisiaan Oleana-hotellissa.

© Potter County Historical Society

Perustajan rahat loppuivat

Ole Bullilla oli suuria visioita mutta vähän käytännön avuja niiden toteuttamiseen. Hän ei ollut koskaan kunnolla selvittänyt sitä, mitä siirtokunnan perustaminen vaatisi – tai mitä se maksaisi.

Jopa 300 norjalaista ja muuta pohjoismaalaista raatoi metsissä, eikä kulunut kauaakaan, kun palkanmaksu alkoi kangerrella.

Uudisasukkaille kuitenkin vakuutettiin, että siirtokunnan talous oli kunnossa.

Moni epäili tätä, sillä Bull lähti pian kiertämään Yhdysvaltoja ja keräämään rahaa soitollaan.

Konserteista saadut tulot olivat kuitenkin riittämättömiä, ja Oleanan pienet pellot eivät antaneet suurta satoa.

”Bull pysytteli poissa, eikä rahaa tullut. Ihmisiltä loppui kärsivällisyys, ja he vaativat palkkaa siihen mennessä tehdystä työstä eivätkä jatkaneet enää työntekoa”, valitti Jacob Olsen Wollaug, joka näki muun muassa hakkuiden keskeytyvän.

”Bull pysytteli poissa, eikä rahaa tullut. Ihmisiltä loppui kärsivällisyys”
Jacob Olsen Wollaug, uudisasukas, 1852.

Siirtokuntalaisten aina vain ikävämmät uutiset Oleanasta pelästyttivät ihmiset Norjassa.

Uusia siirtokuntalaisia ei juuri ilmaantunut, ja yhä useampi siirtokuntalainen antoi periksi ja lähti lännemmäksi etsimään parempaa elämää.

Osa jäi Oleanaan vain siksi, että heillä ei ollut rahaa matkustaa minnekään ennen kuin palkkarästit oli maksettu.

Ruoasta alkoi olla pulaa, ja vaatteet olivat hiutuneet ryysyiksi.

Bull palasi Oleanaan toukokuussa 1853 aina yhtä optimistisena.

Hän kertoi ällistyneille uudis­asukkaille perustavansa vielä yhden taajaman ja sivuutti kaikki, jotka väittivät metsäisen ja epätasaisen maaston olevan viljelykelvotonta.

Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä 4. heinäkuuta Bull tuhlasi omaisuuden ilotulitukseen, vaikka hän oli kaikille velkaa.

Luonto vei voiton siirtokuntalaisista

Unelma romahti lopulta lokakuussa 1853 – reilu vuosi Oleanan perustamisesta.

Jopa Ole Bull itse tajusi tuolloin, että hanke fiasko, ja ja hän mainosti seuraavia konserttejaan hyväntekeväisyystapahtumina hätää kärsivien siirtokuntalaisten hyväksi.

”On katkeraa kuulla, että Bullin siirtokunta lakkaa olemasta”, kirjoitti Philadelphia. ”Jäljellä on enää 40 siirtolaista.”

Yhä luottavaisen Jens Jacobsen Skoienin perhe sinnitteli Oleanassa vuoteen 1854, minkä jälkeen se muutti Minnesotaan.

Jacobsen Skoien sairastui ja kuoli kymmenen vuotta myöhemmin palvellessaan sotilaana maan sisällissodassa.

Arkistolähteiden mukaan tuohon aikaan Oleanassa asui yhä kourallinen norjalaisia ja tanskalaisia.

Niinkin myöhään kuin vuonna 1904 paikallislehdessä kerrottiin, että viimeinen alkuperäinen oleanalainen oli löydetty kuolleena. Hän asui yksin ja kuoli ehkä nälkään tai kylmään.

Bull jatkoi kiertue-elämää, vaikka epäonnistuminen oli ollut hänelle iso kolaus.

Hän ansaitsi edelleen hyvin, mutta hänen arvostuksensa ei koskaan palannut ennalleen. Norjassa leikinlaskusta hänen kustannuksellaan muodostui varsinaista kansanurheilua.

Esimerkiksi näytelmäkirjailija Henrik Ibsenin Peer Gyntin (1867) päähenkilö saa päähänpinttymän Gyntiana-siirto­kunnan perustamisesta Saharaan.

Bull vietti viime vuotensa Bergenin edustalla Lysøen saaressa, missä nykyisin sijaitsee hänen kotimuseonsa. Hän kuoli vuonna 1880 kuunnellen Mozartin kuolimessua Requiemia.

Lue myös:

Kulttuurihenkilöt

Josephine Baker nousi ilmiöksi Pariisissa

7 minuuttia
Poika ostaa popcornia elokuvateatterissa
Gastronomia

Koska popcorn tuli elokuviin?

2 minuuttia
Arkeologia

Maan alta paljastui druiditemppeleitä

3 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota