Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Matkatoimistovirkailija sai vastata 1400-luvun Venetsiassa samanlaisiin kysymyksiin kuin nykyisetkin kollegansa.

© Bridgeman & Shutterstock
Kulttuuri

Venetsia keksi pakettimatkat

1300-luvulla Venetsian laivanvarustamot alkoivat myydä pakettimatkoja Euroopan pyhiinvaeltajille. Hurskaat turistit kuljetettiin Välimeren poikki ja vietiin kiertokäynneille Jerusalemiin. Jo vuosisatoja ennen ”aurinkomatkoja” Venetsiassa oli tarjolla all-inclusive-matkoja ja opastettuja kierroksia.

Nyrkki pamahti kokouspöytään. ”Kaupungin maineen takia on ehdottoman tärkeää, että asia hoidetaan!” huudahti Venetsian kaupunginhallinnon virkamies, joka oli juuri saanut kuulla järkyttävän uutisen: suuren pyhiinvaeltajaryhmän oli pitänyt purjehtia juuri tuona helmikuun päivänä 1405 Venetsiasta kohti Pyhää maata, mutta he eivät olleet löytäneet sopivaa laivaa, ja siksi he olivat nyt lähdössä naapurikaupunki Anconaan yrittääkseen purjehtia sieltä eteenpäin.

Kyse oli venetsialaisille taloudellisesti merkittävästä asiasta, sillä kaleereihin mahtui yli sata kultadukaateilla maksavaa pyhiinvaeltajaa. Jos laivaa ei järjestyisi Venetsiasta, rahat menetettäisiin ja pettyneet matkalaiset voisivat vahingoittaa Venetsian mainetta aikansa johta­vana Jerusalemin-matkojen järjestäjänä.

Virkamies määräsi, että pyhiinvaeltajien käyttöön oli heti järjestettävä kaleeri kapteeneineen ja miehistöineen ja matkalaiset oli ehdottomasti tavoitettava ja ohjattava venetsialaiseen laivaan.

Matkailu oli menestysala

Kristittyjen kaukokai­puuseen suhtauduttiin vakavasti 1400-luvun Venetsiassa. Kaupunki oli hankkinut itselleen lähes monopolin pyhiinvaellusmatkojen alalla tarjoamalla kunnon palveluja, hyviä aluksia ja kiinteitä hintoja.

Venetsialaiset laivanvarustajat olivat huomanneet jo 1200-luvulla voivansa veloittaa lähes mitä vain siitä, että he rahtasivat ristiritareita Euroopasta Välimeren yli Pyhän maan taisteluihin. Kotiin palattuaan ristiritarit olivat kirjoittaneet sankarikertomuksia taisteluistaan sekä käynneistään monilla Jerusalemin lähellä sijaitsevilla Raamatun paikoilla.

Euroopassa munkit ja aateliset lukivat kertomuksia innolla, ja heidän joukossaan levisi halu lähteä pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Hekin halusivat omin silmin nähdä Jeesuksen ristin jäännökset sekä haudan, josta hän oli pääsiäispäivänä noussut.

Pyhiinvaeltajat saattoivat kulkea maitse vanhoja roomalaisteitä pitkin Romanian halki, Bosporinsalmen yli ja siitä Jerusalemiin. Reitti oli kuitenkin vaarallinen, sillä Vähän-Aasian valloittaneet islaminuskoiset ­ottomaanit kohtelivat kristittyjä matkalaisia julmasti.

1300-luvulla pyhiinvaeltajille tarjoutui houkutteleva vaihtoehto, kun huhut Venetsian ammattimaisista matkanjärjestäjistä levisivät ympäri Eurooppaa. Sata vuotta myöhemmin kaikki tiesivät, että Jerusalemiin pääsi helpoiten Venet­sian kautta.

Pyhiinvaeltaja Arnold von Harff kuvasi kiehtovia venetsialaisnaisia.

© Bodleian Library

Venetsia herätti ihmetystä

Pyhiinvaeltajat lähtivät jalkaisin Skandinaviasta, Saksasta, Hollannista ja Ranskasta ja kulkivat Euroopan kuraisilla teillä, joilla kuhisi roistoja ja huijareita. Turvallisuutensa takia he liikkuivat usein suurina joukkoina.

Eräässä pyhiinvaeltajien ryhmässä vuonna 1483 oli mukana neljä saksalaista aatelismiestä Reinin alueelta. He olivat palkanneet dominikaanimunkki Felix Fabrin johdattamaan heidät Jerusalemiin.

Fabri oli hyvä valinta matkanjohtajaksi, sillä hän oli käynyt Jerusalemissa jo vuonna 1480 ja tiesi siten, mitä oli syytä varoa. Teillä vaani toki ryöväreitä mutta lisäksi Venetsiassa moni yritti vaihtaa valuuttaa kiskurihinnoin, myydä surkeita lääviä yösijoiksi ja houkutella matkustajia kelvottomiin laivoihin.

Fabrin johtama ryhmä, johon kuuluivat myös aatelismiesten palvelijat, saapui Venetsiaan keväällä, kuten suurin osa pyhiinvaeltajista. Jo Venetsia oli monille pohjoiseurooppalaisille henkeäsalpaava elämys, sillä harva oli ennen käynyt suurkaupungissa. Fabrin matkakertomuksesta käy ilmi, että upeat palatsit, kirkot ja talot olivat hurmanneet myös hänet.

”Kaikki on koristeltu kotkien, käärmeiden, lohikäärmeiden ja leijonien kuvilla, jotka on tehty pienistä nelikulmaisista valkoisista, mustista, keltaisista harmaista ja sinisistä kivistä.”

Pian Venetsiaan tulon jälkeen Fabri alkoi etsiä majoitusta sekä jotakuinkin luotettavaa kapteenia. Siihen oli tarjolla apua, sillä Venetsia oli palkannut joukon sertifioituja oppaita, tholomarii, auttamaan matkalaisia hankkimaan tarvitsemiaan palveluja. He opastivat pyhiinvaeltajat majataloihin, joissa oli tarjolla puhtaat vuoteet ja hyvät ateriat – sekä asiakkaiden niin halutessa myös venetsialaisia prostituoituja.

Kaiken kaikkiaan kaupungin naiset tekivät suuren vaikutuksen matkalaisiin, jotka tulivat aivan erilaisesta maailmasta. Pohjois-Euroopassa elettiin yhä keskiaikaa, mutta Venetsiassa oli jo pitkään vallinnut valoisa ja elämäniloinen renessanssi.

”Naiset yrittävät täällä koko ajan esitellä rintojaan ja olkapäitään siinä määrin, että moneen kertaan ihmettelin, kuinka heidän vaatteidensa eivät valahtaneet heidän yltään”, kirjoitti ranskalainen pyhiinvaeltaja Philippe de Voisins.

”He maalaavat kasvonsa ja koristelevat päänsä runsain kiharoin, jotka ovat suurelta osin keinotekoista”, de Voisins jatkoi kummasteluaan.

”Tiedän sen varmuudella, koska näin niitä runsaasti myytävänä Markuksen­torilla ja kyselin hintaa kuin halutakseni ostaa niitä, vaikka minulla on pitkä ja valkoinen parta.”

Laivamatkaan oli varustauduttava

Tholomarit auttoivat pyhiinvaeltajia myös markkinoilla, missä matkalaiset saattoivat ostaa tarvikkeita laivamatkaa varten: esimerkiksi makuualustan ja köyttä, jolla sitoa alusta päiväksi, vesisäiliön, elävän kanan häkissä, pienen tynnyrin viiniä ja vahvaa hajustetta, jolla peittää kaleerilla vallitsevaa löyhkää.

Lisäksi tholomarit toimivat tulkkeina ja auttoivat rahanvaihdossa. Pyhiinvaeltajille kerrottiin, että matkalla Venetsiasta Jerusalemiin maksuvälineeksi kelpasivat vain venetsialaiset dukaatit. Sen vaihtokurssit heilahtelivat kuitenkin melkoisesti, kuten pyhiinvaeltajat joutuivat karvaasti oppimaan. Myös kaleerien omistajien kanssa neuvoteltiin matkan hinnasta kultadukaatteina, ja neuvottelut vaativat kovia hermoja.

Laivanvarustajat olivat kivenkovia yrittäjiä, mutta heidänkin oli noudatettava joitain sääntöjä. Jo 1200-luvulla Venetsiassa oli säädetty laki, joka vaati kaikkia kaleerinomistajia rekisteröitymään, pitämään yllä matkustajaluetteloita ja käyttämään puolueettomuutensa merkiksi valkoista punaristilippua. Kaupunginjohto pyrki näin edistämään pyhiinvaeltajien turvallisuutta, sillä se paransi kaupungin mainetta ja siten sen taloudellisia ansioita.

Aikansa all-inclusive-matkailua

Laivanvarustajilla oli Markuksentorilla yritystensä tunnuksilla varustetut kojunsa. Kun Felix Fabrin ryhmä saapui Venetsiaan vuonna 1483, ottomaanit yrittivät valloittaa Rodosta ja heidän laivojaan oli kaikkialla. Niinpä vain kahdella venetsialaisella kaleerilla oli lupa lähteä merelle.

Fabrin oli valittava joko kapteeni Pietro Lando, joka pyysi matkasta 45 dukaattia, tai Agostino Contarini, jonka hintapyyntö oli 42 dukaattia.

Molemmat kapteenit esittelivät mielihyvin kaleereitaan tarjoillen samalla aleksandrialaisia erikoisuuksia ja kreetalaista viiniä. Myyntipuheissa lueteltiin, mitä kaikkea pyhiinvaeltajat saisivat vastineeksi rahoilleen: merikuljetuksen ­lisäksi hintaan sisältyi kaksi päivittäistä ateriaa, tulkki- ja opaspalvelut Jerusalemissa, viisumi sekä kaikki muut maksut. Kyse oli siis nykytermein ilmaistuna all-inclusive-matkasta.

Fabri päätyi lopulta valinnassaan kapteeni Landon suureen Landa-­nimiseen kaleeriin, sillä se oli uusi eikä se siksi ollut vielä matkalaisten hien ja virtsan kyllästämä.

Ensimmäisen pyhiinvaelluksensa kokemuksista viisastuneena Fabri kirjoitti kaiken paperille ja vaati kapteenia allekirjoittamaan sopimuksen. Sopimuksessa mainittiin myös, että paikalliset fransiskaanimunkit odottaisivat aasien kanssa valmiina, kun kaleeri saapuisi Jaffan ­satamakaupunkiin Pyhään maahan. Jaffasta matka jatkui aasin selässä.

Pyhiinvaeltajan kolme kukkaroa

Fabrin suureksi harmiksi hän joutui kuitenkin odottamaan ryhmänsä kanssa kokonaisen kuukauden Venetsiassa, ennen kuin Landa lopulta oli valmis lähtöön.

Pitääkseen sadat pyhiinvaeltajat hyvällä tuulella odotusaikana kaupunki järjesti heille kiertokäyntejä kirkkoihin katsomaan upeita freskoja ja – mikä vieläkin parempaa – vaikuttavia pyhäinjäännöskokoelmia. Fabri laskeskeli nähneensä 17 kuivunutta ruumista sekä lukemattomia päitä, käsiä ja sormia, joita pidettiin pyhäinjäännöksinä. Jokainen lisäpäivä Venetsiassa tarkoitti kuitenkin lisää kustannuksia, mikä huoletti pyhiinvaeltajia. Matka oli ollut kallis jo muutenkin, ja harvan omaisuus kestäisi sen venymistä loputtomiin. Eräs pyhiinvaeltajista kirjoitti:

”Sillä, joka halajaa lähteä pyhiinvaellukselle, on oltava kolme täyttä kukkaroa: yksi täynnä kärsivällisyyttä, toinen täynnä luottamusta ja kolmas täynnä rahaa.”

Odotusaikana myös kerättiin rohkeutta laivamatkaa varten, sillä tuntematon meri pelotti monia. Sen tumma syvyys oli kuin ikuisuus, muodoton ja loputon. Istuessaan veneessä matkalla kaleeriin pyhiinvaeltajat rohkaisivat ­itseään laululla:

”Me purjehdimme Herran nimeen; auttakoon hänen hyvyytensä ja Pyhän haudan suojelus meitä; Herra, ole meille armollinen!”

Matkatavarat jäivät rannalle

Lopulta kaikki oli valmista ja Landa nosti ankkurin. Laivalla oli noin 330 ihmistä. Heistä 180 oli pyhiinvaeltajia ja loput kauppiaita, soutajia, tykkimiehiä, matruuseja, sotilaita ja palvelijoita. Miehistöön kuului myös asemestari, kokki, lääkäri, parturi ja pappi.

Venetsialla oli siirtokuntia Balkanin rannikolla ja Kreikan saarilla. Jokaisessa välisatamassa laivaan nousi luotsi, joka jatkoi laivan mukana seuraavaan satamaan asti.

Reitistä päätti kapteeni, joka muiden miehistön jäsenten tapaan kuljetti laivassa myös omia kauppatavaroitaan myytäväksi milloin missäkin. Lastiruumassa olikin ahdasta, ja monet matkustajat saivat huomata matkatavaroidensa jääneen laiturille, jotta alukseen saatiin lisää tilaa rahdille. Matka kesti säästä ja kapteenin kaupankäynnistä riippuen viidestä kahdeksaan viikkoa.

Pyhiinvaeltajien kaleereita vaanivat merirosvot ja ottomaanien laivasto.

© rex/all over

Matkustajilla oli ahdasta

Ensi silmäyksellä venetsialaiset kaleerit saivat usein pyhiinvaeltajat huokaisemaan ihastuksesta. 1400-luvun kaleereissa oli kolme kantta. Keskimmäisellä istuivat soutajat, ja alimmalla olivat pyhiinvaeltajien makuutilat. Sinne saavuttaessa viimeisetkin ihastuksen rippeet karisivat, ja jokainen taisteli vallatakseen itselleen hyvän paikan ahtaassa tilassa.

Pyhiinvaeltajat nukkuivat mukanaan tuomillaan makuualustoilla kahdessa pitkässä rivissä lattialankuilla päät kohti laivan kylkiä ja jalat kohti keskikäytävää, missä säilytettiin matkatavaroita.

Makuualustan vieressä jokaisella oli oma yöastia, johon saattoi myös oksentaa. Ahtaissa tiloissa astiat kaatuilivat vähän väliä merisairaiden matkustajien kompuroidessa niiden yli pyrkiessään yläkannelle haukkaamaan raitista ilmaa.

Yöt täpötäydellä matkustajakannella olivat tuskaisen kuumia sekä täynnä iniseviä itikoita, löyhkää ja hirnuntaa, sillä mukana oli myös hevosia.

Tunteet kuumenivat tungoksessa

”Rauhaa häiritsevät myös ne, jotka kuorsaavat, huutavat unissaan tai nukkuvat levottomasti, sekä tuskaiset, oksentelevat ja yskivät sairaat”, listasi Felix Fabri. Pahinta olivat loputtomat riidat.

”Kun pyhiinvaeltajat menevät alakannelle nukkumaan, syntyy suurta metakkaa. Kuhinan kasvaessa sivullisetkin provosoituvat, kun yksi kieltää ja toinen vaatii. Kukin hakee ystävänsä puolelleen, ja joskus kokonaiset klaanit ottavat yhteen.”

Laivassa oli eri kansalaisuuksia, ja kaikilla oli omat ennakkoluulonsa toisiaan kohtaan. Fabri näki pyhiinvaeltajien jopa uhkaavan toisiaan miekoin ja tikarein. Tavanomainen jutustelukin saattoi johtaa yhteenottoon:

”Kun lopulta vallitsee rauha, jotkut päättävät pysyä valveilla pidempään ja häiritsevät kaikkia valollaan ja pulinallaan. Olen nähnyt raivostuneiden pyhiinvaeltajien virtsaavan lamput sammuksiin, mikä aiheutti taas uuden riidan.”

Kapteeni oli luvannut kaksi päivittäistä ateriaa, mutta ruoka oli surkeaa, kertoi vuonna 1486 matkannut saksalainen ­pyhiinvaeltaja Konrad Grünemberg.

”Kapteenin kahdesta päivittäisestä annoksesta ei missään tapauksessa voi tulla kylläiseksi. Kun hän tarjoaa lihaa, se on lammasta – jota ei suinkaan ole teurastettu vaan joka on selvästi kuollut nälkään tai sairauteen.

Kukaan, joka näkee sen, ei voi syödä sitä. Leipänä tarjolla on vanhoja unohdettuja laivakorppuja, jotka ovat ­kivikovia ja täynnä toukkia, ­hämähäkkejä ja punaisia matoja. Perjantaisin ja sunnuntaisin kapteeni tarjoaa kalaa öljyssä ja jauhoissa sekä vadillisen herneitä. Hänen viininsä on lämmintä kuin pesuvesi ja maistuu kummalliselta.”

Pyhiinvaeltaja Arnold von Harff piirsi ­matkallaan kohtaamiaan ihmisiä ja ­laati matkalaisille sanakirjan.

© Bodleian Library

Halpa viini teki tepposet

Parempaa ruokaa sai lahjomalla kokkia, ja moni kävi keskenään kauppaa esimerkiksi mukanaan tuomiensa kanojen munilla.

Lisäksi pysähdyksillä Kreikan saaristomerellä oli tarjolla eksoottisia makuelämyksiä. Kreetalla pyhiinvaeltajat oppivat esimerkiksi syömään meloneja ja sitruunoita. Saaren kauppiaat myivät makeaa viiniä niin halvalla, että moni siitä juopunut pyhiinvaeltaja piti kantaa takaisin satamassa odottavaan veneeseen.

Saarilla moni matkailija haistoi myös ensimmäistä kertaa elämässään sypressin tuoksun, ja Rodoksessa pysähdyttäessä tarjolla oli myös uskonnollisia elämyksiä. Siellä Johannes Kastajan kirkossa oleva pronssinen risti oli kertoman mukaan valettu siitä vadista, jossa Jeesus pesi opetuslastensa jalat, ja kirkosta löytyi myös Pyhän Bartolomeuksen oikea käsi sekä Pyhän Helenan kutoma kultainen vaate.

Silti pyhiinvaeltajista tuntui, että välisatamissa vietettiin liian paljon aikaa. Korfulla joukko Fabrin kaleerissa matkustavia sai viivyttelystä tarpeekseen eikä piitannut selityksestä, jonka mukaan kapteeni ei vain halunnut purjehtia suoraan merellä olevien ottomaanien syliin.

Niin nelisenkymmentä pyhiinvaeltajaa lähti Landalta ja palasi Venetsiaan, missä he levittivät perättömiä huhuja siitä, että muut matkustajat olisivat jääneet ottomaanien vangeiksi kohtalonaan varma kuolema. Palattuaan muutaman kuukauden kuluttua kotiin Fabri saikin kuulla, että hänen muistokseen oli pidetty useita kuolinmessuja.

”Maata näkyvissä!”

Fabrin ja hänen pyhiinvaeltajaryhmänsä onneksi Landa kuitenkin selvisi matkasta Välimeren halki ilman ottomaanien tai merirosvojen hyökkäyksiä.

Lopulta eräänä aamuna horisontissa erottuivat Palestiinan rannikko ja Jaffan vanhan satamakaupungin rauniot. Pitkä merimatka oli ohi, ja tähystäjä saattoi herättää nukkuvat matkustajat juhlallisesti:

”Hyvät herrat pyhiinvaeltajat, nouskaa ja saapukaa kannelle! Olkaa hyvät ja katsokaa: maa, johon niin kaipaatte, on edessämme!”

Jaffan satamakaupunki oli tuhottu perusteellisesti useaan otteeseen historian saatossa. Juuri siksi pyhiinvaeltaja Louis de Rochechouart innostui siitä.

”Ensin sen tuhosivat Vespasianus ja Titus, sillä se oli ensimmäinen satama, johon he Pyhällä maalla saapuivat. Sitten sen tuhosi Godeffroy de Villon. Kolmanneksi tuhoa tekivät maurit, jotka murskasivat sen nähdessään kristittyjen virtaavan sinne. Kaikki tornit ja muurit on murskattu raunioiksi, ja se on kaunis näky”, hän kirjoitti vuonna 1461.

Pyhä maa, joka 1400-luvulla kuului Egyptin sulttaanin alaisuuteen, oli kristitylle pyhiinvaeltajalle vaarallinen paikka. Kun Felix Fabrin seurue pääsi maihin, heitä vastassa oli aseistettu sotajoukko, ”niin suuri, että se peitti maan.”

Muslimisotilaiden johtaja selitti tulijoille, että rannikolle oli tulossa aavikolta vihamielisiä beduiineja, jotka ryöstivät kaikki kohdalleen osuneet. Siksi sotilaat olivat tulleet saattamaan pyhiinvaeltajat fransiskaanimunkkien kaupunkiin Ramlaan, joka oli noin 15 kilometrin päässä sisämaassa Jerusalemiin vievän pölyisen tien varrella.

Egyptin sulttaani halusi venetsialaisten tapaan varmistaa taloudellisesti tärkeiden pyhiinvaellusten sujumisen häiriöittä, mutta hän suhtautui silti epäillen lukuisiin pyhiinvaeltajiin, jotka saattoivat olla vakoojia tai valloitusjoukkoja. Siksi kaikkien pyhiinvaeltajien nimet oli kirjattava luetteloon, ennen kuin he saivat bullettan eli viisumin, joka heillä oli oltava aina mukanaan.

Matkalaiset olivat käytännössä vankeina siihen asti, että paperiasiat saatiin kuntoon. Eräs ranskalainen pyhiinvaeltaja joutui vuonna 1486 nukkumaan kaksi yötä luolassa yhdessä kahdensadan muun matkalaisen kanssa pelkillä oljilla vailla mitään mukavuuksia.

”Saraseenien sikolätti”, hän kirjoitti paikasta. ”Yksikään meistä ei voinut käydä edes yöllä ulkona tarpeillaan maksamatta ensin vartijoille. Monet pahoinpideltiin, ja muuan iäkäs saksalainen ritari pyörtyi.”

Lopulta ranskalainen matkatovereineen pääsi nousemaan aasien selkään ja saattoi jatkaa matkaansa – toki vasta maksettuaan aasinajajille ”erityisetua”. Moni kuitenkin kieltäytyi maksusta vedoten siihen, että he olivat ostaneet Venet­siasta matkan, jonka hintaan kaiken piti sisältyä. Heidät revittiin aasinsa selästä ja pakotettiin kävelemään.

Pyhiinvaeltajien helpotus oli suuri, kun he lopulta saapuivat Ramlaan ja näkivät vastassa olevat fransiskaanimunkit, jotka majoittivat pyhiinvaeltajat vieras­taloonsa eli hospitaaliinsa.

Lopultakin perillä! Pyhiinvaeltajat ­heittäytyivät polvilleen nähdessään pyhän kaupungin – joka oli muslimien asuttama.

© Scala Archives

Autiomaassa vaanivat ryövärit

Ramlan aavikkokaupungissa pyhiinvaeltajilla oli ohjelmassa matkan ensimmäiset pyhät vierailut. He kävivät muun muassa paikassa, jossa Pyhä Yrjö oli kokenut marttyyrikuoleman.

Joskus tarjonta ei aivan vastannut sitä, mitä oli luvattu. Sopimuksensa avulla Felix Fabri saattoi kuitenkin panna kovan kovaa vastaan, jos oppaat yrittivät kieltäytyä tehtävistään pelotellen matkalaisia vihamielisillä paikallisilla, jotka haluaisivat kivittää pyhiinvaeltajat. Varoitukset eivät olleet tuulesta temmattuja, sillä matkalaisten käytös ärsyttikin usein paikallisia.

Viimeinen osuus Jerusalemiin matkattiin taas aasin selässä. Erityisesti pohjoisesta tulleille pyhiinvaeltajille autiomaan kuumuus oli niin tuskaisaa, että moni heitti henkensä. Autiomaassa oli muitakin vaaroja, kuten juutalainen pyhiinvaeltaja Meshullam ben Menahem kirjoitti:

”Hiekassa vaanii jatkuvasti ihmisiä. He odottavat siellä kaksi tai kolme päivää syömättä ja juomatta. Kun he sitten näkevät karavaanin, he rynnistävät esiin, huutavat tovereilleen ja ratsastavat tuulennopeilla hevosillaan sen kimppuun.”

Kun pyhiinvaeltajat lopulta pääsivät ­Jerusalemiin, heidän hermonsa olivat riekaleina. He olivat taittaneet tuhansia kilometrejä yli myrskyisän meren, halki tuntemattomien maiden ja poikki kuuman autiomaan nähdäkseen kaupungin, jossa Jeesus oli noussut kuolleista.

Kyyneleet valuivat vuolaina heidän partaisilla poskillaan. Jotkut heittäytyivät polvilleen ja suutelivat maata. Heidän ryhmämatkansa oli päässyt päämääräänsä.

Lue myös:

Kulttuuri

Lady Chatterleyn rakastaja oli liian uskalias briteille

11 minuuttia
Hitler

Galleria: Hitlerin maalaukset

3 minuuttia
Sarjamurhaajat

Pedofiili aatelismies oli keskiajan karmein sarjamurhaaja

11 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota