Edward Herbert katseli uteliaana ympärilleen The Royal Cock-pitissa. Oli vuosi 1822, ja Herbert oli ensimmäistä kertaa Englannin hienoimmalla kukkotappeluareenalla, jonka Henrik VIII oli rakennuttanut jo 1530-luvulla.
”Areena on suuri ja pyöreä, ja siellä on valtavasti tilaa. Istuimia on paljon useissa tasoissa koko areenan ympäri kuin amfiteatterissa”, Edward kuvaili areenaa myöhemmin kirjeessä ystävälleen.
Paikalle oli saapunut miehiä kaikista brittiyhteiskunnan kerroksista.
”Yhdessä nurkassa seisoi nuhruisia vanhoja ukkoja, jotka näyttivät olevan pikemminkin ruuan tarpeessa – ja silti he olivat maksaneet viisi shillinkiä päästäkseen sisään”, Edward mainitsi. ”Siellä oli myös hiljainen ja asiallinen mies puvussa. Sain tietää, että hän oli pappi ja aina aivan innoissaan, kun tappelu alkoi.”
Kun Edward vielä sulatteli kaikkea näkemäänsä, areenalle astui tyylikkäästi pukeutunut herra – Haneejeren Nash. Hänen perässään seurasi valkoista säkkiä kantava lihaskimppu.
”Guinea Nashille!” Uhkapeluri kukkotappelussa, 1822
Yleisön innokas puheensorina voimistui vähitellen korvia huumaavaaksi huudoksi, kun vedonlyönti pääsi käyntiin:
”Kahden kerroin Nashille!”
”Yksi guinea Nashille!”
”Nash, viisi shillinkiä!”
Pian esiin astui Nashin vastustaja, Flemming, kukkoineen. Linnut olivat vielä säkeissään mutta ääntelivät jo uhmakkaasti toisilleen.
Nash avasi säkkinsä varovasti ja nosti esiin komeimman kukon, minkä Edward oli koskaan nähnyt:
”Se oli puna-musta lintu – solakka, miehekäs ja trimmattu.”
Kukolla oli jaloissaan noin neljä senttimetriä pitkät hopeiset kannukset. Nash ojensi kukkonsa vastustajalleen, jotta tämä voisi tutkia linnun.
Lopulta taistelukenttä tyhjeni, ja jäljelle jäivät vain taistelukukot omistajineen. Miehet istuivat kukkojaan pidellen ja lietsoivat lintuja raivon valtaan ojentelemalla niitä toisiaan kohden, kunnes niiden piteleminen kävi jo heille itselleen vaaralliseksi. Omistajat päästivät kukot irti, ja yleisö puhkesi jyrisevään huutoon. Taistelu oli alkanut.
Lontoon The Royal Cock-pit oli Englannin vanhimpia kukkotappeluareenoita.
Kukot taistelivat kuin jumalat
Kukkotappeluja on järjestetty jo 4 000 vuotta, ja kyseessä on todennäköisesti maailman vanhin kamppailulaji, jossa taistelijoina ovat eläimet. Edward Herbertin kuvaus olisikin voinut olla peräisin niin antiikin Roomasta kuin nykypäivän Filippiineiltäkin.
Kiinalaiset ja intialaiset kesyttivät kanalinnut noin vuonna 3 000 eaa., ja tutkijat arvelevat omistajien huomanneen pian, että lauman kukot kävivät luonnostaan kilpailijoidensa kimppuun – mistä olikin enää lyhyt askel järjestettyihin kukkotappeluihin. Nykyisten Intian ja Pakistanin alueella vuosina 3 300–1 300 eaa. vaikuttaneesta Indus-kulttuurista on löydetty todisteita siitä, että kukkoja käytettiin ensisijaisesti tappeluihin eikä hyötyeläiminä.
Kanojen kasvatus ja kukkotappelut levisivät pian Lähi-itään, missä kukot saivat lähes uskonnollisen aseman. Babyloniassa, Assyriassa ja Persiassa kukkoja alettiin pitää ylimaallisina olentoina, joiden peloton taistelutahto yhdistettiin moniin jumaliin.
Tutkijat arvioivat, että kukkotappeluita on pidetty viihteenä vuosituhansia – jo ennen kuin niitä alettiin järjestää tarkoituksella.
Kukkotappelut nousivat merkittävään suosioon ensimmäisinä antiikin Kreikassa, tarun mukaan ateenalaisen poliitikon ja kenraalin Themistokleen innoittamana.
Roomalainen historioitsija Aelianus kuvaa, miten Themistokles oli vuonna 492 eaa. marssittamassa armeijaansa persialaisia vastaan ensimmäisessä persialaissodassa, kun hän näki tienvarressa kahden kukon ottavan yhteen. Themistokles pysäytti joukkonsa katsomaan kukkoja ja käytti niitä esimerkkinä valaakseen miehiinsä taistelutahtoa:
”Katsokaa, nämä kaksi eivät taistele jumalten, vanhempien, kunnian, vapauden tai lastensa tähden. Ne taistelevat, koska kumpikaan ei suostu taipumaan toisen edessä.”
Näky lietsoi sotilaat sellaiseen vimmaan, että he löivät lukumääräisesti ylivoimaiset persialaisjoukot.
Seuraavina vuosina kukkotappeluista tuli Ateenassa oikea villitys. Kukot nähtiin soturi-ihanteiden ruumiillistumina, ja aseenkantoikäiset nuorukaiset parveilivat katsomaan kukkotappeluita, joiden ajateltiin innostavan hyveelliseen elämään ja rohkeuteen.
”Kukkojen hyvä esimerkki valaa meihin urheutta”, kreikkalainen filosofi Khrysippos kirjoitti 200-luvulla eaa.
Kukot yhdistettiin myös sodanjumala Arekseen, ja kukkojen kuvia näkyi usein sotilaiden kilvissä ja kypärissä.
Muinaiset kreikkalaiset rinnastivat usein kukon miehen sukuelimeen, mikä näkyi myös taiteessa.
Kukko on mieskunnon ikuinen symboli
Antiikista asti kukkotappeluja ovat järjestäneet lähinnä miehet. Joidenkin tutkijoiden mukaan tämä juontuu siitä, että kukko yhdistetään usein mieskuntoon ja perinteisesti miehisiksi miellettyjen vahvuuden ja rohkeuden arvoihin.
Kypsät kreikkalaisherrat tapasivat esimerkiksi antaa nuorille miesrakastajilleen kukkoja ilmeisen seksuaalissävytteisinä lahjoina.
Kreikkalainen filosofi Aristoteles kuvaili 300-luvulla eaa. kukkoa miehisyyden ylimmäksi symboliksi, sillä se oli ainoa eläin, joka saattoi paritella kaikkina vuoden- ja vuorokaudenaikoina.
Kukkotappelut ovat yhä pääasiassa miesten suosima laji. Kun antropologi Garry Marvin tutki 1980-luvulla Andalusiassa viikottaisia kukkotappeluja, hän kohtasi niissä hyvin vähän naisia. Tätä selitettiin toteamalla, että ”tämä on miesten juttu”.
Balilla, missä kukkotappelut ovat yhä suosittuja, kielessä on runsaasti kukon ja miehen rinnastavia sanoja. Balinkielistä kukkoa tarkoittavaa sanaa (sabung) käytetään myös miehen sukuelimestä, soturista ja naissankarista. Vastakkaista sukupuolta ujostelevaa nuorukaista kutsutaan ”ensi kertaa kehään pannuksi taistelukukoksi”.
Kannusten piti tehdä taistelusta tasavertaisempaa
Vuoden 471 eaa. tienoilla kukkotappelut levisivät myös Roomaan – ja vaikka roomalaiset yleensä ottivat hanakasti vaikutteita Kreikan kulttuurista, kukkotappeluita vastustettiin aluksi ankarasti barbaarimaisena viihteenä.
Kun Julius Caesar pyrki sotapäällikkönä valloittamaan Britanniaa noin vuonna 55 eaa., hän pani merkille, että britit järjestivät kukkotappeluita – ja että kukon syöminen oli laitonta.
Caesarin sanotaan olleen lajista innoissaan, ja pian roomalaisetkin pyörsivät päänsä. Kukkoja alkoi näkyä niin kolikoissa kuin hienostokotien mosaiikeissakin.
Roomalainen kirjailija Columella valitti noin vuonna 50 eaa., että kiihkeimmät fanit eivät pystyneet lopettamaankaan ennen kuin olivat pelanneet koko omaisuutensa.
Suosiota saattoi selittää sekin, että kukkotappelut olivat huokeampi vaihtoehto gladiaattoritaisteluille: suuret areenat ja gladiaattorit haarniskoineen tulivat kalliiksi mutta kukkotappeluita voitiin järjestää vaikka sivukujilla tai pelloilla.
Pompejista on löydetty useita kukkotappelua kuvaavia mosaiikkeja.
Roomalaiset alkoivat myös ensimmäisinä järjestelmällisesti kasvattaa kukkotappeluita varten erityisen aggressiivisia rotuja ja aseistaa tappelukukkojaan.
Kukkojen metallikannusten tarkoitus oli oletettavasti tehdä taisteluista raaempia, mutta joidenkin tutkijoiden mukaan niillä pyrittiin myös tasavertaistamaan taisteluita.
Kukoilla on luonnostaan jaloissaan keratiinin peittämää luuta olevat kannukset. Tietyillä roduilla sekä vanhemmilla kukoilla kannukset ovat tavallista pidemmät, jolloin niistä on taistelussa suurta etua. Korvaamalla linnun kannukset vakiokokoisilla metallikannuksilla roomalaiset varmistivat, että nuoremmista kukoista oli paremmin vastusta vanhemmille.
Metallikannusten pituudesta voitiin sopia etukäteen. Kannuksia säilytettiin esimerkiksi puukoteloissa – kuvassa kotelo 1700-luvulta.
Kuninkaiden laji kiinnosti kaikkia
Rooman valtakunnan hajottua 400-luvun lopulla myös organisoidut kukkotappelut vaikuttavat loppuneen Euroopassa. Niistä ei ole säilynyt mainintoja ennen vuotta 1170, jolloin englantilainen kirkon virkamies William Fitzstephen kirjoitti:
”Joka vuosi laskiaistiistaina koulupojat tuovat mukanaan taistelukukkonsa. Heillä on keskipäivään asti lupa huvitella katselemalla niiden tappelua.”
Vuotuisten kukkotappelujen perinne jatkui englantilaiskouluissa aina 1800-luvulle asti. Voittaja välttyi paaston aikana piiskaukselta, mikä muuten oli uskonnollisissa kouluissa tavanomaista, jotta pojat samaistuisivat Jeesuksen tuskiin.
Kukkotappelut olivatkin vuosisatoja lähinnä koulupoikien huvia, mutta kun Henrik VIII nousi valtaan vuonna 1509, niistä tuli Englannissa lähes kansallisurheilua. Kuningas rakasti kukkotappeluita ja rakensi The Royal Cock-pit -areenan Lontoon Whitehallin palatsinsa viereen.
”Kukkotappelut ovat epäilemättä urheilulajeista barbaarisin.” Kirjailija Philip Stubbes, 1583
Kukkotappeluista tuli näin ”kuninkaiden urheilua”, ja kun Jaakko I tuli valtaan vuonna 1603, hän nimitti erityisen kukkomestarin vastaamaan kuninkaallisten kukkojen kasvatuksesta ja koulutuksesta. Neljä vuotta myöhemmin julkaistiin ensimmäinen kukkojen kasvatukseen, koulutukseen ja taisteluihin keskittynyt kirja.
Laji sai silti myös osakseen kritiikkiä. Esimerkiksi kirjailija Philip Stubbes kirjoitti vuonna 1583: ”Kukkotappelu on epäilemättä barbaarisin kaikista urheilulajeista ja häpeäksi ihmiskunnalle.”
Innokasta yleisöä kritiikki ei kuitenkaan hetkauttanut.
Joissain maissa tappelukukkojen kannukset korvataan metallisilla kannuksilla, mutta esimerkiksi Etelä-Amerikassa kukot taistelevat ensisijaisesti ilman lisävarusteita.
Kukkotappelut olivat Englannissa suosituimpia penkkiurheilulajeja 1500-luvun puolivälistä 1800-luvun alkuun asti. Lehdet olivat täynnä mainoksia tappeluista, ja ne vetivät paikalle katsojia kaikista yhteiskuntaluokista.
Veristä lajia kuitenkin myös vastustettiin. Esimerkiksi Oliver Cromwell kielsi valtakaudellaan vuonna 1654 kukkotappelut koko Englannissa, mutta syynä ei suinkaan ollut eläinrakkaus. Cromwell näet oletti, että tappelut olivat häntä vastustavien pettureiden ja kapinallisten kokoontumispaikkoja. Kukkotappelut laillistettiinkin jälleen heti Cromwellin kuoltua vuonna 1658.
Eläinten hyvinvointi ei huolettanut Edward Herbertiäkään The Royal Cock-pitissä vuonna 1822. Hänestä taistelu oli ”suurenmoista ja hienoa”.
Hän kuvaili kirjeessään, miten linnut syöksyivät toisiaan kohti sekasortoisessa kaaoksessa. Kun kumpikaan ei voittanut ensimmäistä hyökkäystä, ne alkoivat tarkkailla toisiaan iskuja väistellen.
Yhtäkkiä Nashin kukko hyppäsi korkealle ja iski hopeakannuksensa vastustajansa rintaan. Kun loukkaantuneen kukon keltaiset sulat muuttuivat vähitellen verestä oransseiksi, puolet areenasta riemuitsi ja toinen puoli pudisteli päätään.
Omistajat juoksivat tutkimaan lintujaan ja puhdistamaan niiden haavoja. Taistelu käynnistyi jälleen, mutta ”Flemmingin lintu hoiperteli vastustajaansa kohti hirvittävän pahasti loukkaantuneena”. Vielä yksi isku, ja se oli kuollut.
Nykyisin omistajat virkistävät usein kukkojaan ennen tappelua suikuttamalla niiden päälle vettä.
Kukkoja treenattiin kuin urheilijoita
Kukkotappeluita on muinaisista ajoista asti pidetty urheilulajina, ja kun pelissä oli sekä raha että kunnia, kukkoja myös treenattiin tehokkaasti.
Kuuluisa kasvattaja John Madigin antoi 1940-luvulla yhdysvaltalaisessa kukkotappelujen aikakauslehdessä The Feathered Warrior (”Sulkasoturi”) yksityiskohtaiset ohjeet kukon valmentamiseksi 14 päivää ennen taistelua. Hän suositteli asteittain kovenevaa juoksu- ja lentoharjoittelua, jonka lomassa pidettävien taukojen aikana kukot saisivat aterioida esimerkiksi raa’alla lihalla ja munanvalkuaisilla.
Myös kukkojen ulkonäköä muokattiin. Kukon harja leikattiin pois – paitsi painon vähentämiseksi myös siksi, että heltan haavat vuosivat runsaasti verta. Höyhenet trimmattiin, jotta vammat havaittaisiin helpommin. Vahva kukko ehti tyypillisesti taistella viisi kertaa elämänsä aikana.
Kukkotappeluissa oli lukuisia sääntöjä, jotka vaihtelivat alueittain. Etelä-Amerikassa esimerkiksi käytettiin harvoin metallikannuksia, jolloin tappelu saattoi kestää jopa 20 minuuttia.
Nykyisin kukkojen treeniä täydennetään usein hieronnalla ja lääkkeillä, jotka edistävät lihasten kasvua steroidien tapaan.
Viihdettä joka luokan miehille
Kuten ranskalainen maalaus vuodelta 1889 osoittaa, kukkotappeluissa nähtiin miehiä eri yhteiskuntaluokista – naisia ei niinkään.
Samanpainoiset taisteluparit
Kukot punnittiin ennen taistelua, ja pareiksi valittiin vain suunnilleen samanpainoisia lintuja. Valmentajat pyrkivät laihduttamaan kukkoja ennen tappeluita esimerkiksi juottamalla niitä liian vähän.
Metallikannukset tarkastettiin
Kukkojen metallikannukset olivat hengenvaarallinen ase, ja tuomari tai vastapuoli tutki ne tarkoin ennen taistelua. Joskus valmentaja nuolaisi itse kukkonsa kannusta todistaakseen, ettei siinä ollut myrkkyä.
Rajattu taistelualue
Areenat olivat eri kokoisia, mutta taistelukenttä oli yleensä halkaisijaltaan 4–6 metriä ja sitä ympäröi matala aita. Maahan piirretyt viivat osoittivat paikkaa, missä valmentajat vapauttivat kukkonsa.
Kiihkeää uhkapeliä
Yleisö oli usein varsin kovaäänistä, ja vetoja sai asettaa viime sekunneille asti. Katsojien oli kuitenkin noudatettava sääntöjä, jotka esimerkiksi kielsivät jyrkästi taistelukentälle menemisen.
Yhdysvalloissa kasvatettiin jättikukkoja
Kukkotappelujen historiasta on säilynyt tarkimmin tietoa Englannissa, mutta lajia harjoitettiin 1600–1800-luvuilla myös muualla maailmassa.
Löytöretkeilijä Fernão de Magalhães totesi vuonna 1521 kukkotappeluja järjestettävän myös Filippiineillä, vaikka saaret olivat läntisten vaikutteiden ulottumattomissa. Hänen avustajansa Antonio Pigafetta kirjoitti päiväkirjaansa:
”He pitävät suuria ja kesyjä kukkoja. Joskus he panevat ne tappelemaan ja lyövät rahasta vetoa voittajasta.”
Laji levisi silti maailmalle etenkin eurooppalaisten siirtomaavalloittajien mukana. Ensimmäiset Yhdysvaltoihin tulleet taistelukukot olivat oletettavasti irlantilaisia tai englantilaisia, mutta maassa alettiin pian kasvattaa omia kukkoja.
Balin saarella Indonesiassa on vuosisataiset kukkotappeluperinteet. Laji on saarella yhä suosittu, vaikka viranomaiset ovat yrittäneet rajoittaa sitä.
Yksi kuuluisimmista yhdysvaltalaisista roduista oli jättimäinen Connecticut Strawberries. Rodun kolmekiloinen edustaja, jota kutsuttiin synnynnäisen epämuodostumansa vuoksi ”Kyttyräksi”, tappeli 1800-luvun puolivälissä kolme vuotta häviämättä kertaakaan. Tuhansia dollareita pantiin likoon aina, kun Kyttyrä kannettiin taistelukentälle.
1700-luvulla kukkotappelut olivat Pohjois-Amerikassa toiseksi suosituin urheilulaji, jonka ohitti vain hevosurheilu. Tappeluita järjestettiin etenkin Etelävaltioissa, missä maanviljelijät toivat tappeluihin omat kukot mukanaan.
Veristä lajia alettiin myös kritisoida: vuonna 1775 Georgiasta tuli ensimmäinen siirtokunta, jossa kukkojen taistelut kiellettiin lailla. Yhdysvaltojen vapaussodan päätyttyä vuonna 1783 kukkotappelut nähtiin yleisemmin barbaarisena muistona briteistä. Vastarinta voimistui pian entisestään.
Kukkojen kasvattajat: ”Taistelut puhuttelevat miehistä luontoa”
Loppu eläinten kaltoinkohtelulle
1800-luvulla kukkotappeluita alettiin useimmissa länsimaissa kritisoida yhä voimakkaammin barbaarisena lajina. Vastustusta lisäsi Englannissa kehitetty entistä julmempi taistelumuoto.
Niin kutsutuissa Welsh Main -kisoissa 32 kukkoa pantiin taistelemaan pareittain. Ensimmäisen kierroksen 16 voittajaa jatkoivat välittömästi taistelemaan toisiaan vastaan, ja tappeluita jatkettiin kunnes jäljellä oli enää yksi. Keräilijä Samuel Pegge kutsui vuonna 1775 turnausta ”häpeäksi meille briteille”.
Eri puolilla maailmaa järjestettiin myös niin kutsuttuja battle royal-kisoja, joissa kukot vapautettiin kentälle yhtä aikaa. Voittaja oli se, joka jäi verisessä kaaoksessa viimeisenä henkiin.
Englannin ensimmäinen eläinten kaltoinkohtelua vastustanut protestiryhmä perustettiin vuonna 1824, ja sinnikkään julkisen painostuksen avulla se onnistui kääntämään myös yleisen mielipiteen.
Parhaatkaan kukot eivät yleensä elämänsä aikana ehtineet taistella kuin viidesti – ja jos ne senkin jälkeen olivat hengissä, ne olivat jo liian huonossa kunnossa jatkamaan.
Kukkotappelut saivat kuitenkin lopullisen iskun vasta vuonna 1849, kun brittiparlamentti hyväksyi Cruelty to Animals Act-nimisen uraauurtavan lain, jossa kiellettiin eläinten kamppailulajit ja kaltoinkohtelu ja säädettiin eläinten oikeuksista.
Tappeluita järjestettiin kuitenkin edelleen salassa, ja Britanniassa hyväksyttiin vuonna 1952 uusi laki, jolla kiellettiin minkään kukkotappeluihin liittyvän välineen tai laitteen omistaminen. Kukkotappelujen puolesta puhujia löytyi silti yhä muun muassa Yhdysvalloista, missä vuonna 1975 Oklaholman osavaltiossa kiisteltiin kukkotappelujen kieltämisestä. Demokraatti John Monks raivosi tuolloin edustajainhuoneessa:
”Jokaisessa maassa, joka on joutunut kommunistien valtaamaksi, on ensimmäiseksi kielletty kukkotaistelut.” Puhe tehosi, ja kukkotappelut kiellettiin Oklaholmassa vasta vuonna 2002.
Nykyisin kukkotappelut ovat yhä laillisia muun muassa Filippiineillä, Meksikossa sekä joillakin Espanjan ja Ranskan alueilla, missä niitä puolustetaan kulttuuriperintönä.
Kukkotappelut ovat yhä suosittuja Filippiineillä, missä suurimmat taistelut järjestetään yli 25 000 katsojan areenoilla.