Nykyisin vatsastapuhuminen eli ventrilokvismi on viihdenumero, jossa esiintyy ihmisen ja nuken muodostama esiintyjäpari.
Ennen taitoon suhtauduttiin vakavammin. Antiikin Kreikan kirjallisissa lähteissä kerrotaan engastrimanteis-kultista, ”mahaprofeetoista”, joilla uskottiin olevan erityissuhde manalaan.
Profeetat elivät temppeleissä ja puhuivat vatsasta uskonnollisissa tilaisuuksissa. Ääniä pidettiin vainajien viesteinä.
He nauttivat yleisesti suurta arvostusta, vaikka kaikki eivät olleet heidän kyvyistään yhtä vaikuttuneita.
Filosofi Plutarkhos varoitti kreikkalaisia profeetoista ja oraakkeleista, jotka väittivät puhuvansa jumalien kanssa ”siten kuin vatsastapuhujat”.
Vielä kristinuskon yleistymisen jälkeen vatsastapuhumista käytettiin salaa viestimiseen tuonpuoleisen kanssa.
Uskonnollisten vatsastapuhujien uskottavuus kuitenkin romahti 1500-luvulla, kun englantilainen lääkäri Reginald Scott paljasti, että taito oli opeteltavissa.
Vähitellen vatsastapuhujista tuli kuninkaallisten viihdyttäjiä. Esimerkiksi Ranskan kuninkaalla Frans I:llä (1494–1547) oli oma vatsastapuhuja.
Varsinainen hyppäys viihdeteollisuuteen tapahtui kuitenkin vasta 1800-luvulla, jolloin vatsastapuhumisesta tuli suosittu ohjelmanumero Euroopan suurkaupunkien varieteenäytännöissä.