Nyrkkeilyä on harrastettu vuosituhansien ajan, mutta nykyisenkaltainen nyrkkeily urheilulajina sai alkunsa 1700-luvulla.
Tuohon aikaan nyrkkeilyssä ei kuitenkaan tunnettu nyrkkeilyhanskoja, tuomareita eikä kehää, vaan ottelijat turvautuivat niin nyrkiniskuihin, tuuppimiseen kuin kuristusotteisiinkin, kunnes toinen heistä otti lukua.
”Nyrkkeilykehänä” toimi ottelijoiden ympärille kerääntynyt yleisö.
Kuolemantapaus johti sääntöihin
Tilanne kuitenkin muuttui vuonna 1743, kun britti Jack Broughton kehitti nyrkkeilylle säännöt, joiden piti tehdä lajista sivistyneempi.
Syy sääntöjen laatimiseen oli Broughtonin oma ottelu, jonka seurauksena hänen vastustajansa oli kuollut saamiinsa vammoihin.
Uudet säännöt kielsivät esimerkiksi iskut vyön alle ja maassa makaavan kilpakumppanin lyömisen.
”Nyrkkeilykehä” oli juurtunut kieleen
Broughtonin sääntöjen pohjalta laadittiin vuonna 1838 London Prize Ring Rules -säännöstö, joissa määrättiin, että ottelijat oli erotettava yleisöstä ja ottelut oli käytävä köysin rajatussa neliössä, jonka sivujen pituus oli 7,3 metriä.
Vaikka ottelualue oli neliön muotoinen, sitä kutsuttiin yhä ”nyrkkeilykehäksi” vuosisataisen perinteen, yleisön muodostaman kehän mukaan.